Luonnollinen ihmistaito?

Tärkeä asia, vaihteeksi vakavasta aiheesta, mutta toivottavasti ei liian vakavasti otettuna ;-)

Elämme informaatioyhteiskunnassa, jossa tietoa on tarjolla jopa enemmän kuin tarpeeksi, ja sen saatavuus on helppoa. Ohjeita, neuvoja ja ystävällismielisiä määräyksiä on vähintäänkin kotitarpeiksi. On erilaisia oppisuuntia, kategorioita ja hiekkalaatikoita. On gurua gurun perään, ja kaikki ovat omasta mielestään ehdottoman oikeassa. Etenkin tuore kavioliittoon astuja on pulassa tämän kaiken informaation keskellä, ja kokee helposti että kaikki mitä hän tekee tai yrittää tehdä, on jonkin instanssin mielestä täysin väärin ja tuomittavaa.

Ratsastusmaailma on näin 2000-luvulla jakaantunut karkeasti arvioituna kolmeen leiriin. Kunnianhimoiset kilpaurheilijat, hevoskeskeisesti suuntautuneet LH tms mitä termiä ikinä käytettäköön -porukat, sekä laaja joukko harrastajia jotka eivät sovi mihinkään kategoriaan eivätkä ole niistä kiinnostuneitakaan. Juuri tähän laajaan harrastajajoukkoon iskevät kaikenlaiset henkiset ja materiaaliset vampyyrit - tule tänne meidän leiriin, tämä on tie onneen ja kaikki muu on väärin ja paheksuttavaa ;) Luonnollisesti myös modernin kilparatsastuksen ja LH porukoiden sisällä on omia ryhmittymiään, joissa noudatetaan kirjoittamattomia sääntöjä ja omia moraalikäsityksiä. On ryhmittymiä, joiden mukaan kaikki on sallittua keinoja kaihtamatta, ja heitä joiden mukaan lähestulkoon kaikki on paheksuttavaa.

Toiseen suuntaan kumartaa, niin toiseen pyllistää...
Yhteistä näille kategorisoinneille ja määrittelyille on syyllistäminen. Näinä aikoina hevosihmisen voi helposti syyllistää melkein mistä tahansa tehdystä tai tekemättömästä asiasta. Helpointa on aloittaa hevosen elinolosuhteista. Nehän eivät tokikaan riipu asuinpaikkakunnasta ja resursseista, vaan pelkästään ihmisen moraalista ja valveutuneisuudesta. Aito hevosenrakastaja raahaa hevosensa vaikka toiselle puolelle Suomea täydellisten olosuhteiden perässä tai on itsekäs mulkero. Tässä on tosin se pikkupikku ongelma, että minkälaisia ovat täydelliset olosuhteet? ... Jos pidät hevosia karsinatallissa ja yksin pienessä tarhassa, olet välinpitämätön ja mukavuudenhaluinen hirviö-eläinrääkkääjä ja hevosellasi on lajinomaisen käytöksen deprivaatio ja se on opitun avuttomuuden tilassa ja todennäköisesti kuolee dramaattisesti kitumalla mielipahaan. Jos pidät hevostasi pihatossa ja laumassa, olet hirveä välinpitämätön ja laiska eläinrääkkääjä ja hevosesi kuolee liikalihavuuteen ja metaboliseen oireyhtymään ja on likainen ja karvainen ja tuskin näkee lukea Hesaria asentamallasi surkealla yövalolla.

No mitenkäs ne varusteet? Jos käytät hevosellasi kuolaimia, olet sadistinen hirviö ja sietäisit palaa roviolla, jos taas et käytä olet osaamaton ituhippi ja hevosesi kärsii nenäluun murtumasta ja yleisestä vitutuksesta. Jos hevosesi kulkee ilman kenkiä, olet eläinrääkkääjä ja aiheutat hevosellesi mittaamatonta kipua ja kärsimystä sen astellessa kivikkoisella tiellä kaviot verta valuen, ja tuhoat hevosen kaviot tällä kauhealla toiminnallasi. Jos taas kengität hevostasi, olet eläinrääkkääjä ja laitat hevosesi kärsimään luonnottomasta toiminnasta iskiessäsi rautaa ja nauloja sen kavioihin ja tuhoat hevosen kaviot tällä kauhealla toiminnallasi. Lisäksi pidät yllä sekopäisten kengittäjien mittavaa ammattikuntaa jotka eivät tunne kelloa eikä kalenteria. Jos taas et kengitä, pidät yllä ituhippien ammattikuntaa jotka myyvät kultasuihketta pullossa jolla kavioista tulee timantinkovat. Vai miten se meni. Ht.netissä sanottiin, ja ht.net on totuus, kert.

Entäs heinä? Jos annat hevosellesi analysoitua säilöheinää 5 kertaa päivässä, olet eläinrääkkääjä ja hevosesi kuolee vatsahaavaan ja muihin ruoansulatuskanavan ongelmiin koska säilöheinä ei sovi hevosille ja piste. Jos taas armas hevosesi on vapaalla heinällä, olet taaskin joka tapauksessa paska hevosenomistaja; jos hevosesi saa sitä samaa analysoitua säilöä joka on siis väärin, se lihoaa muodottomaksi läskipalloksi ja saa kaviokuumeen ja kuolee, ripuloituaan mittaamattomissa vatsanväänteissä ensin vuosikaupalla. Jos taas annat vapaasti tuulenpieksämää vinkuheinää josta hevosesi ei saa yhtä paljon ravinteita, joudut joka tapauksessa h*lvettiin hevosinesi koska sehän on aivan syötäväksi kelpaamatonta tavaraa ja RY arvo on aivan surkea, sinä itara ihminen.

Jos ratsastat hevostasi ylipäätään, puhumattakaan 6 kertaa viikossa, olet mitä pöyristyttävin eläinrääkkääjä ja alistat viatonta eläintä oman kunnianhimosi alle tekemään typeriä kuviokelluntaliikkeitä joista hevonen ei ymmärrä mitään. Jos taas et ratsasta kuin huviksesi muutaman kerran viikossa tai ehkä vain pari kertaa kuussa, olet piittaamaton eläinrääkkääjä ja laiminlyöt hevosesi liikunnantarpeen olkoonkin että se on siellä kauheassa yhteistarhauksessa päivät pitkät, sillä odottaahan se hevonen karsinassa kaiket päivät että tänään mami tulee tekemään mun kanssa sulkutaivutuksia ja pettyy rajusti jos näin ei tapahdukaan. Toisaalta se sulkutaivutustenkin teko on aivan belsebuubin keksintöjä ja ainoa oikea tapa ratsastaa, jos sitä meinaa tehdä, on vain hengitellä ja keskittyä siihen että oma painopiste on suorassa linjassa maan keskipisteeseen.

Kaiken tämän luonnollisen hevostaidon vs modernin kilparatsastuksen vastakkainasettelun alle on jäänyt inhimillisyys ja ihmisyys. Missä on luonnollinen ihmistaito? ;) Missä on ymmärrys siitä, että kukaan meistä ei ole seppä syntyessään ja jokaisen on pitänyt opetella asioita kokemuksen, onnistumisten ja myös erehdysten kautta. Hevonen on mitä mainioin peili ja opettaja, kyllä se kestää virheitäkin! Ihminen, joka ei ole koskaan tehnyt virheitä, ei ole yleensä tehnyt mitään muutakaan.

Me tiedämme ummet ja lammet hevosen luontaisesta käytöksestä ja ekolokerosta. Entäs ihminen? Ihminen on sosiaalinen laumaeläin, jolle on kehittynyt hyvin pitkälle menevät kognitiiviset taidot ja kyky loogiseen ajatteluun. Ihmisellä on sosiaalisia tarpeita kuten hyväksytyksitulemisen tarve vs hylätyksi tulemisen pelko; tarve saada empatiaa ja rakkautta osakseen, tarve tulla ymmärretyksi ja arvostetuksi omana itsenään. Ihan kuten hevosellakin, mutta eri tavalla; olemmehan me eri lajia ja elämme erilaisessa maailmassa. Yhteistä hevosen kanssa on myös se, että me molemmat opimme paremmin rennossa ja uteliaassa mielentilassa, opettajaamme luottaen, kuin häntä peläten.

Vaikka meillä on samankaltaisuuksia, hevonen on kuitenkin hevonen ja ihminen ihminen. Hevonen ei voi pärjätä ihmisen luomassa keinotekoisessa ympäristössä itsekseen, vaan tarvitsee joka tapauksessa meidän apuamme ja ohjaustamme selvitäkseen ihmisen kanssa, ihmisen maailmassa.

On hyvä kuunnella hyvää tarkoittavia neuvoja, ja kuunnella kokeneempiaan. Vastuu omasta ja oman hevosensa hyvinvoinnista on silti viime kädessä jokaisella itsellään!
Neuvoja antava ihminen jatkaa eteenpäin "kuin mitään ei olisi tapahtunut", mutta Sinä jatkat omaa elämääsi omien valintojesi kanssa. Onkin hyvä pysähtyä pohtimaan, teetkö itseäsi ja hevostasi koskevat valinnat sydämellä, järjellä, vai syyllisyydentunnosta? Tekeekö valintoja vain miellyttääksesi muita, kuuluaksesi johonkin porukkaan ja hakeaksesi hyväksyntää ihmisiltä, joiden hyväksynnällä et edes tee mitään? Onko hyviä neuvoja antavalla ihmisellä oma ego tiellään, vai haluaako hän ihan sydämestään sinun ja hevosesi parasta? Ja mikä se paras kellekin on... se riippuu niin kovin monesta asiasta! Kas siinäpä onkin hyvä aihe erilliseen bloggaukseen. Kommentoikaa toki.

Heitetään syyllisyys ja syyllistäminen roskakoppaan, ja nautitaan näiden upeiden eläinten kanssa yhteisestä tekemisestä tai tekemättömyydestä, kukin omalla tavallaan.


Kuvat: Johanna Mäkynen, Katariina Albrecht

Rinsessan kesäkuulumiset 2012

Hörrr hörrr kaikki rakkaat hassusti kahdella jalalla kulkevat lukijani!
Tämä kesä on ollut perin erikoinen. Ensinnäkin olen hyvin tyytymätön Suomen kesäsäähän, odotin kieli pitkällä koko pitkän ja karmivan kylmän talven että tulisi lämmintä ja mukavaa, mutta toisin kävi. Olen kaivannut lisävarusteeksi tänne laitumelle snorkkelia ja räpylöitä. Hyvä puoli tässä on se, että niitä oksettavia pistäviä ötököitä on vähemmän ja ihana vihreä ruoho kasvaa aivan vimmatusti, mutta Portugalilainen Kuninkaalinen Rinsessauteni kaipaisi jo vähän aurinkoakin.

Kesäkuviot alkoivat silviisiin, että muutimme koko konkkaronkka pois sieltä paikasta, jossa pidimme residenssiä 5 vuoden ajan. Ajettiin Taksilla Nellin kanssa pitkä matka mutkaista tietä, kunnes saavuimme möykkytielle ja arvelimme kohta olevamme perillä. Kopistelimme lattiaa Taksia ajaneelle Mamille merkiksi, että kohta sopii pysätä. Onneksi se tajusi vihdoin parkkeerata ja otti meidät ulos hikisestä Taksista. Silloin oli tietty lämmin päivä. Nellin kanssa ehdimme vähän jutella matkan aikana, sille jäi vähän hampaankoloon kun kiusasin sitä koko talven. Ihme herkkänahka, mitä se nyt tolleen. Kun Mami päästi meidät sitten laitumelle, Nelli otti heti emännän paikan, ja leuhki että se oli hälle tuttu laidun jo entuudestaan ja laukkaili näyttävästi ympäriinsä. Jaaha vai niin. Pitäkööt tunkkinsa. Ruokaa oli kaikille riittävästi. Laidun oli ihanasti meren rannalla, ja tunsin miten raikas merituuli hiveli hipiääni ja kuuntelin lintujen ääniä. N-tamma tuli mestoille vielä samana iltana, ja niillehän tuli tietty Nellin kanssa sitten vähän suukopua ja taisi siellä takakaviokin lennellä, mutta lopulta ne sai sovittua asiansa ja sitten syötiin. Pysyttelin sivussa tämän nokkapokan ajan, mokomat häiritsivät lintujen laulun kuunteluani. Teinit!

No mut sitten tässä oli pari muuttujaa. Ei me siellä laitumella ehditty montaa viikkoa olla, kun mulle kävi pikku vahinko, ja repäisin jalkani semmoiseen vaijeriin, en oikein itsekään tiedä miten se tapahtui. Verta tuli ihan hirveästi ja minuu alkoi jo heikottaa. Annoin hoitaa haavaa nätisti, mutta jouduin muuttamaan sieltä meren rannasta toiselle laitumelle, joka oli tallin vieressä. Pitihän sitä jalkaa sitten pestä ja sain pahanmakuista lääkettä joka päivä. Ja siis te ette arvaa mitä tapahtui!! Mulle laitettiin kaveriksi sinne laitumelle joku ihme miespuolinen (yäk!) olento jota en ole koskaan ennen tavannut. Se oli kovasti pieni, sillä oli hassu ääni, ja se oli puettu muumipukuun. Se juoksi mun perässä ja mä menin karkuun! Apuaaa!! Ette jätä mua ton poikapygmin kanssa tänne. Mulle kerrottiin, että se on shetlanninponi. Alkujärkytysestä toivuttuani ihastuin häneen kovasti, miten hieno Pieni mies! Se näytti mulle parhaat mestat laitumella ja me nukuttiin vierekkäin. Sydänsydänsydän.

Muutaman viikon päästä tästä tapahtui jotain ihan kauheaa! Tämä ihana Pieni mies vietiin pois luotani ja tilalle tuotiin Tulipoika! Siis ette ole tosissanne. Protestoin ihan todella. Tuli on siis semmoinen paksu vanha äijä joka mörisee ja on moukka. Mä olen sille sanonut monta kertaa siellä toisessa kodissa mistä me lähdettiin että mulle et sit ala. Ja se laitettiin tänne mun kanssa! Hei pliis. Halusin heti takaisin ihanan pienen poikaystäväni. Tulilla oli ollut vatsa tosi kipeä ja se oli vähän pahalla päällä jo muutenkin. Mökötin. En antanut Mamin edes pestä jalkaa kunnolla kun olin niin vihainen ja pettynyt. Pieni mies laitettiin aidan toiselle puolella ja mä seisoin siinä sen lähellä koko ajan. En puhu tolle toiselle miehelle. Mitään. Ikinä.

Tilanne on nyt sillai vähän lientynyt, että olen mä puhunut Tulillekin. En kyl silleen, että Mami näkee. Kun se karauttaa autolla pihaan, mä meen toiselle puolelle laidunta (Pienen miehen aitauksen lähelle) ja Tuli lampsii toiselle puolelle. Ettei Mami vaan luule että me ollaan ystävystytty tai jotain! Ties mitä se saa päähänsä. Ollaan me vähän rapsuteltukin salaa. Tuli on oikeasti ihan kiva mut antaa Mamin luulla ettei me tulla toimeen.

On se käynyt vähän ratsastamassakin kun tuo mun jalka alkaa parantua. Ollaan ihan vaan kävelty. Ei viittitty edes satulaa laittaa, ihmettelin alkuun kun Mami kiipesi sinne ilman mutta se oli itseasiassa ihan mukavaa ja rentoa menoa. Niin kauan, kun Pieni mies ei hävinnyt näkyvistä kaikki oli hyvin.... ;)

Mitähän tästä vielä tulee. Odotan syksyä lievällä jännityksellä.