Retkiä Iberian niemimaalle

Kepeähenkinen reissukertomus helmikuisesta matkasta Espanjaan.


Eipä ole tullut paljon lomia pidettyä, joten yhdistin rennon matkailun hevospuuhiin ja lensin ystävieni luokse Etelä-Espanjaan katsomaan samalla kommelluksista hyvin toipunutta nuorta hevostani. Aurinko paistoi ja ilma tuntui Suomen lumituiskuun verrattuna keväisen lämpimältä, mutta kylmä tuuli puhalsi pitkin vuorten rinteitä ja sai laittamaan toppatakin vetskarin ylös asti kiinni. Silti jo pelkkä valo ja lämpö hivelivät sielua pitkän ja harvinaisen pilvisen ja muutenkin hiukan synkän talven jälkeen. Mantelipuut kukkivat kauniisti ja suurimman osan vuotta niin kuiva maaperä peittyi vihreään ruohomattoon. Tämä on ihan parasta aikaa ratsastaa Espanjassa - aurinko paistaa jo lämpimästi mutta on silti vielä mukavan viileää ja raikasta hikoilla hevosen selässä, ja vilkkaillakin alueilla mukavan hiljaista.

Kävin ratsastamassa muutamaa ystäväni hevosta, joka oli hyvin mielenkiintoista, ja sain paljon uusia ajatuksia kotiin vietäväksi. Olin ratsastanut molempia aikaisemminkin, mutta sain paljon uutta pureskeltavaa, koska hevoset olivat edistyneet tosi paljon viime näkemältä ja pääsin vähän hajulle miten voisin yrittää ratkoa tiettyjä ongelmia omienikin kanssa, ts mikä olisi ehkä se "next step". Kiitos vinkeistä, rakas ystäväni :D



Lisäksi kävin pitämässä hauskaa parina iltana eräällä mukavalla PRE oriilla joka oli varsin osaava mutta ei ihan helppo kaveri, hän oli kovasti kiihkeä ja olisi halunnut mennä koko ajan pykälää rivakammin kuin selässä keikkuva pikku pilotti. Tämä hevonen oli koulutettu periespanjalaiseen tyyliin, opettajan ote oli myös melko reipashenkinen ja ratsastus oli kaukana "akateemisesta" mutta no hei, maassa maan tavalla! Ei sinne menty kitisemään vaan avoimin mielin oppimaan kaikki, mitä voi oppia. Sain muutamia aika hyviä knoppeja tästäkin kokemuksesta vaikka ratsastaisin tätä hevosta itsekseni ehkä jossain määrin eri tavalla. Oli silti siis varsin hauskaa ja antoisaa. Tässä meidän pompottelusta lyhyt video ennen kuin kameran akku hyytyi.

Vietin parina päivänä aikaa oman pikku heppani kanssa, hän on kovasti parantunut karseista koettelemuksistaan, kirjoitan joutessani hänen tarinansa erilliseen bloggaukseen. Lyhyesti; ensin hän meinasi heittää henkensä heti syntyessään, sen jälkeen tallinpitäjän totaalisen pimahduksen takia jätettiin kuolemaan nälkään, jonka jälkeen hänelle on sattunut mm melko ikävä tapaturma ja evakuoitu maastopalosta ja jos vaikka mitä. Yhteinen reissumme on siis ollut melko dramaattinen. Nyt hän on toipunut hyvin ystävieni hellässä huomassa, ja muuttaa Suomeen mahdollisimman pian, luultavasti ensi kesän aikana. Hän on siis nyt viisi vuotta täyttävä lusitano ori, jonka isosisko minulla onkin täällä jo; teidän kaikkien tuntema Rinsessa! Tässä hänestä pari kuvaa.


Hän on maailman kiltein, viisain ja kiitollisin pieni hevonen! Tuskin maltan odottaa että saan hänet tänne Suomeen, jotta voin viettää hänen kanssaan enemmän aikaa. Toivon sydämestäni, että pahimmat koettelemukset olisivat nyt takana päin...

Loppuun vielä muutama reissukuva iloksenne!

Kevät keikkuen tulevi kohta tännekin. Jipii!

Ajatuksia nuoren hevosen kouluttamisesta

Suunnittelin kirjoittavani pidemmänkin ajatelman nuorten hevosten kanssa puljaamisesta, mutta mitä sitä turhaan; jokainen saa ihan itse kokeilla erilaisia lähestymistapoja ;-) Kuitenkin muutama kysymys ja ajatus niiden teemojen ympäriltä, jotka mietiytyttävät monia ratsastajia. En väitä, että itsekään tietäisin näistä sen enempää kuin joku muukaan, mutta ajatusten herättely ja vastausten hakeminen on aina yhtä kiinnostavaa.



Perinteinen periaate nro 1. Ratsasta varsaa reippaasti takaa eteen kohti tuntumaa. Opeta hevonen tukeutumaan ohjaan.

Mitä on kellekin "tuntuma"? Ohjan paino, vai pari maitopurkkia? Kaikki mikä on enemmän kuin ohjan paino, on jo kuitenkin jonkin asteista vetämistä ratsastajan taholta. Miksi hevosen tulisi tukeutua ohjaan? Mitä ruumiinosaansa se siinä tukee? Päätä? Miksi ihmeessä? Eikö tavoitteena ole self carriage, vai halutaanko käyttää ratsastajaa jonkinlaisena rollaattorina?

Miksi pitäisi mennä tolkutonta haipakkaa nuoren kanssa? Paraneeko tasapaino siitä, että hevosella juostaan pää viidentenä jalkana, ennen kuin sen tasapaino ratsastajan kanssa on kehittynyt laisinkaan. Ei ole toki tarkoitus madella vetelän ameeban kanssa minne sattuu, mutta hevosen älytön hätyyttäminen ja painostaminen alkuvaiheessa johtaa aika nopeasti siihen, että varsasta kehkeytyykin kireä viulunkieli jolta on seuraavaksi jarrut ja tahti varsin kadoksissa. Olisiko järkevämpää yrittää etsiä juuri sille hevoselle sopiva helpoin tahti eri askellajeissa? Mahdollisesti vetohevosta käyttäen, hitaalla hermorakenteella varustetulla hevosella ehkä maastossa, jotta oma luonnollinen eteenpäinpyrkimys löytyisi ja säilyisi? Pyritäänkö siihen, että ratsastus on nuorelle hevoselle mahdollisimman mutkatonta ja hyväksyttävää, vai mahdollisimman tukalaa? Hevonen liikkuu mielellään eteen, kun se on hyvässä tasapainossa. Mikään varsa ei ole, mutta toki yksilölliset erot ovat valtavia riippuen myös siitä, miten hevonen on varsavuotensa viettänyt. Laatikossa ei pysty kasvattamaan urheilijaa.


Perinteinen periaate nro 2. Ratsasta varsaa pohkeet kiinni.

Mitä on "pohkeet kiinni"? Nilkat, pohjelihas hevosen kyljessä, koko jalka reidestä asti kiinni hevosessa?
Riippuu myös ratsastajan mittasuhteista hevosen nähden, sekä muista anatomisista seikoista. Pitkäjalkainen ratsastaja kapealla pienellä hevosella näyttää ja tuntuu kovasti erilaiselta, kuin pieni lyhytjalkainen ratsastaja leveällä hevosella.
Helposti käy niin, että ratsastaja jännittää pohje- ja reisilihaksia jolloin myös lantion alue jännittyy (josta ei seuraa mitään positiivista), joten järkevintä etenkin nuorella hevosella olisi antaa jalkojen vaan olla rentona silloin kun niitä ei käytetä. Kun hevonen on oppinut ymmärtämään pohkeen eteenajavan merkityksen, pohjeavuksi riittä hyvin usein pelkkä kosketus. Mikä idea on turruttaa nuori hevonen heti pohkeella hiertämiseen ja puristeluun? Kohta sitä pitää ratsastaa kovemmin ottein eteenpäin, ja se valuu entistä etupainoisemmaksi, jolloin sitä pitää ruveta vetämään edestä, jolloin se ei enää liiku takaa - - kohta ollaan tilanteessa että nuorella hevosella on pitkät kannukset, gramaanit ja siltikin se tuntuu siltä kuin tunkisi hammastahnaa takaisin tuubiin. Hupsista.


Perinteinen periaate nro 3. Kyllä sen on mentävä, vaikka se ei halua.

Miksi se ei halua? Yllättävän usein nuorella hevosella on hampaat hoitamatta, se tallin halvin ja kuppaisin satula sisäänratsastusta varten kun eihän se tarvi vielä sopivaa satulaa, liian lyhyeksi kuluneet kavionnysät ja lihakset kipeänä holtittomasta liinan päässä riekkumisesta (tästä kohta lisää). En minäkään haluaisi mennä! Lisäksi nuorta hevosta voi pelottaa uudet tilanteet ja ärsykkeet, ja vaikka urbaanilegendan mukaan hevonen pelleilee ja vttuilee näin ei aivojen biologisen ja kemiallisen toiminnan rajoissa kylläkään tapahdu, vaan hevosen tunne on aina aito. Se miksi hevonen yhtäkkiä pelkää jotain ihmisen mielestä naurettavaa asiaa onkin sitten eri juttu. Hevonen on kuitenkin saaliseläin, eikä sen geenit ole niin domestikoituneet että tietäisi, ettei Suomessa ole leijonia eikä sapelihammastiikereitä. Ne yksilöt, jotka ovat suhtautuneet puskan rapinaan vuosituhansien kuluessa välinpitämättömästi, eivät ole jääneet jatkamaan sukua. Oli se ihmisen mielestä typerää tai ei.

Jos hevosella ei ole fyysistä syytä vältellä työntekoa, voidaan pohtia, kokeeko se sen laisinkaan kannattavana. Totta kai hevosen "täytyy totella" tiettyjen reunaehtojen sisällä esim vaaratilanteen uhatessa, mutta hevosella ei ole mitään sisäänrakennettua systeemiä pitää ihmistä automaattisesti auktoriteettinaan ja rrrrakastaa ratsastamista.

Koirien koulutuksessa käytetään paljon positiivista vahvistamista, mutta hevosten kanssa pääosin negatiivista. Jos sitäkään. Aika usein hevonen ei saa minkäänlaista palkintoa siitä, että se on arvannut oikein, ja tilanne on sitäkin kökömpi jos se saa koko ajan useita ristiriitaisia käskyjä toteltavakseen. Vedä ja työnnä yhtä aikaa - - saat takuulla nuoren hevosen hämmennyksiin. Silloin sen on jätettävä tottelematta toista käskyä, eli oltava "tuhma"! :D Hevoset älykkäinä eläiminä toki oppivat arvailemaan meidän sekavista käskyistämme, mitä milloinkin haluamme, mutta asian voi tehdä paljon yksinkertaiseminkin. Käytetään vain yhtä käskyä kerrallaan, ja kun hevonen reagoi toiveisiimme, käsky loppuu välittömästi. Vrt, hevonen ei ehkä koe kiitoksena, jos ohjasapuun reagointi johtaa vain vähän vähempään vetämiseen...

Joskus hevonen ei tottele yksinkertaisesti siksi, että sillä ei ole siihen minkäänlaista motivaatiota. Hevonen ei koe ratsastajaa "sen arvoisena", eikä keskinäinen luottamus ja kunnioitus ole laisinkaan vaakakupeissaan. Pelkällä kunnioituksella ei pääse kovin pitkälle, eikä toisaalta pelkällä luottamuksellakaan. Pitää olla molemmat, ja molempiin suuntiin!

Perinteinen periaate nro 4. Ratsutus on kokeneiden ammattilaisten hommia.

Höpönlöpön! Ei normaalin perusvarsan ratsastaminen ole mitään rakettitiedettä, eikä sen tarvi myöskään olla mitään extremeä stunt-toimintaa. Jos ratsastaja ei ole notkea apina, aikaa valmisteluineen menee toki kauemmin, mutta ei se ole mikään reunaehto. Hevosia on ratsuttanut maailman sivu kaikenmaailman vanhat äijät ja kankeat köppänät, silloin valmisteluun pitää vaan käyttää enemmän aikaa ja varmistua siitä, että hevonen on koko ajan rento. Eipä se pahitteeksi ole ylipäätäänkään. Jos omaa jonkinlaisen kehonhallinnan ja tuntee hevosen, tietää perusasiat hevosen oppimispsykologiasta ja heittää kellon ja kalenterin narikkaan, jokainen voi sisäänratsastaa ja ratsuttaa omaa hevostaan, ainakin tiettyyn rajaan asti. Kaikenmaailman muuvien ja temppujen opetteluun voidaan toki tarvita vankemman ammattitaidon hankkinutta henkilöä, mutta niiden edistyneempien temppujenkin opettelu on paljon helpompaa, jos hevosella on hyvin opitut kaasu, jarru ja ratti valmiina, ja se on ratsastajan kanssa rento ja luottavainen.

Hevosen ei tarvi riekkua ratsastaessa, laisinkaan. Sen ei tarvi kuulua asiaan. Niin voi toki käydä, mutta se ei ole lainkaan pakollista, heh. Hevosta ei tarvi väsyttää ensin liinassa pukituttamalla, sen ei tarvi olla mikään villipeto, jota kolme miestä pitelee kiinni neljännen heittäessä ratsastajan selkään motocross-varusteissa. Miten hevonen voi edes ymmärtää, että ensin sen pitää juosta liinassa kuin hullu, jonka jälkeen se ei saakaan liikkua ratsastajan kiivetessä selkään ja liikkeelle lähdetäänkin rauhassa, eikä niin että juoksuttaja sivauttaa raipalla persuksille. Logiikkaa...


Tyylisuuntia ja oppeja on yhtä monia, kuin ratsastajia ja opettajiakin. Monta tietä vie Roomaan. Ei ole vain yhtä oikeaa totuutta. Ainoat asiat joista on turha kiistellä, ovat luonnonlait - hevonen on tietynlainen biologinen, fysiologinen, psyykkinen ja sosiaalinen eläin, jolla on omanlaisensa tapa reagoida asioihin. Ihan kuten meilläkin. Hevosesta ei tule saaliseläintä, eikä se pysty päihittämään gravitaatiota tai muitakaan fysiikan lakeja, vaikka kuinka haluaisimme ja olisimme päättäneet niin.
Moni epäselvyys selviäisi, jos oppilas kysyisi rohkeasti perusteluja opettajalta, tai ratsuttajalta. Vaatikaa perusteluja! Yllättävän monella hevosalan ammattilaisella, jopa ihan korkean tason kilpailijoilla, on hyvin hatarat tiedot hevosen fysiologiasta, biomekaniikasta ja oppimistavoista. Mutua ja urbaanilegendoja liikkuu sitten sitäkin enemmän. Kyseenalaistakaa, ajatelkaa! Kyseenalaistakaa kaikki! Myös tämä, minkä juuri luitte. ;-)