Leikkiä ja laulua

Ratsastus on vakava asia! Ei sillä pidä pelleillä! Tehokkaan ratsastuskerran tunnistaa siitä, että veri maistuu suussa, oksettaa, jalat ovat maitohapoilla ja hevonen tippuu hikeä hoiperrellessaan takaisin talliin. Olipas tehokasta, wow! Kyllä nyt on treenattu kunnolla ja ratsastettu koko rahan edestä.

Meillä on perinteisesti ajateltu vanhanaikaiseen armeijatyyliin, että ratsastuksen tulee olla jonkinlaista kärsimystä sekä hevoselle että ratsastajalle, ollakseen tehokasta. Kärsimyskö on kehityksen edellytys? Ehkä tietyissä asioissa (lähinnä oman pääkopan kehittymisessä) mutta hevosen loputon kiusaaminen ei edistä mitään sellaista, mistä olisi pidemmällä tähtäimellä mitään positiivista lopputulemaa. Kärsi, kärsi, kirkkaimman kruunun saat? Ei, vaan korkeintaan kipeytyneen ja ärtyneen hevosen ja kipeän oman kropan ja pahan mielen. On eri asia tulla sopivasti pois mukavuusalueelta, jotta kehitystä tapahtuisi, kuin yrittää tunkea hammastahnaa takaisin tuubiin. Lisäksi sieltä mukavuusalueelta voi poistua myös muutenkin kuin fyysisen rääkkäämisen kautta. Kuvan mukaan - taikaa tapahtuu mukavuusalueen ulkopuolella, mutta vain suhteellisen vähän sen ulkopuolella.

"Se on vaan sellaista leikkiä ja laulua eikä mitään kunnollista ratsastusta", kuulee sanottavan joidenkin ratsastajien toiminnasta, ja opettajien tunneista. Omistani mukaanlukien. Se on ihan ok! Ikävää se olisi, jos olisi silkkaa kurjuutta ja kärsimystä. Maailmassa on sitä ihan tarpeeksi jo muutenkin, ilman että sitä pitää tietoisesti lisätä. Mitä se kunnollinen ratsastus sitten on? Juuri sitä verenmakua, hikeä, kyyneleitä, hevosen ja ratsastajan nöyryyttämistä? Ratsastetaan niin, että tuntuu? ... Tuntuu joo, mutta jospa tuntuisikin jotain positiivista eikä aina vaan negatiivista? Onnistumisen iloa, pieniä suuria saavutuksia, ahaa-elämyksiä, vaikeuksien kautta voittoon - tunteita, iloa siitä että saa oppia yhdessä hienon ja rakkaan hevosen kanssa. Ei mikään työnteko ja oppiminen ole tokikaan aina pelkästään kivaa ja helppoa, mutta väkisin tekemällä ei saavuta sitäkään vähää. Lisäksi, jos sinulla on hauskaa opetellessasi jotain vaikeaa asiaa, se ei yhtäkkiä tunnukaan niin vaikealta, eikä sillä ole niin väliä, kauanko siihen menee aikaa.

Ratsastus ja hevosten treenaaminen voi olla yhtä aikaa tehokasta, tavoitteellista ja kurinalaista, mutta silti hauskaa. Sekä hevoselle että ratsastajalle. Sekä hevonen että ihminen oppivat paljon paremmin ympäristössä, jossa ne voivat olla perusmoodiltaan rentona ja omana itsenään, ja jossa molemmat ymmärtävät mitä pitäisi tehdä, ja vielä kutakuinkin pystyvät siihen, mitä pitäisi tehdä. Kohtuuttomista vaatimuksista seuraa ainoastaan turhautumista, ja turhautumisesta seuraa helposti kiukkua tai voimakasta pettymystä. Hevosen kohdalla usein enemmän sitä kiukku-osastoa, hevonen kun ei voi olla pettynyt ratsastuksellisten tavoitteiden täyttymättömyyteen koska sen ainoa tavoite on pysyä hengissä ja saada luontaiset tarpeensa tyydytettyä. Hevosta ei harmita, ettei päivän sulkutaivutusharjoitus nyt mennytkään ihan nappiin, tai ettei se voittanutkaan lähtöään. Sen sijaan hevosta voi harmittaa kovastikin ratsastajan yllättävät aggressiot ja hepulireaktiot, koska ne aiheuttavat usein kipua tai vähintäänkin epäluottamusta.

Hauska ja mielekäs treenaaminen ei siis tarkoita mitään löysäilyä, vaan todellakin sitä, että oppimisympäristö on tarkoituksenmukainen ja oppija ymmärtää, mitä häneltä edellytetään. Lisäksi sekä hevoset että ihmiset oppivat yksilöllisesti: joku jo parilla toistolla, joku hitaammin, jotain pitää enemmän patistaa, joku ylisuorittaa jo valmiiksi. On myös ihan hyvä juttu tunnistaa oma ja oman hevosen oppimistapa; se auttaa eteenpäin. Ei ole oikeaa ja väärää tapaa oppia, on vain erilaisia tapoja! Voi myös pysähtyä pohtimaan, miksi tarvitsee armeijamaista kuria pysyäkseen ruodussa ratsastuksensa suhteen - mistä se motivaatio tekemiseen tulee? Ulkopuolisen käskyttämisestä, vai siitä että tietää mitä haluaa ja näkee jonkinlaisen tavoitteen tai ideaalitilanteen, johon haluaa päästä?

Opettaja voi joka tapauksessakin vain avata ovia, mutta oppilaan on kuljettava niistä itse läpi. :)



Kirjoittaja on leikkivä ja laulava täti, joka opettaa ja oppii

"Hevonen on luotu liikkumaan!"

Jokainenhan sen tietää. Hevonen on luotu liikkumaan!
Yleensä tätä lentävää lausetta käytetään tilanteissa, joissa halutaan keskustella tai "keskustella" hevosen ihmisen järjestämästä liikunnasta.

Miten se hevonen sitten liikkuu tavalla, jolla se on luotu liikkumaan?

On hyvä muistaa lähtökohtana, ettei siten, että sen selässä on ylipäätään ratsastaja tai perässä kärryt.

Eikä ainakaan siten, että se seisoo ensin 23 tuntia karsinassa, jonka jälkeen sillä rytkytetään tunti ympäri kenttää tai maneesia, jonka jälkeen se palaa taas 23 tunniksi seisomaan niille jalansijoilleen.

Hevosta ei ole myöskään luotu liikkumaan pakkoasennoissa, jotka tuottavat sille kipua ja pitkäaikaista epämiellyttävää oloa.

Hevoselle ei ole myöskään luontaista jumputtaa neljää tuntia päivässä ratsastusareenan uraa pitkin.


Miten ne villihevoset sitten liikkuvat ja toteuttavat sitä, mitä ne on luotu tekemään? Kilometrikaupalla kävellen ja välillä syöden, välillä spurtaten, mutta pääosin melko rauhallista kävelyvauhtia. Nuoret hevoset toki kisailevat enemmän kuin vanhemmat, ja oreilla on omat paininsa. Hevonen on siis karrikoidusti kuvailtuna luotu kävelemään ja syömään. Tämän kuvion muuttaa ihminen, joka haluaa kiivetä hevosen selkään tai laittaa perään vedettäviä härveleitä, ja saada hevosen tekemään käskystä erilaisia asioita. Ihmisen infrastruktuurissa asuvaa hevosta ei voi siis muutoinkaan ihan verrata villihevoseen, mutta samat luontaiset käytösmallit ja tarpeet niillä toki edelleen on.

Ihmisen järjestämä aktiivinen liikunta voi olla kovinkin monenlaista. Koulu- ja esteratsastusta, erilaisia ajotehtäviä, maastoratsastusta, irtohypytystä tai irtojuoksutusta, ohjasajoa, agilityä, maastakäsin työskentelyä, taluttelua, lännenratsastusta, karjan paimennusta, kävelykonetta... valinnanvaraa on kyllä. Usein kuitenkin unohdetaan, että jopa tärkeämpää kuin ihmisen järjestämä aktiiviliikunta, on se muu 23 tuntia mitä hevonen viettää itsekseen. Seisooko se sisällä? Onko se pienessä vai isossa tarhassa? Onko sillä laumatovereita vai onko se ulkona yksin? Minkälainen pohja ulkoilualueilla on? Onko hevosella ylipäätään mahdollisuutta ns passiiviseen liikuntaan, eli omaehtoiseen laitumella tai tarhassa tapahtuvaan ei-ihmisen tiukasti kontrolloimaan liikuntaan?

Hevonen, joka seisoo syystä tai toisesta paljon sisällä tai tarhailee yksinään hyvin pienessä tarhassa, tarvitseekin toki ihmisen järjestämää aktivointia ja kehonhuoltoa, koska se ei pääse itse tyydyttämään luontaisia tarpeitaan. Hevosen kehon ja psyyken kannalta on kuitenkin järkevää kiinnittää huomiota tämän ihmisen järjestämän aktiiviliikunnan LAATUUN jopa enemmän kuin määrään, vaikkakin hevonen tarvitsee kehon ja psyyken hyvinvoinnin vuoksi myös sitä passiivista omaa liikuntaa. Jokainen hevosen epätasapainossa ihminen selässään kulkema kilometri kuluttaa sen kehoa paljon enemmän, kuin vapaa liikunta "omin jaloin" olkoonkin, että se seisoisi ja kulkisi itsekseenkin jonkinlaisissa virheasennoissa. Hevonenhan on epätasapainoinen ja epäsymmetrinen ihan luonnostaan, ihan kuten me ihmisetkin, mutta ihmisen tuoma lisäkuormitus pahentaa tätä tilannetta melko paljon verrattuna hevosen omaehtoiseen liikkumistapaan jolloin sen pystyy kompensoimaan heikkoja kehonosiaan, ja tasapainottamaan itseään vapaasti liikkuvalla selkärangalla.

Jos hevosen elinolosuhteet ovat sellaiset, että sen "passiiviliikunta" on hyvin järjestettyä, toisin sanoen riittäviä aikoja isoilla ulkoilualueilla ja laumassa, aktiiviliikunnan määrällä ei ole niin suurta merkitystä, kunhan se on tarkoituksenmukaista. Pääosin joutohevosena olevaa hevosta ei voi tokikaan yhtäkkiä repäistä monen tunnin vaellukselle tai estevalmennukseen, mutta kevyen käyntipainotteisen maastolenkin tai helpon kenttäjumpan se kestää kyllä, vaikka ihmisen järjestämä aktiiviliikunta ei olisikaan säännöllistä. Väittäisin, että on vähemmän haitallista käydä harvakseltaan kentällä tekemässä suunnitelmallisia ja hyvältä tuntuvia asioita (nämä eivät siis sulje toisiaan pois!) kuin ratsastaa joka jumalan päivä kalenterin ja kellon mukaan jokin tietty repertuaari, koska on a) pakko, b) niin on aina tehty, c) muut käskevät tekemään niin vaikka se tuntuu itsestä pahalta ja hevonen menee koko ajan huonompaan suuntaan. Jokaisen on hyvä pysähtyä kysymään aina välillä, MIKSI? Miksi pitää tehdä niin ja näin, mistä ne omat motiivit kumpuavat, miksi käytän niitä keinoja, joita käytän? En sano, että on oikeita ja vääriä tapoja, mutta on valintoja. On ihan terveellistä pohtia, miksi niitä tiettyjä valintoja tekee itsensä ja hevosensa suhteen.

Kouluratsastuksen ja ylipäätään hevosen kouluttamisen perimmäinen tarkoitus on kautta aikojen ollut hevosen kehon ja psyyken (!) vahvistaminen ja tasapainottaminen niin, että sen on mielekästä tehdä töitä meidän kanssamme, ja lisätä sitä kautta hyviä ja terveitä käyttövuosia. Keho ja psyyke eivät tasapainotu ja vahvistu staattisilla pakkoasennoilla, eikä väkinäisellä pakotetulla työnteolla joka on yhtä persuksista sekä hevosen että ratsastajan kannalta. Sen sijaan on varsin hyödyllistä tutkiskella hieman hevosen kehon toimintaa ja biomekaniikkaa, sekä ennen kaikkea katsoa sitä omaa hevostaan objektiivisin silmin. Mitkä ovat sen kehon heikot kohdat, mitkä vahvuudet? Sen sijaan että heikkojen kohtien kimppuun kävisi tiukoin keinoin, voi olla sekä itselleen että hevoselleen armollinen ja lähteä purkamaan ongelmia myös oman kehonsa kautta, ja antaa kaikille muutoksille riittävästi aikaa tekeytyä.

Ratsastaja vaikuttaa hevosen käyttövuosiin ja kestävyyteen olosuhteiden, hoidon, ruokinnan ja passiiviliikunnan ohella toki myös ihan konkreettisesti ja fyysisesti. Hevosen kestävyyden kannalta olennaista on ennenkaikkea miten ratsastaja siellä selässä istuu, ja toiseksi mitä ratsastaja siellä selässä tekee. On turha kuvitellakaan työstävänsä hevosestaan valtavan symmetristä ja elastista, jos oma keho on kovasti toispuoleinen ja jäykkä... siksi omaankin kehonhuoltoon on syytä kiinnittää huomiota, etenkin mitä enemmän ratsastajalla on omia ambitioita ratsastuksen ja hevosensa suhteen.

Omaan kehoon ja hevosen kehoon voisikin suhtautua kuin lempeä, mutta tiukka fysioterapeutti. Hän ei anna kehon jatkaa haitallisissa virheasennoissa olemista, vaan opettaa uuden tavan kävellä, seistä, liikuttaa kehon osia. Hyvä fysioterapeutti ei pakota kehoa uusiin asentoihin, eikä etenkään asentoihin jotka tuottavat keholle entistä enemmän vaurioita ja kipuja. Uusi asento voi toki aluksi tuntua oudolta ja väärältä, ja aiheuttaa lihaksiin lieviä kipuja niiden totutellessa uusiin tapoihin, mutta väkisin runttaamalla ei saa aikaan kuin enemmän vahinkoa. Toki asentoa ja liikeratoja korjatessa pitäisi ylipäätään tietää, mikä on tarkoituksenmukainen ja hyvä asento ja mikä on hyvä liikerata - - sellainen, joka kuormittaa mahdollisimman vähän, ja symmetrisesti. Tasapainoisessa kehossa ja mielessä on hyvä olla. Asiat tuntuvat helpoilta suorittaa. Eivät toki alkuun, mutta mitä paremmassa tasapainossa keho ja psyyke ovat, sitä helpommaksi asiat muuttuvat. Niin meillä, kuin hevosillakin.

Tasapainoista viikkoa!



Kirjoittaja on kerettiläinen joogi, joka lukee iltaisin vuorotellen Me Naisia ja Equine Scienceä