Rinsessan päiväkirja, tammikuu

Viu vaan täältä lumen keskeltä!
Nyt se talvi sitten tuli, hilmuinen määlä lunta. Ensin vähän jänskätti, voiko siinä kävellä normaalisti, mutta ihan hyvin voi! Ja voi myös piehtaroida ja hangata kutisevaa selkää, ai että se on kivaa.

Täällä kävi joku täti, jolla oli rapisevia papereita ja jotain instrumentteja. Kuulemma "tunnistettiin", no eiks nämä ymmärrä että mä olen hevonen?! Pitääkö sitä varten erikseen joku ekspertti tänne pyytää. Jestakkoo nämä suomalaiset ovat omituisia. No, kuulemma olen nyt sitten tunnistettavasti hevonen, hieno homma.

Vähemmän hieno homma oli, että meitsi raastettiin julmasti heinäkasalta tässä yks ilta, ja pihalla odotti Taksi. Alkoi ihan jännittämään, mihin mennään? Kävelin rohkeasti siltaa ylös, mukana oli toinenkin tyttöhevonen, mutusteltiin siinä heiniä ja rupateltiin matkan ajan. Perillä odotti iso Talo, jonka vieressä oli aitaus. Aitauksessa juoksenteli jotain hassuja eläimiä jotka viskoivat takajalkojaan villisti ilmaan, mikä lie jumppavartti siellä oli meneillään. No, me mentiin sisälle sinne Taloon, ja siellä oli ihanan pehmeää hiekkaa ja valoisaa ja kivaa!



Seinille ne olivat ripustaneet jonkun hevosen kuvia, joka oli ihan saman näköinen kuin minä... ihme juttu! Kävin kurkkimassa niitä kuvia, ja ne liikkuivatkin! Yritin myös sännätä kuvan läpi toiselle puolelle, jos se olisi ollut madonreikä takaisin Portugalin lämpöön? Tai johonkin toiseen ulottuvuuteen jossa on lämmintä ja rajattomasti pomotettavia kanssahevosia? Mut ei. Löin otsani kuvaan pari kertaa, ja totesin, että parempi olla yrittämättä.

Sitten sinne taloon tuli jotain ihmisiä, ja ne söivät keksiä, minäkin otin yhden. Mami ja se-joka-tuo-ruoat kantoivat taloon värikkäitä puisia juttuja ja tekivät niistä epämääräisen hökötyksen, ristikon. Muistelin että portugalinmami oli tehnyt samantyyppisiä juttuja, ja niistä piti hypätä yli. Syytä en ole tähän päivää mennessä keksinyt, ihan turhaa hommaa, mutta hyppäsin siitä kuitenkin omatoimisesti kerran kokeeksi. Hupskeikkaa ei tuntunut missään. Tylsää lähinnä. Mutta se mun kaveri, kun oli mukana, meni yli uudestaan ja uudestaan, ja ne vielä nostivat sitä päällimäistä puuta, ja aina vaan se meni yli! Aika taitavaa. Minä vaan tyydyin juoksemaan ympäri ja ympäri, tuuli suhisi korvissani, kuvittelin olevani aavikolla. Hiekkaa ja kaikkea!

Kävin myös mönkimässä siellä hiekassa, ai että se oli pehmoista ja kuivaa. Mami nauroi, että olinpa tosi tyylikäs, kun hieman hikistyneeseen (hitsi unohdin laittaa rexonaa) karvaani tarttui kaunis ruskea kuorrutus... Mutta se oli sen arvoista!


Sitten kun aikamme säntäiltiin pitkin Taloa ja se kaveri loikki puukeppien yli riittävästi, saimme takit päälle ja lähdimme kohti kotia. Tosin kaveri olisi halunnut jäädä Taloon, mutta se-joka-tuo-ruoat patisti sen kyytiin ja mä loikin perässä. Nälkäkin oli jo, eihän nyt yhdellä keksillä pitkälle pötki, kaloreitakin kului ainakin miljoona siellä juostessa, huh!

Maanantaina 29.1. täytin kaksi vuotta, ajatelkaa, olen jo Iso Tyttö! Mami uhkaili, että joudun töihin vielä keväällä, joidenkin pitkien ohjien kanssa. Töihin? Pitkien? Ohjien? Kuullostaa tosi pahalta, minähän olen kuitenkin vasta varsa hei... Tai siis en ole... kun Iso Tyttö... mutta en niin iso... tai siis... äh, mitenkähän tästä luikertelisi. No, ehkei se ole niin paha juttu, laisinkaan.



Rinsessan hovikuvat: vilukko.net

Prinsessan Päiväkirja

HRM:n poistuttua kuvioista, päiväkirjapotilaan paikan ottaa toinen aatelinen, Portugalilainen Prinsessa ;-)


Köh. Hirnh. Äiti antoi kynän ja paperia ja käski kirjoittaa ajatuksia paperille, se on kuulemma terapeuttista. No perhana terapiaa tässä tarviikin, kaikkeen sitä piäni varsa joutuu varhaisella iällä!

Aloitetaan alusta. Putkahdin maailmaan tammikuun lopussa 2005, eli olen nyt.. yy... kaa... kaksi vuotta vanha (kamala kun aika menee nopeasti, kohta kuulemma vaihtuu hampaat!? Sattuuko se?!). Äitini, Iso Valkoinen, hoivasi minua hellästi ja nautin Portugalin lämpimästä keväästä. Kaikki meni putkeen pari vuotta mutta sitten nämä ryökäleet keksivät laittaa minut jättimäiseen taksiautoon, jossa oli muitakin abduktion uhreja, ajattelin jo että nyt sitä mennään johonkin hevoselle sopimattomaan paikkaan. Vaihdoin muutaman kerran Taksia ja näin patonkia syöviä ranskalaisia hevosia, jotka suunnittelivat esteratoja yökaudet karsinoissaan ja päätään omituisesti pitäviä hollantilaisia hevosia ja isoja saksalaisia jotka hirnuivat hirveän hitaasti ja rumalla murteella. Tunsin oloni jo hyvin kylddyrelliksi, mutta hukkaan meni sekin sivistys - keikkuvan laivamatkan jälkeen auton ikkunasta näkyi vain mustaa lättänää ja kauheasti puita. Vihdoin taksini kurvasi jonkin tallin pihaan, jossa oli aamuhämärissä silmiään siristeleviä kanssahevosia. No, tallissa oli onneksi ruokaa ja juomaa, jäin odottelemaan koska lähdetään seuraavalle etapille. Seuraavaa etappia ei tullut?! Vaan meitsi tuupattiin kylmästi johonkin systeemiin, jossa oli muitakin hevosia, niinku samassa isossa karsinassa, josta pääsi ulos. Carago, mitä tämä tarkoittaa?! Satoi vielä vettäkin ja oli kylmä kuin kotiseutuni vuorilla pahimpaan talviaikaan. Koska se seuraava matkaanlähtö olikaan, apus, aurinkomatkat!

No, eihän sitä seuraavaa matkaa tullut. Jättivät tänne pienen raukan. Kanssahevoseni kertoivat minulle, että tämä on Suomi, joulupukin maa, jossa on talvella lunta ja kesällä karhuja. Mutta että nyt on outo vuosi ja voi olla talvella karhuja ja kesällä lunta. Voi apua! Onneksi löysin heti ystäviä, vaikka ne ovat kovin karvaisia. Eikä tämä nyt hassumpaa ole, mutta ihme tapoja näillä suomalaisilla! Esimerkiksi lattialle levitetään ruokaa, ja muut makaavat sen päällä. Hei eikö teidän emo ole sanonut, että ruoalla ei saa leikkiä?! Ja mitä tuo valkoinen kylmä mönjä on, jota tulee taivaalta. Ihan turhaa. Ja maa menee kylmäksi ja kavio liusuu, ja turpakarvat jäätyvät könteiksi. Ja ihanan sileä silkkiturkkini on kasvanut kamalan paksuksi! (no mutta portugalilaiset naiset kuulemma ovat karvaisia)


Ja ai että me saatiin ihana lahja siltä joulupukilta! Iso hässäkkä jossa on sikapaljon herkkuruokaa! Aina! Sempre! Ne täyttää sitä aina vaan vaikka kuinka yritetään tyhjentää. Noi muut vähän pelkäsi ensin, että mikä toi juttu on, asuuko siellä leijona, mut ei kai nyt tuommonen pelota kaltaistani siniveristä maailmanmatkaajaa. Sitäpaitti mun suvussa on sotahevosia ja härkätaistelijoita, että mitäs yhdestä metallihäkkyrästä. (tällä on silti vissiin turha lesota, toi paikallisväestön edustaja kertoi että senkin suvussa on sotahevosia, rispekt) Se sapuska on kuitenkin nannaa, semmosta semimärkää, pehmeetä, naminami! Ja niitä oransseja pitkuloitakin saa, kun on karkkipäivä. Kerran menin kyllä halpaan ton karkkipäivän suhteen, uusi äiti tuli käymään ja sillä oli jotain kivaa rapisevaa. Ajoin muut pois, että mä saan äitin kaikki karkit, mutta sillä olikin matolääkettä! Carago! Yritin paeta paikalta ja luikkia muiden taakse, "ottakaa vaan mä sain jo, se on tosi herkkua", mutta ei ne ollukkaan niin tyhmiä, pahus. Mami ruuttasi ne väkisin mun kurkkuun, yäk, äiti ei saa! Onneksi sain heti perään vähän näkkileipää, jää meinaan tosi paha maku suuhun tosta, ihan kirjaimellisesti. Ootteks kokeillu?! Saisko siitä vaikka omenanmakuista versiota?

Uudessa kodissa on kaikkea jännää, esimerkiksi The Ovi, A Porta, josta tulee kivoja asioita, niinko ruokaa. Siellä on pakko olla jotain Hienoa, ja olen yrittänyt sitkeästi tunkea katsomaan, mihin A Porta johtaa. Harmi vaan että se on kovin pieni, ja tehty näille kaksijalkaisille palvelijoille, enkä meinaa millään mahtua siitä. Pääpalvelija ei tykännyt ajatuksesta ja ajoi minua pois, voi että harmitti. Pukitin. Palio. Yritin oikein ottaa vauhtia, jos mahtuisi paremmin, mutta ei, ei mahdu. Täytyy yrittää miettiä miten saisin suurennettua oviaukkoa. Hmmm.

Lapset leikkii, tietty, ja mullakin on lelu. Se on karvainen ja pieni, ja sen peffan päällä on kiva lepuuttaa turpaa. Ja sitten mulla on pallo, A Bola, noi aboriginaalit vähän pelkää sitä ja on kiva vierittää se niiden jalkoihin ja katsoa, kun ne hyppää :D

Olen nähnyt pihassa Taksin, mihinkähän sillä vois mennä. Kuulemma pääsen kyytiin tässä lähiaikoina, mutta eivät kerro mihin?! Täytyy yrittää olla kiltisti, ettei sinne-jossa-tuhmat-varsat-laitetaan-vakuumiin, semmonenkin kuulemma on, järkyttävää. Mutta minä olen kiltti, ja minä pääsen varmasti johonkin kivaan paikkaan. Ehkä sellaiseen niinku isoon taloon jossa on lattialla hiekkaa ja jossa voi juosta niin paljon kuin jaloista pääsee. Se olisi kivaa.

.