Enpä ole hetkeen ehtinyt käydä kavioiksi tähän päiväkirjaan, ette tiedäkään miten kiireistä raavaan oriin elämä voi olla. Huh. Olen autuaasti unehuttanut kaikki päivämäärätkin mutta olen oppinut vaikka mitä suomalaisia kansanviisauksia (Akan suosikki parempi virsta väärään kuin vaaksa tammaan) ja ajattelin kirjoittaa kirjan mutta filmatisointi olisi paljon kiinnostavampi, siis menkäämme elokuviin.
Taru Sormusten Herrasta - Kuninkaan Paluu
Joo, bunkkasin ensin kuukauden verran tuolla fiinimmässä paikassa jossa Pahat Akat rääkkäsivät minua taukoamatta. Oli siellä kyllä ihan kivaakin, sain olla monta tuntia päivässä ulkoilemassa ja päivystämässä tallinpihan toimintaa. Ei ne kyllä mitään tajua, vähän väliä piti huomautella ja olla työnjohtajana. Eeeei sitä paksua ruunaa tänne, takaisin! Pakkia! Piip piip piip... noooin, ja sitten se vaalea tamma tänne kiitos.
Eräs infernaalinen paikka sieltä fiinilästä löytyi. Pessaari, tai joku sellainnen, vai oliko se pesari, no joka tapauksessa sellainen paikka jossa aina kastellaan. Siis haloo, ensin kastellaan kun jätetään sateeseen, sitten marinoidaan hiessä maneesissa ja sitten vielä lutrataan siellä pessaarissa? Siis ei hyvää päivää mitä toimintaa, Akat! Ei kuivaa hetkeä koko päivässä, kostoksi kierin hyvän kura/turvekerroksen itseeni joka juuttaan päivä >;)
No, tykkäsin kuitenkin olla fiinilässä, kun siellä sai olla ulkona paljon ja siellä maneesissa oli ihan ok juosta, kun pohja oli jotain hauskaa pomppumateriaalia niin ei tullut niimbal hiki niinko nämä turkulaiset sanoo. Loppupeleissä ne eivät tainneet tykätä minusta, miksei, hiiteen kopernikus, Minä Olen Universumi!
Tuossa jokin aika sitten kuitenkin muutin takaisin sinne samaan paikkaan missä olin keväällä, jossa ne niitä naisia toi meitsin ikkunan taa. Ilmoitin heti kovaan ääneen että kakarat hiljaa ja naiset riviin ja ruokaa pöytään, palvelu pelasikin ihan moitteettomasti. Sain oman telkkarin, nimittäin bunkaan nyt karsinassa jossa on ikkuna ratsastuskentälle - siitä on hyvä tiirata nättejä tammoja ja ilkkua vahingoniloisena pölyistä kenttää kiertäville kamrateille. Ei paha.
Vertigo/Fear and Loathing in Las Vegas
Noniin, kai tästäkin tarvii kertoa vaikka vähän hävettää.
Akka yritti epätoivoisesti siedättää minua siihen, että vois niinku samaan aikaan ratsastaa kun kehissä on naisia. Joo, käy, jos ne on rumia ja pms-kärttynarttuja, mut hei haloo jos tuodaan sopivasti hollilla oleva itseään tyrkyttävä beibi nenän eteen, en tasan polje avotaivutusta! Mitään suhteellisuuden tajua näillä.
Kun oltiin tuolla fiinilässä, käytiin samoilemassa vähän metsiä, joka oli ihan kivaa. Tunsin itseni alkukantaiseksi villihevoseksi jonka pitää maistella luonnon antimia selvitäkseen kylmästä takatalvesta ja riivin suuhuni kaikki mahdolliset syötäväksi kelpaavat kasvikunnan tuotteet ohimennen. No, eräänä päivänä palasimme herbaarioreissultamme kotikentälle ja ennen kuin Akat ehtivät kissaa sanoa, bongasin Aivan Ihanan Naisen joka myös oli siellä kentällä ja näytin sille vähän virvon varvon temppuja. Tiäkste, heittäydytään takajaloilleen reippaasti monta kertaa peräkkäin ja huidotaan etujalalla mahdollisimman korkealle. Akka ei ollut yhtään vakuuttunut homman mielekkyydestä ja se huusi kuin tapettava poniruuna, ja PAM yhtäkkiä niskassani tuntui jotain perin kummallista, eikai se vaan onnistunut lyömään minua? Tamma liukeni hässäkän aikana paikalta ja Akka raahasi minut hetken kuluttua talliin aivan voipuneen oloisena, mitä hittoa. (Akka toim huom rintalasta sisässä) Ei kai se nyt noin pienestä ala nössöilemään, toinen vähän virpoo? Ihme huumorintajutonta jengiä.
Pääsen muuten yllättävän korkealle ilmaan takajaloilleni, välillä itsellekin iskee korkeanpaikan kammo, jahuu näkyy Raision vesitorni! Erityispisteitä tallityöntekijältä saa, kun laukkaa koko tallinkäytävän ulos, hyppää ovesta banzai-loikalla samalla karjuen kuin leijona, ja esittäen pikku virpomiseleitä pää kuudessa metrissä. Ai, ei rispektiä? Te kans ette mitään arvosta.
Sin City
Naiset! Elämäni valo! Kaurani kastike! Öideni muusa!
Siis on noista Akoista jotain virkaa, kuulkaas meitsi on saanut naista. Kahta jopa. Ensimmäisellä kerralla tiesin heti mikä oli homman juoni, tamma tuotiin mun residenssin ulkopuolelle ja sehän tyrkytti heti itseään meitsille, olipa helppo nakki. Sitten EmäntäAkka laittoi vipstaakit päähän ja kirmasi edeltä ulos ja, no, man's gotta do what man's gotta do, homma selevä, seuraava!
Sain treffata saman tamman vielä kahden päivän päästä, meillä synkkasi oikein hyvin, katselin illalla myöhemmin ikkunasta kun se hortoili ympäri kenttää edelleen tyytyväisen näköisenä. Hah.
Jouduin venailemaan viikon seuraavaa deittiä, se olikin aika juttu, sellainen kahdenkympin pintaan oleva kurttuinen mummu, mutta *piip* se on vanhallakin, passar bra. Tämä kypsään ikään ehtinyt leidi oli hiukan kärttynarttu mutta mä koitin vähän lepytellä ja kuherrella.
Joka päivä odotan, josko ne taas toisivat jonkun kivan puutteessa olevan tamman. Joka päivä toivon ja kuullostelen tallinpihan ääniä ja luen sähköpostit ja vastaan niihin (Akka toim huom, HRM haistelee kakat ja kakkii itse niiden päälle ja menee nuuskimaan lopputuloksen) ja odotan, odotan, odotan. Joka päivä pukitan innoissani karsinassa kun kuulen kuolainten kilahtavan, ja lähes joka päivä joudun pettymään, kun se onkin vaan Akka joka pakottaa töihin. Blaah. Elämä on.
Rocky
Hei oottekste Akat kautta maan katselleet rocky-leffoja? Kun se karun näkönen jätkä juoksee ja hyppää narua ja saa turpaansa. Hah, story of my life.
Siis te ette usko mitä nää Akat laittaa mut tekemään. Toistuvasti. Mihin tästä saa reklamoida. Joka juuttaan päivä pitää "kantaa itseään ja astua alle", viddu, mä teille astumiset näytän, kelatkaa miten tylsää juosta pölyävässä hiekkalaatikossa jotain ihme serpenttiinejä. Olis paljon mielenkiintoisempaa tehdä voltti takaperin kerien, tai sarjapukkivaihdot, mutta totta kai näillä Akoilla loppuis se vähänkin huumorintaju. Teet niin tai näin niin mikään ei riitä.
Viime sunnuntaina Akka oli ihan hysterian vallassa, luulin jo että se hyperventiloi, ja meinasin tarjota rehusäkkiä puhkuttavaksi. Sitten homma selvisi, Akka viritti kanget ja systeemit ja laahasi minut kentälle, olinkin katsonut koko päivän että mitä pirullista ne nyt puuhaa, kun kamrat parka toisensa jälkeen kipitti valkoisilla aidoilla rajatulla alueella tosi totisen näköisenä. Aijuu sitten mä muistinkin. Tämä on tää keissi, kun Akat kramppaa selässä, puristaa niin pirusti ohjia kädessä ja läähättää kuin saunotettu seefferi, yrittää jotain ennätysvauhtia siellä radalla ja vetää kurvit suoriksi. Sitten pitää tehdä jotain juttuja, yritin auttaa Akkaparkaa (laupea hetki) ja kysyin haluaisko se vaihtoja, avoa... ei? Sulkua? No se kramppasi aina vaan pahemmin ja pahemmin ja katsoin parhaaksi mennä mahdollisimman hitaasti. Which was great.
Photos: Johanna Mäkynen, kisakuva Ada Vakkuri
(Akka pahoittelee kypärän puuttumista kuvista, kids don't try this at home)
