tiistai 9. heinäkuuta 2019

Hevosen kouluttaminen ratsastusjousiammuntaan


Kuva Carita Kattelus 

JOHDANTO

Ratsastusjousiammunta on hauska ja jännittävä laji, joka on kasvattanut suosiotaan suuresti viime vuosien aikana sekä Suomessa että maailmanlaajuisesti. Ratsatusjousiammunnassa yhdistyy nimensä mukaisesti kaksi eri lajia: ratsastus ja jousiammunta. Lajia harrastavan onkin hyvä harjoitella molempia lajeja myös erikseen, eli hioa sekä jousiammutataitojaan maasta käsin sekä ratsastustaitoa ja tasapainoa ilman jousivarusteita. Lajeista ratsastus on selkeästi haastavampi ja hitaampi oppia kuin jousiammunta johtuen myös siitä, että jousiammunnasta on helppo saada vakioituja toistoja suuri määrä jopa päivittäin, kun taas ratsastuksessa on jatkuvasti monta muuttujaa. Hevonen on elävä, tunteva ja ajatteleva yksilö; jousi on eloton väline.

Hevosen osuus ratsastusjousiammunnassa on karkeasti sanottuna toimia ampujan "kuljettimena" pisteestä a - b. Hevoselta ei siis vaadita samanlaisia ominaisuuksia kuin vaikkapa korkeamman tason kouluratsastuksessa tai isohkoilla esteillä, mutta tietyt perusratsastuselementit on hyvä olla hanskassa.

Mitä hevosen olisi hyvä osata minimitasolla, ennen kuin sitä kannattaa lähteä opettamaan ratsastusjousiammunnan alkeisiin?

- Toimia hyvin talutettuna
- Kulkea rentona ja luottavaisena ratsastaja selässään kaikissa askellajeissa
- Pystyä kulkemaan vähintään käynnissä ja ravissa ilman ohjastuntumaa: ohjat täysin vapaana
- Lähteä liikkeelle, pysähtyä ja kääntyä kevyistä merkeistä
- Säädellä vauhtia vähintään käynnissä ja ravissa ilman ohjastuntumaa

Jos näissä asioissa on vakavia haasteita, hevosen totuttaminen ja opettaminen ratsastusjousiammuntaan on melko haasteellista, ja jopa vaarallista. Kun perusratsastus sujuu rennosti, voimme lähteä etenemään. Kuvailen tässä oman metodini joka ei suinkaan ole ainoa oikea, mutta yksi tapa lähestyä asiaa.

Muutama pääperiaate:

- Hevosta ei tahallaan säikytellä eikä käytetä koulutusmenetelmää "flooding", jossa ärsykettä toistetaan kunnes hevonen turtuu siihen. Turruttaminen on eri asia kuin totuttaminen tai siedättäminen.
- Kaikki harjoitukset aloitetaan maasta käsin.
- Varmista asianmukainen ympäristö sekä varusteet jotka ovat sopivat ja turvalliset sekä sinulle että hevoselle.
- Älä kiirehdi! Jos varaat johonkin hommaan päivän, siihen menee kuukausi: jos varaat kuukauden, siihen voi mennä päivä.
- Kokonaisuus on aina yhtä nopea tai hidas kuin sen hitain osa. Jos hevosesi pelkää, et voi pakottaa sitä (tai itseäsi) rennoksi. Pilko tällöin harjoitus pienempiin ja helpompiin osiin.
- Pidä yllä kysymystä: tunnenko että tilanne on minulle ja hevoselle riittävän turvallinen?


HEVOSEN SIEDÄTTÄMINEN KÄYTETTÄVIIN VARUSTEISIIN JA JOUSIAMMUNTAAN

Aloitan hevosen opettamisen aina maasta käsin. Tällöin välimatkaa hevoseen on helpompi säädellä ja siten pysytellä hevosen mukavuusalueella. Totuttaminen tai siedättäminen on siis eri asia kuin turruttaminen eli "floodaaminen".
Esimerkki: hevonen pelkää sulkien rapinaa. Kuinka toimit?

Siedättäminen tarkoittaa menettelyä, jossa pelottavaa ärsykettä tuodaan toistuvasti ja asteittain lähemmäs hevosta jolloin hevosen pelko asiaa kohtaan vähenee. Hevonen pysyy tällä menetelmällä aika hyvin ns. sietoikkunassa (eli se ei hermostu ylivireeseen eikä toisaalta tipahda alivireeseen kuten käy helposti lopulta floodingissa). Esim, sulkia rapistellaan aluksi niin kaukana ettei ne aiheuta hevosessa muuta reaktiota kuin korkeintaan uteliaisuutta. Välimatkaa ja ehkä myös rapinan voimakkuutta tuodaan asteittain lähemmäksi hevosen reaktioita tarkkaillen. Jos hevosta alkaa jännittää, palataan takaisin kohtaan jossa sitä ei jännitä.

Jos hevonen onkin karsinassa, tarhassa, pyörössä tai vaikkapa sidottu kiinni lyhyelle, se ei pysty kasvattamaan etäisyyttä ärsykkeeseen ja kyseessä on tällöin totuttaminen. Esimerkki: hevonen on karsinassa, ja ihminen rapistuttaa sulkia karsinan ulkopuolella. Totuttaminen toimii hyvin lähinnä silloin kun hevosta ei varsinaisesti jännitä kyseinen asia, vaan sen pitää pelkästään tutustua siihen.
On hevosesta, ihmisestä ja intensiteetistä kiinni, muuttuuko totuttaminen floodingiksi:

Floodingia käyttäessä eläintä altistetaan pelottavalle asialle, kunnes reaktio "sammuu". Esimerkki: Hevonen on sidottu karsinaan, ja sulkia rapistellaan sen vieressä siitä huolimatta että hevonen pelkää kovasti kunnes se lopulta (ehkä pitkänkin tovin päästä) lakkaa reagoimasta ja sammuu. Menetelmää voidaan käyttää myös siten, että jostain muusta osasta tehdään vielä epämiellyttävämpi esim aitauksessa: "juokse ja kuole tai tule tähän sulkien viereen". Tällöin hevonen valitsee kahdesta pahasta sen jota se kestää paremmin. Tätä koulutusmenetelmää en pysty suosittelemaan vaan pidän sitä eettisesti kyseenalaisena.

Vastaehdollistamisella taas tarkoitetaan menetelmää, jossa pelottavaan asiaan yhdistetään toistuvasti positiivinen palkkio. Esimerkki: sulkia rapistellaan sen verran etäällä että hevosta vähän huolestuttaa ja samalla sille annetaan ruokaa. Tosin tässä on riskinsä. Joku nokkela hevonen voi käsittää niin päin että aina kun se saa porkkanan samalla joku rapistaa nuolia, eikä uskalla ottaa porkkanaa muussakaan tilanteessa... mutta tällöin hevosta usein pelottaa aivan liikaa, ja ärsykkeen voimakkuutta ja etäisyyttä on syytä helpottaa olennaisesti. Joistain hevosista voi olla vaikea nähdä että niitä jännittää kovastikin, etenkin introverttityyppiset "hiljaiset hevoset" saattavat pitää painetta sisällään pitkäänkin ennen "räjähdystä". Onkin hyvä opetella lukemaan hevosen ilmeitä ja eleitä, tarkkailla sen kasvojen ilmeitä ja hengitystä, jotta oppii havaitsemaan hevosensa jännityksen jo aika pienistä merkeistä.

Turvallisin tapa on siedätys, jossa hevonen pysyy koko ajan kartalla tilanteesta eikä sitä turhaan ahdistella. Usein tähän tarvitsee avustajan, jotta pääsee tarpeeksi kauas hevosesta. Toinen keino on tehdä sitä isossa vapaassa tilassa kuten ratsastuskentällä tai laitumella, jossa hevonen saa valita etäisyyden itse. Tämä toki edellyttää että hevonen on tottunut työskentelemään vapaana ihmisen kanssa turvallisesti. Mitä asioita hevonen yleensä jännittää jousiammuntaan liittyen?

Äänet:
- Sulkien rapina! (Tämä on se yleisin)
- Nuolien kolina toisiaan vasten
- Nuolen jousta vasten kopahdus
- Nokin liukumisesta jänteellä tuleva ääni
- Laukaisun suhahdus
- Tauluun osuvan nuolen napsahdus (hyvin moni jännittää)

Liikkeet:
- Ampujan käsien liikkeet
- Nuolen liike viinestä tai jousikädestä jänteelle
- Nuolen lento jänteeltä maaliin
- Nuolen ottaminen viinestä
- Jousen liikuttaminen hevosen lähellä

Liikkeiden kanssa tarkkana etenkin jos hevonen pelkää raippaa. Siedättäminen näihin auttaa myös raippakammoon. (Edellyttäen että hevoselle ei anneta syytä alkaa pelätä uudestaan vrt raipan asiallinen käyttö)

Kun hevonen on tottunut erilaisiin välineistä lähteviin ääniin ja liikkeisiin, voidaan ampua maahan maasta käsin ja sen jälkeen tauluun niin kaukana hevosesta ettei se huolestu tarpeettoman paljoa, asteittain hevosen lähelle siirtyen ja reaktioita tarkkaan haistellen. Tarvittaessa palaa kauemmas ja ammu vain maahan kunnes reaktio on jälleen minimaalinen. Uteliaisuus on sallittua ;) Tässä tarvitaan yleensä avustajaa joka pitää hevosesta ja tarvittaessa käyttää samalla vastaehdollistamista, ja ampuja muuttaa välimatkaa.

Kun hevonen on rento ihmisen ampuessa läheltä satulan kohdalta, voidaan kokeilla ampua myös jakkaran päältä satulan kohdalta; olettaen että hevonen on tottunut siihen että ihminen seisoo jakkaralla sen vieressä ylipäätään. Kun kaikki tämä sujuu, voidaan lähteä siedättämään hevosta myös selästä käsin samalla periaatteella.

Ensin ratsastetaan jousi kädessä, sitten otetaan yksi nuoli; kun näiden liikuttelu ja rapistelu ja nuolten heittely selästä täysin ok, voidaan ampua ensin pieniä lerppuja laukausia maahan sivulle ja sen jälkeen tauluun sivulle hevosta edelleen tarkkaan kuulostellen. Tässä voidaan käyttää avustajaa antamassa hevoselle positiivinen vahviste kun se pääsee hommasta jyvälle (= esim, kävellään jousiammuntakujaa, jossa päässä ihminen odottamassa maalissa namin tai rapsutusten kera. Ketjutustoive hevoselle: lähde liikkelle pyynnöstä, kävele kuja suoraan, älä reagoi ammuntaan, pysähdy kujan päähän = nami tai muu vahviste). Vauhtia on turha kasvattaa ennen kuin homma sujuu. Älä ammu aluksi ns front shotteja eli etuviistoon tulevia laukauksia: ne vaan jännittää hevosta turhaan kun nuolet suhahtavat lähempää päätä. Sivulaukauset ovat hevosen kannalta muutenkin turvallisempia, sillä on vähemmän riskiä että mikään osa varusteista tökkää vahingossa hevosta.

Selästä käsin en ammu juurikaan enää paikalla seisten: monia luonnostaan aktiivisia hevosia kuumottaa enemmän jos ne eivät saa liikkua. Rauhallinen käynti sopii monille parhaiten. Aluksi ammun vain yksi nuoli kerrallaan, ja kun hevonen suhtautuu siihen rennosti, kokeilen ottaa nuoliviineen ja siihen vain pari nuolta. Pahin moka on ottaa selkään saman tien täysi viineellinen rapisevia nuolia ja katsoa mitä tapahtuu... Varmista myös, ettei nuoliviine osu hevoseen missään vaiheessa esim kääntyessäsi takaviistoon back shottiin. Varmista myös ettei jousen alalapa osu hevoseen ampuessasi, ja vältä muutenkin hevosen yllättämistä etenkään alkuvaiheessa.

Kun perus sivulle ammunta alkaa sujua moitteetta, hevosta voidaan alkaa totuttamaan myös takaviistoon ja etuviistoon suuntautuvaan ammuntaan sekä "offside shottiin" eli jousikamojen nostamisesta kaulan yli ja laukaisusta ns väärälle puolelle. Toki hevosen symmetrian takia on hyvä opettaa se molemmin puolin ampumiseen. Tässä on vasurikaverista apua :p jos ei halua itse opetella ampumaan molemmin puolin.

Tämä koko prosessi on hyvin yksilöllistä: joidenkin hevosten kanssa voidaan edetä varsin nopeasti ja joidenkin kanssa hommaan menee jopa VUOSIA. Kaikista hevosista ei tule kovin hyviä ratsastusjousiammuntahevosia koskaan, mutta kaikkia voidaan toki opettaa ja siedättää.


Tälle hevoselle kävi oikein paha säikähdys edellisenä päivänä ja kuvasarjassa sitä totutetaan nuoliin uudestaan. Hevonen väistää jo pelkkää nuolen antamista.


Tässä kuvassa hevonen on jo asteen rennompi nuolen kanssa, vaikka sitä edelleen huolestuttaa.


Pitkähkön session jälkeen (välillä syötiin ruohoa) tämän hevosen kanssa pystyi jo etenemään seuraavaan vaiheeseen, jossa avustaja ampuu maasta kohtuullisen matkan päästä hevosen kävellessä kujassa. Loistavaa työtä Maija!


HEVOSEN KOULUTTAMINEN "RATSASTUSJOUSIAMMUNTARATSASTUKSEEN"

Kuten jo johdannossa mainittuna, hevosen on hyvä olla vähintään perusratsastettu ennen kuin sitä alkaa kouluttamaan lajiin. Tosin, toki pikkuvarsaakin voi jo siedättää jousiammunnan ääniin, jos siitä halajaa myöhemmin itselleen lajiin soveltuvaa ratsua! Varsinaiseen ratsastushommaan ajateltu hevonen kuitenkin olisi turvallista osata ratsastuksen perusasiat ennen kuin alkaa lisätä aseita mukaan kuvioon.

Miten ratsastusjousiammuntahevosen ratsastus sitten poikkeaa "tavallisesta" ratsastuksesta? Lähinnä siten, että vaatimustaso on oikeastaan aika matala verrattuna lajeihin joissa hevoselta vaaditaan hyvinkin paljon; toisaalta hevosen tulee osata kantaa itsensä ja olla hallittavissa myös ilman ohjastuntumaa sekä osata mennä suoraan haluttua linjaa pitkin vaikka ratsastaja kääntyilee ja liikkuu selässä. Hevoselle pitää siis tässäkin lajissa opettaa sen duuni, ennen kuin lähdetään ampumaan.

Tämä artikkeli ei nyt uppoudu sen syvemmälle ratsastajalta vaadittaviin ominaisuuksiin - palaamme siihen toiste - mutta hevosen pitää oppia myös siihen ettei kevyeen istuntaan siirtyminen välttämättä tarkoita sitä että kohta tapahtuu jotain. Tämä tarkoittaa toki myös sitä että ratsastaja hallitsee kevyen istunnan itse ja pysyy siinä rentona ja samalla sopivasti jäntevänä hyvässä tasapainossa.

Perusharjoitus kentällä hevoselle "duunin" oppimiseen asteittain:
- Rajaa puomeista kuja pitkälle sivulle hevosta auttaaksesi (varmista että hevonen ei pelkää puomeja)
- Ratsasta hevosen muusta ratsastustaidosta ja kunnosta riippuen kujaa käynnissä, ravissa ja laukassa ensin ohjista löyhästi kiinni pitäen niin että lähdet liikenteeseen kujan alusta ja pysäytät hevosen kujan päätteeksi lyhyelle sivulle. Kiitä hevosta vaikkapa rapsuttamalla ja äänellä.
- Toista sama päästän ohjat vapaaksi. Puutu hevosen "toikkarointiin" korjaamalla kevyesti sen toimintaa ja kiittämällä oikeasta toiminnasta. Oikea toiminta tässä on se, että se jatkaa samaa vauhtia koko kujan suoraan.
- Kun homma sujuu, laita ohjat solmuun kaulalle ja varmista ohjat laittamalla esim nahkanyöri tai alaturpis ohjasperistä satulaan. Älä käytä paalinnarua tms totaalisen katkeamatonta materiaalia. Tällä varmistat ettei ohjat valu hevosen kaulalta pään yli mutta kuitenkin naru katkeaa jos hevonen sattuisi vaikka kompastumaan ja kaatumaan.
- Toista harjoitus päästäen kokonaan irti ohjista: korjaa hevosta tarvittaessa ja kiitä kun duuni hoituu.
- Toista harjoitus liikuttaen käsiä sivuilla ja imitoimalla jousiammuntaliikkeitä.
- Yhdistä omien taitojesi ja kuntosi mukaan harjoitukseen kevyt istunta koko harjoitteen ajaksi.
- Opeta hevosesi siihen, ettei sen tarvitse välittää kun nouset kevyeen istuntaan tai liikut selässä: sen tehtävä on vain tehdä oma duuninsa eli jatkaa samaa vauhtia eteenpäin. Hevoset alkavat ketjuttaa tapahtumia todella nopeasti...
- Kun kaikki tämä sujuu mainiosti, voit kokeilla pysyykö hevonen "kujassa" myös ilman kujaa ;) eli ilman puomeja.

Oma hommansa on toki opettaa hevonen tekemään duuninsa pitkällä radalla, jossa on astetta jännittävämpää, tai field archeryssä isolla pellolla ilman kujaa, tai vaikkapa puolalaisella radalla joka mutkittelee oikealle ja vasemmalle, maaleja on joka suunnassa ja matkalla voi olla ylämäkiä, alamäkiä, jopa hypättäviä esteitä!





LOPUKSI

Kun olet onnistuneesti yhdistänyt sekä hevosen siedättämisen että opettamisen lajin "duuniin", voit alkaa yhdistää oppimiasi ja hevosellesi opettamiasi asioita ja ampua vaikkapa pitkällä sivulla tauluun kaikissa askellajeissa riippuen omasta ja hevosesi sen hetkisestä tilanteesta, kunnosta ja taitotasosta. Hitaasti hyvä tulee. Tärkeintä on kuulostella hevosen rentoutta ja reaktioita. Jos ns kakka osuu kuitenkin tuulettimeen ja hevonen reagoi yllättäen isosti (vaikkapa johonkin ihan muuhun kuin ammuntaan), heitä jousikamat käsistä ja keskity kontrolloimaan ja auttamaan hevosta. Jousen kanssa ei ole kiva pudota.

Jos tuntuu ettei homma ota edetäkseen, ei ole häpeä pyytää apua.
Opetan meidän kotitilallamme Turun lähellä Raisiossa sekä kierrän ympäri Suomea opettamassa lajia ja hevosia, myös edullinen videovalmennus rullaa. :) Lisätietoja ja apuja voi kysellä myös Suomen Ratsastusjousiampujain Liiton kouluttajilta, www.srj.fi !

Katariina Cozmei

perjantai 5. huhtikuuta 2019

Down Under! Australia 3/2019


Jättimäisen A380 metallisen linnun jalat tömähtävät pehmeästi Sydneyn kiitoradalle. Venyttelen hartaasti 3 + 6 + 14 tuntisten lentojen jälkeen ja selkärangan nikamat alkavat olla jälleen puheväleissä. Ulkona odottava öinen ilma on tiheää ja kuumaa. Tuoksu on erilainen. Olemme saapuneet Australiaan!
Olen halunnut vierailla Australiassa siitä asti kun osasin lausua sen nimen. Olen niin kiitollinen että itken hiukan itsekseni suihkussa ennen nukkumaanmenoa.

Herään erikoiseen lintujen lauluun jollaista en ole ennen kuullut. Villit kakadutkin innostuvat möykkäämään läheisessä puistossa. Massiivinen aikaero ja hurjan pitkä matka saa pään pyörälle mutta tukeva ja herkullinen aamupala saa kehon uskomaan että päivästä on mahdollista selvitä. Isäntäperheemme on alunperin Bosniasta ja Serbiasta, ja jo ensimmäisestä aamupalasta voin päätellä että aiemmilta reissukertomuksiltani tutuksi tullut farkunnappi tulee olemaan jälleen pulassa. Onneksi otin mukaan myös varsin elastiset legginsit ja pellavalökärit. Hah. Suuntaamme Sydneyn keskustaan metrolla; 5 miljoonaisen kaupungin parkkipaikan etsiminen on melko hankalaa, mutta metro vie kätevästi joka paikkaan. On hauska katsella kanssamatkustajia; Sydney on varsinainen kansojen sulatusuuni ja voin vain arvailla ihmisten erilaisia etnisiä taustoja.



Kävelemme pitkin Sydneyn keskustan vilkkaita katuja ja pysähdymme hattukaupan kohdalla. Aussie-lookkiin kuuluu ehdottomasti Akubra-hattu, joka on laadukas villasta tehty lätsä joka kestää isältä pojanpojalle. Löydämme sekä mahtavat hatut että Australian pisimmän hattukauppiaan.







Jatkamme matkaa oopperatalolle ja Sydneyn kuuluisalle sillalle pakollisia turistikuvia varten. Päivän kohokohta on vierailla Sydneyn eläintarhassa joka on aivan keskustan tuntumassa. En ole suuri eläintarhojen ystävä mutta koska tämä eläintarha tekee paljon myös valistustyötä ei tunnu niin pahalta vierailla siellä. Näemme koaloita, kenguruita, wallabeja, “tasmanian tuholaisen” eli pussipirun sekä ison kattauksen kaikenlaisia liskoja, hämähäkkejä, käärmeitä ja muita öttiäisiä. Eräs työntekijä kävelee vastaan kantaen massiivista mustapääpythonia ja kysyn saisinko pidellä sitä. Käärme painaa noin 8 kiloa ja pitelen sitä häntäpäästä muutaman kiepin verran. Mielettömän kaunis ja hieno käärme. Sen vastaluodun silkkisen nahan läpi tuntuu uskomaton lihasvoima. Olen haltioitunut. Kanssaseurueeni ei aivan yhdy intooni mutta vietän pienen arvokkaan hetken tämän hienon eläimen kanssa. Koalasta hekin jaksavat innostua, etenkin kun eräs nuori koala innostuu hyppimään puusta toiseen niin kömpelön suloisella tavalla että hymy kiipeää kasvoille aivan väkisin. Koalat ovat yleensä varsin leppoisia ja hitaita otuksia, ja eläintenhoitajakin totesi että yleensä ne eivät innostu tuolla tavalla joten kokemus oli melko ainutlaatuinen.
 







Eläintarhan naapurissa on sitten “oseanaario”, jonne suuntaamme seuraavaksi. Koska siellä ei ole valaita tai näytöksiä ei tee huonoa vierailla siellä. Paikka on valtava ja tarjoaa runsaasti tietoa paikallisesta vedenalaisesta elämästä. Sydneyn satama on syvän lahden perukassa ja sekä lahti että läheinen merialue kuhisee elämää. Valtava määrä erilaisia kaloja, koralliriutan lajistoa ja kaikenlaisia kummallisia otuksia. Erikoisin kokemus on kävellä putkessa ison altaan sisällä jossa on härkähaita. Rannikolla viihtyvät härkähait ovat erityisen mieltyneet uimareihin ja surffareihin, ja aiheuttavat melko paljon vahinkoja. Australian rannikolla on myös valkohaita mutta ne eivät pure ihmistä niin hanakasti. Härkähaitkaan eivät kuulemma yleensä varsinaisesti syö ihmisiä mutta käyvät maistamassa. Valtavan hain kohdalla pikku maistelu voi helposti tarkoittaa jalan tai käden menetystä.



Jatkamme matkaa läheiseen seafood- ravintolaan teemaan sopien. Sydney on varsinainen ruokaparatiisi, ja valinnanvaikeus meinaa iskeä ruokalistaa lukiessa. Päädymme tilaamaan koko pöytäseurueen kanssa kokonaisen ison kalan, jonka nimeä en enää muista, mutta kyseessä on jokin lohikaloihin kuuluva ötökkä. Kalan kypsymistä odotellessa napostelemme alkupaloja ja nautimme terassin varjon miellyttävästä atmosfääristä.

Ajamme vatsat pullollaan vielä tallille jossa isäntämme hevonen asuu ja puuhastelemme vähän sen kanssa. Takaisin talolle ja valmistaudumme illalliselle lievästi kauhunsekaisin tuntein, koska tuntuu vaikealta ajatella että hetken päästä pitäisi taas syödä tukevasti. Illallinen tarjoillaan isännän äidin luona, joka on kertakaikkiaan hurmaava vanhempi rouva ja erinomainen kokki. Opin nopeasti että omaa lautasta ei pidä antaa täytettäväksi. Se täytyy nopeasti ja tehokkaasti. Sitä mukaa kun ehtii syödä toisesta reunasta, lapetaan lisää toisesta reunasta. Suosikkini on kurpitsapita, jota sitten syönkin niin että napa naukuu. Ruokaillessamme isäntäväki ilmoittaa että lauantaina on sitten häät, joihin koko konkkaronkka osallistuu. Isoäiti on ammattimainen pukuompelija ja on ommellut viimeiset 3 kuukautta morsiamen erittäin näyttävää hääpukua. Minulla ei ole mukana mitään järkevää häävaatetta, mutta ei hätää - isoäiti ottaa mitat ja sumplimme mikä olisi sopiva kangas. Ei muuta kuin tuumasta toiseen, onhan tässä vielä pari päivää aikaa… !



Raahaudumme vatsat pömpöllään takaisin “kotiin” ja uni tulee jo ennen kuin pää osuu tyynyyn. Perjantaiaamuna syömme tukevan aamupalan vielä edellispäivästä täysinäisen vatsaparan kauhuksi ja ajamme paikkaan jossa meillä on ratsastusjousiammuntapäivä. Miesväki on mennyt paikalle jo aikaisemmin, ja autan emäntää lasten kanssa ja pakkaamaan autoa. Paikalle tulee muutama henkilö hevosten kera, mutta aamupäivä keskitytään maasta-ammuntaan. Aurinko paistaa kuumasti ja yöllisen sateen jäljiltä ilma on kostea. Läheisessä puussa istuu valtava musta korppi joka kuulostaa perin sarkastiselta hassulla “kaaa kaaa” nuotillaan. Kovin erilaiselta kuin eurooppalaiset serkkunsa, ja hihittelen itsekseni ääntä. Kaikki muukin on vähän “nurinperin”; vasemman puoleinen liikenne nyt ihan tuttua huttua mutta ovenkahvatkin kääntyvät toiseen suuntaan, kuuma- ja kylmävesihana on toisin päin, ja suuntavaistoni on aivan sekaisin aina kun matkaan eteläiselle pallonpuoliskolle. Olen kotona normaalisti aika hyvin orientoitunut ilmansuunnista mutta täällä pääni on sitä mieltä että pohjoinen on etelässä ja etelä pohjoisessa. Kompassini osoittaa siis kätevästi koko ajan navalle, mutta nyt väärälle navalle :D Lisäksi esimerkiksi tiskialtaassa vesi kiertää alas toiseen suuntaan. Hassua!

Aamun maasta-ammunnan jälkeen eteemme loihditaan varsin hyvä kenttälounas, joka on bosnialaiseen tapaan runsas ja maukas. Turkkilainen kahvi ja pienet leivonnaiset kruunaavat ruokahetken, ja sen jälkeen onkin aika satuloida hevoset. Hevosia on vain kaksi ja ampujia kolme, joten yksi hevonen on jaettu. Aamun maasta-ammuntaan osallistuvat auttavat radan rakentamisessa ja poimivat nuolia. Ilmassa on suuren urheilujuhlan tunnelmaa kun pääammatiltaan turnajaisia tekevä iso andalusialainen ruuna jytistää rataa tukka hulmuten, ja toinen ratsastaja pistelee australialaisella karjahevosoriillaan ilman satulaa pelkään lampaankarvan päällä skyyttityyliin. Mihai vetää pienen demonstraation andalusialaisella. Isäntäperheen tyttö pääsee koko päivän kinuamisen jälkeen vihdoin hevosen selkään ja on liikuttavan onnellinen. Iltapäivän aurinko porottaa armottomasti ja lisään hiukan aurinkorasvaa, vaikka ammuntapaikamme on mukavasti hiukan varjossa. Suomen talven jälkeen nahka on valkea kuin vastakalkittu tallinseinä, mutta onneksi en pala kovin helposti.



Isot mustat pilvet vyöryvät melko lähellä ja jostain kaukaa kuuluu vaimeaa ukkosen jyrinää. Puramme radan ja pakkaamme kaikki kamat, ja kotimatkalla sitten taivas repeää. Isot raskaat pisarat paiskutuvat asfalttiin ja muodostavat nopeasti pieniä lammikoita. Ilma on niin kuuman kostea että kiitän todella auton ilmastointia. Hikisen nihkeänä säntään suihkuun. Kylpyhuoneen avoimesta ikkunasta kantautuu kakadujen ääniä sekä hauskat sarkastiset korpit. Naamanahka on hassun värinen, olen levittänyt aurinkorasvan hiukan epätasaisesti. No, mitäs pienistä. Mutustamme perheen kanssa vahvaa hyvää minttuteetä ja sokerikuorrutettuja pieniä kanelipullia, kertoilemme reissutarinoita ja juttelemme niitä näitä valmiina nukkumaanmenoon kunnes isoäiti soittaa. Hametta pitää sovittaa. Asfaltti on sateen jäljiltä edelleen märkä, ja kengät läiskyvät lätäköihin kirmatessani lähellä asuvan isoäidin luokse. Perheen nelivuotias tyttö haluaa seurata ja juoksee perääni paljain jaloin yöpaidan hameenhelmat heiluen. Isoäiti on kiireessä leikannut yhden kappaleen hassusti eikä mekko olekaan vielä ihan valmiina sovitukseen, mutta hänen leikatessa ja ommellessa hameen alustavaa muotoa juttelemme kaikenlaista maailmanmenosta ja hänen taustastaan joka on aika hurja. Jugoslavian hajoamiseen liittyy paljon traagisia tarinoita, ja hänen on yksi niistä. Vihdoin saan sovittaa hametta ja isoäiti pistelee siihen nuppineuloja ja merkitsee sisäänotettavia kohtia. Silmäluomet lupsuttavat pitkän päivän jäljitä ja kipitän takaisin talolle jossa porukka on jo nukkumassa. Seuraavasta päivästä tulisi varsin pitkä.



Lauantaiaamu valkenee sateisen yön jäljiltä kosteana ja aika kuumana. Ei tuule oikeastaan ollenkaan ja jo autoa pakatessa tunnen että päivästä on tulossa hyvin trooppinen. Ajamme jousiammuntaklubille jonne saapuu parikymmentä osallistujaa maasta-ammuntaan. Päivä sujuu jo tutuksi tullutta kaavaa noudattaen, katketen lounaaseen. Muut syövät eräänlaista slaavilaista hampurilaista eli pehmeää leipää ja hassuja mausteisia pikku makkaroita sipulin kera. Meille on roudattu paikalle sushia jota lapon kitaani hyvällä ruokahalulla. Jälkiruoaksi on turkkilaista kahvia ja suussasulavia kookosleivoksia jossa on myös suklaata. Opetan paikalle tulleita naisia ja lapsia Mihain keskittyessä miesten opettamiseen. Kaikilla tuntuu olevan hauskaa. Kun päivän ohjelma on paketoitu, kiirehdimme suihkuun ja valmistaudumme illan hääjuhlaan! Mekko on melkein valmis ja käyn nopeasti sovittamassa sen pituuden lainakorkokenkien kera, ja isoäiti ompelee helman juuri sopivaksi. Säntään takaisin ja alan kihartaa tukkaani joka on täysin villiintynyt paikallisesta ilmastosta. Luovutan ja väännän sen nutturalle, sitten onkin jo aika ajaa hääpaikalle. Mihailla on komea lainapuku ja lapset ovat tosi söpöjä omissa juhlavaatteissaan. Saavumme paikalle vähän myöhässä koska parkkipaikan löytäminen on tosi haastavaa. Alkaa sataa, ja kipitän lainakorkokengissäni nopeasti pelipaikalle. Saavumme paikalle juuri H-hetkellä, kun morsiuspari on saapumassa juhlatilaan. Paikalla on nopeasti arvioituna noin viisisataa vierasta, hulppeat kattokruunut, kukka-asetelmat ja varsin runsaasti blingiä. Turkkilaishenkiset rummuttajat alkavat lyödä tahtia ja hetken kuluttua hääpari astelee sisällä pienten morsiustyttöjen kanssa. Rummuttajat seuraavat heitä ja tulisuihkut räjähtävät molemmin puolin, yleisö villiintyy ja olen lievästi häkeltynyt. Hääpari aloittaa tanssin, johon yhtyvät ensin parin vanhemmat ja lähimmät ja kohta aika iso osa vieraista. Joku tempaisee minut kädestä rinkiin, askeleet ovat helpot. Humppaamisen jälkeen on aika syödä! Pöydässämme on myös myös isoäiti ja jotain heidän sukulaisiaan. Meitä esitellään ympäriinsä ja syömme ihania alkupaloja - lampaanjuustoa, kertakaikkiaan superhyvää kovaa ohutta mausteista leipää, hummusta, eräänlaista tsatsikia, pähkinöitä, kasvissuikaleita dipattavaksi… olen ähkyssä jo ennen pääruokaa joka on uunijuureksia ja dippiä, lihansyöjille kaikenlaisia pikkumakkaroita. Sen jälkeen onkin hyvä suunnata polttamaan kaloreita tanssilattialle. Lainakorkkarit hiertävät kantapäät auki, pitkä päivä painaa jaloissa mutta on silti hauskaa. Iloisia kasvoja kaikkialla. Lapset leikkivät ja tanssivat aikuisten seassa. Slaavilaisessa kulttuurissa lapset ovat tärkeä osa juhlia.



On myöhä. Hipsimme kotiin nukkumaan koska klinikka jatkuu seuraavana aamuna melko aikaisin. Sunnuntaipäivä on vielä kuumempi kuin lauantai ja mittari rikkoo kolmenkymmenen asteen rajapyykin. Jousiammuntapaikkamme on tukalan kuuma, mutta läheiset puut tarjoavat iltapäivällä pientä varjoa ammunta-alueelle. Paikalla on ammattikuvaaja ja otamme hauskoja kuvia likkaporukalla. Kaikilla on mukavaa. Juon vettä kuin kameli mutta silti olo on hituksen kuiva. Ei sentään krapulainen hääjuhlan jälkeen koska muslimihäissä ei luonnollisestikaan tarjoilla alkoholia, mutta pitkä päivä, lyhyt yö ja paahtava kostea helle alkavat imeä voimia.



Illalla ajamme vielä tunnin matkan päähän Sydneystä tapaamaan fb-heppakaveriani Sashaa jonka kanssa olen jutellut pitkään netissä mutta en ole vielä päässyt tapaamaan häntä. He ajavat myös tunnin matkan joten treffaamme puolessa välissä. Haluan esitellä heidät toisilleen ja tapaaminen onkin varsin hyvä. Syömme yhdessä aterian ravintolan puolityhjällä terassilla, ja puheensorinaa pelkäämätön possumi eli kettukusu hipsii paikalle. Pääsen ihailemaan sitä melko läheltä mutta on sen verran pimeää etten saa siitä kuvaa. Myöhemmin näen kaksi pienempää possumia kiipeilemässä terassille sähköjohtoja pitkin. Aika söpöjä.



Aamulla on aika vaihtaa maisemaa ja suuntaamme kohti lentokenttää. Aamuruuhka on kamala ja päätämme viime hetkellä ottaakin metron, mutta kellon mukaan olemme silti hiukan myöhässä. Kylmä hiki alkaa nousta otsalle kun vahtaan kelloa, ja lentokentän pysäkille päästessämme juoksemme kassien kanssa tukka putkella kotimaan lentojen kerrokseen ja fast trackia läpi bag dropin ja turvatarkastuksen… kun kirmaamme portille, siellä jo boardataan. Ehdimme hyvin! Huh. Nousemme Tasmaniaan koneeseen ja noin 900 kuoppaisen lentokilsan jälkeen laskeudumme Hobartin uinuvaan pikkukaupunkiin. Lentoyhtiö on hävittänyt Mihain laukun ja yritämme jäljittää sitä. Laukku näyttää olevan edelleen Sydneyssä. Oh well minor problems, ehdimme kuitenkin koneeseen, ja laukku toimitetaan sitten taksilla perässä.



Tuuli puhaltaan niin kovin ettei hattu pysy päässä, ja napitan takkini tiukemmin kiinni. Paikallinen emäntämme on meitä vastassa ja ajelemme ylös vuorelle hänen farmilleen. Pickupin jouset nitkuvat kuoppaisella tiellä, ja katselen ihmeissäni maisemia jotka ovat kuin satukirjasta. Sopivan korkuisia vuoria, eukalyptuspuita, havupuita, sekametelisoppa puulajeja joita en ole nähnyt kuunaan. Kapea tie kiipeää mutkitellen ylös vuorelle, ja näkymät alas jokilaaksoon ovat aika huimaavat. Näen myös paikallisia eläimiä mutta valitettavasti kuolleena tiensivuissa - erilaisia wallabeja, sekä jotain joka näyttää isolta rotalta, veikkaan kettukusuksi. (Trichosurus vulpecula). Monet wallabit liikkuvat lähinnä hämärässä ja yöllä ja hyppivät auton eteen täysin ennalta arvaamatta. Isot korpit siivoavat niitä teillä. Korpit ovat kookkaampia kuin mantereella mutta yhtä huvittavaäänisiä. Vihdoin saavumme perille farmille joka on melko korkealla vuorenrinteellä. Sataa vettä, ja on kirpeän kylmä. Lämpötila ylhäällä vuorella on ehkä noin 6 astetta plussan puolella, joka on jo aikamoinen ero verrattuna Sydneyn 30 asteen trooppiseen helteeseen. Puen päälleni kaikki vaatteet mitä laukusta löytyy, mutta palelen silti. Tuli on laitettu pienen vanhan talon takkaan, mutta olen silti aikalailla kylmissäni. Astuessani sisään näen ihan ensimmäisenä komean kissan ja hihkaisen riemuissani "onko tuo bengali" ennen kuin ehdin tervehtiä talon isäntää. “On se,“ emäntä vastaa, ja esittelen itseni talon isännälle hulluna kissanaisena Suomesta.



Taivaalta vihmoo vaakasuoraan räntää ja katselen epäuskoisena keliä vetoisten ikkunoiden läpi. Suunnitelmissa oli lähteä maastoratsastukselle mutta keli ei varsinaisesti ole puolellamme. Kevyen lounaan jälkeen lähdemme kuitenkin kokeilemaan onneamme ja sade näyttääkin taukoavan. Kannamme hevosten varusteet tarhan lähelle ylämäkeen ja kompastelen lainaamaani pitkään öljykangastakkiin. Vanhat lapikkaani eivät ole enää ihan vedenpitävät mutta päätän olla reipas. Saan ratsastaa kimoa lv-tammaa Ashaa, joka on entinen kilparavuri mutta mahdottoman hyvä maastoratsu. Emäntä ottaa lv-ruuna Valin, joka on vähän hankalampi. Sormet ovat jo aivan jäässä kun kiipeän selkään mutta uskon että ne lämpenisivät aivan tuotapikaa. Kuten käykin, kun pääsemme metsän suojaan pois suoraan Antarktikselta puhaltavasta jäätävästä tuulesta. Tunto alkaa palautua jäseniin ja tammani taivaltaa tuttua polkua Valia seuraten. On aivan hiljaista. Ainoastaan korpit raakkuvat lähistöllä ja puihin kertyneet sadepisarat putoavat öljykangastakkia rapistellen. Ravaamme pätkän ja muistan taas miltä tuntuu ripeä isoravinen ravuri. Asha on kuitenkin tosi hyvä tyttö ja erittäin varmajalkainen. Tunnin verran metsässä hortoiltuamme ja yhden kunnon nasakan laukan jälkeen hevoset ovat silti aika energisen tuntuisia joten päätämme ratsastaa ylös Lloyd-vuorelle jonka varrella olemme. Tie on sateen jäljiltä paikoitellen aika liukas ja jännitän hiukan kuinka tässä mahtaa käydä, mutta Asha on todella varmajalkainen. Annan sille melko pitkät ohjat ja valita reitin. Vuori on sille tuttu, ja uskon että tamma on fiksumpi reitin kanssa kuin minä. Otan harjasta kiinni kun se pinkoo laukkaa jyrkkää rinnettä ylöspäin. Tamma yrittää välttää tien karheaa isoa soraa ja menee vaarallisen läheltä jyrkänteen puolta. Kerran astumme kuoppaan ja olen kipata kyydistä, pienet rytmimhäiriöt. Reitti muuttuu vaikeammaksi ja tie kivikkoisemmaksi. Hevosilla ei ole kenkiä ja ne yrittävät väistellä pahimpia kivikkokohtia. Päätämme tulla alas selästä ja taluttaa hevosia. Jonkin ajan kuluttua joudun jo roikkumaan kiinni Ashan runsaassa harjassa käyttäen hevosta vetoapuna. Läähätän kuin dingo ja avaan takkia. Eipä ole enää vilu. Aurinkokin tulee esiin ja paistaa kauniisti. Ilma on silti aika kylmä, ehkä 10 astetta plussalla. Pystymme ratsastamaan taas pätkän kunnes reitti muuttuu todella vaikeaksi. Kalliota ja pystysuoraa rinnettä. Olen epäuskoinen voiko siitä muka mennä turvallisesti hevosten kanssa, mutta emäntämme vakuuttaa että he menevät siitä alituiseen. Pitää vaan välttää mustia kohtia joissa on sateen jälkeen erittäin liukasta sammalta. Tamma katsoo minua sen näköisenä että eikö vaan voitaisi mennä kotiin, mutta lähtee seraamaan Valia ja sen valitsemaan reittiä. En ole ihan varma onko sen valitsema reitti paras, mutta koska ruuna näyttää suorituvan tehtävästä seuraamme sitä. Loppupätkä on ihan käsittämättömän jyrkkä ja ponnistelen itsekin päästäkseni eteenpäin ja minkä reitin valitsen pysyäkseni itse pystyssä. Rukoilen ettei tamma kaatuisi. Asha on kuitenkin todella ketterä ja pääsemme vihdoin vuoren laelle. Ihan laelle olisi vielä pieni kiipeäminen mutta en näe järkeä kiivetä viimeistä kalliopätkää. Maisemat ovat melkoiset, olemme noin 850 metrin korkeudessa lähellä olevasta Tyynenmeren pinnasta.



Tasaan hengitystäni ja alan miettiä kauhulla laskeutumista. Alashan pääsee aina, mutta millä tyylillä… Reisilihakset ja pakarat ovat maitohapoilla ja oletettavasti hevostenkin kinkuissa tuntuu kiipeily. Tosin ne ovat paremmassa kunnossa kuin minä. Aloitamme laskeutumisen samaa reittiä. Onneksi kaikki menee hyvin. Etureidet alkavat tuntua kohtuullisen pökkelöiltä ja suuta kuivaa. En ottanut vesipulloa mukaan mutta kohta olisimme takaisin talolla. Reitti muuttuu taas paremmaksi ja hyppäämme takaisin satulaan. Melko jyrkästi laskeva tie tuntuu metkalta hevosen selästä, mutta Asha tietää mitä tekee ja vie minut turvallisesti takaisin tasaisemmalle maalle. Alkaa sataa uudestaan kylmää rännänsekaista vettä. Meillä oli aika tuuri sään suhteen että ehdimme vetää melkein koko lenkin poutasäällä. Avoimessa maastossa tuulee taas niin että tukka lähtee. Tasmaniassa ei ole satanut juurikaan moneen kuukauteen ja kesä on ollut historiallisen kuuma kuten manner-Australiassakin. Luonto tarvitsee vettä, mutta pitikö sään muuttua talveksi juuri nyt? Tosin heillä on sanonta - jos et pidä säästä, odota viisi minuuttia. Silti erittäin kylmä kalsea matalapaine tuntuu juuri nyt huonolta tuurilta.

Hoidamme hevoset ja säntäämme sisälle lämmittelemään tulisijan ääreen. Sulatan sormiani kuuman teekupin ympärillä. Kissa kiipeilee päälläni. Illan tullen haaveilen suihkusta mutta olen niin umpijäässä etten pysty menemään myrskytuuleen ulkona olevaan suihkuun. Matkalla ulkovessaan illan pimeydessä hoksaan että pihanurmikko on täynnä tasmanianwallabeja (eng pademelon, Thylogale billardierii). Ne ovat yöeläimiä ja yllättävän kesyjä. Tasmaniassa niitä pidetään suorastaan tuhoeläiminä koska ne syövät kaiken ruohon ja lisääntyvät ahkerasti, eikä niillä ole enää juurikaan luontaisia vihollisia. Tasmanian tuholainen eli pussipiru on liki sukupuutossa, tasmanian tiikeri kuollut sukupuuttoon jo sata vuotta sitten ja myös pussieläimiin kuuluva peto täpläpussinäätä (Dasyurus viverrinus) on liian pieni nappaamaan aikuista wallabia. Yleisimmin ne päättävät päivänsä sairauksiin tai auton alle, jotkut myös metsästävät niitä. Kasvihuoneessa on hassuja pieniä sammakoita. Sekä tietysti hämähäkkejä. Hmm.



Nukun hyvin puettuna täkin ja kahden viltin alla mutta silti vilu kalvaa jäseniä aamuyöstä kun tuli sammuu. Aamuyön tunteina on jälleen ihan kauhea myrsky ja toistasataa vuotta vanha talo natisee liitoksissaan ja pelkään jo että katto lähtee ilmaan. Sade lakkaa aamun mennessä mutta keli on kolea ja hyvin tuulinen. Pakkaamme mukaan hevoset ja kamppeet ja suuntaamme kohti equestrian centeriä joka toimii läheisen raviradan yhteydessä. Päivä sujuu kuten klinikkapäivät yleensäkin paitsi että olen niin jäässä että hampaat lyövät loukkua. Ammumme alhaalla joen rannalla joka on aika hyvin tuulensuojassa mutta olen jo niin jäässä etten meinaa sulaa millään. Ihmiset tapaavat ihmetellä miten suomalainen voi palella, mutta Suomessa meillä on lämpimät talot ja mulla on kaikki omat lämpimät talvivaatteet. Saan onneksi lainata yhden osallistujan autosta löytynyttä ylimääräistä toppaliiviä, ja ryystän teetä litratolkulla. En olekaan ollut pitkään aikaan näin jäässä mutta epäilen että yleinen uupumus tosi raskaan viikon ja huonon nukkumisen jäljiltä vie veronsa. Klinikka sujuu ongelmitta ja on aika pakata taas hepat ja kamat ja palata vuorelle. Takkatuli, kuuma tee, lämmin illallinen ja lasi viiniä saa onneksi taas veren kiertämään jäsenissä.



Nukun kissat kainalossa ja herään kuudelta siihen kun Derpa nuolee vaativasti poskeani. Aamiaista, sassiin! Päivä valkenee kauniina ja taivas on sininen. Herään henkiin parin päivän palelun jälkeen. Päivästä on tulossa lämmin ja aurinkoinen! Pakkaamme taas auton ja ratsut. Maisema matkalla vuorta alas on häikäisevät kaunis laakson kylpiessä aamun ujossa auringossa. Aloitamme taas maasta-ammunnalla, ja paikalle hyppelee pademelon. Nämä eläimet ovat tosiaan yleensä yöeläimiä ja päiväkäppäilijät joita paikalliset vitsikkäästi kutsuvat “daywalkereiksi” ovat yleensä jollain tavalla sairaita, esim toksoplasmoosi tai kaihi. Pademelon syö hevosten alfalfaa ja pääsen tosi lähelle ottamaan kuvia, en pysyt havaitsemaan ulkoisia sairauden merkkejä. Miksi lie hän hyppelee kirkkaassa auringonpaisteessa. Pystyisin todennäköisesti nappaamaan sen kiinni. En kuitenkaa ryhdy operaatioon vaikka lähellä onkin villieläinhoitola - näitä eläimiä on niin runsaasti että harvinaisemmat menevät hoitopaikoissa edelle.



Lounaan jälkeen homma jatkuu hevosten kanssa ja lämpötila kiipeää mukaviin kesälukemiin. Suomen kesälukemiin, onneksi vain. Kävelen alas rinnettä radalle sillä välin kun muut vielä satuloivat hevosia ja väijyn pusikossa ja pienen joen rannalla jos näkisin jotain kivoja otuksia. Maan alta kuuluu kummallinen sähkömäinen siritys, veikkaan jotain kaskasta mutta en pysty paikallistamaan mistä ääni tulee. Metkaa. Saan selityksen tähän hetken päästä - maan alla asuu sammakko joka pitää kummallista ääntä! Kaikenlaista.



Hevoset laukkaavat tasaista rytmiä ja nuolet napsuvat maaleihin. Siirryn varjoon odottamaan puhelua radioasemalta, olen suorassa lähetyksessä kertomassa ratsastusjousiammunnasta. Aika jännitävää! Juontaja puhuu paksua murretta ja pinnistelen ymmärtääkseni mitä hän kysyy. Kämmen hikoaa puhelinta puristaessa mutta suoriudun tehtävästä kaiketi ihan kunnialla. Huh. Sitten hauskan friisiläisristeytystamman ratsastaja kysyy haluanko kokeilla sitä radalla. Tammalla on päällään vain kaulanaru mutta ratsu ei vaikuta kovin vaaralliselta joten hyppään kyytiin. Käy ilmi vasta hetken päästä että tammalla ei ole itseasiassa ratsastettu ennen aitaamattomalla alueella, mutta suurin vaara näyttää olevan että tamma pysähtyy ja menee syömään... joka olikin suurin ongelma, haha. Onnistuin silti ampumaan joitain nuolia laukasta mutta tamma irvistelee ja luimii yleisölle ohi laukatessaan. Varsinainen tapaus! Mihai demoaa toisella hevosella ja yleisö hurraa. Ihania hevosia, mahtavia ihmisiä ja hyvä meininki. On tullut taas aika pakata kamppeet ja siirtyä takaisin vuorelle. Matkan varrella näemme kiilapyrstökotkan (Aquila audax) joka on parkkeerannut hevoslaitumen reunalle isoon puuhun. Varsin komea lintu!




Ilta-aurinko lämmittää vielä lempeästi kun puramme autoa ja hoidamme hevoset. Kanat käyskentelevät pihapiirissä iltapalaa ja nukkumaanmenoa odottaen. Omatkin silmäni lurputtavat uhkaavasti ja sinnittelen hereillä vain yhdeksään asti jonka jälkeen nukun kuin kuollut aamuun saakka. Herään nousevan auringon säteisiin ja kahden kissan tuijotukseen. -Ruokaaaa! naukuu bengalipoika vaativaan sävyyn. Annan vielä yhden mahdollisuuden Vegemitelle. Oletko maistanut? Emäntämme laittaa kuumalle paahtoleivälle paksulti oikeaa voita ja vain ohuelti tuota mielipiteitä jakavaa mustaa tatinaa. Menee alas. Pysyy alhaalla.

Aamupalan jälkeen lähdemme kohti lentokenttää ja pysähdymme matkalla antiikkikauppaan jossa on valtava valikoima siirtomaahenkistä tavaraa sekä kaikenlaista kuriositeettia kuten poninnahkainen reppu vuosikymmenten takaa sekä valikoima 1800- luvun lopun kirjoja, huvipuistolaitteita ja vanhoja traktoreita. Mukaan tarttuu pari pientä tuliaista kotijoukoille joiden apu on meille aivan korvaamatonta reissujemme ajan.



Seuraavaksi onkin aika lentää vajaan parin tuhannen kilsan lento Brisbaneen, joka on Queenslandin osavaltion suurin kaupunki reilulla kahdella miljoonalla asukkaallaan. Koko Queensland on valtava, noin 5 kertaa Suomen kokoinen mutta asukkaita koko osavaltiossa on vain 4,7 miljoonaa. Hurautamme Bribanesta 1,5 matkan kohti länttä, jossa majoitumme hevosfarmille. Tapaan ihmisen jonka näkemistä olen odottanut useamman vuoden ja vietämmekin hauskan iltapäivän ja illan heidän kanssaan. Seuraava päivä on pyhitetty huilaamiselle ja turismille, mutta aamu alkaa kamalalla onnettomuudella. Hevonen potkaisee yhtä tilan koiranpentua suoraan päähän ja pentu kiidätetään pikavauhtia eläinsairaalaan joka on onneksi tosi lähellä. Pidämme kaikki hurjasti peukkuja pennulle joka on kieltämättä hurjan näköisessä kunnossa, silmät pyörien ja veren valuessa suusta ja nenästä. Pentu on kuitenkin uskomattoman sitkeä ja näyttää että se selviää mutta seuraava vuorokausi kertoo mikä on tilanne.



Ajamme pienen seurueen kera ylös vuorille ja matkalla tien laidoilla kököttää erikoisen näköisiä taloja joissa on korkeat tolppajalat. Alueen valtava laakso on tulvinut rajusti viimeksi vuonna 2011, jolloin lukuisia taloja jäi kokonaan veden alle ja ihmisiä loukkaantui ja menehtyi. Osa taloista on rakennettu uudestaan, mutta tilanne saattaa toistua koska tahansa. Aika hurjaa. Ajamme museorautatieasemalle jonne saapuukin juna juuri sopivasti. Vanha dieselveturi puksuttaa rinnettä ylös asemalle “I think I can I think I can…” Puksutamme itse rinnettä vielä ylemmäs polulle josta on komiat näkymät metsään. Puiden juuret kiertävät ja ympäröivät kivet ja kalliot, pienet linnut hyppelevät eukalyptuspuiden oksilla. Täyhyän latvustoon koalakarhujen toivossa mutta en ole vielä onnistunut näkemään yhtään. Käärmeistä ja hämähäkeistä ei niin väliksi.




Patikoinnin jälkeen olemmekin jo sopivasti nälkäisiä ja ajamme läheiseen Toowomban kaupunkiin. Syömme lounasta kauniissa maisemissa kaupungin laitamilla, jasmiini kukkii ja tuoksuu sopivasti nenään. Ei hullumpaa. Kadut ovat siistejä ja puhtaita, arkkitehtuuri ja katukuva on hauska sekasoppa brittiläistä ja jenkkiläistä tyyliä. Katson edelleen toistuvasti väärälle puolelle tietä ja katsonkin varulta molemmat suunnat moneen kertaan. Onneksi ei tarvitse itse ajaa täällä! Jalkakäytäviä reunustaa istutukset joissa on tuoksuvia laventeita ja rosmariinia. Voi kunpa ne kasvaisivat Suomessakin monivuotisina! Laittaisin heti pienen laventelipellon.

Kotimatkalla käymme fiksaamassa valmiiksi jouskariradan ja tarkistamme että meillä on kaikki tarvittavat jutut huomenna alkavalle klinikalle. Lännestä nousee isoja mustia pilvilä jotka roikkuvat niin matalalla että näyttää siltä kuin korkeat eukalyptuspuut voisivat puhkaista niihin reijän saaden vesipisarat hulahtamaan alas. Yöllä näin ehkä käykin. Pomppaan sikiunesta salaman lyödessä aivan lähellä. Kaatosade hakkaa hurjan tuulen kanssa peltikattoon, ja mietin miten seuraavan päivän klinikan kävisi. Yöllä on vain n 14 astetta lämmintä ja huonessa on melko lailla sama lämpötila. Hytisen kylmissäni aamuyön kalseat tunnit ja kaavin lisää vaatetta laukusta päälleni.

Lauantaiaamu sarastaa harmaana ja kylmänä. Herään jo kuuden aikaan kun kyllästyn palelemaan peiton alla. Ämpärillinen kuumaa vahvaa teetä auttaa saamaan kehon käyntiin. Satelee hiukan vettä mutta onneksi pahin kaatosade on hellittänyt ja saamme klinikan maasta-ammunnan hyvin käyntiin. Osallistujia on ilahduttavan reilusti, ja vaikka sade välillä vihmoo kaikilla on hyvä meininki. Lounaaksi tarjotut kuumat vegehodarit ja mausteinen kurpitsakeitto maistuvat erihyvälle. Yksi osallistujista tarjoaa jälkkäriksi toffeista mutakakkua. Jestas miten hyvää. Lounaan jälkeen satuloimme hevoset ja treenaamme selästä. Kurkistelen traikkuparkkiin ja ihastelen ihmisten hyviä keksintöjä hevosten kanssa matkaamisen suhteen. Monessa trailerissa on ulosvedettävä markiisi sateensuojaksi tai varjoksi, ja toisella sivulla kiinnitettynä telineeseen aitaelementtejä josta hevoselle saa tehtyä kätevästi pienen aitauksen. En tiedä menisivätkö Suomen katsastuskonttoreissa läpi. Näppäriä juttuja joka tapauksessa.



Kun osallistujat ovat hevosten selässä, taivas aukeaa kunnon ryöpyllä. Kirmaan suojaan ison puun alle todetakseni että seison muurahaispesän lähellä. Osa paikallisista muurahaisista on todella kamalia, ja niiden purema polttaa aivan hulluna. Katson siis parhaaksi siirtyä toisen puun alle mutta sen repeilevä kaarna näyttää siltä että se on täynnä hämähäkkejä. Muistan taas miksi asun maassa jossa "ilma sattuu naamaan" :p Sade onneksi heikkenee kohta ja taukoaa kokonaan, ja koska maaperä on mukavan hiekkaista se imaisee veden nopeasti. Maa on muutenkin tosi janoinen pitkään jatkuneen kuivuuden jälkeen. Luonto kiittää, ja me kyllä kestämme pientä sadetta. Pääsen itsekin ihanan appaloosan selkään ampumaan muutaman nuolen. Jee.

Illalla vietämme lupsakkaa yhteistä aikaa napostellen herkkuja ja juoden kylmää sitruunaolutta joka maistuu varsin makoisalta pitkän päivän ja kuuman suihkun jälkeen. Pieni koirapotilas palaa klinikalta kotihoitoon ja on yllättävän hyvässä kunnossa ottaen huomioon että sillä on pieni kallonmurtuma nenän päällä. Onni onnettomuudessa! Pentu kiehnää sylistä syliin ja haastaa riitaa russelin kanssa joka ei pidä sen oudosta klinikan tuoksusta, uudesta muodikkaasta tötteröstä päässä ja kipulääketarrasta jalassa.

Varaudun kylmään yöhön ja haen extrapeiton. Hyvä sikäli sillä yö on jääkylmä. Nukunkin kuin kuollut aamuun saakka jolloin "Noisy Miner" - lintu raakkuu ikkunan takana ja on nimensä veroinen rääkyjä. Sateen jälkeen luonto on täynnä elämää. Papukaijaparvi lennähtää läheiseen puuhun ja googletan minkä niminen lintu on kyseessä. Kaunis ruusukakaduhan se! Kyseisiä lintuja näkee Australiassa paljon, ja siellä on muutenkin paljon luonnonvaraisia papukaijoja. Päivästä on luvassa helteinen ja aurinkoinen joten pakkaan mukaan paljon vettä ja aurinkorasvaa. Olen edelleen kovasti valkoinen Suomen pitkän talven jäljiltä, ja Australian aurinko on otsonikadon takia melkoisen polttava. Hölväänkin itseäni ahkerasti ja pidän hattua päässä. Sunnuntain klinikka on vielä isompi ja autan Mihaita sekä maastakäsin että selästä tehtävien harjoitusten kanssa. Pääsen itsekin sekä hauskan mustan tupsujalkaruunan selkään jolta omistaja vie vielä päävehkeetkin nähtyään kuviani suitsettomasta ratsastuksesta, homma sujuu ihan mukavasti. Eräs kurssilaisista on 9v tyttö joka hänkin ottaa suitset pois ja karauttaa menemään pelkällä kaulanarulla! Varsin lahjakas nuori neiti. Ratsastan vielä muutaman kierroksen appaloosalla. Kroppa ja pää alkaa olla väsyneitä eikä ammunta oikein enää luista. Parempi paketoida päivä tähän. Talo tyhjenee yöpyneistä kurssilaisista ja pinnistelen pysyäkseni hereillä edes yhdeksään asti illalla. Pitkä reissu ja jatkuva ihmisten kanssa oleminen alkaa viedä veronsa. Ihania tyyppejä ei sillä, mutta aikaa palautumiselle ei oikein jää.




Maanantai onkin meidän palautumispäivä. Löhöän punkassa pitkälle aamuun ja syön kaksi aamupalaa. Bongaan pellolla kenguruita vihdoin, sekä yritän kuvata hauskoja papukaijoja jotka riekkuvat puissa. Puolilta päivin pakkaamme hevoset rekkaan ja ajamme Wivenhoen padolle jossa on valmiiksi merkittyjä ratsastusreittejä. Tapaamme siellä myös kaksi muuta ratsastajaa - kurssin järjestäjän sekä appaloosan omistajan jonka luona viettäisimme viimeisen yön. Ratsastan taas hauskalla tupsujalkahepalla joka on puoliksi clydesdale. Larry on helposti huolestuva totinen nuorimies jolla on kuitenkin hiukan ponimaisia vekkuja. Yritän ottaa valokuvia lähellä hyppivistä kenguruista sekä kauhistuttavan kokoisista hämähäkeistä mutta Larry on eri mieltä ja säntää puskaan syömään heti kun päästä ohjista. Nämä puskat eivät houkuttele, parempi pysyä tiellä. Jäätävän kokoiset hämähäkinverkot reunustavat läheisiä pusikkoja ja niiden kutojat keikistelevät auringossa hämmentävän kokoisine kinttuineen. Kiitos, ei kiitos. Leveä polku kiipeää ylös kukkulan rinnettä, ja auringonvalo siivilöityy kauniisti eukalyptuspuiden oksiston lomasta luoden maagisen valon. Kukkulan päältä näkyy hyvin patojärvelle, jossa on pelikaaneja ja muita vesilintuja. Nautin täysin siemauksin kivasta ratsustani, hyvästä seurasta ja hurmaavista maisemista. Maastoratsastus tällä tavalla on parasta ikinä!




Reilun kahden tunnin tarpomisen jälkeen palaamme autoille ja pakkaamme pollet. Jatkamme matkaa appaloosan omistajan kanssa koska olisimme viimeisen yön hänen luonaan. Vaihdamme hänen luonaan pikavauhtia toisen hepan traikkuun ja huristelemme Gattonin maneesille, jossa heillä olisi shown harjoitukset. Shown teemana on Robin Hood, jossa Sherwoodin metsän asukkaat kilpailevat Lady Marionin suosiosta. Marionia esittää kerrassaan hurmaava nuori mies, joka näyttää hameessaan ja peruukissaan kohtuullisen koomiselta mutta hämmentävällä tavalla suloiselta :'D Ratsukot lämmittelevät ja heittävät shown kahdesti läpi. Sen jälkeen onkin aika kiirehtiä iltapalalle ja nukkumaan tosi pitkän päivän päätteeksi. Majapaikan burmankissat tutkivat kaikki kamppeemme ja yrittävät tulla viereen nukkumaan yöksi mutta nyt ei ole energiaa leikkiä muuta kuin "nappaa nukkumatti"-leikkiä.



Viimeinen päivämme Australiassa. Ammumme takapihalla jouskarilla ja teen Mihaista videon. Päivä porottaa kuumana ja tutkin olisiko pihapuissa liskoja. Emäntä kertoo että niissä on usein parta-agamoja. Voi sellainen olisikin ihana nähdä!! Parta-agamat ovat mahtavia. Hauskaa nähdä täällä kaikenlaisia eksoottisia otuksia luonnonvaraisena joita meillä on Euroopassa lemmikkeinä. En kuitenkaan onnistu näkemään yhtään agamaa, joten päätän keskittyä jousiammunnan pariin vielä muutaman harjoituksen verran. Olen ampunut uudesta viinestä uudella nokitustekniikalla nyt jonkin aikaa ja se vaatii vielä pientä värkkäämistä.

Käymme lounaalla hauskassa pienessä kahvilassa ja sitten onkin jo aika pakata kamppeet ja suunnata kohti Brisbanen lentokenttää ja erittäin pitkää kotimatkaa joka tällä kertaa kestikin 40 tuntia...
Australia oli mahtava, tuskin maltan odottaa pääseväni sinne ensi vuonna uudestaan!
Opin taas niin paljon. Luonnosta, itsestäni, vieraanvaraisuudesta, ihmisten lämpimistä sydämistä, mahtavista hyvinkoulutetuista hevosista, omista rajoista sekä tietysti jousiammunnasta.

Kiitos kun lähdit matkalle kanssani ja luit tänne saakka! :D

Katariina Cozmei

Kuvat: Katariina Cozmei, Hayley Chambers-Holt, Steve Spencer, Bernadette Hall