Erään lusitanon tarina, osa 1

Olipa kerran tyttö, joka halusi kasvattaa oman lusitanovarsan. Hänellä oli jo tamma ja sen edellinen varsa, ja vielä yksi nuori tamma samasta emästä. Tamma asui Portugalissa varsansa kanssa, ja tyttö sopi tamman myyjän kanssa että hevonen viedään astutettavaksi tietyllä oriilla, mistä hän haaveili varsalle isäksi.

Kaikki meni hienosti, ja tamma olikin kohta kantavana. Tiine tamma ja sen vielä imetysikäinen varsa vietiin Espanjan puolelle hoitoon paikkaan, joka oli sekä tytölle että orinpitäjälle entuudestaan tuttu. Alkuun kaikki meni hyvin; tamma voi paksusti, varsa vieroitettiin ja se pääsi kivaan laumaan yhdessä muiden orivarsojen kanssa, ja tiineys eteni suunnitellusti.

Seuraavana keväänä tamman tiineys alkoi lähestyä laskettua aikaa, ja jännitys tiivistyi. Tamma oli jo iäkäs, mutta hyvävoimainen. Tyttö varasi itselleen ja asiakkaalleen matkan 3 päiväksi Espanjaan katsomaan paria myyntihevosta, ja harmitteli ettei näkisi varsaa, koska matka oli 2 viikkoa ennen laskettua aikaa. Kuitenkin koneen laskeuduttua Madridiin hän sai viestin puhelimeensa, että varsa oli syntynyt aamun hämärinä tunteina laitumelle. Ja oli hieno orivarsa, kuulemma. Tyttö kiiruhti 400 kilometrin matkan maaseudulle katsomaan vastasyntynyttä varsaansa, huomatakseen että se oli kyllä komea ja hieno varsa vaikka oli tullut 2 viikkoa etuajassa, mutta jotain oli pielessä. Varsan mahan alla ja nivusissa oli turvotusta ja sen kivespussit olivat turvoksissa tavalla, joka saattoi viitata nivustyrään. Tallinpitäjä oli sitä mieltä ettei hätää ollut koska varsa oli reipas ja jaksoi syödä, mutta tyttö oli toista mieltä. Pikkuvarsan kunto saattaa romahtaa nopeastikin, nyt oli jo kiire. Varsa tuntui kuumalta käden alla ja vaikka se söi normaalisti, punotus ja turvotus olivat merkkejä jostain suuremmasta ongelmasta.

Varsa ja tamma lastattiin koppiin, onneksi yliopistollinen eläinsairaala oli suhteellisen lähellä, 90 kilometrin päässä. Kiidimme nopeasti perille moottoritietä pitkin ja varsa kannettiin sisälle klinikalle. Tarkempi tutkimus osoitti, että myös tammalla oli outoja jälkiä kehossaan - ilmeisesti villikoira (Espanjassa runsaasti) oli yrittänyt napata jälkeisiä tai jopa varsaa, ja tamma oli tullut väliin. Varsa oli saanut pureman vatsan alle, josta oli leviämässä hengenvaarallinen tulehdus. Sepsiksen vaara oli aivan nurkan takana. Jos varsaa ei olisi viety heti hoitoon, se olisi luultavasti menehtynyt seuraavan vuorokauden kuluessa.

Varsa jäi eläinsairaalaan tiputukseen, ja tammakin sai antibiootteja ja hoitoa puremajälkiinsä. Varsa oli kiltti hoitaa, ja alkoi tervehtyä hienosti. Tamma ja varsa pääsivät kotiin 5 vuorokauden kuluttua, ja elämä näytti taas hyvältä.

Tyttö ei ehtinyt käydä paikalla seuraavaan vuoteen, koska paikka oli hankalasti tavoitettavissa keskellä Espanjan maaseutua. Hän sai kuulumisia säännöllisesti, ja tallinpitäjä kertoi miten hevosen kavioita oli vuoltu ja miten varsa oli madotettu jne. Tallinpitäjä oli eläinlääkäri, ja lupasi hoitaa varsan mikrosirutuksen ja rekisteröintin liittyvät asiat, koska pystyi siihen työnsä puolesta helposti. Toistuvista pyynnöistä huolimatta hevosta ei kuitenkaan koskaan saanut sirutettua eikä tunnistettua - aina oli jokin syy miksi se ei onnistunut tai ehtinyt tapahtua.

Kun vanhempi varsa oli 1,5 vuotias ja nuorempi vajaan vuoden, tyttö kävi paikalla katsomassa ja kaikki oli muuten hyvin, paitsi tallinpitäjää ei näkynyt ja tallipoikakin oli kovin vaitonainen. Vanhempi varsa näytti hyvältä, nuorempi hiukan matoiselta mutta muuten virkeältä ja hoidetulta. Molemmat leikkivät tyytyväisenä laumassa muiden varsojen kanssa. Vanhempi varsa lähti seuraavana vuonna kohti Suomea josta se löysi uuden omistajan, ja nuoremmalle kuului kuulemma aina vaan hyvää. Oli madotettu, oli rokotettu, oli vuoltu. Tunnistettu ei, vieläkään. Tyttö pyysi kuvia nähtäväksi, ja sai muutaman kännykällä kaukaa otetun epäselvän kuvan, joissa näkyi jokin ruunikko hevonen. Hän ei vielä osannut epäillä mitään.

Kului aikaa. Tunnistus ja sirutus ei vaan onnistunut. Tytöltä alkoi palaa hermot. Kukaan ei vastannut enää puhelimeen, ei sähköpostiin, ei viesteihin. Raha kyllä kelpasi, ja jos ei tullut kuukausittaista maksua, kuului toki perästä. Sitten tyttö sai soiton tutultaan, joka kysyi olenko tietoinen mitä tallilla tapahtuu. Eläinlääkäri-tallinpitäjä oli eronnut miehestään jonka kanssa hän piti tilaa, lähtenyt lätkimään, menettänyt mielenterveytensä, ja paikalle oli jäänyt ainoastaan miehen ikivanha isä sekä tallipoika. Kenelläkään heistä ei ollut rahaa eikä resursseja hoitaa tilaa ja hevosia. Suuri osa hevosista myytiin, annettiin, kuoli, tai lopetettiin. Tyttö oli maksanut papan ja tallipojan ruoat tallivuokrallaan. Hevoselle siitä ei ollut mennyt euroakaan, enää pitkään aikaan.

Tyttö otti lennot paikalle ja kävi ystävänsä kanssa katsomassa hevosta. Kävi ilmi, että tytön nyt jo kolmevuotias varsa oli yksin (muille oli jo käynyt huonosti) ja söi mitä auringon kärventämästä maasta sattui löytymään, ja hiukan pahnoja. Kärpästen kansoittamassa lämpimässä juomavedessä kasvoi levää. Hevonen oli täysin villi, eikä sitä oltu koskaan vuoltu, madotettu, rokotettu, edes talutettu. Sillä ei ollut papereita, eikä kukaan eläinlääkäri uskaltautunut paikalle siruttamaan ja tunnistamana sitä kajahtaneen tallinpitäjän pelossa, vaikkei hän enää itse ollutkaan paikalla. Hiukan heikkolahjainen tallipoika oli yrittänyt parhaansa, mutta parhaiten hän oli onnistunut tytön huijaamisen saralla. Valheiden vyyhti alkoi paljastua.

Tyttö alkoi nyt tehdä kaikkensa saadakseen hevosen pois tuolta paikasta. Espanjassa on vaan se ongelma, että paperiton hevonen on laiton, eikä sitä saa kuljettaa maakuntarajan yli ilman eläinlääkärin tekemää paperia, jossa on myös hevosen sirutiedot ja tunnisteet. Ensin piti siis saada hevonen pysymään hengissä, ja sen lisäksi joku urhea lääkäri paikalle tekemään tarvittavat paperit. Ja keksiä paikka, mihin se pääsisi sen jälkeen toipumaan.

Kesti yli vuosi, ennen kuin asiat alkoivat järjestyä. Tyttö oli varma, ettei hevonen kestä hengissä siihen asti. Kuin ihmeen kaupalla hevonen selvisi. Sen nimeksi oli annettu Diablo, mutta sitä kutsuttiin Duploksi tai pikku-D:ksi. Pikku-D sai vihdoin itselleen mikrosirun, ja tunnistepaperin jonka kanssa se sai matkustaa. Paikka löytyi Andalusian puolelta vuoristokylästä tutun luota. Tyttö matkusti taas Espanjaan juuri sillä ajanjaksolla, kun kuljetusta ja papereita yritettiin järjestää, ja kuinka ollakaan, kyyti sattui sopimaan "sattumalta" niihin muutamaan päivään kun tyttö oli Espanjassa ja niin hevonen saapui vuoristokylään. Trailerista asteli todella kuihtunut hevonen joka oli hangannut harjansa lähes kokonaan pois, täynnä ulko- ja sisäloisia, silmissä katse, joka olisi voinut olla 30-vuotiaan hevosen. Tyttö itki. Mahtaisiko hevonen enää selvitä. Tunnisteen tehnyt eläinlääkäri sanoi, "kai ymmärrät ettei tästä tule enää hevosta". Tyttö päätti kuitenkin yrittää. Uusi tallinpitäjä kehui että on sillä ainakin hieno luusto - nyt se oli myös helposti silmäiltävissä...

Tytön ystävä oli eläinlääkäri ja hän auttoi hoitamisessa, ja hevonen alkoi vähitellen näyttää paremmalta ja sai taas takaisin elämäniloaan. Pesujen ja ruoan voima alkoi näkyä. Hevonen kuitenkin kärsi pitkästä puutoksen ajastaan ja alkoi syödä runsaasti kuivikeolkia ja nuolla seinistä kalkkia. Se söi monta suolakiveä ja sai kivennäis- ja kalkkilisää. Tallinpitäjää hermostutti oljen syönti ja he päättivät sitoa hevosen kiinni kaltereihin melko lyhyellä narulla. Hevonen oli mennyt väsyneenä kuitenkin pitkälleen ja jäänyt jalastaan kaltereihin rimpuillessaan pystyyn. Lisäksi se oli saanut pahan flunssan. Jalka oli aika hurjan näköinen, kun tyttö matkusti taas kerran pelipaikalle, onneksi taitava eläinlääkäriystävä sai hoidettua jalan haavat ja flunssan. Pikku-D joutui elämänsä ensimmäiselle pistettävälle antibioottikuurille ja joutui tottumaan haavojen hoitoon. Vaikka se oli elänyt elämänsä ensimmäiset 4 vuotta täysin villinä, se tottui nopeasti hoitoon ja ymmärsi, että häntä yritetään auttaa. Hevosta jouduttiin pesemään ahkerasti kesäihottuman takia; koko elimistö oli hiukan sekaisin pitkään jatkuneen nälkiintymisen takia. Kiinnisitomisesta ärsyyntyneenä tyttö yritti neuvotella tallinpitäjän kanssa asiasta ja hevonen sai sen jälkeen olla taas vapaana karsinassa. Jos ystävä ei päässyt tallille, sitä ei tarhattu eikä ulkoilutettu lainkaan, joka toki harmitti pientä oria. Tyttö alkoi miettiä toista paikkaa hevoselle. Se ei ollut vielä terveydellisesti valmis matkustamaan Suomeen, joten jokin muu paikka piti vielä keksiä. Vaikka tytön ystävä hoiti hevosta hyvin ja rakkaudella, koko porukka oli kuitenkin tallinpitäjän armoilla päätöksissä ja resursseissa.

Hevonen kuntoutui kovaa vauhtia ja alkoi näyttää jo aika hyvälle, henkisesti ja fyysisesti. Sitten alueelle iski kovat maastopalot. Hevoset jouduttiin evakuoimaan kiireesti. Suomesta käsin sitä ei ollutkaan ihan helppo järjestää. Onneksi tytön suomalainen ystävä joka asui suhteellisen lähellä tuli apuun, ja hevonen saatiin siirrettyä heidän talliinsa.

Uudessa tallissa oli myös eläinlääkäri perheessä, ja hevosta madotettiin, hoidettiin ihottumaa ja muutenkin jatkettiin sen kuntoutumista. Pikku-D pääsi tarhailemaan ja juoksemaan kentälle vapaana. Samassa rytäkässä huomattiin, että sillä on vain yksi kives; toinen oli vatsaontelossa laskeutumattomana. Sitä odotti siis mahdollisesti leikkaus sitten joskus Suomessa, koska piilokives voi aiheuttaa monenlaisia ongelmia.

Hevoselle alettiin värkätä myös virallisia papereita. Tämä osoittautui melko haastavaksi ja pitkälliseksi projektiksi, koska espanjalainen tallinpitäjä ei sitten ollutkaan ilmoittanut varsaa syntyneeksi, eikä sitä oltu myöskään rekisteröity sille tallille jossa se oli tässä välissä vaikka piti, joten käytännössä sitä ei ollut olemassakaan. Tämäkin vielä.

Hetken kaikki näytti kuitekin hyvältä. Tyttö kävi paikalla ja kohtasi hevosen ensimmäisen kerran niin, ettei sillä ollut varsinaista hätää.

He viettivät yhdessä laatuaikaa ja suunnittelivat tulevaa. Molemmat olivat onnellisia. Hevonen alkoi toipua niin paljon että sillä jopa ratsastettiin muutama kerta. Se oli kuitenkin ajoittain kummallisesti huono toisesta takajalasta; samasta josta se jäi kaltereihin kiinni aikaisemmin. Se sai levätä, ja tyttö mietti sen tuomista Suomeen mahdollisimman pian, omaan talliin. Kuitenkin tapahtui taas takaisku - hevonen muuttui apaattiseksi ja osotti jonkinlaisen ähkyn oireita. Tarkempi tutkimus osoitti että kyseessä ei ollut ähky vaan piroplasmoosi. Piroplasmoosi on punkin levittämä tauti, jota ei onneksi esiinny Suomen leveysasteilla, lähinnä sitä täällä tunnetaan naudan punatauti. Se huomattiin onneksi nopeasti, ja saatiin hoidettua. Hoidot ovat hevoselle vähän rankkoja, mutta ne pitää tehdä kunnolla, ettei hevonen jää kantamaan taudinaiheuttajaa. Tyttö ajatteli, että mitä seuraavaksi, eikö pieni hevonen saa olla terveenä lainkaan?

Hevonen toipui kuitenkin tästäkin, kiitos nopealle reagoinnille ja erinomaiselle hoidolle, mutta huonot uutiset seurasivat toisiaan. Takajalan ontuma oli palannut, ja nyt hevonen olikin jo aivan kolmijalkainen. Tallin "hovilääkäri" kiiruhti paikalle rtg-laitteiden kanssa (Espanjassa käytetään yleisesti kannettavia röntgenlaitteita) ja kuvasta näkyi, että hevosen kintereessä oli murtuma. Tyttö oli epätoivoinen. Murtuma! Lisätutkimukset ja konsultaatio Suomessa osoittivat, että rtg muutokset eivät olleet enää edes ihan uusia. Saattoi olla, että kintereessä oli ongelma jo nälkiintymisen takia, joka sitten oli reagoinut edellisen tapaturman ja nyt lisääntyneen rasituksen myötä. Hevonen oli myös kikkaillut tarhassa, joka oli ehkä aikaansaanut sen, että kinner oli rikkoontunut.

Tyttö murtui ja itki hevosensa puolesta. Hän joutui puntaroimaan erilaisia vaihtoehtoja. Yrittääkö leikata, kokeilla pelkkää konservatiivista hoitoa, lopetuttaa hevonen? Hän jopa kysyi hevoselta, mitä se haluaisi. Tilanne oli sydäntäsärkevä.

Lisäksi oli epäilys että luussa saattoi olla jo infektio, ja mahdollisesti syväkoukistajan yläkiinnityskohta vaurioitunut tai vaarassa vaurioitua ennen kuin hevonen pääsisi leikkauspöydälle. Pohtimisen ja konsultaatioiden jälkeen tyttö päätti kuitenkin yrittää leikkauttaa jalkaa. Klinikaksi valittiin Manilvan klinikka, joka oli paitsi lähellä (todella kipeän jalan kanssa ei ole kiva matkustaa pitkiä matkoja) myös täynnä taitavia lääkäreitä. Operaatio suoritettiin tähystysleikkauksena, ja kintereestä leikattiin irronnut pala pois. Luu ei ollut onneksi infektoitunut, eikä jänne vaurioitunut. Hevonen jäi klinikalle hoitoon viikoksi, jossa niveltä hoidettiin ja leikkaushaavaa vahdittiin infektioiden varalta. Hoitanut lääkäri lähetteli tytölle informaatiota hevosen ennusteesta ja tilanne alkoi näyttää valoisammalta, mitä tyttö oli odottanutkaan. 6 viikon koppilevon jälkeen hevonen saisi alkaa ulkoilla, ja matkustaakin jo reilun 2 kuukauden päästä leikkauksesta. Tyttö alkoi jälleen suunnitella hevosen tuomista Suomeen... Ehkä nyt tärppäisi, ehkä suuret, elämää uhkaavat vastoinkäymiset olivat nyt tässä ja tyttö ja hevonen voisivat olla yhdessä?

Tyttö pääsi katsomaan hevosta huhtikuun alussa, aika pian leikkauksen jälkeen. Jälleennäkeminen oli tunteikas ja tyttö kyynelehti pienen potilaan kiharaan harjaan.

Jalka oli lähtenyt parantumaan yllättävän hyvin ja potilas sai aloittaa pienet tarhailut ja kävelytyksen. Hän ei ollut omasta mielestään yhtään kipeä vaan halusi hyppiä ja loikkia... Espanjassa oli silloin vasta alkamassa kesän helteet ja maassa oli vihreää naposteltavaa, joita tyttö keräsi hevoselle herkuteltavaksi karsinaan. Hevonen ei ymmärtänyt miksi sen piti olla sisällä - sen silmissä oli elämänhalu ja nälkä nähdä mitä elämä vielä hänelle tarjoaisi. Tyttö päätti yhdessä ystävänsä tallinpitäjän kanssa että hevonen alkaisi tarhata riskilläkin vähän pidempiä aikoja, koska se alkoi kehitellä ähkyä ja saikin melko heti tytön matkan jälkeen ähkyn, jota jouduttiin hoitamaan ihan perinteisesti nesteytämällä ja rektalisoimalla. Onneksi hän tokeni siitä.

Sitten alettiin suunnitella matkaa Suomeen. Ensin hevosen piti olla "fit for it" että se kestäisi 4000 kilometrin rasittavan matkan kuorma-autossa. Kinner piikitettiin klinikan ohjeiden mukaisesti kahteen kertaan, ja toipuminen eteni suunnitellusti.

Matka saatiin järjestettyä kesäkuun alkuun, ja kuljetusyhtiö Marcel Jordan otti hevosen kyytiin.

Pitkä matka kohti Suomea alkoi. Matka sujui mukavasti Hollantiin asti, josta jatkokuljetus ei meinannutkaan onnistua millään Suomeen saakka. Rekat olivat joko täynnä, tai ei edes tulossa. Hevonen oli jo niin lähellä, mutta niin kaukana... kyydit menivät mönkään yksi toisensa jälkeen, ja odottavan aika oli pitkä. Onneksi hevonen oli kuitenkin hyvässä hoidossa,

kuljetusyhtiön tukikohdan tallissa Hollannissa. Vihdoin jatkokuljetus saatiin järjestymään, ja hevonen saapui vihdoin Suomeen maanantaina, kirpeänä kesäkuisena aamuna juhannusviikolla.

Vihdoin hevonen oli Suomessa! Tytön ilo oli käsinkosketeltavaa, ja hän halusi vain katsella hevostaan ja olla sen kanssa. Hevonen oli janoinen, peloissaan ja väsynyt, eikä meinannut rauhoittua karsinaan eikä varsinkaan tarhaan. Kaikki oli uutta ja pelottavaa, ja hevonen olisi vain halunnut mennä muiden luokse eikä ymmärtänyt miksei se saanut mennä tytön ruunan ja kahden tamman kanssa samalle laitumelle. Se juoksi itsensä hikeen ja kiersi ympyrää karsinassa lohduttomasti hirnuen.

Onneksi se kuitenkin söi, joi, kakkasi ja välillä kyllä nukkuikin karsinassaan pitkällään, ja alkoi vähitellen elpyä pitkän matkan rasituksista. Tarhausta hevonen joutui aluksi harjoittelemaan liinan päässä, koska sähköaita ei ollut hänelle entuudestaan tuttu, vaan se joutui ensin ottamaan vähän tälliä nenäänsä jotta oppi ettei aidalla kannata notkua.

Vielä oli pitkä matka edessä; hevosen piilokivesleikkausta piti alkaa suunnittelemaan jahka se olisi hyvin toipunut pitkästä matkasta ja jalkaleikkauksestaan, hoitaa kesäihottumaa ja kuntouttaa jalkaa. Mutta nyt hevonen oli tytön luona.... vihdoin!

Stay tuned, tarina jatkuu...

T. Tyttö

Team Duplon tukisivut Facebookissa











UPDATE 2021

Duplo-paran epäonni ei päättynyt tähän. Hänelle tehtiin piilokivesleikkaus joka ei mennyt ihan kuin Strömsössä sikäli että toista kivestä ei meinannut millään löytyä ja hevonen makasi leikkauspöydällä pitkään, kärsi verenhukasta ja joutui jäämään hevossairaalaan pidemmäksi aikaa. Ja taas Tyttö söi nuudeleita.... 

Kun vihdoin siitäkin oli selvitty, alkoi Tyttö itse olla aika kaput. Pahasti burnouttiin valahtaneena ja avoeron ottaneena hevostilan remontin keskellä tilanne alkoi näyttää melko kurjalta, ja lopulta Tyttö päätti antaa hevosen ystävälleen ylläpitoon, koska Duplo ansaitsi enemmän. Se ansaitsi olla jonkun ihmisen Ainoa Hevonen, ja saada kaiken huomion. 

Duplo muutti sitten Oulun lähettyville, jossa hän sai viettää aivan super luxusaikaa - pitkiä maastolenkkejä, samoilua metsissä, ihania juttuja. 

Koska kaikki hyvä tulee kuitenkin jossain vaiheessa päätökseen, Duplon kinner sanoi lopullisesti sopimuksen irti syksyllä 2020, ja niin D lähti hevosten taivaaseen siskonsa Alman luokse, joka oli jouduttu lopettamaan kesällä 2020. Miksi näin hienot sielut piti lähteä niin aikaisin? 

KIITOS kaikesta rakas D, jätit ison aukon sydämiimme!!

Rinsessan Päiväkirjan kevättalvi 2014

Hörrr hörr taas kaikki pienet enemmän tai vähemmän karvaiset lukijani!

Kautta kiharien silmäripsieni, minulla on ollut jännittävä talvi. Vaihdoin tuossa ennen kevättä, mitä te ihmiset hupsusti kutsutte helmikuuksi, ihan kuulkaas paikkaa. Luulin, että me oltiin lähdössä ihan vaan taas jonkun Tiukan Tädin luo, mutta siinä vaiheessa aloin epäillä jotain muuta, kun näin miten Mami pakkasi lukuisia sinisiä pussukoita täyteen mun tavaroita, ja Tulin, tuon pierevän ystäväni, tavaroita. Mitä täällä oikein tapahtuu? Viimeistään siinä vaiheessa arvelin tilanteen olevan poikkeuksellinen kun meidät molemmat laitettiin Taksiin ja lähdimme Tulin kanssa yhdessä. Emme käy ikinä missään yhdessä. Me emme harrasta samoja asioita, nääs. No, nyt näin kuitenkin kävi.

Lyhyen keikkuvan Taksikyydin jälkeen saavuimme paikkaan, jossa oli metsää ja peltoa ja joku mökki. Ja heinää, onneksi. Tuli oli heti kuin kotonaan ja aloimme syödä heinää. Vähän oli kuppainen laidun ja heinä kuivahkoa, mutta no, jos pääsee helmikuussa laitumelle Suomessa ei voi valittaa. Hetken jo ajattelin, olimmeko sittenkin tulleet Portugaliin? Lämpötila ja natiivien karvahatut ja puheenparsi kuitenkin paljastivat pian lokaation olevan sittenkin ihan tukevasti Suomen maankamaralla.

Illan tullen kävin kyselemässä Mamilta, koska lähdetään kotiin. Talliin. Omaan yksiöön. Mami oli outo ja totesi että ei täältä nyt mihinkään lähdetä, tämä on Koti nyt. Että minun olisi pitänyt jakaa immenkammarini Tulin kanssa, ja kulkea lepattavista muovisuikaleista johonkin mökkiin, mitä? Ne suikaleet eivät edes sovi sisustukseen, kukahan sisustussuunnittelija-wannapii nekin oli suunnitellut, niin.

Onneksi heinätarjoilu oli runsasta ja vettäkin sai non-stop, joten en purskahtanut itkuun vaikka lähellä oli. "Pihatto", ne sanovat. "Kurjatto", mä sanon. Tuli viihtyy kyllä. Se halusi nukkua ekan yön katulampun valossa lähellä naapurin hevosia, tolvana, mä olisin halunnut olla metsässä tai siellä kurjatossa. Siellä olisi ollut nätemmät valotkin eikä tuollaiset kelmeät. Mutta minkäs teet. En uskaltanut mennä yksinkään sinne mökkiin niin oli pakko kökkiä sitten keskellä preeriaa. Great. Tästä puhutaan vielä!

Juuri kun aloin jollain tavalla sopeutua ajatukseen, että olen tuolla kurjatossa jumissa kahdestaan tuon paksun stressaavan natiivin kanssa, kunnes tilanne muuttui äkisti. Pihaan kurvasi isohko Taksi, josta tuli ensin ulos joku mieshevonen. Olin jo ihan intona että jee saan uuden miehen valikoimiin, mutta se meni pois ja sitten meidän tarhaa lähestyi poni. Siis PONI. Herrajjumala. Luitte oikein. Pieni, karvainen, paksu ja pöllämystyneen näköinen tyttöponi.

Tuli meni tietysti sitä heti kyyläämään ja haastattelemaan, mä en tykännyt tästä käänteestä sit kyl yhtään. Yhtään! Poni oli jotenkin viattoman oloinen mutta nehän on aina niitä pahimpia. Vai miten se oli. Me sitä tutkittiin vähän.

Yritin kysellä mistä päin se on ja mikä sen nimi on mutta se vain hörisi erikoisella aksentilla. Tuli tiesi sanoa että se on ruåtsalainen aksentti. Vai että Ruotsista sitä on tultu tänne, meikäläisen plantaasille. Me saatettiin ihan vähän juoksuttaa sitä mutta vain sen takia, että nähtiin osaako se juosta ja minkälainen ääni siitä tulee, jos sitä puree. Mami juoksi kuin heikkopää mun perässä ja huusi että pitää olla nätisti se on pieni, hah, olisitte nähneet kun se tarpoi pitkin metsää tukka pystyssä ja käpyjä hupussa meidän perässä vahtien että me ollaan sille kilttejä. Mä kerron nyt teille, ja vaan teille; hyss; ei me oltu kilttejä... heti kun Mami meni pois me saatetiin vähän kiusata sitä. Mut se on niin hölmön näköinen ja pieni! Eikä pistänyt yhtään vastaan. Ainoa mitä mä vähän ihmettelin oli kun se uskalsi mennä metsään. Me ei oltu Tulin kanssa vielä oikein uskallettu siellä hengata. Jos käytiin Kurjaton pihassa juomassa ja appeella, piti juosta kovaa sen metsän läpi. Tuli väitti että siellä asuu möökö ja peto. Mutta tää pieni ruåtsalainen apina meni ihan kylmästi seisomaan ison kuusen alle, oho! Epäilin vähän Tuli juttua möököstä, mutta en ottanut riskiä. Poni seiskoot kuusikossa. Me ollaan preerialla.

Kävi kuitenkin ilmi, että tämä omituinen pikkueläin oli suhteellisen hyvä tyyppi. Se sai pisteitä kolmesta osakokeesta: 1) Möököjen vastustaminen. Poni oli kuin kotonaan siellä möökömetsässä. Rohkea siis. 2) Ihmisten vastustaminen ja neuvokkuus. Poni sai pisteet, kun se teki Mamille jäynän. Mami oli mennyt juuri kotiin missä se vielä asustaa tuonne kauemmas, ja saunaan, ja poliisisedät soitti sille että poni oli keskellä tietä hortoilemassa. Se oli lähdössä takas Ruotsiin kun me vähän sitä kiusattiin. Mami joutui tulemaan shampoot päässä sitä lassoamaan ja se piti hirveät madonluvut mulle ja Tulille, uhkas tehdä meistä puuhkan ja rukkaset, jos ei lopeteta toisen kiusaamista. Okei okei... tehtiin sovinto sen ponin kanssa, ettei Mami toteuta uhkaustaan. 3) Poni tulee toimeen muovisuikaleiden kanssa. Mä en tuu. En mene kurjattoon sisälle. Poni menee sinne syömään ja minä kärvistelen ovella. En tiedä onko tämä aivan oikein, mutta näin se on.

Kyllä me nyt jo tullaan toimeen ihan ookoo. Tuli on pomo ja me tytöt tehdään niinku se sanoo. Enimmän aikaa. Poni saa pisteet 4) myös Tulin vastustamisesta. On se epeli. Me syödään eväitä myös tuommoisista tyhmistä säkeistä, mistä kestää nyppiä sitä lounasta. Mami sanoo että apetta pitää rajoittaa ettei meistä tule niin läskejä, että tarvitaan kenkälusikkaa ja vaseliinia että meidät saa kurjaton ovesta sisälle. Kuka sinne on edes menossa? En mää ainakaan. Pitäkää töllinne ja ihmeelliset minikalanverkkonne.

On täällä kivojakin juttuja. Saa tulla ja mennä niinku tykkää. Näkee maisemia. Möököt ei oo hyökänny. Apetta on. Ja tuulenpieksämää vinkuheinää joka tuo mieleeni lapsuuteni kesän Portugalin maaseudulla. Vähän lämpimämpää voisi kyllä olla. Katson sineen taivaan ja odotan kevättä ja kesää...

Tähän loppuun haluaisin laittaa muutaman kuvan, joita semmoinen kiva täti kävi ottamassa. Haluaisin kiinnittää huomionne viimeiseen kuvaan, jossa minua rääkätään. En kestä. Auttakaa. Antakaa punaista omenaa ja viekää minut yksiöön nukkumaan, ettei tarvi olla noiden mustien natiivien kanssa. Jookos, kookos...

Yours truly, Rinsessa

Kuvat Katariina Albrecht & Johanna Mäkynen