Klassinen ratsastus, akateeminen ratsastus, taideratsastus, mitä näitä nyt on...

Iisakinkirkko tässä hei.... Huh mikä aihe kirjoittaa, mutta menkööt. 

Klassisen ja akateemisen ratsastuksen harrastaneisuus ei millään muotoa poissulje kilpailemista. Tästä esimerkkinä meillä on mm Klaus Balkenhol, Carl Hester ja Ingrid Klimke (edit tämän kirjoittamisen jälkeen myös toki Carl Hester, Charlotte Dujardin ym), jotka ovat pärjänneet myös ihan maailman kovimmalla tasolla.
Yksi syy miksi urheiluratsastus kiinnostaa itseäni hiukan vähemmän on se, että nykymuotoinen kilpakouluratsastus on tullut kovin kauas niistä ajatuksista ja ihanteista, joista se on alunperin lähtenyt. Nämä ajatuksethan on kirjattu mm FEI:n artiklaan 401 ja nähtävissä läpi ohjeiden, mutta niiden noudattaminen onkin sitten ihan toinen juttu.

Usein törmää ajatukseen, että "klassinen ratsastus" akateemisesta tyylisuunnasta puhumattakaan on jotain omituista sulka päässä ratsastusta, jossa hölkätään pitkin ohjin minne sattuu, mutta asiahan ei tokikaan ole aivan näin. Toinen metka ajatus on se, että klassinen ja moderni kilpakouluratsastus olisi jotenkin ihan eri juttu - - tänä päivänä ehkä onkin, mutta juuret ovat kovastikin yhteneväiset. Toinen on vaan lähtenyt elämään omia polkujaan, ehkä kiireisen nykyihmisen mielihalujen mukaan.

Mistä se sitten on lähtenyt? Juuri nämä juuret tuntuvat minusta kiehtovilta. Asioita ei tehty ehkä aina niinkään urheilukilpailutilanteiden tai puhtaasti ratsastajan tarpeiden nimissä, vaan käytännöllisyyden ja toimivuuden. Sotahevosen piti toimia moitteetta upseerinsa alla, ja hovien tanssivat hevoset koulutettiin pitkään ja pieteetillä. Pitkälle koulutettu hevonen oli arvokas hyödyke, ja koska moderni lääketiedekin vasta odotti kehittymistään, hevosen hyvinvointia piti varjella toisin keinoin. Aikansa huippuratsastajat ja hevosemiehet kokeilivat ja tutkivat hevosen psyykettä ja kehoa. Jo Xenofon tiesi paljon asioita ratsuhevosen koulutuksesta ja hoidosta, 2000 vuotta sitten. Hän jopa kirjoitti aiheesta ennen ajanlaskumme alkua. Sen jälkeen monet muut mestarit ovat kunnostautuneet tutkailemaan hevosen koulutusprosesseja kehon ja mielen kannalta. Oivassa sotahevosessa ja kuninkaiden ratsussa yhdistyi tottelevaisuus, näyttävyys, tasapainoinen mieli ja lihaksisto, joilla se pystyi palvelemaan isäntäänsä vuodesta toiseen mahdollisimman kykeneväisesti.

Hevonen onkin aina hevonen - evoluutiota ei ole tapahtunut mainittavasti vaivaisen parin tuhannen vuoden aikana, vaikka olemmekin jalostuksella saaneet aikaan vaikka minkälaisia rotumuunnoksia kesyhevosesta. Hevosen mielen ja kehon perusmekanismit toimivat silti kutakuinkin samalla tavalla, yksilölliset erot toki huomioon ottaen.
Suurin ero tämän päivän klassisen ratsastustyylin ja modernin kilpaurheilutyylin välillä on mielestäni suhtautuminen itse tekemiseen: klassinen ratsastus on ensisijaisesti hevosta varten, ja moderni kilpaurheilu ratsastajaa varten.

Klassinen ratsastus ei ole mikään yksi "klöntti" vaan pitää sisällään runsaasti erilaisia alalajeja ja tyylisuuntia. Vältän itse tämän termin käyttöä työssäni, koska sillä alkaa olla jo melko paha konnotaatio tiettyjen lieveilmiöiden takia. Suomen pienissä piireissä pioneerit saavat aina pataansa, ja tässäkin asiassa on tullut hieman höperöä vastakkainasettelua. Tyylisuunnan harrastajat ovat saaneet rajua kritiikkiä, ja vastanneet siihen samalla mitalla. Kukaan ei ole toistaan puhtoisempi tässä, vaan leiriytymistä on tapahtunut ja lokaa heitelty. Loanheiton katkaiseminen lähteekin jokaisesta itsestään. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan!
Klassinen ratsastus on jo terminä epämääräinen, juurikin monitahoisen sisällön vuoksi. En osaa määritellä sitä muutamalla sanalla, mutta yritän avata sitä muutoin.

Klassinen ratsastus nojaa oppinsa siis vanhojen mestareiden oivalluksiin. Wikipedia määrittelee klassisen ratsastuksen näin: "Classical dressage evolved from cavalry movements and training for the battlefield, and has since developed into the competitive dressage seen today. Classical riding is the art of riding in harmony with, rather than against, the horse. Correct classical riding only occurs when the rider has a good seat and a correct and well-balanced body position, moves with the horse's motion, and gives and times the aids correctly."

Tässä taas aika hyvä pikku historiikki aiheesta.


Vanhat mestarit

Perehdytäänpä siihen tarkemmin! Kaikista vanhoista mestareista saisi kirjoitettua oman opuksensa, mutta tässä pikku katselmus itse tärkeämpänä pitämiini vaikuttajiin.

Ksenofonin jälkeen hevoshistoriankirjat eivät juuri havisseet; ihmisten lukutaito oli aika harvinaista, eikä kirjoja kirjoitettu Euroopassa muutenkaan mitenkään kasapäin ennen 1400-luvun kirjapainotaidon keksimistä. Ensimmäinen ratsastustaidetta käsittelevän eurooppalaisen teoksen kirjoittaja oli Eduard I, paremmin tunnettu nimellä Dom Duarte, joka kirjoitti aatelismiesten ratsastukseen opaskirjan vuonna 1434 Livro Da Ensinança De Bem Cavalgar Toda Sela, The Art of Riding on Every Saddle. Hän ei ollutkaan kuka tahansa ratsastelija vaan Portugalin kuningas, joka halusi jakaa huomiotaan ja oppejaan kirjan muodossa.

Sen jälkeen kirjoja ja oppeja alkoikin tupsahdella aateliston käyttöön enemmänkin. Herra Federico Grisone oli perustajajäsenenä Napolin ratsastusakatemiassa 1532, ja julkaisi 1550 aikansa best-sellerin Gli ordini di cavalcare, "The Rules of Riding", joka käännettiin myös mm ranskaksi, espanjaksi ja englanniksi ollen ensimmäinen englanninkielinen ratsastusteos. Grisone oli aika kova äijä, joka ei niinkään painottanut millään tavalla keveyttä ja harmoniaa vaan pääosin ihan vaan kuuliaisuutta ja nöyryyttä. Hän oli ensimmäinen, joka yhdisti perinteisen eurooppalaisen suoralla ohjalla etupainoisena ratsastuksen (notta on tässäkin pitkät juuret! :D) ja etelässä ja lähi-idässä suositumman epäsuoralla ohjalla ja takaosaan painottuvan ratsastuksen. Näin ratsastaja pystyi nyt ensi kertaa käyttämään työkaluja painopistettä vaihtaakseen. Monet hänen oppinsa elävät edelleenkin.

La Guérnièren ja Pluvinelin vaikutus ratsastukseen oli kovin toisenlainen. Antoine de Pluvinel (1552 - 1620) oli ensimmäinen suurista ranskalaisista mestareista, ja hänellä on edelleen suuri vaikutus nykyratsastukseenkin. Pluvinel perusti ensimmäisen ranskalaisen ratsastusakatemian Pariisiin 1594, Hän kirjoitti "L’Instruction du Roy en l’exercice de monter à cheval (Instruction of the King in the art of riding)" joka tosin julkaisiin vasta hänen kuolemansa jälkeen, opetti kuninkaita Charles IX ja Henrik IV ja tuli tunnetuksi humaanista ja hevosystävällisestä treenaustyylistään. Toisin kuten hänen edeltäjänsä italialaiset Grisone ja etenkin Pignatelli, jotka käyttivät pääosin pelkkiä pakkokeinoja ja hyvinkin väkivaltaisia metodeja, Pluvinel ymmärsi että hevonen on tunteva ja älykäs eläin jonka mieltä ja tunteita ei pidä aiemmasta italialaisesta tyylistä poiketen sivuuttaa, jos mielii saada aidosti tottelevaisen ja pitkäikäisen luottoratsun. Hän käytti kiitosta ja kehuja, kevyttä apujen käyttöä, pehmeämpiä tavallisempia kankikuolaimia Pignatellin viritysten sijaan saadakseen hevoset toimimaan paremmin kanssaan. Pluvinel yleisti pilareiden käyttöä apuna koulutuksessa, esimerkiksi levaden ja muiden korkeankoulun liikkeiden opetuksessa. Lisäksi hän työsti lateraaliliikkeitä kuten avotaivutusta hevosten kokoamiseen. Hänen teorioihinsa kuului, että hevosen piti nauttia työstään hellävaraisen, ymmärtäväisen ratsastuksen myötä, ja hevosen tulisi liikkua niin arvokkaasti ja jalosti että siitä näkisi ulospäin, miten se todella nauttisi ihmisen kanssaan tekemästään työstä.

Pluvinelin jälkeen toinen ranskalainen mestari François Robichon de La Guérinière (1688–1751) toi myös ratsastukseen paljon sellaista, mikä elää edelleen. Hän johti 15 vuotta Pluvinelin perustamaan ratsastusakatemiaa Pariisissa, ja tuli laajalti tunnetuksi ratsastajan ja opettajan taidoistaan.

La Guérinièreä pidetään avotaivutuksen keskijänä, koska hän oli ensimmäinen joka määritteli ja kuvaili sen. Lisäksi häntä pidetään ns kouluvaihtojen ja vastalaukan kehittäjänä. Tunnetuin hänen kirjoistaan L'École de Cavalerie, "The School of Horsemanship", julkaistiin kokonaisuudessaan vuonna 1733. Tässä teoksessa, joka on tänä päivänäkin yksi koko ratsastushistorian ikinä kirjoitetuista tärkeimpiä, hän kuvailee yksityiskohtaisesti ratsastusta, hoitotoimenpiteitä, ja yleistä hevosmiestaitoa. Tämä kirja on edelleen perustana esimerkiksi Espanjalaiselle Ratsastuskoululle monilta osin. Kirjassaan La Guérinière alleviivaa yksinkertaista ja kevyttä apujenkäyttöä ja rangaistusten harkitsemista. Hän painottaa avotaivutuksen käyttöä kaikissa askellajeissa hevosen tasapainon ja kokoamisasteen parantamiseksi, ja muistuttaa, että myös ratsastajalla pitää olla notkea ja tasapainoinen keho saavuttaakseen hyvän, kevyen käden. Hän viittaa useasti William Cavendishiin, josta jäljempänä.
La Guérinièren kehittämissä harjoituksissa keskityttiin pääosin kehittämään hevosen tasapainoa ja notkeutta, ja hänellä oli progressiivinen koulutussysteemi kohti ultimaattista tavoitetta: kevyt, tottelevainen, rauhallinen hevonen jota on ilo ratsastaa.

Tapahtui samaan aikaan Englannissa... William Cavendish (1592-1676), joka oli Newcastlen ensimmäinen Herttua puolestaan kunnostautui ratsastustaiteen saralla mm. kirjoittamalla opukset Méthode et invention nouvelle de dresser les chevaux (1658) ja A New Method and Extraordinary Invention to Dress Horses and Work them according to Nature (1667). Newcastlen herttua on yksi tärkeimpiä klassista ratsastuksesta kirjoittaneita kirjailijoita. Sisällissodan jälkeen hän rakennutti saatuaan lähtöpassit Englannista tallin ja maneesin monen mutkan jälkeen Antwerpeniin, jonne hän osti joitan erinomaisia andalusialaisia, berberinhevosia ja syyrialaisia oreja. Myöhemmin hän sai luvan palata Englantiin ja perusti hevoskeskuksen Welbeckiin, jossa hän opetti korkeaa koulua.

Newcastle hylkäsi Pluvinelin keksinnöt pilarien käytöstä, koska hän ajatteli että liian monta hevosta on pilattu kun niitä on käytetty kokemattomien opettajien kanssa. Hän käytti kuitenkin yhtä pilaria treenauksen tietyissä osissa. Hänen "pää sisään voltilta" on verrattavissa voltilla tehtävään pohkeenväistöön ja tasoitti tietä la Guérinièrelle avotaivutukseen. Hän arvosti suuresti kapsonia ja käytti sen kanssa pitkiä sivuohjia. Hän myös havaitsi, että todellinen kokoaminen on mahdotonta, elleivät takajalat työskentele "synkassa" lähellä toisiaan. Vastalaukan suoristava vaikutus oli silti hänelle vielä tuntematon ajatus.

1700-1800 luvun vaihde oli Ranskassa suuren poliittisen kuohunnan ja sisällissodan aikaa. Aatelisto oli ahtaalla, ja kaikki elitisteiseksi leimattava toiminta oli jyrkän vastustuksen alla. Klassinen ratsastustaidekin alkoi hiipua. Pariisiin saapasteli 1800-luvun puolivälissä kuitenkin kaksi hyvin määrätietoista herraa, joista molemmat väittivät olevansa erittäin päteviä ratsumiehiä. Toinen näistä herroista oli D'Aure, ja toinen Francois Baucher, joista jälkimmäinen on hyvinkin tunnettu vielä tänä päivänäkin, eikä vähiten kiistanalaisista metodeistaan. Count d'Aure (1799–1863), joka nimitettiin Saumurin koulun pääratsuttajaksi 1855, kehitti tehokkaan mekaanisen ratsastusmetodin. Metodi sopi ajatusmaailmaltaan hyvin teollistumisen aikakauteen, ja piti hevosta suorastaan konemaisena jousena, joka viritettiin käden ja jalan väliin. Tämä metodi oli nopea ja tehokas opettaa myös melko kokemattomille ratsastajille, koska se vetosi aloittelevan ja kokemattoman ratsastajan tarpeeseen puristaa ja takertua jalalla hevoseen sekä kontrolloida ohjia. Pakkokeinoja tai julmuutta pyritiin silti toki välttämään. d'Auren metodi oli aikansa funktionaalinen ja täsmällinen pikatuote: ei ollut aikaa kikkailuille ja hyveille, uudet ukot piti saada sotarintamalle muutamassa kuukaudessa.

d'Auren metodi perustui melko kankeaan tapaan kontrolloida hevosta. Silti, hän oli samalla hyvin kiinnostunut maastoratsastuksesta, esteratsastuksesta ja siitä, miten hevosta voisi ratsastaa paremmin hankalassa maastossa. Hän kannusti oppilaitaan rohkeuteen ja mm. metsästysratsastukseen ainaisen maneesissa hinkkaamisen sijaan. Hänen ajatusmaailmansa erkani aikaisemmasta aristokraattisesta ja aatelisesta tavasta kouluttaa hevosia, joka herätti toki myös vastustusta, mutta myös ihailua mm saksalaisessa Steinbrechissa, joka päätti tutkailla hänen oppejaan myöhemmässä vaiheessa.

Toinen herroista, Francois Baucher (1796 – 1873), onkin sitten suurelle yleisölle tutumpi. Baucher ei ollut elinaikanaan niin suosittu, ja kohtasi paljon vastustusta. Hänen metodinsa voidaan jakaa kahteen osaan: ennen loukkaantumista, ja sen jälkeen. Ensimmäinen metodi oli aika raju, ja Baucher käytti melkoisia keinoja hevosen vastustuksen murtamiseen; pitkiä kankia ja teräviä kannuksia. Hänen tapansa taivuttaa kaulaa lähenteli jo likipitäen nykyistä rollkuria, jossa hevosen fyysinen ja henkinen vastustus murrettiin. Silti Baucherin ensimmäiselläkin metodilla oli paljon muitakin vaikutuksia. Hän kehitti lähes 20 uutta kouluratsastusliikettä, joista osa lähenteli sirkusta, mm vaihdot jokaisella, jotka olivatkin aluksi kutakuinkin sirkustemppuja (sotatantereella on vähän iloa jokaisella vaihtavasta hevosesta). Osa liikkeistä on kadonnut nykypäivän repertuaarista, kuten laukka takaperin ja laukka kolmella jalalla. Häntä kritisoitiinkin pelkäksi sirkusratsastajaksi, ja d'Auren kannattajat syyttivät häntä liian raakojen metodien käytöstä. Bauher kuitenkin pyrki keveyteen, ja hyvin pieniin apuihin. Hänen keskeisin ajatuksensa oli rentouttaa hevosen alaleukaa ja suuta, joihin hän käytti tietynlaisia taivutusharjoituksia. Lisäksi Baucher esitteli ensimmäisenä konkreettisesti ajatuksen siitä, että "jalka ilman kättä, käsi ilman jalkaa".

Baucher loukkaantui vakavasti keski-iässä ison kattokruunun pudotessa hänen päälleen hänen valmistellessaan hevosta esitystä varten. Tämän jälkeen hän muutti metodiaan. On kiistanalaista, johtuiko muutos onnettomuudesta, vai vaan siitä, että hän oli miettinyt tarkemmin metodiaan. Oli miten oli, tämän toisen tavan mukaan hän korosti entisestään sitä, että hevosen pitää kantaa itse itsensä, säilyttäen itse oman tasapainonsa ja liikkuvuutensa. Baucher taisi olla ensimmäinen virallinen rollaattorinpurkaja :D Hän muutti ajatustaan myös keskeisestä metodistaan l'effect d'ensemble, jota hän alkoi käyttää huomattavasti harkitummin vain tilanteissa joissa hevonen oli tottelematon. Baucher alkoi käyttää puolipidätteitä ja vibraohjaa vähentääkseen lihasjännitystä, ja tässä vaiheessa hylkäsi aiemmin käyttämänsä ohja+jalka keinon (l'effect d'ensemble) ja alkoi käyttää kättä ja jalkaa lähes aina erikseen. Kättä käytettiin sääntelemään toimintaa, ja jalkoja lisäämään impulssia. Tämä myös yksinkertaisti metodia, tehden sen yksinkertaisemmaksi amatöörille tai keskiverto ratsastajalle. Tässä metodissa keskityttiin myös käyttämään vain yhtä ohjaa kerrallaan kahden sijaan.

d'Auren kannattajat kritisoivat silti Baucherin metodeja kovasti, syyttäen niitä luonnottomiksi ja silkaksi sirkusratsastukseksi. Baucherin kannattajat taas pitivät erityisesti apujen selkeydestä ja selkeästä systeemistä, mitä Baucher teki ja opetti. Kommunikointi hevosen ja ratsastajan välillä oli selkeää ja kevyttä. d'Auren metodit olivat kiinnostavia sen ajan saksalaisten valmentajien mielestä, ja he omaksuivat ja sovelsivat monia hänen ajatuksiaan hyvin tarkkaan, kontrolloituun fyysiseen ratsastustapaan. Saksalaisen ja ranskalaisen ratsastustyylin kitka alkaa jo tältä ajalta, Bauherin ja d'Auren metodeista ja kannattajista.

Kenraali Alexis L'Hotte (1825 - 1904) opiskeli sekä d'Auren että Baucherin metodeja. Hän johti Ranskan ratsuväkeä, ja hänen oppinsa ovat edelleen ranskalaisen sotilasratsastuksen taustalla. Baucherin ideat sallittiin taas sotilaskäyttöön. Lisäksi hän toimi pääratsuttajana Saumurin koulussa. USA:n ratsuväki kävi hakemassa oppia hänen luotaan, ja koki ne niin hyödyllisiksi, että USA:n ratsuväki otti L'Hotten metodit omakseen. Hänen elämänkertansa "A Cavalry Officer" julkaisiin hänen kuolemansa jälkeen 1905. Kenraalin muistelmat sisältävät upeita opintoja hänen kahdesta mestaristaan, d'Auresta ja Baucherista; näiden kahden metodin vertailua ei olisi voinut ilmaista paremmin. "Questiones Equestres" julkaistiin 1906 ja on kuin hänen testamettinsa ratsastuksen mestarina. Hän selittää nähden kahden mestarin periaatteita ja tekniikoita. Cadre Noirin koulu käyttää tänä päivänkin osaa näistä opeista.

Oman lusikkansa soppaan tuuppaa James Fillis (1834-1913), joka oli englannissa syntynyt mutta hankkiutui Baucherin oppiin Ranskaan, ja esitteli nämä metodit kotimaassaan Englannissa. Hän opetti 12 vuotta pääratsuttajana Pietarin Sotilasratsastuskoulussa. Sitten hän harjoitutti saksalaista sirkusta 1800-luvun lopussa, jona aikana hän esiintyi mm Suurruhtinas Nikolaille ja sai kutsun jatkaa Pietarin Sotilaskoulussa.

Kirjassaan Breaking and Riding (1890) Fillis kirjaa pääajatelmansa:
"it is necessary for a horse to be correctly balanced and light in forward movements and propulsion, in order that the rider may obtain the most powerful effects with the least exertion"

Hänen mottonsa oli; "en avant"; eteenpäin.
Hänen metodinsa koostui hänen omien sanojensa mukaan:
"distribution of weight by the height of the neck bent at the poll and not at the withers; propulsion by means of the hocks being brought under the body; and lightness by loosening of the lower jaw"

Selvää baucherismia siis! Leuan rentous, kevyillä avuilla toimiva ryhdikäs hevonen jossa on kotitarpeiksi impulssia.

Fillis harjoitti myös Baucherin suosimia temppuja kuten laukkaa takaperin ja laukkaa kolmella jalalla, espanjalaista käyntiä ja espanjalaista ravia. Fillis tuli tunnetuksi kehitettyään nykyaikaisen kevyen istunnan esteitä ylittäessä, sekä tavan pitää ohjia "a'la Fillis" jossa kankiohja kulkee pikkusormen alta ja nivelohja etusormen yli.

Pysymme edelleen 1800-luvulla. Gustav Steinbrecht (1808–1885) ei ole ehkä laajalle yleisölle niin tuttu klassisen ratsastuksen mestari, kuin aiemmat ranskalaiset kollegansa, mutta vähintään yhtä merkittävä. Hän jatkoi L'Hotten viitoittamalla tiellä ja oli erityisen kiinnostunut suoruudesta, eteenpäinpyrkimyksestä ja hevosen ratsastamisesta hyvin loogisesti ja tarkasti. Hänen mittavaan eepokseensa "Gymnasium des Pferdes" perustuukin aika pitkälti koko saksalainen klassinen tyylisuunta. Steinbrecht vaikutti voimakkaasti myös Saksan armeijan ratsastukseen, sekä myöhempien seuraajiensa ajatuksiin (mm Alois Podhajsky). Steinbrecht korosti keveyttä, unohtamatta tehokkuutta ja tarkkuutta. Vanhemmista mestareista hänen sanotaan käyttäneen eniten L'Hotten ja Guérinièren oppeja.

Tässä lainaus häneltä: "As the blind person touches the object before him very softly and lightly with his fingertips in order not to interfere with the work of the sensitive nerve ends by too much pressure, so it is the rider's first obligation to keep soft and natural those parts of his body with which he feels his horse. If his seat meets this requirement, he will soon feel the movement of the horse's legs and will be able to distinguish each individual one; he will thus have the means at his disposal with which to control them as if they were his own." G.Steinbrecht (1884).

1900-luku

Kapteeni Eteienne Beaudant (1861 - 1949) taas oli Saumurin ratsuttajana ja tutkiskeli Kerbrechtin tutkielmaa Baucherin toisesta metodista. Beudant kirjoitti useamman kirjan, ja oli paitsi taitava ratsastaja myös taitava kirjoittaja. Hän kirjoitti valmennusmetodistaan selvästi ja tarkasti. Hän jatkoi Baucherin ajatusta "käsi ilman jalkaa, jalka ilman kättä", ja oli sitä mieltä, että jopa tavallinen hevonen ja lahjaton ratsastaja voidaan opettaa aivan korkeimmalle tasolle saakka. Hän sanoi mm, että ratsastajan pitää "tyytyä vähään, pyytää usein, palkita runsaasti" ("Se contenter de peu, redemander souvent, récompenser beaucoup"). "The rider should reduce his actions to the minimum and give the horse freedom in his movements. "Horse Training (1950)

Kenraali Decarpentrya (1878-1956) pidetään kilpakouluratsastuksen luojana. Hänen isänsä ja isoisänsä olivat Baucherin ja setänsä Fillisin oppilaita. Hän opiskeli vanhojen mestareiden, etenkin L'Hotten, D'Auren ja Baucherin oppeja. Decarpentry kirjoitti monta hyvää kirjaa, joista "Academic Riding" (Équitation Académique, 1949) on laajimmalti tunnustettu ja käytössä edelleen. Kirjassaan Decarpentry ei nostanut ketään vanhaa mestaria varsinaisesti yli muiden, vaan onnistui yhdistämään aika hyvällä tavalla saksalaisen ja ranskalaisen ratsastusperinteen. Lisäksi Decarpentry oli perustamassa FEI:tä ja kirjoitti suurelta osin FEI:n koulusäännöt. Sääntöihin onkin kirjattu kaikki vanhat opit; se noudatetaanko niitä, onkin sitten toinen tarina. ;)

Pääsemme jo lähemmäs nykypäivää. Euroopassa saksalainen klassinen tyylisuunta sai enemmän tulta alleen, ja kilpakouluratsastus jatkoi kehittymistään.

Alois Podhjasky (1898 - 1973) syntyi Bosnia-Hertzegovinassa ja asui sen jälkeen Itävallassa lähes koko ikänsä. Hän nousi 1939 lipizzoja käyttävän Wienin Espanjalaisen Ratsastuskoulun (perustettu 1572) johtoon, ratsasti olympialaisissa, kirjoitti kirjoja klassisesta kouluratsastuksesta ja mistä hänet muistetaan ehkä eniten - suorastaan pelasti toisen maailmansodan jälkeisen lipizzakannan. Ei ollut kaukana, ettei koko rotu kuollut sukupuuttoon aikana, jona ihmisilläkään ei ollut suojaa eikä ruokaa, ja hevosenliha maistui paremmin kuin hyvin.

Samaan aikaan portugalilainen Nuno Oliveira (1925–1989) teki jotain muuta toisella puolella Eurooppaa. Hän nousi arvoon arvaamattomaan vasta kuolemansa jälkeen, ja on tullut tunnetuksi yhtenä aikamme taitavimmista hevosmiehistä ja ratsastajista. Portugali säilyi jonkinlaisena klassisen ratsastuksen ja jopa taideratsastuksen piilopaikkana poliittisesti kuohuvina aikoina. Siellä oli pitkään vahva monarkia ja hoveissa ratsastus oli tärkeä osa arkea. Portugali oli pitkään 1900-luvulle melko takapajuinen paikka, jonne Keski-Euroopan modernit vaikutukset eivät vielä niin puhallelleet.

Nuno opiskeli ratsatusta Joaquim Goncalves de Mirandan opastuksella, Versaillen ratsastusakatemian tyyliin. Lisäksi hänen kuvaillaan olleen suorastaan kävelevä tietosanakirja ratsastuksen historiasta ja eri maiden ratsastuskulttuureista. Hän kirjoitti itse lukuisia kirjoja joista tunnetuin lienee "Réflexions sur l'art équestre. Traduit du portugais par René Bacharach Paris: Crépin-Leblond 1965" joka on käännetty useammalle kielelle. Hänen omissa teeseissään näkyy eniten vaikutusta François Robichon de La Guérinièreltä, Gustav Steinbrechtilta and François Baucherilta. Nunolla itsellään oli useampia seuraajia, joista eräs tunnetuimmista voisi olla esimerkiksi Michel Henriquet.

Saksalaista suuntausta taas vei eteenpäin Egon von Neindorf (1923 - 2004) joka oli saksalainen ratsastaja, opettaja ja kirjailija. Hän kirjoitti erinomaisen teoksen The Art of Classical Horsemanship. von Neindorf kuvaili itseään "klassisen ratsastustaiteen palvelijaksi. Vuonna 1949 hän perusti Kalsruheen ratsastusinstituutin, joka niitti maailmanmainetta vuosien ajan.

"The Association for Classical Riding Art following Egon von Neindorff" eli Reitinstitut Egon von Neindorff-Stiftung perustettiin 1989. Sen tarkoitus on ylläpitää klassisen kouluratsastuksen opetusta ja henkeä yllä sekä opettaa hevosen ja ihmisen välistä vuorovaikutusta Egon von Neindorffin opettamalla tavalla.

Nykypäivä

Kuten tarkkaavainen lukija huomaa, saksalainen ja ranskalainen tyylisuunta erosivat toisistaan jo Bauherin ja L'Hotten kinastelujen aikana. Molempia linjoja edustaa nykyisin joukko ns uusia mestareita, jos niin voisi sanoa. Tyydyn esittelemään heitä tässä myöhemmin vain nimellä ja linkillä.

Akateeminen ratsastustaide on vain osa klassista ratsastusta, ja termin ja menetelmän on rakentanut ja lanseerannut Bent Branderup, mutta se on toki laajemminkin ymmärrettävissä. Akateemisessa ratsastuksessa mennään vielä syvemmälle vanhojen mestareiden oppeihin, ja Branderupin koulukunnassa pidetään tärkeimpänä Pluvinelia, Guérinièrea, Newcastlen herttuaa ja uudemmista mestareista Steinbrechtia. Jonkinlainen sekoitus ranskalaista alkuperää siis, mutta ehkä enemmän sen vanhan saksalaisen klassisen näkökulman kantilta. Kevyttä, käytännöllistä, pikkutarkkaa. Akateemisessa ratsastustaiteessa tietynlainen "oppineisuus" historian tärkeistä ratsastus- ja hevosmiestaidoista yhdistyy myös jonkin verran visuaaliseen korrektiuteen ja estetiikkaan, tänä päivänä ehkä myös moderniin tieteelliseen tietämykseen hevosen biomekaniikasta ja psyykestä. Itse kutsuisin akateemista ratsastustaidetta nimenomaan taiteeksi, jossa teknisen taidon lisäksi myös henkisellä hyvinvoinnilla ja estetiikalla on oma osuutensa kokonaisuuden kannalta. Mutta tämä on vain oma määritelmäni.

Tällä hetkellä klassista ratsastusta opetetaan ja toteutetaan puhtaimpana perinteisissä kouluissa: Cadre Noirissa Ranskassa, Espanjalaisessa ratsastuskoulussa Wienissä, Jerezin Real Escuelassa Espanjassa sekä Lissabonissa Portugalilaisen ratsastustaiteen koulussa. Jokaisessa koulussa on omat painotuksensa ja perinteensä.

Nyt lukija on jo ehkä vähän ymmällään. Miksi klassisesta ratsastuksesta sitten saa sen kuvan, että se on jotain pitkin ohjin selkä notkolla olevan hevosen kanssa kipittelyä, vaikka se selkeästikin on jotain ihan muuta? Syitä tähän on varmasti monia. Klassinen ratsastus ei ole mikään oikotie onneen, vaan itseasiassa hyvinkin hidas tie edetä kohti vaikeimpia suorituksia. Etenkin akateemisessa tyylisuunnassa eteneminen on alkuun hyvinkin hidasta, ja harjoituksia tehdään ensin paljon maasta käsin, jotta oppilas oppii hahmottamaan hevosensa kehoa, liikkumistapaa, sen ongelmakohtia yhtä lailla kuin omaa kehoaan. Miten hevosen keho voisi olla ratsastaessa joustava ja tasapainoinen, jos ratsastajan keho ei ole? ;) Vauhti ei lisää tasapainoa, vaan päin vastoin. Vauhti ei ole myöskään sama asia kuin eteenpäinpyrkimys ( aiheesta hyvä artikkeli ) mikä usein väärinkäsitetään. Epätasapainoinen hevonen pyrkii usein kompensoimaan huonoa tasapainoaan juoksemalla ja kipittämällä, ja klassisessa ratsastuksessa pyritään pääosin ensin hidastamaan liikettä, ja löytämään hevosen sen hetkisessä lihaskunnossa ja tasapainossa sopivin työskentelymuoto- ja vauhti. Joka on siis usein hidas, ja pitkä. Hevosta ei nosteta ohjasta vetämällä korkeaan muotoon, vaan korkea muoto on lihasharjoittelun ja tasapainottamisen tulos. Toki jotkut klassisen tyylisuunnaat opettavat tänä päivänä hevosen yltiöpäistä ja liian aikaista kokoamista ja hyvin korkealla kaulalla ratsastamista, mutta kuten kaikkiin lajeihin, tähänkin mahtuu kaikenlaista toimijaa ja toimintaa. Vanhojen mestareiden oppeihin sellainen ohjassa killuminen ei kuitenkaan istu, ellei mennä Baucherin ensimmäiseen metodiin (jonka hän itsekin osin hylkäsi) tai jopa Grisoneen asti.

Toinen ihmettelevä kysymys koskee usein tuntumaa. Modernissa kilparatsastuksessa puhutaan tänä päivänä usein kiloista, mutta vanhat ja uudetkin mestarit (kuten Eversti Carde ja moni muu) painottavat, että sopiva tuntuma on vain ohjan paino, eikä mitään muuta. Kaikki muu on vetämistä ja tai hevosen pään kannattelua. Ohja on vain kommunikaatioväline hevosen suun ja ratsastajan käden välillä, eikä mikään rollaattori, jonka varassa hevonen roikottaa päätään (tai ratsastaja tasapainottaa omaa kehoaan). Alkuun hevosta voidaan ratsastaa jopa hyvin löysällä ohjalla, etenkin kun haetaan hevoselle rentoutta niskaan ja läpi selän pitkässä käynnissä.

Kolmas kysymys koskee usein varusteita. Yleinen argumentti klassista ratsastusta harrastavaa "vastaan" on kankien käyttö. Klassiseen ratsastukseen ei kuulu varsinaisesti mikään pelkkä hevoseen vaikuttamattomuus vaan päin vastoin - ratsastaja on kuin hevosensa personal trainer. Kankikuolaimia oikeaoppisesti käyttämällä hevosen alaleuan kanssa saa operoitua korusepän tarkkuudella. Tämä toki edellyttää harjaantunutta istuntaa ja kättä, joten aloittelijan käteen kanget eivät missään tapauksessa kuulu. Klassisessa ratsastustaiteessa pyrkimys on perinteisesti ollut ratsastaa pelkällä kangella yhdellä kädellä, jolloin toisessa kädessä on voitu pitää vaikkapa miekkaa tai muuta asetta hevosen ollessa silti täydellisen hallittu ja notkea pienintäkin nyanssia myöden. Matkalla tähän on ensin ratsastettu kapsonilla, nivelillä, ja kapsonilla & kangilla, kunnes ratsastajan käsi on harjaantunut tarpeeksi ja hevoselle opetettu tarpeeksi selvästi epäsuoran ohjasotteen merkitys, jotta homma onnistuu yhdellä kädellä. Kangesta ei vedetä taakse, niinkuin ei kädellä yleensäkään. Ohjasotteet suuntautuvat enemmänkin sivulle ja ennenkaikkea ylös (ja epäsuorana), kuin taaksepäin kohti omaa kehoa. Kanki ei myöskään saa koskaan olla mikään hevosen pelotteluväline, vaan nimenomaan hienosäätöä ja apujen minimoimista varten.

Tänä päivänä tärkeitä vaikuttajia klassisen ja akateemisen ratsastuksen saralla ovat mm seuraavat ratsastajat:

Racinet (menehtynyt 2009)
Philippe Karl
Anja Beran
Luis Valenca
Bent Branderup


Loppukaneettina vielä yksi juttu. Monesti sanotaan näistä tyylisuunnista puhuttaessa, että "on vain hyvää ja huonoa ratsastusta" joka on toki aivan tottakin, mutta mistä näkökulmasta? Ts, kuka tuomaroi hyvän ja huonon ratsastuksen? ... Hevonen. Muoti muuttuu, ihanteet muuttuvat, milloin on muodissa laukka takaperin ja milloin showravi, mutta hevosen hyvinvointi on aina muodikasta.

Tässä vain pieni katsaus mittavaan aiheeseen! Toivottavasti viihdyit tämän pikku kirjoitelman parissa. Mukavia treenejä!


Teksti: Katariina Cozmei (os Albrecht)

Kuvat: Wikimedia Commons