perjantai 20. toukokuuta 2016

Balkanin vuorilla 5/2016, Bulgaria



Matkasin Bulgariaan toista kertaa; ensimmäisen kerran olin siellä viime joulukuussa Living Arrow Horseback Archeryn järjestämällä klinikalla, jossa opettajana oli Living Arrown perustaja Mihai Cozmei. Joulukuun klinikka pidettiin Sofiassa, ja siellä ammuttiin vaan maasta käsin sekä sisähallissa että ulkona hyvällä säällä vuorilla. Tämän klinikan aikana vaihdoin tekniikkaani jälleen kerran (ja toivottavasti "lopullisesti") Cozmein opettamaan tyyliin, joka on erittäin nopea ja tehokas kun sen oppii. Ns Military tekniikassa koko keho toimii jousen ja nuolen jatkeena, lisäten voimakkaasti heikkopaunaisella jousellakin ampuessa penetraatiovoimaa ja nuolen nopeutta, ts samoilla paunoilla saa paljon stydimpää ammuntaa. Ratsastusjousiammunnassa ei ole joka tapauksessakaan järkeä ampua ihan hirveillä paunoilla; jousta ei jaksa repiä samassa treenissä sataa kertaa eikä kovapaunainen jousi ole kovin nopea ampua. "Lerpummallakin" jousella saa potkua, jos käyttää omaa kehoa ja hengitystä nuolta vauhdittamaan. Tämän tyylin perusteet ovat samat kuin missä tahansa muussa "martial artsissa"; kehon asento, dynamiikka, hengitys, kehon painopiste, asenne, keskittyminen... mielenkiintoista.

Vuorossa oli jälleen Living Arrow Bulgarian treenileiri. Tällä kertaa matkustin Sofiasta bussilla Bulgarian keskiosiin Stara Zagoraan, josta jatkoin ystävän kyydillä Maglizhiin. Balkanin vuoristossa sijaitsevassa isossa Kazanlakin laaksossa oli varsin pittoreskia. Korkeat vuoret ympäröivät noin 30 kilometrin halkaisijaltaan olevaa aluetta, joiden suojissa oli pari pikkukaupunkia. Maglizhin pienessä kaupungissa asuu n 4000 asukasta, ja lähellä oleva Thracian laakso muinaishautoineen vetävät alueelle arkeologeja ja joitain turisteja. Asustimme pienessä söpössä hotellissa, josta kuljimme lähellä olevalle tallille. Aamupäivisin treenasimme porukalla hevosten selästä, ja alkuillasta runsaan lounaan ja pienen huilin jälkeen sitten maasta. Väliajat kuluivat rikkoontuneita nuolia ja kamoja tuunatessa, lisäksi toki söimme ja joimme melko hyvin :D




Itse aiheeseen. Ratsastukseen, jousiammuntaan ja ratsastusjousiammuntaan. Meillä oli rata ympäri isoa kenttää, radalla oli 8 maalia (päädyissä sekä pitkillä sivuilla ikään kuin mini-unkarilainen: eteen, sivulle ja taa) ja rataa mentiin 1,5 kierrosta. Laskettiin että radan pituus oli näin 250 metriä. Taulut olivat pieniä noin 50 cm kanttiinsa ja aika kaukana radasta: vähintään 10 metriä, osa 15m. Jokainen rundi kellotettiin ja laskettiin osumat. Ratsastimme yleensä vuorotellen yhteensä 5 kierrosta. Eka päivä meni tutustuessa hevoseen, joka oli arabi-haflinger tamma nimeltä Karina. Olimme siis hyvä pari - Katariina ja Karina... Söin aivan älyttömästi viikon aikana mutta onneksi Karinalla oli vielä toistaiseksi isompi hanuri. Tamma oli varsin hauska tyyppi, pieni ja paksu, aika laiska ja keksi ponimaisia jekkuja, mutta se osasi olla varmajalkainen kaarevalla radalla joka oli miltei joka päivä yllättävistä ukkosista hiukan märkä ja raskas, ei pukittanut, mutta keksi kyllä muuta päänvaivaa. Sen bravuuri oli tehdä uukkarit portille ja vielä ulkokautta, mikä on erityisen ihanaa jos olet juuri vetämässä jousta. Lisäksi tammuska säikähteli muutaman kerran yleisön kannustusta ja muita juttuja, mutta yleisesti ottaen sen kanssa oli aika kiva treenata. Ensimmäinen päivä meni hiukan sylipainiessa tamman kanssa ja turhautuessa kalustoon: jouseni hajosi juuri ennen reissua ja jouduin ampumaan 41 paunaisella lainajousella joka oli minulle aivan liian styrkka. Oma krimi-tataari jousenikin on mukamasti 40 paunainen (vedän sen kyllä loppuun: siinä on lyhyt 28" maksimiveto) mutta luulen että se on noin 37 paunaa todellisuudessa. Tämä oli samanlainen jousi mutta huomattavasti kovempi vetää. Kokeilin myös 30 paunaista korealaista lainajousta mutta päädyin sitten kumminkin tuohon monsteriin silläkin uhalla että jo ekan päivän jälkeen selkälihakset huusivat hoosiannaa ja grippi kärsi joten tärväsin hiukan jousikäden peukalon tyveä... Lisäksi tuntui asteen haastavalta ampua niin pieniin tauluihin niin kaukaa kaarevalla uralla, mutta täytyy sanoa että treeni oli kyllä ylen tehokasta! Mukana oli tosi hyvä porukka - kaikki muut olivat itseäni aivan älyttömän paljon kokeneempia ampujia, ja opin myös muita katsoessa.




Iltapäivisin ja iltaisin treenasimme maasta erilaisia juttuja. Kolme ekaa päivää ammuimme liikkeessä: erilaisia dynaamisia harjoituksia jotka simuloivat ratsastusjousiammunnan haasteita, ja sitten kokeilimme myös tarkkuusammuntaa kaukaa pieniin muovilautasiin. Olin siinä yllättävän hyvä :D Joka päivä toistui sama juttu. Olin hevosen selästä keksimäärin aivan surkea sihdin kanssa, ja maasta yllättävän pätevä. Hmm. Onneksi uusi nokitus on jo alkanut vakioitumaan eikä sitä tarvi enää stressata. Kun katsoin itsestäni otettuja videoita, huomasin että vedän ihan eri tavalla selästä kuin maasta, enkä muista selästä tehdä aina saattoa eli khatraa, joka on olennainen osa dynaamista military tekniikkaa. Enkä muista aina hengittää... pahus.

Ratsastusjousiammunta muistuttaa minusta hiukan esteratsastusta. Jos jo alkurata menee pieleen, on tosi vaikea koota itseään ja suorittaa silti parhaansa mukaan. Laji tarvitsee hiukan adrenaliinia ja tiukkaa focusta: jos jokin osa-alue pissii, nuoli ei todennäköisesti osu tauluun. Lisäksi tässä hommassa on samanlaista kuuluisa "kerran vielä". Ei se siitä. Yleensä hevonen väsyy, ratsastaja väsyy, ja homma menee vain huonommaksi. Sitten on pakko jo lopettaa huonoon suoritukseen, josta jää karvas jälkimaku sekä ratsulle että ratsastajalle. Pahimmassa tapauksessa hevonen oppii, että koko homma on asteen epämiellyttävää koska aina tulee hirveä väsy ja ratsastaja muuttuu turhautuneeksi, kovaksi ja omituiseksi. Lisäksi tämä on samalla tavalla vähän "kerrasta poikki" hommaa - jos puomi putoaa se putoaa, tai jos nuoli ei osu se ei osu. Jos hevonen on hidas se on hidas... kello ei kuseta. Molemmissa lajeissa tarvitaan rytmi. Laukan rytmi. Hyppyjen rytmi. Laukausten rytmi. Jos rytmiin ei pääse, good luck with that. Lisäksi molemmissa lajeissa tarvitaan kyky päästää irti kauheasta kontrollintarpeesta. Hevonen voi tehdä karmean hypyn, voit arvioida etäisyyden väärin / pitää uskaltaa keskittyä ampumiseen eikä hevoseen, vaan luottaa että se tekee hommansa. Auta hevosta, mutta älä tee asioita sen puolesta, kun et pysty kumminkaan, tai jotain sinne päin.



Viikko oli hyvin intensiivinen. Keskellä viikkoa sain yhden onnistuneen treenin myös selästä, jolloin tuntui että pääsin vihdoin samaan tunteeseen kuin maasta. En murehtinut hevosen kikkailuja vaan pystyin fokusoitumaan todella maaleihin ja ammuin aika hyvän tuloksen omalla tasollani. Lisäksi ohi menneet laukaukset menivät ohitse vain tosi vähän, mikä lohdutti hiukan. Sen jälkeen seurasikin katastrofipäivä. Jo aamulla tunnelma oli jostain syystä yleisesti hiukan kireä. Yöllä ukkosti kovasti ja ihmiset olivat nukkuneet huonosti. Lisäksi kuuntelimme puolen yötä katukissojen melkoista tappelua, great (että kissasta voikin lähteä kova ja paha ääni!). Hevoseni oli känkkäränkkä tuulella, nahistelin opettajan kanssa satulasta, kanssakurssilaiset olivat väsyneitä, ja kaikkia hiukan vtutti. Joskus näitä päiviä vaan on. No, luonnollisesti ammuin aivan järjettömän huonosti, hevonen loikki vesilätäköiden yli ja teki ihan omia juttuja, tärväsin jousikäden peukalon tyven aivan törkeän näköiseksi ja nyyhkin varjossa hevoseni harjaan käsi verta valuen ja oikein sellaisessa marttyyri-itsesäälissä velloen :'D oikein itseäkin jo alkoi naurattamaan tämä kurjuuden maksimointi. Oikeasti, ei tämä ole niin vakavaa, mutta tiedätte sen tunteen kun kaikki menee pieleen aamusta alkaen ja sitten vaan pokka pettää. Ärtymys oli niin valtava että sain kehitettyä itselleni kunnon migreenin pitkästä aikaa ja näkö lähti vasemmasta silmästä. Ammuin kolme viimeistä rundia vain toisella silmällä, sekin vielä, haha! Yritin piristää itseäni leikkimällä tallinpitäjän koirasusien kanssa, tulin niiden kanssa hyvin juttuun, lisäksi hänellä oli tosi magea korppi jonka hän oli pelastanut ihan vauvana, eikä korppi halunnut lähteä. Valtaisan koirasuden pusut ja varsojen leikki tarhassa saivat jälleen hymyn huulille enkä osannut olla kauaa kärttyinen, vaikka fiilis oli aika matalalla.



Viimeisenä päivänä pidimme vähän hauskaa. Ratsastimme porukassa niin että ammuimme ensin kahdestaan tallinpitäjän Ninan kanssa ja sitten pojat kolmestaan. Karina kunnoitti edessä ratsastavan tallinpitäjän hevosta ja toki itse henkilöäkin sen verran ettei se tehnyt mitään hölmöä, mitä nyt yritti ohi parissa kaarteessa. Sen jälkeen kävimme vielä pienen turistikierroksen Kazanlakin keskustassa ja museossa, shoppailin tuliaisia kotona oleville korvaamattomille talliapureilleni ja syötiin niin että napa ruskaa. Seuraavana päivänä sainkin sitten taistella tieni takaisin kotiin kusettavien taksikuskien, Air Serbian ja lukuisten vaihtojen kanssa hahah.





Opin tämän viikon aikana todella paljon. Kuten yleensä - en pelkästään siitä mitä luulin meneväni oppimaan. Näyttää että tämä tyylien vaihto 1,5 vuoden aikana kun olen ampunut jousella on saanut aikaan aikamoisen epävarmuuden, koska aina kun olen oppinut jonkin verran edellistä olen vaihtanut uuteen. Tämä nykyinen tuntuu parhaimmalta tähän asti ja tässä koitan nyt pysyä. Tekniikka ei ole helpoimmasta päästä koska se on niin kokonaisvaltainen. Toki siitä voi soveltaa myös osia, mutta olen halukas oppimaan sen Asta Ööhön. Myös sen takia, että lähden kohta pitkälle maailmankierrokselle Mihai Cozmein kanssa Living Arrown assarina ja apuopettajana; olisi syytä oppia tämä tekniikka perin hyvin :D

Jokaisen taitolajin oppimisessa tulee notkahduksia ja kurveja. Aloittelijan mieli on kirkas ja tekeminen hauskaa. Suorituspaineet eivät pääse vielä vaikuttamaan, ja kehitystä tapahtuu usein nopeasti. Mitä enemmän oppii, ja mitä intohimoisemmin aiheeseen suhtautuu, sitä vaikeammaksi homma muuttuu. Kuvaisin monenkin jutun oppimisprosessia tällä viisiin:

* Tää on siistiä!
* Tää onkin vähän vaikeaa
* Tää on tosi vaikeaa
* Mä oon ihan paska
* Tämä koko juttu ja minä olen ihan paskaa
* Pitäiskö sittenkin keksiä jotain muuta
* Nyt en kyllä anna periksi
* Ehkä mä opin vielä jonkin osa-alueen tästä
* Ei tämä tästä
* Kyllä tämä tästä
* Tää on siistiä!
* Tää onkin edelleen aika vaikeaa... ja niin edelleen :D

Mitä tehdä kun aallonpohja yllättää ja tuntuu, että kaikki mitä on oppinut katoaa päästä, keho ei tottele, mieli harhailee, kurjat ajatukset saavat valtaa ja luottamus omaan tekniseen tekemiseen romahtaa? Jaa-a. Olen kokeillut samaa kaavaa eri lajeissa useamman kerran: anna turhautumisen ensin tulla, itke vaikka räkä poskella omaa surkeuttasi, sitten totea että ei tämä ole ehkä tappavaa, ja yritä hyväksyä tilanne. Hyväksy, että se on osa normaalia prosessia. Joskus notkahdusvaihe voi kestää jopa vuoden. Joskus se menee ohi päivässä tai viikossa. Aika usein kriisi ei mene ohitse päivässä - ole valmis kestämään epämukavaa oloa ja JATKAMAAN HARJOITTELUA vaikka se tuntuisi aivan todella karsealta. Yritä pitää hauskaa, vaikka mikään ei onnistu. Mitä muutakaan voi oikeastaan tehdä; jäädä tuleen makaamaan tai antaa periksi? Pöh. Jos esteet eivät suju, harjoittele kavaletteja ja yritä saada uudestaan rentouden tunne ja ilo. Ei se estesilmä näe eikä nuolisilmä tarkenna jos pidättää hengitystä ja on kuin tikku kakassa. Turhautunut tikku kakassa. Puhu valmentajallesi ongelmistasi. Pyydä apua. Kokeile toista opettajaa, joka pystyy tsemppaamaan vaikeuksien läpi jos nykyinen ei pysty. Räyhääminen ei auta. Yritä nauttia hevosen kanssa olosta. Keskity siihen asiaan, joka sujuu. Palaa vaikeisiin kohtiin, mutta anna itsellesi armoa. Miten suhtautuisit, jos tallikaverisi kertoisi samankaltaisesta ongelmasta jonka kanssa itse painit? Nauraisitko hänelle tai pitäisit häntä surkeana luuserina? Et varmastikaan. Miksi teet itsellesi niin? Aivan. Älä määrittele itseäsi suoritustesi kautta. Sinä et ole suorituksesi. Yritä kaveerata itsesi kanssa. Tiedän että se on joskus tosi p*rseestä, mutta auttaa pääsemään yli notkahduskohdista.


Muistin taas myös miten tärkeää on se mielentila, missä treenin aloittaa. Jos mielentila ja ehkä vielä ympäristön yleinen ilmapiiri on kireä ja ärtyisä, on yhä vaikeampaa pitää oma fokus ja mieli kirkkaana. Alun epäonnistuneet suoritukset syövät itseluottamusta ja kiristävät otsaa. Estevalmentajani sanoi jo joskus ajat sitten hyvän neuvon - älä kuuntele takana tapahtunutta puomin kolahdusta vaan ratsasta se seuraava este niin hyvin kuin osaat. Muuten sekin kolahtaa :D Näinhän se menee. Ratsastusjousiampuja käy dialogia maalin kanssa. Epävarma tai liian yliyritetty laukaus ei osu. 2-3 sekuntia per nuoli on nopea rytmi ihmiselle tehdä yhtään mitään, saati saattaa nuoli viinestä jousen kautta tauluun laukkaavan hevosen selästä. Jos ajatukset hortoilevat itsensä sättimiseen, rytmi ei pysy eikä homma luonaa.

Hmm. Paljon pohdittavaa. Saa nähdä miten sunnuntain kisat sujuvat Seinäjoella - pysynkö dialogissa vain maalitaulun kanssa vai tärväänkö aikaa itseni ja hevosen kanssa keskusteluun? Nähtäväksi jää. Kivoja treenejä kaikille lajista huolimatta!

Kuvat ja teksti Katariina Albrecht