perjantai 13. heinäkuuta 2018

HAOWC 2018, Unkari



Kaskaat sirittävät lämpimässä yössä. Hotellimme sisääntuloväylä on katettu viiniköynnöksillä, joiden oksat riippuvat painavina isojen rypäleiden painosta. Kivetys hohkaa edelleen kuumuutta ja antaa lupauksen seuraavankin päivän helteestä. Olen saapunut Szentenderin pieneen kylään, jossa majoitun Unkarin MM-kisojen ajan. 



Aamulla suuntaamme kisapaikalle Pomaziin, Nemethy Akatemian tallille joka on minulle entuudestaan jo hyvinkin tuttu. Olen käynyt treenaamassa keskuksessa jo kahdesti aikasemmin. Tänään on vuorossa hevosvalinnat kisoja varten. Järjestäjä ei ole tehnyt listoja hevosista tai jakanut niitä etukäteen, joten hevosvalinta sujuu aika pitkälti "first come first served" periaatteella tai ihan silkalla huutoäänestyksellä ja tuurilla. Alan hiukan huolestua, koska jäljelle jääneet hevoset ovat joko todella supernopeita tai tosi hitaita. Keskivauhtinen olisi kiva. Ratoina on moderneista arvokisoista tuttuun tapaan unkarilainen, korealainen ja puolalainen rata. Näistä vain yhdessä on varsinaista hyötyä tosi nopeasta hevosesta.

Paikalle saapuu satsi uusia muualta tuotuja hevosia, ja bongaan jättimäisten paikallisten nonius-risteytysten joukosta yhden pienen ja suloisen arabitamman. Sillä on ystävällinen naama ja hyvä katse. Säntään heti sen luokse ja varaan sen meille alustavasti suomalaisen Marjut Siron kanssa. Kokeilemme hevosta ja päätämme ottaa sen. Meillä on onneksi aika samanlainen hevosmaku ja arvostamme pikkutamman miellyttävää luonnetta ja tasaista laukkaa. Kävipä tuuri! Tämä pieni tamma Regehü on shagya-arabi, arviolta 12 vuotias, ja hieman hämillään uudessa paikassa mutta kovasti kiltti ja lutuinen. Huokaisen helpotuksesta. Lounaan jälkeen menemme kokeilemaan hevosia puolalaiselle radalle, ja tamma alkaa hiukan hätääntyä yksinolosta. Muutamien käänteiden jälkeen se kuitenkin rauhoittuu ja toteaa että hän ei ehkä kuolekaan sinne ja että nämä suomalaiset tädit ovatkin ihan kivoja. Toivon silti ettei minun tarvitsisi aloittaa puolalaiselta radalta, että voisin tutustua tammaan vähän paremmin. Puolalainen rata on aika vaikea, ylämäkeä alamäkeä, kurveja ja myös pieniä vaikeita maaleja.






Saamme ryhmäjaon seuraaville päiville myöhään yöllä. Olen ryhmässä A3, joka tarkoittaa sitä että aloitan unkarilaisella radalla. Huh! Marjut on myös ryhmässä A ja aloittaa aamulla ykkösryhmässä, joka on hyvä juttu helteen kannalta. Perhoset alkavat pörrätä vatsanpohjassa. Viime kisat epäonnistuivat täysin, ja käytin väliviikkona psyykkistä preppausapua, koska yritän välttää saman katastrofin toistumista. On ok tehdä virheitä mutta on kiva ettei tee aina samoja virheitä :'D Autan Marjutia hevosen kera aamulla ja otan kuvia. Mihai on ryhmässä A2 joten ehdin kuvata vähän häntäkin. Mihai ratsastaa hassulla viisivuotiaalla akhalteke-tammalla jolla ei olla koskaan ammuttu selästä ennen näitä kisoja. Mihai silti valitsi tamman koska oikein muita ei ollut saapuessamme enää jäljellä, ja heillä mätsäsi kemiat hyvin joten Mihai sai sen kulkemaan tamman totaaliseen vihreyteen nähden varsin mukavasti. Tällä kertaa muu parhaimmisto on tullut paikalle omien hevostensa kanssa, joten asetelma on vähän erikoinen, mutta tällä mennään.

On vuoroni mennä kyytiin ja radalle. Unkarilainen on varsinainen maraton, jossa ammutaan 3 harjoittelukierrosta ja 9 varsinaista kierrosta. Aurinko porottaa täydellä terällä ja saa hien valumaan silmiin. Hoen muutamaa hyvää rentoutusjuttua ja yritän saada kahdessa sadassa olevan sykkeen alas. Hiki saa sormet liukkaiksi ja nokit lipsuvat kädestä. Verryttelykierrokset menevät aika hyvin, en patista tammaa kovin paljoa, se menee 15-16 sekuntiin (99m rata, aikaraja 20sek). Osun joka kerta frontin ja sivu, olo on ihan jees. Varsinaiset kierrokset alkavat. Kuuluttaja selostaa rataa yleisölle; "nyt meni vähän alas, nyt kaksi pistettä, nyt meni vähän ohi pistealueen, pikkuisen yli..." ja oma pakka meinaa ruveta leviämään. Tämä on juuri se ääni jonka yritän hiljentää omasta päästäni ja nyt kuulen sen kovalla kaiuttimista, nou! Vaan minkäs teet. Heittäydyn ahneeksi. Laitan tammaan reilusti enemmän vauhtia ja yritän samalla ampua 4-5 nuolta. Joku aina osuukin mutta ammun taas tosi hienosti taulun kulmiin, jotka ovat ulkona pistealueelta. Kyllä kyrsii. 9 rallista 2 on nollaratoja ja monella kierroksella osun vain yhteen tauluun. Backshotti on aivan luokattoman huono. Olisi pitänyt antaa tamman mennä hiukan hitaampaa ja naputtaa aina kolme nuolta tauluun; hitaammassa vauhdissa se onnistuu kyllä, eikä yrittää ampua liian montaa nuolta liian kovassa vauhdissa. Voi että otti päähän, miten valitsin typerän strategian. Sain vain 56 pistettä, joka on erittäin huono tulos. Olin ampunut tismalleen samalla radalla maaliskuun treeneissä 99 pistettä, joten harmitus oli ihan todella valtava. 


Olen vähän sellaisessa typerässä välitilassa unkarilaisen suhteen, että periaatteessa osumatarkkuus hitaassa vauhdissa alkaa olla parempi mutta joskus ei; silloin on parempi mennä vähän kovempaa ja ottaa aikapisteitä, mutta onhan se vähän upporikasta ja rutiköyhää plus sillä taktiikalla ei ikinä kehity. Kovaa menemällä ja 3 nuolta ampumalla joista koittaa saada keskimmäisen tauluun saa silti aina maksimissaan vain noin 120 pistettä. Siinä tulee raja vastaan. Unkarilaisen idea on mennä hitaampaa ja ampua paljon nuolia tauluun ja saada taulupisteitä eikä pelkästään aikapisteitä. Ruotsissa ollaan jopa siirrytty sääntöön jossa pitää saada kolme nuolta tauluun, että saa aikapisteet, nykyisen vallitsevan yhden nuolen ja kolmen taulua kohti ammutun nuolen säännön sijasta. En lähtisi ihan siihenkään koska nopeilla hevosilla ratsastavat ovat silloin pulassa, mutta todellakin sillä taktiikalla ei kehity tällä radalla jos yrittää aina vaan mennä mahdollisimman kovaa ja ottaa keskitaulusta osuma ja napsia pelkät aikapisteet. Eipä sillä, sata pistettä millä tahansa tekniikalla olisi ollut kova juttu, mutta yritän edelleen sitkeästi ajatella hiukan pidemmällä tähtäimellä tätä hommaa. 

Juuri kun sain pikku Regen purettua satulasta, läheisten pienten vuorten yllä leijuneet raskaat mustat pilvet alkavat pudottaa isoja pisaroita matalana murisevan ukkosen kera. Juoksen jousikamojeni kanssa tallilta leirintäalueen halki päärakennukseen kuin arojänis, vaikka jalat painavat päivän maratonista tonnin ja vatsa kurisee jo lounasta. Iltapäivällä taivas selkenee ja ehdin ottaa kuvia muusta Suomi-tiimistä ja kisoista. Seuraavan päivän korealainen rata kutittelee jo vatsanpohjassa mutta sellaisella hyvällä tavalla. Treenit menivät tosi kivasti edeltävinä päivinä ja olo tuntuu kerrankin itsevarmalta. 



Nukun yön levottomasti. Huoneessa on tosi kuuma ja näen painajaisia siitä miten ammun kaikki nuolet ohi taulun :'D Herään nihkeänä ja kietoutuneena lakanaan ja painelen viileään suihkuun. Aamupala takertuu kurkkuun mutta pakotan itseni nakertamaan pienen palan leipää ja tomaatin. On vielä kuumempi kuin eilen, ja korealaisella radalla on täysin tyyntä. Ihme kyllä täällä ei silti ole paarmoja. Varmaan liian kuivaa ja kuumaa niillekin. Marjutin vuoro on ensin, menee hienosti. Sitten Mihai. Muutama sähläys maksaa kalliisti ja hän ei pysty ampumaan omalla tasollaan. Häntä harmittaa todella paljon. Kannustan Regen reippaaseen laukkaan verkkakierroksella ja osun ihan ok. Olo on itsevarma ja hyvä. Double shotti menee ihan ok, aikakin on hyvä, ja ekan tripleshotin saan ammuttua osuman ihan jokaiseen tauluun hyvässä ajassa. Voi onnea! No. Kuten arvata saattaa, munkki ei jatku vaan seuraavalla kierroksella ammun nollaradan jota en ole tehnyt korealaisella radalla miesmuistiin. Osun kivasti taulun reunaan ei-pistealueelle. Huudahdan spontaanisti viimeisen maalin kohdalla "what the f*ck" ja yleisö nauraa empaattisesti. Muut ratsastusjousiampujat tietävät tismalleen miltä tuntuu. Yritän sisuuntua serial shottiin jonka TIEDÄN osaavani mutta ei, osun vain 2-3 tauluun ja niihinkin huonoille pisteille. Voi perskuta että nyt potuttaa. Hevonen oli ihan superkiva ja hyvä, mutta ei vaan osu niin ei osu. Olen jo hyvä ja varma nokittamaan ja hiukan hitaammalla hevosella ammun liian aikaisin kun jää liikaa aikaa taulujen väliin. Ei sillä että se nyt niiiin hidas olisi ollut, 90m 10 sekkkaa, mutta ei siis mikään rakettikaan näihin kuuden sekunnin hevosiin verrattuna toki. Sama vanha virhe nostaa päätään. Ihmiset taputtelevat olkapäälle lohduttavasti mutta en pysty heti tulemaan yli pettymyksestä. Piilotan murjotukseni hatun ja aurinkolasien taakse ja otan kuvia. Jos siitä saisi muuta ajateltavaa. Nyt on todella sitten näytön paikka seuraavan päivän puolalaiselle radalle. 






Illalla saamme kuulla kauhu-uutisia puolalaiselta radalta. Turkkilainen ystävämme on kaatunut hevosen kanssa ja saanut rytäkässä kaviosta naamaansa. Hänet kiidätetään paikalliseen sairaalaan ja siitä sairaalalennolla Turkkiin. Hevonen oli mennyt tosi kovaa kaarteeseen, ja menettänyt jalansijansa. En tiedä mitä sille hevoselle oli tullut, treenasin sillä monta kertaa tässä paikassa käydessäni ja se oli ehdoton suosikkini. Onneksi en ottanut sitä kisoihin vaikka ajattelin kysyä, sillä näin jo korealaisella radalla miten se meni aivan päätöntä vauhtia. Onneksi ratsastajalla ei haljennut kallo mutta kasvoista murtui useampi luu. Kisan jälkeen heräsi paljon debattia turvallisuusasioista, jotkut halusivat jopa kieltää puolalaisen radan, tai että meillä olisi eri hevoset puolalaiselle radalle jolloin korealaisella voisi painella täysiä ja sitten hissutella puolalaisella. Esim Ranskassa paikallisten ratsastajien on sääntöjen mukaan pakko käyttää puolalaisella radalla selkäsuojaa ja turvakypärää; itsekään en kyllä lähtisi puolalaiselle radalle ilman kypärää. Radan luonteeseen kuuluu hypyt, mäet ja kurvit -- ihan kuten oikeassakin sodankäynnissä olisi -- en ihan näe sitäkään argumenttia että traditionaalisesti pitäisi mennä vaan täyttä vauhtia suoraa linjaa ja ampua yksi nuoli. Sodassa oli tuskin suoria radanpätkiä ja yhden nuolen taktiikoita, vaan kyllä se hevosen kontrollointi oli aivan olennaisessa osassa. Hyvin koulutettu hevonen osaa mennä pyydettäessä hitaasti ja pyydettäessä kovaa omien fyysisten resurssiensa puitteissa; jos jousiammuntaratsu osaa mennä ainoastaan hallitsematonta täyttä laukkaa suoralla uralla, väittäisin että sen koulutus on vielä joltensakin kesken, mutta tämä on ainoastaan minun henkikökohtainen mielipiteeni oltuani 20 vuotta ratsastus- ja hevosvalmentaja muissa ratsastuksen lajeissa sekä puntaroidessani minkälaista olisi oikeassa taistelussa. Hallitsematon hevonen olisi varma kuolema.



En myöskään osaa nähdä sitä vaihtoehtoa realistisena, että puolalaisella radalla olisi eri ratsu. Se olisi melkein sama kuin että kenttäkisoissa saisi mennä eri hevosella kouluratsastuskokeen ja eri hevosella este- ja maastokokeet. En ole mikään kenttäratsastuksen expertti todellakaan mutta sitäkin lajia joskus useamman kerran kisanneena ja lajin fanina olen huomannut että moni etenkin lajia aloittelevampi kisaaja ei välitä pätkääkään kouluratsastuksesta eikä koulukokeesta vaan pitää sitä pakollisena pahana ja keskittyy lähinnä vauhdikkaaseen maastokokeeseen ja rataesteille, mikä on ihan ymmärrettävääkin. Kouluratsastus tässä kontekstissa voi olla tylsää. Kuitenkin mitä korkeammalle tasolle mennään, sitä tärkeämpää kouluratsastuksen hallitseminen on sikäli, että perustason virheet kostautuvat rajusti muissa kokeissa estekorkeuden noustessa ja ratojen vaikeutuessa.

HBA Eventing- kisoissa mitkä nämäkin olivat on sama ajatus: kolme rataa, joissa on sama idea kuin koulu- este- ja maastokokeessa: unkarilainen rata mittaa tarkkuutta ja täsmällisyyttä ja ratsastetaan mielellään hitaammassa tempossa tarkasti; korealainen rata on kuin esteratsastusta jossa tempo ja rytmi määrittelee onnistumista; sekä puolalainen rata jossa tarvitaan jo toisenlaista ratsastustaitoa jousiammuntataidon lisäksi. Minimitempo puolalaisella radalla on 350m/min, eli ei siellä nyt ihan mummolaukkaa voi kuitenkaan mennä välttyäkseen aikasakoilta; toisaalta aikapisteitä saa ellei osu tiettyyn minimäärään tauluja. Ratsastusjousiammunnassa on havaittavissa hiukan samoja piirteitä sikäli että porukka on helposti jakaantunut kahtia: toinen porukka haluaa mennä ainoastaan täysiä suoraa rataa ja ampua vain pari nuolta, ja toinen taas myös harjoittaa rauhallisemmassa tempossa osumatarkkuutta. Onneksi suurin osa taitaa sijoittua tälle välille kuitenkin eivätkä ole innostuneita leiriytymään, jotka nauttivat ripeästä vauhdista mutta ymmärtävät myös jousiammunnallisen osuuden tärkeyden. Toivon hartaasti ettei porukka ala jakaantua liiaksi kahtia, mutta kisojen jälkeen startanneen debatin puolesta toiveeni näyttää turhalta ja edessämme on vaikeat ajat.

Seuraavana yönä sataa todella kovaa vettä ja ukkostaa, ja olen hiukan huolissani puolalaisen radan kunnosta. Pomazin ylängöllä ei onneksi ollut satanut kuin vähän, joten huokaamme kaikki helpotuksesta. Lähdemme satuloimaan hevosia harmaaseen aamuun, ja tunnelma on edellisen päivän onnettomuuden jäljiltä vaisu ja huolestunut. Kaikki ovat huolissaan pudonneen turkkilaisen kunnosta ja toivovat ettei tulisi enää yhtään lisää onnettomuuksia. Marjut pinkaisee ensin radalle ja heppa näyttää menevän hienosti ja nuolet napsuvat tauluihin. Sitten on Mihain ryhmän vuoro. Puolessa välissä rataa tapahtuu jotain erikoista ja näen miten hän ravaa hevosellaan pitkän matkan ampumatta. Mitä tapahtui? Tilanne selviää kun hän kurvaa takaisin yleisön eteen loppukaarteeseen, ja putoaa metrin maalilinjan jälkeen. Juoksen hätääntyneenä paikalle ja tajuan että hänen jalustinhihnansa on mennyt poikki radan puolessa välissä. Onneksi hän on kunnossa! Siitä huolimatta että hän ratsasti puolet radasta yhdellä jalustimella, hän saa 88 pistettä, joka on aika uskomaton suoritus. Huh. Sitten pitäisi keskittyä heti omaan suoritukseen.



Meillä on verryttelyksi kierros ravissa ympäri rataa jossa saamme vielä kerran nähdä maalit. Rata on 1,1 kilsaa pitkä, ja siinä on paljon kurveja ja mäkiä. Hypyt jätettiin tällä kertaa pois turvallisuussyistä, koska radan varressa on paljon kiviä eikä kaikilla muualta tulleilla hevosilla ole välttämättä hypätty. Olen lähtönumerolla kaksi ryhmässäni, ja ravatessani rauhassa rataa pitkin välimatkoin edelliseen kuulen kun kuuluttaja sanoo jotain ja takanani tullut hevonen tulee meitä kohti täysin villiintyneenä täydessä laukassa. Ratsastajalla on sellainen viine jossa nuolten kärjet ovat vapaana, vähän kuten vyöllä. Nuolinippu mätki hevosta takapuoleen jokaisella askeleella josta se sai oletettavasti aikamoisen hepulin. Saan Regen väistettyä pusikkoon mutta hevonen törmää silti hiukan meidän takapuoleen. Ihmeekseni tammani ei saa kovin suurta hepulia vaan on lähinnä ihmeissään. Yritän auttaa ratsastajaa pysäyttämään hevosen mutta molemmat ovat jo siinä tilassa etteivät kuule tai näe mitään. Vihdoin hevonen pysähtyy ja kehotan ratsastajaa tulemaan alas, koska nuolinippu on koko ajan hevosen kyljessä ja se selvästi pelkää. Näyttää että ratsastaja tulee alas ja jatkan kävelyä, mutta seuraavassa kurvissa hevonen törmää meihin uudestaan takaa ja painelee ohitse täyttä vauhtia. Tammani pysyy silti kiitettävästi nahoissaan, mutta oma keskittymiseni on täysin mennyttä enkä pysty visualisoimaan rataa ja tekemään kummempaa suunnitelmaa. On aika lähteä radalle, pää tuntuu yhtä sekavalta kuin Rooman rautatieasema. 
Ei se auta kuin nostaa laukka ja ampua mitä pystyy. Hevonen on yllättävän ripeä kanssani ja olen vähän pulassa muutamassa kohdassa kun pitää ohjata hevosta joka pyrkii vilkku päällä tallialueelle enkä pysty ampumaan. Radassa on paljon kohtia joissa ei ole nauhoja molemmin puolin vaan aukeaa tilaa, ja liput joiden välistä pitää ratsastaa. Missaan kaikki isot ja helpot taulut mutta osun pieniin. Heh. Suuri osa nuolista menee taulusta hiukan yli, kauniisti keskeltä mutta yli. Yritän korjata mutta en onnistu siinä ja alan vähän hätääntyä että ei voi olla totta, miten tämä menee näin huonosti. Tulos jää tosi tosi laihaksi ja harmittaa. En voi sanoa että olisi ollut edes hauskaa, kun näen miten nuolet menevät juuri ohi taulun tai osun korealaisen taulun reunaan josta ei saa pisteitä. Äh. No, selviän siitä hengissä ja olen tyytyväinen miten ratsastin mutta en siihen miten ammuin. Valitettavasti tässä lajissa vain osumat lopulta ratkaisevat. Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä... no ei vaan, pitää vaan saada järjestettyä elämänsä niin että jää enemmän aikaa omalle harjoittelulle ja ennen kaikkea palautumiselle ja levolle, jota ei tämän hetkisessä elämässäni ole ollut vuosiin. Vaan omapa valintani tämä elämäntyyli, en siitä syytä ketään muuta. Jotain muutoksia on aika tehdä ennen kuin saan sydänkohtauksen tai kroppa pettää jostain muualta.








Sunnuntai aamuna starttaa sitten sitten finaalipäivä, jossa ratsastaa kymmenen parasta senioria ja kymmenen parasta junioria tv-kameroiden seuratessa tapahtumia. Kisa ratsastetaan tynkäkisana jossa mennään 3 kierrosta unkarilaista normaalin 9 sijaan, 3 korealaista 6 sijaan sekä lyhennetty versio puolalaisesta radasta. Jännitän hirmuisesti Mihain puolesta, joka on tuloslistalla senioreissa viidentenä siitä huolimatta että hän on hiukan epäonnistunut kaikissa osakokeissa. Aurinko porottaa kuumana taivaalla jo heti aamulla, ja yleisö alkaa valua täyttämään radanvarren. Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua.

Aloitetaan unkarilaisella osakokeella, Mihain nuori hevonen kyttää tv-kameraa ja kuvauskopteria ja rytmin säilyttäminen on vaikeaa. Tulos jää aika laihaksi. Paikallinen juniorityttö Agi tempaisee yhdellä kierroksella 30 pistettä tauluun (aikapisteitä 1,5). Ihan jäätävä suoritus. Myös muut unkarilaiset finalistit ampuvat todella hyvin, sekä puolalainen Anna Sokolska joka tempoo kolmessa kierroksessa 60 pistettä, joka on todella hyvä ottaen huomioon että hänen ammuntatyylinsä poikkeaa unkarilaisista. Korealaisella taas Mihai on elementissään ja ampuu 63 pistettä puolikkaalla korealaisella (yksi kierros 2-3-5) joka on jäätävän kova tulos, ja sillä heruu korealaisen ykköspaikka. Korealaisen radan varressa on todella iso yleisö, hyvää musiikkia ja sellainen ratsastusjousiammunta-rock-konsertti-tunnelma. Yleisö hurraa ja elää mukana. Ihan mahtavaa.

Lounaan jälkeen lähdemme puolalaiselle radalle. Alkurata menee tosi hyvin, mutta hän missaa helpohkon offside shotin sekä lopussa hevosen laukatessa kovaa ylämäkeä maaliin että selkäviinestä on nuolet loppu ja viime hetkellä muistaa kaivella toisesta viinestä nuolen, mutta viimeinen maali ehti jo mennä. Laskeskelemme pisteistä että senioreiden pronssi meni sitten siinä koska kolmas, neljäs ja viides sija olivat tosi lähellä toisiaan, ja Mihai on kokonaiskisan lopputuloksissa täpärästi viides. Hyvä suoritus silti, mutta jää kyllä harmittamaan, etenkin kun lajien mitalit jaetaan finaalin ulkopuolelta eli finaalisuoritukset eivät vaikuta millään tavalla mitalitaistoon muuten kuin kokonaiskisassa.

Kisan seniorikategorian voitti Nemethy-akatemian Levente Maucha (18!) ja juniorien kokonaiskisan hänen siskonsa Agnes Maucha! Melkosta. Nämä sisarukset treenaavat todella paljon ympäri vuoden, ratsastuskilometrejä ja ammuttuja nuolia kertyy viikossa paljon. 

Näissä kisoissa on sattunut eniten onnettomuuksia ikinä kuin missään muissa Euroopan kisoissa tässä lajissa. Yleensä Euroopan kisoissa sattuu tosi vähän putoamisia tai kumoonratsastuksia, ja jos sattuukin, yleensä ollaan selvitty ihan vaan muksahduksella ja mustelmalla. IHAAn komitean tehtävänä onkin nyt kisojen jälkeen käydä läpi mistä onnettomuudet johtuivat ja selvittää pitääkö sääntöihin tehdä muutoksia, jotta voisimme välttyä vastaisuudessa tällaiselta onnettomususumalta. Jälkipyykki on muutenkin melkoinen, joten jään kiinnostuksella seuraamaan IHAAn suomen edustajana keskustelua aiheesta sekä toivon todella hartaasti ettei tämä johda entistä suurempaan kahtiajakoon lajin sisällä. Jotta laji saisi jonkinlaisen statuksen vakavastiotettavien hevosurheilulajien joukossa maailmanlaajuisesti, emme voi ajatella pelkkiä perinteitä, vaan katsoa asiaa myös urheilun kannalta (standardisoidut vertailukelpoiset säännöt, läpinäkyvyys, turvallisuusseikat sekä eläinsuojelulliset asiat). Cosplay nopeilla hevosilla showhengessä on tosi siistiä ja hauskaa mutta vain puolet tarinasta. Historia, perinteet ja urheilu voivat kulkea käsi kädessä- olemmehan kuitenkin vuodessa 2018, ja karavaani kulkee eteenpäin. Jos haluaa olla karavaanin kärjessä, pitää olla ylipäätään mukana karavaanissa.

Onneksi itselläni ei ole sikäli paineita, että olen edelleen ihan nobody eikä ajatuksillani ole sen kummempaa painoarvoa kansainvälisessä yhteisössä, mutta tulipa pohdittua asiaa laajemmassa mittakaavassa. Vanhenemisessa on sekin hyvä puoli, että näkökenttä laajenee ja on helpompi ajatella itsenäisesti vailla guruajattelua tai ottaa kaikki ylhäältä annettuna sellaisenaan. Vaikka nämä kisat eivät olleet tuloksellisesti kummoiset Suomen tiimin eikä etenkään itseni kannalta ja jälkimakuna jää hävetys ja pettymys omiin tuloksiin, voin sanoa oppineeni jälleen kerran todella paljon paitsi lajista mutta myös muista asioista. Mikään ei mene hukkaan. Paljon jäi pureksittavaa.

Kaikenkaikkiaan päällimäisenä mieleen jää syvä kiitollisuus että sain olla mukana näissä kisoissa maailman parhaiden ratsastusjousiampujien joukossa, nähdä rakkaita vanhoja ystäviä, tavata uusia ja viettää aikaa itselleni tärkeiden ihmisten ja mahtavien hevosten parissa. Hatunnosto järjestäjälle -- ei ole ihan helppoa järjestää arvokisoja yli sadalle osallistujalle!!

Näihin kuviin ja tunnelmiin.

Videokooste finaalista YouTubessa

Kuvat: Katariina Cozmei
Genie Images
Marjut Siro
























keskiviikko 20. kesäkuuta 2018

Ranskan maaseudun sydämessä - Euroopan GP Gauchoux 2018




Perjantai.
Hätkähdän hereille kun Finskin siniset siivet laskeutuvat tömähtäen Pariisin Charles de Gaullen lentokentälle. Olo on innostunut ja iloinen. Pidän kovasti Ranskan maaseudusta. Olemme matkalla Bellacin pieneen kaupunkiin, joka sijaitsee Limousinin maakunnassa Keski-Ranskan ylänköalueella. Alue on yksi maan harvimmin asuttuja ja todellista maaseutua, joka on tullut tunnetuksi mm. limousin- nautarodusta ja kuuluisasta pitkästä automallista.

Hyppäämme lentoasemalta luotijunaan, joka kiidättää meidät kolmensadan kilometrin tuntivauhdilla suoraan Ranskan sydämeen. Loppumatkan taivallamme autokyydillä, ja keskustelemme kuskin kanssa englannin ja ranskan sekasotkulla. Perillä meitä odottaa valtavan kokoinen hevostila, jonka 50 hevosta käyskentelevät suunnilleen samoilla hehtaarimäärillä olevilla vanhojen jalolehtipuumetsien reunustamilla pelloilla. Tilalle pystytetyt mongolijurtat ovat erikoisessa mutta toimivassa sopusoinnussa vanhojen kivisten murattien ja ruusujen peittämien päärakennusten kanssa. Olemme saapuneet Domain de Gauchouxiin.



Lauantai.
Olemme saaneet kunnian majoittua jurtan sijasta vanhaan sivurakennukseen jossa meillä on puolisoni kanssa vallan oma huone. Nukun pitkän matkustuksen jälkeen kuin tukki ja olen valmiina päivän seikkailuihin. Puolisollani on kahden päivän klinikka ja hän lähtee oppilaidensa kanssa ampumaan maasta, minä taas suuntaan lassoamaan tulevaa kisaratsuani. Mutaisen polun päässä on valtava laidun, jossa tammani torkkuu käppyräisen tammen alla. Brune on kuusi vuotias lusitanoristeytys, joka on vielä vähän vihreä ja aika herkkä. Tamma ei meinaa ensin antaa kiinni vaan väistää kaverinsa takapuolen taakse. Saan kuitenkin riimun sujautettua sen sen silkkisten jouhien lomaan ja supisen sen korvaan, ettei sen tarvitse jännittää minua.



Lähden ratsastamaan yhdessä australialaisen ystäväni kanssa, jonka tapasin myös Jordaniassa. Hänellä on hauska rautias tamma, joka on myös vähän säikky. Nauramme kun kävelemme yhdessä tietä pitkin ratsastuskentälle, miten molemmat tammamme nytkivät tietä puolelta toiselle milloin mitäkin säikähtäen; varsinainen parivaljakko. Hevoseni tuntuu jännittyneeltä, mutta en voi sanoa olevani itsekään erityisen rento sen selässä. Ratsastamme ensin kentällä hetken ja kokeilen miltä se tuntuu radalla, ja hevonen sinkoilee sinne tänne. Aurinko porottaa ja ilma on kostea. Tuskanhiki alkaa valua silmiin ja tamma käy kierroksilla. Käyn kysymässä kisan järjestäjältä saisinko kokeilla jotain muuta hevosta, mutta hän puistaa päätään ja toteaa että kyllä sä sille pärjäät, treenaa nyt vaan, vaikka kahdesti päivässä. Huokaisen alistuneena ja marssin tamman kanssa takaisin radalle. Käymme myös isolla pellolla, jossa on maastoesteitä. Tulevaan puolalaiseen rataan on tulossa pari hyppyä, ja kokeilen miten tammani hyppää. Hyppäähän se. Muistan taas miten olen joskus nauttinut maastoesteiden hyppäämisestä. Aika kivaa!




Syömme lounaalla tukevasti. Tarjolla on myös viiniä. Yritän syödä kohtuudella että jaksaisin lähteä uudestaan treenaamaan mutta en pysty hillitsemään itseäni täytettyjen kesäkurpitsojen, ranskalaisten juustojen ja briossien parissa. Vaapun hetkeksi pitkälleni ja alan välittömästi nähdä kummallisia unia. Pakotan itseni kohta hereille ja lähden istuskelemaan ulos auringonpaisteeseen teekupin kera - josko tiukka vihreä tee saisi olon virkeämmäksi. Talomme kiviset seinät tarjoavat sisiliskoperheelle ihanteellisen temmellyskentän ja jään tarkkailemaan niitä. Sisiliskot ovat olleet suosikkiotuksiani lapsesta saakka: pienenä jaksoin kytätä niitä tuntikausia valmiina nappaamaan ne käteeni. Ne eivät koskaan pudottaneet häntäänsä, ja hetken ihastelun jälkeen päästin ne aina vapaaksi samaan paikkaan. Sisiliskoilla on hauska naama, ja ne ovat aika uteliaita. Eräs tietty sisilisko joka näytti olevan eri alalajia (hietalisko) oli erityisen utelias ja jopa kesyyntyi viikon aikana niin ettei se jaksanut enää luikkia karkuun kun ramppasin talon ovesta sisään ja ulos vaan jäi tuijottamaan metrin päähän.



Iltapäivällä suuntaan unkarilaiselle radalle kokeilemaan kuinka tamma kulkee. Se säikähtelee kaikenalaista ja välillä spurttaa ja välillä tekee äkkipysähdyksen mutta jatkan sinnikkäästi. Kaipaan omaa satulanpäällistäni mutten ottanut sitä mukaan koska kuvittelin saavani jonkun helpon hevosen... oh well. Tammalle ei myöskään käy mikään muu satula kuin tämä sen oma liukas estepenkki koska sillä on skolioosi, joten tällä mennään. Treenien lopussa eräs nuori ratsastaja tulee nappaamaan sen minulta ja sanoo että nyt on hänen estetunti. Okei! Oli käynyt pikku sekaannus ja tamma oli menossa seuraavana aamuna pieniin estekisoihin ja nyt oli vielä viimeisten treenien aika. No, ainakin se oli perusteellisesti verrytelty, heh!




Sunnuntai.
Aamu sarastaa jo valmiiksi helteisenä ja kosteana. Yöllä on ollut kauhea ukkosmyrsky, sähköt on poikki ja kaikkialla saapaskeli. Tungen kitaani ronskin viipaleen rapeakuorista maalaisleipää ja brietä, ja aamupalajälkkäriksi briossin vadelmahillolla. Onneksi ratsastushousujeni vyötärö joustaa. Tamma on kisoissa ja nappaan alleni toisen hevosen, Tactigin. Tactig on hylkeenmallinen potra poika, joka ei ole turhan virmakka. Suuntaamme kentällä olevalle lyhyelle radalle, joka ei kärsinyt viimeöisestä myrskystä niin pahasti. Ruuna etenee radalla kuin junavaunu. Treenaamme
korealaista tripleshottia, ja homma luonnistuu yllättävän hyvin; ammun koko treenien aikana vain yhden nuolen ohi taulusta. Kas.

Muhkean lounaan jälkeen lähdemme uudestaan treenaamaan ja suuntaamme unkarilaisen treenin jälkeen maastoradalle. Hyppään ilman käsiä ja hihittelen itsekseni. Olen muuttunut jälleen pikku ponitytöksi ja mietin että pitää alkaa hyppäämään useammin kotonakin. Kamalaa miten siitä tuleekin niin jännittävää.



Suurin osa lopuistakin kisaajista alkavat valua paikalle ja vietämme varsin hauskaa iltaa yhdessä. On ihana nähdä vanhoja ystäviä ja tavata uusia lajin harrastajia joita en ole vielä aikaisemmin tavannut. Illanvietto keskeytyy kun taivaalla vyöryvät mustat murisevat pilvet, ja ukkosmyrsky valtaa taas Gauchouxin tilukset.



Maanantai.
Yön sateiden jäljiltä kaikki tulvii. Taivas on edelleen pilvessä ja on aika kylmää. Herään todella aikaisin aamulla sillä kello seitsemältä alkaa valmentajaopiskeluihini liittyvä webinaari. WiFi ei taaskaan toimi myrskyn jäljiltä ja yhteys pätkii mutta onnistun löytämään pienen wifinpoikasen toisesta talosta sen verran että saadaan oma ryhmätyömme esitettyä.
Nyt on vuorossa Wojtek Oscienskin klinikkapäivät, ja odotan että he ovat ratsastaneet oman treeninsä hiekkakentälle rakennetulla puolalaisella radalla jossa on erilaisia maaleja, paljon kiemuroita ja suunnanvaihtoja. Menen paikalle jo vähän ennen ja annan tammani katsella kun muut viipottavat puolalaisella radalla. Tammaa hermostuttaa ensin mutta se rauhoittuu kohta. Annan sen syödä ruohoa. Kun näyttää siltä että heidän treeniinsä alkaa olla ohitse, käyn vielä kiertämässä metsälenkin ja laukkailen hiukan pellon kuivemmassa yläosassa. Tamma saa luonnollisestikin pienen hepulin kun se jää yksin kentälle, mutta se rauhoittuu pian. Treeneistä ei kuitenkaan meinaa tulla mitään, koska se ei pysty pitämään yllä laukkaa pienissä kurveissa vaan rikkoo joko raville tai menee ristilaukkaa ja yrittää hilpaista naruaitojen väärälle puolelle. Turhautuminen alkaa iskeä ja mutisen itsekseni paljon erilaisia rumia sanoja. Totean että ei tämä nyt tule tästä paremmaksi tällä kertaa ja lähden kävelemään takaisin tallille.



Syön muhkeaa lounasta poikkeuksellisen hiljaisena ja mietin että pitäisikö sittenkin pyytää vielä jotain toista hevosta, mutta muut jäljellä olevat vaihtoehdot eivät ole kovin kummoisia. Alan tykätä tammasta hevosena mutta koska tiedän että jännitän kisoja, kaksi jännittävää tyttöä yhdessä ei ole ehkä paras ratkaisu. Lähden lounaan jälkeen tamman kanssa uudestaan treenaamaan yhdessä Wojtekin ryhmän kanssa, koska missään muualla ei voi nyt oikein ratsastaa sateen takia ja illaksi on luvattu uudestaan sadetta. Sukkuloimme sitä puolalaista pikkurataa eestaas ja tamma alkaa vähitellen rentoutua. Ehkä se tästä. Illalla ei sada. Vuorossa on musiikkia, viiniä ja tanssia. Ei paha.



Tiistai.
Nukuin tosi huonosti ja näin ihan umpihulluja unia. Torkun naama kiinni aamupalassani. Suunnitelmissa on lähteä yhdessä puolisoni kanssa treenaamaan puolalaista rataa vasta iltapäivällä sen jälkeen kun rata vapautuu klinikkalaisilta. Ammun ensin maasta hyvän tovin. Puolisoni ratsastaa hyvin kuumaa mutta kovasti hienoa lusitanotammaa Roxaa, jota ei anneta muille. Roxa on Veiga-linjainen kovilla pisteillä kantakirjattu tamma, jonka motto tuntuu olevan "bullfight, no bullshit"... Tänään puolalainen rata sujuu jo paremmin, ja alan tuntea oloni hiukan paremmaksi. Kaikilla muilla tallin hevosilla on kaksi kisaajaa paitsi meidän hevosilla joilla on vain meidät, joka on sikäli kiva että saamme treenata niitä mielin määrin. Tulee kyllä tarpeeseenkin.

Illalla loputkin kisaajat tulevat paikalle, samoin kaatosade. Ulos katettu illallinen evakuoidaan nopeasti sisätiloihin. Ruokailutila täyttyy puheensorinasta ja lasien kilistelystä. Vesisade yltyy huimaksi ryöpyksi ja mietityttää miten onnistumme treenaamaan seuraavana päivänä.



Keskiviikko.
Herään jo puoli seitsemältä, että ehtisin ratsastaa ennen väenpaljoutta sillä nyt ainoa paikka ratsastaa on hiekkakenttä. Pellolle ei ole mitään asiaa eikä unkarilaiselle treeniradalle. Lähden hakemaan hevostani silmät sikkuralla alalaitumelta mutta vastaani käveleekin kahdeksan vapaana olevaa hevosta. Hups. Silmäilen ympärilleni mutta olen yksin. Yritän saada edes jotain hevosista kiinni mutta se ei onnistu vaan koko lauma tekee U-käännöksen ja painelee takaisin peltotielle pukitellen ja piereskelle. Lähetän tallin omistajalle viestin. Hän nukkuu kuten kaikki muutkin. Onneksi treeninkaverini ilmestyy paikalle ja pari paikallista ratsastajaa joten nappaamme mukaamme kasan riimuja ja lähdemme metsästämään karkulaisia. Joudumme kävelemään ihan hyvän tovin mutaiseen maahan painuneita kavionjälkiä seuraten, kunnes löydämme hevoset laakson perukoilta kyykistelemässä naapuritilan talon pihasta autojen seasta. Nice. Tuhmurit antautuvat ja talutamme ne tallille.

Valmiiksi hiestä märkänä lähden uudestaan hakemaan tammaani laitumelta, ja mutisen itsekseni jotain hevoseläinten älykkyydestä ja yhteistyöhalusta. Tamma aistii huonon tuuleni eikä taaskaan meinaa ensin antaa kiinni, mutta lahjon sitä porkkanalla. Puolalainen rata on vielä pystyssä hiekkakentällä ja harjoittelemme yhdessä parin ratsukon kanssa. Homma alkaa itseasiassa sujua! Olen iloinen. Kyllä se tästä. Heti kun olemme lopettaneet, rata puretaan pois ja sinne tuodaan valtava keko hiekkaa. Muut ratsukot alkavat valua paikalle treenaamaan lyhyen radan unkarilaista. Hyvä ajoitus. Treenin jälkeen on huutava nälkä, sillä kuvittelimme tekevämme vain pikku treenin ennen aamupalaa, mutta pitkin mäkiä karanneiden hevosten perässä juokseminen ja tunnin treeni ennen aamiaista alkaa heikottaa polvissa. Kännykän askelmittari näyttää jo aamuyhdeksältä 25 000 askelta (josta osa toki hevosen selässä) joten ei ihme että kuuma vahva tee ja briossit juustolla uppoavat kitaan todella vauhdilla.

Iltapäivällä pitkä unkarilainen rata on saatu tyhjennettyä vedestä ja paikattua hiekalla niin, että sitä voi käyttää. Yritän päästä paikalle hyvissä ajoin mutta hevosellani ei ole suitsia! Käy ilmi että jonkun hevosen suitset ovat kadonneet ja he olivat ottaneet puolisoni hevosen suitset. No, hän oli valmiina satuloituna joten ne suitset napattiin takaisin ja laitettiin sitten mun hevosen suitset vaikka olin jo harjaamassa omaani. Argh.... jouduin odottamaan tunnin hevosen kanssa että sain suitset takaisin ja pääsin itsekin radalle. Ajoitus on itseasiassa sikäli hyvä että pahin ruuhka oli jo ohitse ja saan treenata suhteellisen rauhassa, meitä on enää vain pari ratsukkoa. Hämmästyksekseni osun ihan mukavasti tauluun, ja vaikka tamma säikähtelee ja loikkii hiukan se on kuitenkin sitten radalla ihan ok alkutuijottelusta selvittyään.

Illalla meillä on kisapalaveri ja ryhmäjako. Minulla olisi ekana vuorossa korelalainen rata seuraavana päivänä.



Torstai.
Kisat alkavat. Puen ylleni valkoiset housut ja sinisen kisapaidan jossa on Suomen Ratsastusjousiampujain Liiton logo ja FINLAND selässä. Tunnen lievää kansallisylpeyttä ja yritän rauhoittaa hermostunutta oloani napsimalla extra-annoksen b-vitamiinia ja magnesiumia. Muuten raahaan kisoissa mukanani LifePak-vitamiineja, kun tulee syötyä välillä huonosti. Täällä ei ole sitä vaaraa, vaan ruoka on todella herkullista ja lihattomalla ruoallakin olevalle löytyy paljon vaihtoehtoja. Käyn katsomassa ensin pari korealaista rataa ja unkarilaista, jotka kisataan uusilla radoilla pellolla. Korelainen rata on kirjaimellisesti pellolla, joka alkaa olla jo ekan ryhmän jälkeen aika mutainen. Olisin neljännessä ryhmässä ja mielessäni käy jo kauheita mielikuvia miten hiukan pöhkö tammani säikkyisi radalla, hyppäisi matalan naruaidan yli ja liukastuisi mennessään... Yritän sitkeästi käyttää mielikuvaharjoittelua jossa kaikki menee tosi hienosti, jottei paniikkimieliala ottaisi ylivaltaa. Satuloin tammani ja tuon sen hyvissä ajoin katsomaan paikat. Se on kauhusta kankeana enkä meinaa saada sitä koko alueelle; hänen kotiympäristönsä onkin muuttunut vallan eri näköiseksi ja laidunpellolla on tuomarikatos, generaattori, ratiseva äänenvahvistin ja yleisöä, kauhean jännittäviä maalituomareita puutarhatuoleissaan ja puskissa lymyäviä valokuvaajia. Annan tamman asettua ja käymme katsomassa kaiken läpi, ja se alkaa vähitellen rentoutua. Käyn tekemässä lyhyen verryttelyn hiekkakentällä ja palaan kävelemään kisa-alueelle jotta tamma saa orientoutua.

Olen ryhmässäni eka ratsastaja. Saamme ensin kävellä radan kertaalleen läpi, ja tamma hiipii kuin kettu ympäristöään pälyillen välillä hiukan nykien pelästyksestä. On täysi työ saada pidettyä itseni rauhallisena ja tyynenä. Rata alkaa olla aikamoista velliä alku- ja loppupäästä. Meillä ei tokikaan ole nurmihokkeja, mutta tammalla ei ole takana kenkiä joten se pysyy ehkä pystyssä kuitenkin. Se on tuntunut koko viikon aika varmajalkaiselta kaverilta. Sen jälkeen meillä on kaksi verkkalaukkaa radalla joissa saa halutessaan ampua. Ammun vain ekaan tauluun, koska sen jälkeen tamma mutkittelee kuivaa paikkaa etsin ja kaikkea tuijottaen niin jännittyneenä että on pakko ottaa ohjat taas käteen. "Ei tästä tule mitään"... hengitys muuttuu pinnalliseksi ja kädet hikoavat. Pyyhin niitä valkoisiin kisahousuihini ajatuksissani jotta nuolen nokki ei lipeäisi radalla kädestä. On lähtövuoroni. Ensin suoritetaan kaksi kierrosta "double shottia" jossa on siis kaksi maalia, jotka ammutaan etu- ja takaviistoon. Osun vain backshottiin. Aika on ihan ok. Sentään ei tule nollia tästä. Kakkoskierroksella osun vain frontshottiin, jonka jälkeen tamma alkaa taas tuijottaa kaikkea. Äh. Vuorossa on kaksi kierrosta triple shottia. Tamma alkaa hyytyä mutaisen radan ja jännityksen takia, ja ekaa kertaa koko viikkona joudun vähän hoputtamaan sitä. Osun vain keskimmäiseen tauluun mutta tiikeriin (eniten pisteitä). Yleisö aplodeeraa ja tamma säikähtää. Vielä pitäisi mennä kaksi rallia serial shottia jossa on 5 taulua 30 metrin välein. Tamma ei enää oikein etene mudassa ja joudun oikeasti pyytämään sitä. Osun viimeisellä rallilla neljään tauluun mutta hevonen on täysin loppu ja saan aikasakkoja. Vaikka en ampunut yhtään nollarataa osumapisteet jäävät heikoiksi ja aikasakot syövät loputkin. En ole ikinä ennen saanut aikasakkoja korealaiselta radalta mutta kerta se on ensimmäinenkin... Olin niin helpottunut viimeisen kierroksen jälkeen jossa osuin neljään tauluun ja selvisin koitoksesta hengissä että purskahdin itkuun. Nolotti kamalasti ja toivoin ettei kukaan nähnyt kun kyynelehdin vuolaasti tammani selässä. Harva itkee onnesta jos on about tokavika korealaisen jälkeen. Olin kuitenkin selvinnyt siitä ja tehnyt parhaani.

Ensimmäinen kisapäivä päättyy iltapäivällä jonka jälkeen meillä on vaan rentoa yhteistä vapaa-aikaa. En ole kovin hyvällä mielellä siitä miten olin ampunut mutta yritän kääntää ajatukset tulevaan unkarilaiseen rataan ja käyn tekemässä radan varressa mielikuvaharjoituksia.





Perjantai.
Aamuyöllä sataa taas yllättäen hiukan vettä ja radat ovat aamulla tulvan vallassa. Korealaista rataa siirretään uudelle peltokohdalle mutta sekin menee toki mudaksi hyvin nopeasti. Unkarilaista rataa on menty vasta yksi ryhmä, kun se päätetään siirtää harjoitteluradalle. Nouuu! Olin tehnyt hulluna mentaaliharjoittelua nimenomaan uudelle radalle, joka olisi ollut myös hevoselleni paljon helpompi paikkana kuin vanha harjoittelurata, jossa ei ollut nimeksikään lähtö- tai maalialuetta ja pelottavia juttuja siellä täällä. Ihmiset istuvat aivan kiinni radassa, ja tuomarikopin äänentoistolaitteistosta kuuluu napsauksia ja rätinöitä juuri sopivasti. No, ei auttanut kuin lähteä koitokseen. Satuloin tammaani hiukan myrtyneenä. Tällä kertaa tamma tuli muuten itse vastaan laitumella joten se ei selvästikään ollut moksiskaan eilisen kommelluksista. Tamma katsoo minuun huolestuneena. Yritän kertoa sille että meitä molempia jännittää mutta lupaan etten jätä sitä pulaan vaan pidän siitä huolen. Ja toivon ettei sekään jätä minua pulaan.

Unkarilaisella Kassai99- radalla on kolme harjoittelukierrosta ja yhdeksän varsinaista kierrosta joten kyseessä on varsinainen maraton. Tammaa kauhistuttaa radanvieren ihmiset ja tuomarit ja kaikki, ja se suorastaan ryömii yleisön ohitse ja spurttaa aina hiukan vetääkseen sitten taas pelottavassa loppupäädyssä lossit pohjaan ABS-jarrut nakuttaen. Ammu siinä sitten rennosti. Osun vielä johonkin harjoittelukierroksella vaikka tamma laukkaa aika holtittomasti, mutta sitten parila ekalla kierroksella en osunut juuri mihinkään vaan nuppi leviää, tekniikka hajoaa ja hätäännys alkaa iskeä. Ei auta yhtään että pari tyyppiä käy kommentoimassa "mikset sä osu mihinkään, koita nyt keskittyä" ja muuta yhtä kannustavaa. Sen jälkeen mistään ei tule enää todellakaan mitään. Jos olisin osunut edes yhteen tauluun joka kerta olisin saanut varsin kelvolliset pisteet koska hevosen ajat olivat hyviä, mutta ei. Osun todella monella nuolella kyllä tauluun mutta puoli senttiä pistealueen ulkopuolelle. Ottaa päähän aivan sairaasti. Olin kuitenkin treeneissä naputtanut samassa vauhdissa kolmea nuolta tauluun monta kierrosta peräkanaa.





Suorituksen jälkeen lähden kävelemään muun ryhmämme kanssa puolalaista rataa joka oli pystytetty liki valmiiksi. Livahdan edelle jotta muut eivät näkisi kyyneleitäni.
Rata on aika haastava, ja mietin etten ehkä selviäisi siitä tamman kanssa kovin kaksisesti. Harmittaa etten ollut sittenkään ottanut jotain helpompaa hevosta kun oli vielä mahdollisuus vaihtaa. Kuvittelen että saan tamman rennommaksi viikon aikana, mutta en pystynyt tukemaan tammaa tarpeeksi kun itseäkin jännittää. Radalla on ylä- ja alamäkiä, kaksi hyppyä joista toinen alamäkeen, metsäreitti joka on todella liukas ja mutainen, 20 maalia joista valtaosa 3D maaleja. Mittaa radalla on yli kilometri ja ihanneaika 350m/min. Tammaa pelottaa kaikki, maalit ja etenkin metsässä kävelevät ihmiset. Se yrittää tehdä uukkarin pusikkoon, ja mietin että miten ihmeessä pystyn ensinnäkin laukkaamaan siellä mutkaisessa ja mutaisessa metsässä ja vielä ampumaan kun tamma tekee äkkipysähdyksiä ja -käännöksiä. Pelko kasaantuu vatsan pohjalle kuin kylmä musta sakka, joka jää sinne asumaan.

Olen niin pahalla tuulella illalla etten jaksa valvoa kovin myöhään muiden kanssa vaan painelen illallisen jälkeen nukkumaan. En saa unta kun mietin miten surkeasti ammuin koko kisat ja suorastaan häpeäksi Suomen tiimille; ärsyttävää miten aivoja ei saa pois päältä vaikka kuinka yrittää. No. Ratsastuksellisesti olin suoritunut aika hyvin ja iloinen siitä miten olin saanut luotua tammaan hyvän suhteen lyhyessä ajassa. Se yrittää kovasti luottaa minuun ja olla kiltti tyttö. Yritän olla sen luottamuksen arvoinen.

Lauantai.
Puolalainen rata käydään käänteisessä järjestyksessä rankingin mukaan, juniorit ensin ja sitten rankingin viimeiset sennuista ensin. Kerrankin onnea epäonnessa, sillä alkupäästä rata ei olisi ehkä ihan niin liukas vielä. Satuloimme ekan ryhmän hepat aamulla heti kurkkuun takertuneen aamupalan jälkeen ja kävelemme maasta sen radan kaikkien 66 kisaajan kanssa. Käymme läpi mitä mistäkin saa pisteistä ja mitkä ovat säännöt. Rata on liukas mutta ihanneaika oli se mikä oli etukäteen päätetty eikä ravista ammuttuja nuolia laskettu. Suuta kuivaa ja polvia heikottaa mutta kiipeän hevoseni selkään päättäväisin mielin. Päätän etten anna oman turhautumiseni ja kunnianhimoni viedä voittoa turvallisuudesta. Mieluummin olen kisassa viimeinen kuin vedän tamman kanssa voltit jossain metsässä sen säikähtäessä maalituomareita. Tulee mitä tulee. Verryttelen lievästi kauhuissani ja rukoilen kaikkia mahdollisia jumalia etten putoaisi selästä tai ettei hevonen loukkaisi itseään siellä metsän kurveissa. Tulee vuoroni. Lähden matkaa ja heti ekojen maalien jälkeen tulee yllätys kun tamma tekee stopin takaisinpäin tulevan portin kohdalla josta pitäisi jatkaa kohti pimeää metsää ja yrittää kääntyä ympäri. En pysty ampumaan niihin maaleihin vaan on pakko ohjata hevosta. Seuraavatkin maalit jäävät ampumatta kun tamma luikertelee kuin känninen käärme eikä uskalla mennä pimeään metsään. Kiroilen kaikki mahdolliset kirosanat tuntemillani kielillä ja yritän sisuuntua. Puren huulta ja nostan laukan aina just ennen maalia, ja osun peräti kolmeen maaliin metsässä. Yhdessä kohdassa tamma tekee U-käännöksen umpimetsään kun se säikähtää maalituomaria joka istuu puun takana piilossa. Kadotan toisen jalustimen ja joku perhanan piikkpensas repii reittä. Hoplaa ratsu, jatkamme matkaa. Osun vielä pariin tauluun mutta nuoli kimpoaa ärsyttävästi pois 3D-maalista eikä sitä lasketa. Loppumatkasta olemme molemmat jo hyytyneet. Tamma raskaasta radasta ja minä kyydissä pysymisestä. Pääsemme kuitenkin maaliin. En tiedä kumpi huohottaa enemmän. Saamme metsässä ravailusta aikasakkoja jotka syövät loputkin taulupisteeni ja olen melkolailla viimeisten joukossa mutta sentään tulimme yhdessä maaliin. Huhhuh.



Hoidettuani tamman takaisin laitumelle lähden kameran kanssa seuraamaan muiden kisasuorituksia. Puolisoni pärjää tosi hyvin kahelilla tammallaan. Ihailen suunnattomasti hänen ratsastus- ja ammuntaitaitoaan. Vau. Muutama putoaa selästä, mutta onneksi kukaan ei loukkaannu. Hevoset ovat tosi varmajalkaisia.



Illalla meillä on luonnollisestikin palkintojenjakoseremonia ja juhlat. Näemme kaikenlaisia tanssiesityksiä ja 3D-karhun kanssa painimista ja yhtä sun toista. Nauru raikaa ja kaikilla on hauskaa.

Sunnuntai.
Totaalinen lomapäivä nro 1. Tänään on vuorossa paikalliset kisat junnuille ja aloittelevimmille, jotka käyvät lyhyen version kisoista saman päivän aikana. Mukana on pari pientä lasta shettisten kanssa, tosi päteviä tyyppejä! Hurraamme lapsille ja saan kivoja kuvia heidän lyhennetyltä puolalaiselta radalta.



Iltapäivällä suuntaan parin kaverin kanssa läheiseen Mortemarten historialliseen kylään. Mikä ihana pittoreski pieni paikka! Käymme kirkossa ja kahvilassa, seikkailemme pienillä mutkaisilla kujilla. Vanhan linnan takapihalla on lampi jossa asuu nutrioita ja kesy joutsen jolle kahvilanpitäjä käy heittämässä leipää. Välillä joutsen tulee kuulemma kahvilaan saakka ja kerjää asiakkailta. Kirkossa on todella erikoisia puuveistoksia, mitä lie taiteilija on ajatellut. Kirkon torni on pahasti kallellaan, ja tuo mieleen Pisan kaltevan tornin.



Maanantai.
Totaalinen lomapäivä numero 2. Lähdemme aamulla lähellä asuvan vanhan tuttuni Marion Courtin luokse Asnieresiin. Hän tulee hakemaan meidät kylään ja lounaalle. Maailma on todella pieni, sillä kävin sattumalta paikalla vuonna 2011! Marion kasvatti lusitanoja ja menin katsomaan heillä yhtä oria jota harkitsin Suomeen. Kah. Olimme olleet yhteyksissä sen jälkeenkin ja totesimme että hitsi, hän asuu noin 25 kilsan päässä Gauchouxista. Kyllä on pieni maailma kertakaikkiaan. Vietämme ihastuttavan tuokion hänen tilallaan ja nautimme runsaan ja herkullisen lounaan. Hänen pikkutilallaan aika pysähtyy. Kerrassaan ihana vapaapäivä.

Iltapäivällä takaisin palatessamme istun pihalla auringossa ja tarkkailen sisiliskoja ja reflektoin kaikkea viikon aikana oppimaani. Aamulla olisi aika lähteä takaisin Suomeen. Sumplimme busineksia ja suunnittelemme tulevia juttuja, palaamme takuulla tänne kurssien pitoon.

Tiistai.
Kerrankin kotimatka sujuu todella sukkelasti. Autolla Poitiersiin, 450 kilsaa kahdessa tunnissa luotijunalla suoraan Pariisin lentokentälle suoraan meidän terminaaliin, siitä Finnairin koneeseen ja kas meidät oli koneen ylibuukkauksen takia upgradettu business-luokkaan, shampanjat huiviin ja Helsinkiin, Express-vuorolla suoraan aurinkoiseen Turkuun ja taksilla himaan. Erittäin tehokasta ja perin sukkelasti aikataulutettua toimintaa :'D

Kiitos isosti Ranska, kiitos team Suomi, kiitos kaikille kotijoukoille tuesta. Seuraava etappi on sitten Unkari ja MM-kisat. Siihen mennessä pitää saada kisasuoritusnuppi kuntoon, auttaisko foliohattu?

Nyt sen keksin. Miesaivot.
Voi kumpa minulla olisi aina kisojen ajaksi miesaivot. Tiedättehän, sellaiset yhteen asiaan kerrallaan keskittyvät aivot. Nosta laukka, tähtää keskustaan, ammu ja toista. Pydähdy radan päähän. Toista alusta. Kun suoritus on ohitse, suunnataan iloisena yhdessä kaljalle, huolimatta lopputulemasta. Ihan sama vaikka joulupukki kävelisi yleisössä tai alkkarit olisivat persvaossa.

Naisaivot eivät pysty tähän samaan. Hevonen tuntuu huolestuneelta. Onkohan sillä kaikki hyvin. Kiristinkö satulavyön? Onkohan mulla tarpeeksi nuolia. Mitä jos ammun kaikki yli tuonne pusikkoon en löydä niitä enää ikinä. Kympin kappale. Hitto. Parempi osua siis tauluun. En kyllä osunut viimeksikään. Tiimikaverit pettyy jos en osu. Kamala kun tuo yleisö tulee niin lähelle rataa. Onko nuo sadepilvet tulossa vai menossa? No nyt se alkaa. Näyttääköhän mun perse isolta näissä housuissa? No nyt se nosti väärän laukan. Ihan sama ammun silti. En osunut. Pusikkoon meni. Tähtään vähän alemmas. No nyt se meni liikaa. Hei nyt osuin. Älkää nyt kesken taputtako. Jaha rata loppui ---



Näihin kuviin ja tunnelmiin, Katariina Cozmei

Kuvat Katariina Cozmei, Katrina Kruse, Gael Imbert, Amy O'Connor