Hevosten hyvinvointikeskustelu käy kiivaana netissä ja talleilla. Blogit ja foorumit täyttyvät toinen toistaan tulisieluisemmista ja osittain jopa suorastaan hurskastelevista kannanotoista, ja "vastapuoli" (riippuu miltä kantilta katsoo) räväyttää omat kannanottonsa mm. lehtien sivuilla ja nettikeskusteluissa.
Hevosten hyvinvoinnista keskusteleminen on toki lähtökohtaisesti tosi hyvä asia, sillä aina löytyy parannettavaa. Pyhittääkö tarkoitus kuitenkaan keinoja, ja johtaako "jeesustelu" lopultakaan yhtään mihinkään? Samanmieliset taputtelevat toisiaan hartioille, ja eri mieltä olevat vastareagoivat rajusti, ja molemminpuolinen loanheitto senkun jatkuu. Silloin tuleekin mieleen, onko kyse edes hevosten hyvinvoinnista vaan pelkästään tarpeesta olla oikeassa?
Kirjoitin jo aikaisemmin hiukan aihetta sivuten tässä kirjoituksessa siitä, miten helppo on syyllistyä ja syyllistää, kun kaikkia tahoja ei joka tapauksessakaan voi miellyttää yhtä aikaa. Kun toiseen suuntaan kumartaa, toiseen pyllistää. Sosiaalinen paine on kuitenkin olemassa ja potkii; yhtä lailla kuin kunnianhimoinen kilparatsastuksen maailmaan sukeltanut Innokas Ratsastaja haluaa kuulua Varteenotettavien Kilparatsastajien Kerhoon, valveutunut hevosihminen haluaa olla Hyvä Ihminen ja kuulua Hyvien Hevostenomistajien Kerhoon. Hyvistä aikomuksista huolimatta saattaakin kehkeytyä tilanne, jossa asuinpaikasta, varallisuudesta ja muista resursseista huolimatta sen koommin se Innokas Kilparatsastaja kuin se Hyvä Hevosenomistajakaan ei pysty tarjoamaan hevoselle sellaisia puitteita, joita kerhoon pääsemiseksi vaadittaisiin. "Niin sä oot vaan laiska ja pihi selittelijä", huudetaan molemmista kulmista, ja sekä Hyvien Hevosenomistajien Kerhon kandidaatti että Innokas Kilparatsastaja joutuvat jälleen kerran pettymään ja pelkäämään sosiaalista dissaamista. Olemmehan laumaeläimiä, sitten kuitenkin.
Koko lähtökohta on absurdi. Käsissämme olevat pitkälle jalostetut urheiluhevosrodut eivät ole enää samoja karvaisia jakkihärän näköisiä eläimiä, joita Euroopassa on vaeltanut tuhansia vuosia sitten. Jo pelkästään se, että hevosia tuodaan ihmisten fasiliteetteihin ja niillä ratsastetaan tai ajetaan, on hyvin luonnotonta. Kuin myös se, että pidämme taloissamme koiria, kissoja ja ties mitä häkkihamstereita, puhumattakaan koko kotieläinteollisuudesta. Mikä tragikoomisinta, usein pahimmat meuhkaajat syövät kyllä itse teollisesti kasvatettua possunpyllyä, mutta hevoseen ei sitten kosketa, ettäs tiedätte.
Hevosten hyvinvointi on siis toki tärkeä asia, mutta överiksi vetäminen ei auta ketään, eikä härskisti muiden manipuloiminen omalle kannalleen. Ei voida sivuuttaa ihmisiä ja ihmisten tunteita; ihmisen hyvinvointi on suoraan verrannollinen hevosten hyvinvointiin sikäli, että hevonen on ihmisen armoilla koko ajan. Mitä luulette, miten hyvä olo on hevosella, jonka omistaja voi erittäin pahoin? Monelle se oma harrastushevonen on nimenomaan henkireikä, jolla selvitä muuten haastavissa elämäntilanteissa ja karikoissa, se ystävä jolle voi kertoa kaiken, se joka ei tuomitse tai syyllistä (senkin sika, miksen saa olla pihatossa!), jonka kanssa voi hetken irtaantua arkitodellisuuden paineista. Joku saa hyvänolontunteen siitä, että käy kisoissa ja treenaa tavoitteellisesti, joku siitä että vain katselee hevostaan ja harjaa sitä. Molemmat ovat ihan yhtä ok asioita, ja toisten valintoja voi sen verran kunnoittaa, ettei pidä niitä vähäpätöisinä.
Koko totuus ei ole koskaan muutenkaan katsojan nähtävillä: mistä kukaan voi tietää toisen puolesta, miten paljon joku syyllistyy tai kokee pahaa mieltä ankarista kommenteista puolin ja toisin, hymyn takana voi piillä suru ja pelko siitä, tekeekö sittenkään "oikein" niissä puitteissa, jotka ovat realistisia. Jälleen kerran, Kerhon jäsenyys voi mennä sivu suun...
Mitäs jos perustettaisiin uusi kerho? Hevosista Tykkäävien Kerho? Sinne mahtuvat varmaan oikea ja vasen laita, jos vähän lasketaan banderolleja ja madalletaan muuria. Yritetään?
(Kirjoittaja on öisinajatteleva kerettiläinen)
