Mythbusters - Myytinmurtajat

Olen väsännyt tätä päivitystä kuukausikaupalla, mutta aina se on jäänyt kesken, kun on tullut mieleen uusia ajatuksia aiheista... Noh... tyytykäämme epätäydelliseen versioon vain muutamista aiheista.
Olette varmaan joskus bonganneet televisiosta sarjan "Myytinmurtajat", jossa pari hassua setää testaa erilaisia myyttejä ja urbaanilegendoja?
Tässäpä pari ratsastusmaailman sitkeää myyttiä murrettavaksi. Jos olet eri mieltä tai haluat lisätä myyttejä listaan, kommentoi alle.



Myytti nro 1: Kuolainten sopiva paikka suussa löytyy, kun suupieleen tulee 2 ryppyä.

Tämä myytti on opittu jo ratsastuskoulusta ja vanhoista heppalehdistä. Tässä on muutama ongelma. Ensinnäkin eri hevosilla suupielet ovat eri paikoissa hammaslomaan nähden. Kuolaimen sopiva paikka on siis hammaslomassa niin, ettei se kolise takahampaisiin eikä ole liian alhaalla, jolloin se voi etenkin ruunilla osua torahampaisiin, ja häiritä hevosta. Tällöin hevonen haluaa jatkuvasti nostaa kuolainta itse kielellään, mutta tätä ei pidä sekoittaa suun rauhalliseen mutusteluun, joka taas on positiivinen asia. Nuorella hevosella suu voi olla melko pienikin ja "supussa", kun taas vanhalla hevosella suupieletkin voivat olla "löysemmät" ja ratsastaja saa hinata kuolaimia aina vain ylemmäs, jos niihin haluaa minkäänlaisia ryppyjä. Eli ryppyjen määrä ei joka tapauksessakaan kerro siitä, mikä olisi kuolaimen sopiva kohta hammaslomassa!
Toinen asia on se, miksi ihmeessä kuolain pitäisi sijoittaa suuhun niin, että se aiheuttaa jatkuvaa painetta suupieliin? Kun ryppyjä muodostuu, poskihihnat ovat jo niin kireällä, että hevonen tuntee painetta suussaan. Miksi? Yhdistettynä fataalin kireään turpahihnaan (joka on vielä ehkä hivenen liian alhaalla) saamme sujuvasti hevoselle suuhaavoja, kun posken limakalvo jää puristuksiin kuolaimen ja turpahihnan väliin aina ohjasotteita käytettäessä.

Oikea kuolaimen paikka löytyy, kun suupieleen ei tule yhtään selkeää ryppyä, ja hevonen pystyy rentouttamaan suunsa. Tällöin ohjasotteetkin tulevat huomattavasti tarkemmiksi, ja hevonen tuntee myötäyksen heti suussaan eikä sen tarvitse turhaan jännittää epämiellyttävää tunnetta, jonka liian kireät poskihihnat aiheuttavat. Myth Busted!


Myytti nro 2: Satulavyö pitää kiristää niin kireälle, kuin sen vaan suinkin saa.

Tämä sääntö pätee vain alakouluikäisiin lapsiin! Aikuiset ihmiset varokoot voimiaan... Nykyisten joustovöiden aikakautena satulavyön saa todella liian kireälle. Tutkimusten mukaan liian kireä mahavyö vaikuttaa jopa hevosen suorituskykyyn, tässä linkki erääseen tutkimukseen. Hyvä tapa testata kireys on laittaa sormet hevosen rintakehän ja satulavyön väliin vatsan alta - ei sivusta. Sivuilla on usein itseasiassa "ohuempi" kohta hevosta, ja satulavyön ja hevosen väliin menee helposti useampikin sormi vaikka vyö olisi jo hyvin kireällä. Sen sijaan sopiva kohta mitata painetta on rintalastaa vasten, sieltä vatsan alta. Laita käsi hevosen etujalkojen välistä ja kokeile! Jos väliin ei mahdu edes yhtä sormea, tiedät vetäneesi vyön hiukan liian kireälle.

Jos satula ei pysy keskellä ilman äärimmilleen kiristettyä satulavyötä, kuten joskus voi joskus käydä, tarkista muutama seikka. Istutko itse keskellä, myös kaarteissa? Jokainen hevonen on enemmän vai vähemmän vino, ja "heittää" ratsastajaa helposti enemmän toisessa kierroksessa, jolloin satula alkaa valua ulkokyljelle. Ratsastajan tehtävä on tasapainottaa itseään ja hevostaan. Toinen syy satulan kyljelle valumiseen voi olla se, että satula on epäsopiva kyseiselle hevoselle. Näitä kumpaakaan syytä ei voi korjata kiristämällä vyötä aina vaan kireämmälle, vaan korjaamalla syyn aiheuttaja. Myth Busted!


Myytti nro 3: Hevosta ei voi ratsastaa ilman ulko-ohjan tukea.

Tämä on jo suoranainen lempimyyttini, koska se on niin usein väärin ymmärretty... Ensinnäkin jo suomen kielen sana "tuki" voidaan ymmärtää monella tavalla. Suomalainen sanakirja määrittelee sanan tuki mm seuraavilla tavoilla:

"1. esine, rakenne tms., joka tukee, on tukena, pitää pystyssä tai paikoillaan, kannattaa, lujittaa tai vahvistaa jotakin. esim. Metallinen, puinen tuki. Köynnöksen tuet. Kirja-, jalka-, selkätuki. Vino-, pohjatuki. Ottaa keppi tuekseen. Saada, ottaa tukea seinästä.

2. jostakin joka antaa turvaa, pitää yllä, edistää, auttaa, kannustaa jotakin tai jkta. esim. Vanhemmat lastensa tukena. Hän on vanhuksen, vanhukselle ainoa tuki ja turva. Antaa jklle tukea väittelyssä. Saan häneltä paljon henkistä tukea. Säästöt vanhuuden tukena. Äänestäjien ehdokkaalle antama tuki."

Käytettäessä sanaa "ohjastuki" tulee helposti mieleen, että hevosta jollain tavalla pidettäisiin pystyssä tuen varassa, ja hevosen tulisi nojautua ohjan antamaan tukeen. Käytännössä tämä johtaa usein siihen, että hevonen on täysin lukittu ulkokyljestään, ulkotakajalka ei pääse astumaan kehon alle, eikä hevonen pysty taipumana rehellisesti. Usein ratsastajalla on vielä kovahko käsi, jolloin hevonen mieluummin pakenee tuntumaa kuin rentoutuisi pehmeästi ratsastajan käteen, jolloin kaikenlainen ylälinjan oikeaoppinen työskentely on likipitäen mahdotonta. Jos hevosta yritetään taivuttaa ilman, että ulko-ohja päästää saman verran mitä sisäkäsi on ottanut, hevoselle jää pari vaihtoehtoa. Joko se ei taivu kehostaan laisinkaan, vaan ulkotakanen karkaa ulos eikä ponnista, tai hevonen joutuu lyhentämään kaulaansa, josta seuraa usein enenevää etupainoisuutta ja aktiivisuuden vähenemistä. Ohjissa, oli se sitten ulko-, sisä- tai molemmat ohjat, roikuttaessa hevonen ei myöskään kulje ns omin jaloin vaan ratsastaja on jonkinlainen rollaattori hevoselle. Hevosen ratsastustasapainon kehittymiseksi olisi kuitenkin olennaista, että hevonen oppisi kantamaan itsensä ja ottamaan vastuuta omista jaloistaan ja painopisteestään. (Ratsastajan on toki myös otettava vastuu omasta tasapainostaan ja apujen käytöstään, koska ratsastaja vastaa kaikesta muusta.)

Miksi siellä ulko-ohjassa sitten roikutaan? Suomalaisessa ratsastustyylissä sitä on korostettu etenkin pari viimeistä vuosikymmentä, jopa neuroottisuuteen asti, korostaen ettei ulko-ohjasta saa missään tilanteessa päästää, vaan se on aina oltava hyvinkin tiukalla tuntumalla. Onpa jopa peloteltu, että hevoselta menee tapapaino ja se ihan kellahtaa kumoon ilman tätä mystistä ulko-ohjan tukea. Ilmeisesti pahin asia maailmassa mitä ratsastajalle voisi tapahtua, olisi ulkolavan karkaaminen! Johan siitä maailma romahtaisi. Usein tämä ulkolavan kuuluisa karkaaminen johtuu kylläkin siitä, että a) ratsastaja vetää sisäohjasta, b) ratsastaja ei istu liikkeen päällä, c) hevosella on huono tasapaino ja se on vino. Vinous ja huono tasapaino ei korjaannu tuntumaa kiristämällä eikä saamalla hevonen entistä lyhyemmälle kaulalle ja jännittyneeksi. Luonnollisestikaan vaihtoehdot a) ja b) eivät myöskään parane vetämällä ulko-ohjasta entistä enemmän.

Yleiseksi vihjeeksi voisi antaa, että ratsastajalla on kaksi kättä ja kaksi jalkaa, joita käytetään tarpeen mukaan. Kyllä; tarpeen mukaan. Ulko-ohjasta saa päästää, ja pitääkin päästää, jotta hevonen pystyisi esimerkiksi taipumaan rehellisesti läpi rungon ja seuraamaan pehmeästi tuntumaa. Eli nimenomaan seuraamaan tuntumaa - ei pakenemaan sitä. Samoin jos hevonen on jännittynyt niskataan ja alaleuastaan, eikä seuraa sisäohjaa esimerkiksi asettaessa, voi aivan hyvin päästää ulko-ohjasta vähän enemmänkin, jolloin hevosen on mahdollista purkaa omaa jännitystään ja seurata paremmin sisäohjan merkkejä. Suurin osa näistä ulko-ohja / lapa karkaa jne ongelmista ratkeaisi sillä, että ratsastaja lakkaisi vetämästä kummastakaan ohjasta!

Sanan toinen mahdollinen tarkoitus on tämä sanakirjan mukainen 2. antaa turvaa, pitää yllä, edistää, auttaa jne. Tässä tarkoituksessa ulko-ohja olisi hevoselle kuin jokin unirätti, johon se voi turvautua. Kiva ajatus, mutta tässä piilee sama sudenkuoppa vastuun ottamisesta omista jaloista ja kehosta, vs. rollaattorina olo hevoselle. Lienee valintakysymys, kumpaa haluaa hevosestaan. Henkistä rollaattori-moodiakin toki joskus tarvitaan, etenkin hevosta jännittävissä tilanteissa, mutta mikään kovin pysyvä ratkaisu se ei taida olla. Pitäisi ennemmin selvittää, mikä hevosta pelottaa ja miksi, purkaa sitä ongelmaa, ja keskittyä hevosen (ja oman) tasapainon parantamiseen.
Tähän ulko-ohja asiaankin pätee vanha hyvä sanonta rengistä ja isännästä: ulko-ohja on hyvä renki mutta huono isäntä ;) Myth Busted!


Myytti nro 4: Sopiva tuntuma on noin kahden maitopurkin verran molemmissa ohjissa.

Edellisestä myytistä pääsemmekin sopivasti tuntuma-aiheeseen. Joskus kuulee sanottavan, että sopiva tuntuma on pari maitopurkkia. Sehän on kaksi kiloa! Ottakaapa käteenne maitopurkit ja kokeilkaa... jos on tarkoitus välttää tuota aiemmin mainitsemaani rollaattori-tunnelmaa, tästä on hevosen itsensä kantaminen kaukana. Puhumattakaan siitä, että käytännössä ratsastaja joutuu vetämään ohjasta koko ajan, melko kovaa. Vaikka ratsastaja "myötäisi" ohjasta, se olisi käytännössä vain sitä, että ratsastaja vetää ensin tosi kovaa ja sitten vähemmän kovaa, mutta vetää koko ajan. Mitään todellista myötäystä ja palkkiota hevoselle ei tässä tule laisinkaan.

Monet ratsastuksen grand old masterit (esim lue bloggaukseni Eversti Carden tai George Morrisin klinikoista) ovat sanoneet tuntumasta, että sopiva tuntuma on ohjan paino, ja kaikki muu on jo vetämistä. Ja vetäminen on aina vain vetämistä... Jos hevonen vastustaa, ratsastaja vastustaa takaisin vain täsmälleen samalla voimalla, ei koskaan vetäen. On siis aikalailla eri asia vetää, ja pitää. Toinen on aktiivista, toinen passiivista. Hevonen kyllä tuntee jos sen, kun ratsastaja ottaa pitkiltä ohjlta ohjat vain käteensä, ns löysät pois, vetämättä yhtään. Itseasiassa hevonen tuntee jo senkin, kun liikutat varovasti sormilla vapaana olevaa ohjaa. Hevosen suu on herkkä kapistus ja kuolain suoraan kielen ja ikenien päällä. Turha huutaa jos kuulee kuiskauksenkin?

Tuntuma on suhde hevosen suun ja ratsastajan välillä. Minkälainen tämä suhde on, jos siihen vaaditaan kilokaupalla vetämistä?
Myth Busted!


Myytti nro 5: Nuoren hevosen pitää mennä ennen kaikkea kovaa vauhtia eteenpäin, jotta eteenpäinpyrkimys säilyy.

Tämä on myös suosittu myytti. Kukapa ei olisi nähnyt nuoria hevosia koulutettavan sillä taktiikalla; mitä vauhdikkaammin sen parempi.
Kirjoitin aiheesta taannoin vallan koko bloggauksen. Tässä siitä pieni katkelma.
"Miksi pitäisi mennä tolkutonta haipakkaa nuoren kanssa? Paraneeko tasapaino siitä, että hevosella juostaan pää viidentenä jalkana, ennen kuin sen tasapaino ratsastajan kanssa on kehittynyt laisinkaan. Ei ole toki tarkoitus madella vetelän ameeban kanssa minne sattuu, mutta hevosen älytön hätyyttäminen ja painostaminen alkuvaiheessa johtaa aika nopeasti siihen, että varsasta kehkeytyykin kireä viulunkieli jolta on seuraavaksi jarrut ja tahti varsin kadoksissa. Olisiko järkevämpää yrittää etsiä juuri sille hevoselle sopiva helpoin tahti eri askellajeissa? Mahdollisesti vetohevosta käyttäen, hitaalla hermorakenteella varustetulla hevosella ehkä maastossa, jotta oma luonnollinen eteenpäinpyrkimys löytyisi ja säilyisi? Pyritäänkö siihen, että ratsastus on nuorelle hevoselle mahdollisimman mutkatonta ja hyväksyttävää, vai mahdollisimman tukalaa? Hevonen liikkuu mielellään eteen, kun se on hyvässä tasapainossa. Mikään varsa ei ole, mutta toki yksilölliset erot ovat valtavia riippuen myös siitä, miten hevonen on varsavuotensa viettänyt. Laatikossa ei pysty kasvattamaan urheilijaa."

Eteenpäipyrkimys ei siis tarkoita samaa, kuin häntä suorana kiitäminen ja jännittyneisyys. Eteenpäinpyrkimys on ennemminkin mielentila, jossa hevonen etenee mielellään rentona ja valmiina noudattamaan ratsastajan toiveita. Myth Busted!


Myytti nro 6: Kevyessä ravissa pitää nousta suoraan ylöspäin.

Kyllä, jos olet piaffissa. Varsinaisessa ravissa hevonen menee kuitenkin jokaisella askeleella eteenpäin, joten jos kevennät suoraan ylöspäin, olet auttamatta jokaisella askeleella hevosen liikettä jäljessä - josta seuraakin sitten omat ongelmansa... Myth Busted!


Myytti nro 7: Hyvään istuntaan kuuluvat tiukasti alaspäin painetut kantapäät.

Tämän ovat oppineet takuulla kaikki 70- ja 80- luvuilla ratsastuksen aloittaneet. Luultavasti vielä junnummatkin tapaukset ratsastuskoulunsa valveutuneisuudesta riippuen. Jos ongelmasi on ylöspäin karkaavat kantapäät, mieti ennemmin mitä kohtaa jalasta jännität, rentoudu ja anna gravitaation hoitaa loput. Alaspäin painamalla saat vain jännittyneet jalat ja satulasta irtoavan takapuolen. Myth Busted!


Myytti nro 8: Ratsastaessa kädet pidetään koko ajan paikoillaan, nyrkit pystyssä vierekkäin n nyrkin mitan päässä toisistaan, hevosen sään yläpuolella, eikä niitä saa liikuttaa koskaan ylös- tai sivullepäin.

Juu. Kättä ei saa koskaan liikuttaa mihinkään paikaltaan vaan se on pidettävä siinä kahden maitopurkin vetoasennossa vaikka napalmipommi räjähtäisi kentän vierestä. Tähän on hyvä liittää vielä ne alaspäin painetut kantapäät ja äärimmilleen kiristetyt remmit, niin saadaan oikein rento ratsukko... ;-) Muistathan vielä olla hengittämättä mahdollisimman pitkään! No ei vaan.
On hyvä tiedostaa, mitä käsillään tekee. Moni ratsastaja häärää käden kanssa osin tiedostamattaan, tavan vuoksi. On myös hyvä hakea kädelle "neutraali asento" johon kädet aina palautetaan ohjasotteiden jälkeen. Tämä asento riippuu ratsastajan ja hevosen koosta ja anatomiasta, mutta karkeasti arvioiden hyvä paikka nyrkille on juurikin siinä hevosen sään ylä- ja vähän etupuolella, pystyssä, ranteet rentona, sormet rentona mutta kiinni, n nyrkin mitan päässä toisistaan. Tästä asennosta niitä voidaan sitten lähteä tarpeen mukaan liikuttamaan eri suuntiin. Perinteisesti meillä on ollut tapana liikuttaa vain yhteen suuntaan ja se on taaksepäin, mutta luojan kiitos olemme pääsemässä tästä yksisuuntaisesta liikenteestä myös siihen, että käsi voi mennä myös eteenpäin (myötäys), sivulle (johtava ohja), ylös (nostava ohja) ja vasten kaulaa (epäsuora ohja). Kyllä, sitä voi liikuttaa, kädessä on useita niveliä ja lihaksia!

Eri ohjasotteet vaikuttavat eri tavalla hevosen kehoon ja painopisteeseen. Kokeile! Monet kokeneet maailmanluokan valmentajat räyhäävät täällä käydessään ratsastajille jatkuvasti käden käyttämisestä - nimenomaan myötäyksen hitaudesta ja puutteesta, sekä taaksepäin suuntautuvista ohjasotteista. Käden käyttämiseenkin pätee yksinkertainen perusohje. Tee se, mikä on tarpeen, ei muuta. Pyyntöä ja reaktiota seuraa aina myötäys ja rentoutus. Myth Busted!


Myytti nro 9: Turpahihna on sopivan kireällä, kun se kiinnitetään niin tiukalle kuin se menee ja turvan sivuun mahtuu silti vielä 2 sormea.

No niin. Tämä on se myytti joka saa allekirjoittaneen otsasuonen aavistuksen tykyttelemään. Ensinnäkin - vaikka kiristäisit turpahihnan niin kireälle ettei normaalikokoinen naisihminen saa sitä käsivoimillaan enää auki, turvan sivuun mahtuu silti kaksi sormea. Koska siellä on kuoppa ja pehmytkudosta!
Turpahihnan kireys mitataan nenäpiin kohdalta, eli turvan yläpuolelta luun kohdalta. Jo ihan koulu- ja yleisten herrasmiessääntöjen mukaan ne kaksi sormea pitäisi mahtua nimenomaan sinne luun ja remmin väliin. "Mutta sittenhän se on aivan löysässä!" joku jo parahtaa. Niin, kyllä. Turpahihnan tehtävä on... niin, mikä se on? Pitää hevosen turpa kiinni? Muuta tehtävää sillä ei nykymaailmassa enää ole (aiemmin se on toiminut riimuna, ja mm estämään hevosen alaleukaa murtumasta kun isot äijät ovat hypänneet esteitä satulassa taakse nojaten ennen James Fillisin keksimää kevyttä istuntaa).

Jos hevonen vastustaa kuolainta heittämällä kieltä ja aukomalla suuta, voi miettiä, miksi se tekee niin. Onko sillä hampaat kunnossa ja hoidettu? Onko kuolain sopivan kokoinen ja paksuinen? Onko hevosella jotain muita suuvaurioita (kyllä, kuolaimen aiheuttamat painevauriot hevosen alaleuassa, ikenissä ja poskien limakalvoissa ovat paljon yleisempiä mitä arvaattekaan. Tästä on tehty ihan virallisia tutkimuksiakin, tässä yksi). Yleisin syy hevosen kuolaimen välttelyyn istuu kuitenkin satulan päällä - ratsastajan kova, epämääräinen tai epäoikeudenmukainen käsi. Hevosella pitäisi olla oikeus sanoa ratsastajalle, että hei nyt sä vedät liian kovaa. Turpahihnaa voi toki käyttää ja onhan se maastossa ja esteillä myös turvallisuuteen liittyvä kontrollointiväline, mutta väärinkäyttöä voisi välttää. Aiemmin turpahihnamalleja oli tasan kaksi: se tavallinen, ja tuhmilla hevosilla ns remonttiturpahihna. Nykyisin tavallista turpahihnaa näkee enää harvoin. 90-luvulta yleistyi kaksoisturpahihnan käyttö, jolla hevosen suun saa suljettua entistä tehokkaammin, sekä meksikolainen turpahihna, joka estää suun avaamisen lisäksi leukojen ristimistä, ja jättää silti hengitystiet vapaammaksi.

Kokeile joskus ottaa turpahihna pois ihan kokonaan ja katso mitä hevosesi tekee, ja miltä se tuntuu käteen? Silloin hevonen pääsee kertomaan rehellisen mielipiteensä siitä, onko se ratsastajan käsi sittenkään niin taitava ja hyvä vai ei.
Eversti Cardea jälleen lainatakseni: "Ratsastajan ominaisuuksiin kuuluu rohkeus. Pitää uskaltaa ottaa riski siitä että hevonen voi avata suuta tai leikkiä kielellään!" Carden mukaan kaikki suulla pelaaminen, vastustelu ja muu pullikointi johtuu ensisijaisesti jännityksestä: ratsastajan kädestä; siitä ettei hevonen ymmärrä mitä siltä halutaan eikä se saa palkintoa reagoidessaan oikein." Moni muukin huippuvalmentaja on samaa mieltä, myös suomalaisten oma taituri Kyra Kyrklund. Jopa koulusäännöt sanovat, että turpahihna ei saa olla liian kireällä, ja jossain vaiheessa on ollut puhetta, että turpahihnojen kireyksiä alettaisiin mittaamaan kisoissa stewardien toimesta kuolaintarkastuksen yhteydessä. Myth Busted!

Herättikö ajatuksia tai lisähuomioita? Kommentit tervetulleita!

Katariina