Yhä useampi hevosharrastaja ja ammattilainen on kiinnostunut kouluttamaan hevostaan myös positiivisen vahvisteen keinoin, toisin sanoen käyttäen joko makupalaa ja tai äänimerkki+makupalaa. On myös kehkeytynyt kokonainen oppisuunta, jossa pyritään käyttämään ainoastaan positiivista vahvistetta.
Taustaa naksutinkoulutuksesta ja operantin oppimisen taustoista voi lukea mm tästä bloggauksestani. Netti on pullollaan aiheeseen liittyviä tekstejä ja oppimateriaalia, tutkimustuloksia ja käytännön kokemuksia.
Erikoista tässä sinänsä ihan kivassa ilmiössä on se, että myös tämä suuntaus on alkanut joltensakin lahkoutua. Yhtäkkiä meillä onkin se tilanne, ettei hevoseen saa enää koskea, koska se on "painetta", hevosta ei saa rajoittaa eikä patistaa, vaan pitää odotella että se aina itse keksisi mistä on kyse. Tai hevosta naksutellaan jokaisesta asiasta jolloin meillä on riski, että hevosesta tulee hyvin mekaaninen, ja se keskittyy koko ajan odottamaan mistä se saisi palkkion, ja tarjoaa koko repertuaariaan yhä kiihtyvässä mielentilassa.
Lisäksi päätään on alkanut nostaa meillä ja maailmalla myös toinen "leiri", sosiaalisen konstruktionismin näkökulma. Näiden teorioiden mukaan, hiukan karrikoidusti; hevosen käyttäytymistä ei saa näpelöidä manipulaation keinoin vaan pyrkimys on ennemminkin se, että hevonen haluaa olla ihmisen kanssa, koska ihminen on niin kiva. Teoriassa tämä kuulostaa aivan ihanalta ja houkuttelevalta, mutta tässäkin on omat sudenkuoppansa. Ensinnäkin, se toimii jos hevosen kanssa ei tarvitse varsinaisesti suorittaa ja tehdä juuri mitään. Hengailutarkoitukseen tai oikein hitaaseen etenemiseen hieno juttu. Tavoitteelliseen ratsastustreeniin tai vaikkapa vaan ihmisen luoman infrastruktuurin ja hoitotoimenpiteiden luomiin haasteisiin se toimii heikommin, etenkin jos hevosella haluaa tehdä asioita ennen kuin se täyttää jo kymmenen. Behavioristinen näkökulma on tässä ajatusmallissa suurta myrkkyä, mutta ihan kaikessa koulutuksessa on behavioristinen puolensa. Emme voi pyytää hevoselta mitään, muokkaamatta jollain tavalla sen käytöstä haluamaamme suuntaan. Yhtä lailla utopiaa, kuin joidenkin äärimmäisyyksiin menevien klikkeri"heimojen" ajatus siitä että kaikki paineenkäyttö on epäeettistä.
Sosiaalisen konstruktionismin ja kiintymysteorioiden käyttäminen hevosten kanssa saattaa aiheuttaa myös toisen ongelman. Hevosesta saattaa tulla joltensakin läheisriippuvainen ihmisestä, koska sitä palkitaan kiintymyksen osoittamisesta, ja "napanuoraa" vahvistetaan. Tämä jo itsessään hivelee ihmisen egoa, joka ruokkii prosessia. Siksi tällä metodilla kouluttaessa ihmisen olisikin hyvä tarkkailla omaa egoaan ja hevosen toimintaa, jotta hevosesta ei rakennettaisi ihmisestään emotionaalisesti (ja joskus jopa toiminnallisesti) riippuvaista olentoa.
Hevosten oppimista, sopeutumista ja käytöstä on tutkittu viime vuosina ilahduttavan paljon. Toki osa tutkimuksista ei ole aivan suoraan verrannollisia käytännön olosuhteisiin tai esimerkiksi Suomen ilmastoon (vrt pihattotutkimukset), mutta niistä saa toki oivallista osviittaa hevosten biologisista ja psyykkisistä ominaisuuksista ilman mutu-tietoa tai urbaanilegendoja.
Netistä löytyy mitä mielenkiintoisempia makupalakoulutusta kritisoivia kirjoituksia. Tässä esitetään raflaavasti, että naksutinkoulutus on vaarallista ja turhaa. Hevonen ehdollistuu tämän kirjoituksen mukaan vain nameihin, eikä tee asioita siksi, että se haluaisi. Kuulostaa sikäli aavistuksen jopa tekopyhältä, jos vaihtoehto on kouluttaa hevosta perinteisesti ennemmin pelotteilla ja pienellä kivulla. Tekeekö se silloinkaan asioita siksi, että se haluaisi, vai siksi, että totteleminen on yksinkertaisesti kannattavampaa, koska vaihtoehto on kamala? Vaikka hevosella ei olisi yhtään varustetta (vrt liberty -työskentely, jossa hevonen on vapaana), sitä voi silti pakottaa melkoisesti, ja käyttää voimakasta henkistä painostusta. Näiden väliin jää toki runsaasti harmaata aluetta. Hevostahan voi palkita myös muilla keinoin, kuin nameilla. Esimerkiksi rapsutuksella, jota käytetään esim sosiaalisen konstruktionismin ja kiintymysteorioiden avulla kouluttaessa (mutta sekin on itseasiassa behaviorismia - positiivinen vahviste).
On tutkittu, valitsisiko hevonen mieluummin miellyttävän kosketuksen kuten rapsutuksen sään alueelta, kuin namin. Koirapuolella tästä on jo useampia tutkimuksia, jotka vahvistavat, että koira kokee ruoan voimakkaampana palkintona kuin rapsutuksen. Tässä yksi mielenkiintoinen hevostutkimus aiheesta. Jos et jaksa kahlata koko tutkimusta läpi, tässä artikkelissa on hiukan aukikirjoitettu tuloksia.
Vapaasti suomennettuna:
Rapsuttelulla palkatut hevoset edistyivät kahtena ensimmäisenä päivänä, mutta sitten niiden kehitys pysähtyi. Hevoset, joita oli palkittu ruoalla, edistyivät eniten kolmena ensimmäisenä päivänä, mutta niiden kehitys jatkui senkin jälkeen.
Tutkijat tekivät myös testin nähdäkseen onko palkkion laadulla (rapsutus/nami) merkitystä siihen, kuinka kauan hevonen haluaa pysytellä kouluttajan lähellä. Tämän testin nimi oli "motionless human test". Ennen koulutusta ei havaittu mitään eroa tässä asiassa kahden hevosryhmän välillä. Koulutuksen jälkeen ne hevoset, joita oli palkittu ruoalla, lähestyivät kouluttajaa nopeammi ja pysyttelivät hänen lähellään kauemmin kuin rapsutusryhmä.
Tämän tutkimuksen mukaan hevoset, ihan kuten koiratkin, oppivat tehokkaimmin ruokapalkalla: fyysinen kosketus ei tuo samaa tulosta.
Mitä tästä kaikesta ajattelisi? Eikö eläimen käytöstä saisi tai voisi manipuloida, onko se epäeettistä? Mielestäni kyse onkin enemmän siitä, MITEN muokkaamme käytöstä, ja MIKSI?
Klikkerikoulutuksessa (johon niputan terminä myös muut äänimerkki-nami metodit vaikka kyseessä ei olisi konkreettisesti juuri naksutin) ja namipalkoissa on omat riskinsä, toki. Hevosta ei kannata vahingossa palkita kiihtyneestä mielentilasta, aggressiosta, tai pakoreaktiosta. Hevosen tulisi oppia luopumaan ruoasta ennen sen palkkiona käyttämistä, jotta se ei kerjää tai jopa ala vaatia makupalaansa.
Hevosesta voi tulla mekaaninen, totta. Sen takia fiiliksen kuuntelu onkin hyvin tärkeää, ja jonkinlaisen suunnitelman tekeminen. Mutta tämä pätee kaikkeen eläintenkoulutukseen - ei pelkästään tähän behaviorismi / sosiaalinen konstruktionismi näkökulmaan. Molemmat näkökulmat ovat hyviä, mutta molemmissa on myös omat haasteensa. Kaikille hevosille eivät sovi kaikki metodit. Eikä kaikille kouluttajille. Tärkeää olisikin kuunnella omaa ja hevosen kehoa ja mieltä ja kysyä - mikä sopii meille? Mitä voisimme kokeilla?
Haluammeko muokata hevosen käytöstä ja toimintaa siksi, että se olisi parasta hevoselle, parasta meille itsellemme, vai parasta meille yhdessä? Mikään näistä ei ole väärin tai oikein, mutta tätä on ihan hyvä pysähtyä pohtimaan. Joka tapauksessa on meidän vastuullamme opettaa hevoselle arkipäivän sivistystä, jotta yhteiselo ihmisen kanssa hevosen ammatista ja roolista riippumatta olisi mahdollisimman kitkatonta ja mukavaa meille molemmille. Minkälaista arkea sinä haluaisit, ja millä keinoin siihen voisi päästä?
Katariina Albrecht
