Prinsessan päiväkirjan kesäkuulumiset 2014

Hörrr hörrr ja jiihahaa taas kaikki pienet lukijani ja muut opossumit.

Meitsillä on ollut aika metka kesä. Viimeksi jäimme siihen, kun minut oli dumpattu tänne Kurjattoon yhdessä noiden mustien piereskelevien natiivien kanssa. Onneksi kevään tullen tilanteet helpottivat. Maasta alkoi pukkaamaan ihania vihreitä juttuja joita pääsimme maistelemaan. Olen jollain lailla päässyt yhteisymmärrykseen natiivien kanssa. Lisäksi pääsin Niinisaloon Taksilla Kivan Sedän kanssa hyppäämään

maastoesteitä! Olin järkyttävän pätevä, tietysti, as usual. Hyppäsin portit, veteen, vedestä, haudat, tukit, pimpelipompelit, etuperin, sivuperin, jokaperin. Paitsi yhden kamalan haudan jonne ensin kokeeksi laitoin Kivan Sedän. Sitten vasta toisella yrittämällä mentiin yhdessä.

Tämän matkan jälkeen mentiin sinne aika pian uudestaan, ja olin ihan fiiliksissä että päästään taas hyppäämään metsään. Mutta siis mitä peliä?? Kiva Setä ei ollut yhtään kiva vaan laittoi koulusatulan, ja mentiinkin koulukentälle. Siis täh? En suostu. Osasin ohjelmankin jo ulkoa kun näin sen paperin etukäteen, siinä ei ollut laukanvaihtoja eikä terre-a-terrea, eikä edes piahvia, mutta se ei minua haitannut - tein ne eniveis. Tylsä tuomari ei arvostanut tätä, ja Kiva Setä oli vähän kiukkuinen. Ihme nitkuja. Jos pitää mennä dressyyriä, haluan ehdottomasti mennä kür luokkia, joihin saan itse valita koreografian ja musiikin. Siellä on Madonnan piisi ja pelkkää laukkaa, ettäs tiiätte.

Tuon kekkuloinnin jälkeen sentään älysivät vaihtaa minulle estesatulan, ja Kiva Setä johdatti minut nurmikentälle mäntyjen sekaan. Niinisalossa riittää muuten mäntyjä! Mistä ne kaikki männyt oikein tulevat? Ei se yhteiskunta sillä tavalla toimi, että me ollaan vaan kaikki mäntyjä. Yksi este oli minusta outo ja jäin tarkkailemaan sitä, ja sille tuli vähän metka hopiloikka ja sain yhden puomin inhottavasti sääreeni. Seuraavia esteitä en sitten jäänyt arvioimaan oliko puomien maalaus tehty kultaisen leikkauksen mukaan vaan minkä vaan katsoin parhaaksi pompata vaan yli. Homma hoios.

Seuraavana päivänä, hyvin nukuttujen kauneusunien jälkeen, pääsimme itse asiaan. Sain kiitää maastossa tukka tuubilla ja hyppäsin oikein isoja loikkia varmuuden vuoksi. Jipii. Kiva Setä vilkuili ranteeseensa ja otti käyntiin ennen viimeisiä esteitä, olin varma että se tuli hulluksi ja kokeili pulssiaan. Myöhemmin minulle selitettiin että eiku menin liian kovaa ja kellon mukaan piti ootella etten saanut mennä maaliin ihan vielä. Tyhmä juttu! Luulin että kuka-eka- juttu oli kyseessä mut eiku piti mennä hiljaa. Pöh. No. Mut. Olin taitava.

Tästä leuhkaantuneena en suostunut menemään kotonakaan kuin laukkaa, ja laukkaa, ja enämpi laukkaa. Pääsimme ihan isolle vihreälle ja sinne tuli aidan toiselle puolelle joku hassu pieni ponipoika joka pitää mekkoa ja on kiltti ja aika harmiton, sekä yksi toinen tyttöhevonen jolle hiukan irvistelen ettei se vaan tuu tänne meidän puolelle ja tietää että nää on niinku MUN tilukset. No ehkä vähän Tulinkin mut ei sit muiden.

Muuten olen ottanut aurinkoa ja hassutellut. Mamin kaa on tehty hassuja juttuja. Se on harjoitellut semmoista että otetaan päävehkeet pois ja sit saan olla vapaa ja ehkä vähän villi, tai en sais, mutta olen. Vähän. En paljoo. Ainakaan aina.

Sitte tässä hetki sitten Kiva Setä tuli taas Taksin kanssa ja mä tiesin heti että jaaha. Etenkin kun se viikkasi loimia ja etsi letityskuminauhoja. Ei se normaalisti semmoista. Vaikka osaakin letittää mun kutrit niin ei me kotona aleta kampaamaan. Hyvä että se oman tukkansa kammannut. Tiesin heti että aamulla lähdetään! En malttanut edes nukkua kun odotin. Aamulla juoksin suoraa päätä Taksiin ja lähdettiin aurinkoista tietä eteenpäin. Koska matka oli hauska niin, Tulikin olisi halunnut tulla mukaan kaveriksi mutta se joutui taas jäämään kotimieheksi, vaikkei se halua. Mutta eihän sitä olisi sinne voinut ottaa. Sehän olisi jäänyt massustaan kiinni esteisiin, ne on kiinteitä, mä tiän. Eikä se olis oikeesti-oikeesti halunnutkaan mihinkään kenttäkisoihin - se olis halunnut että määkään en lähde vaan ollaan kotona vaan. Aina se haluaa vaan olla kotona, ihan tylsää. Mä haluan nähdä maailmaa ja matkustella ja hypätä ja tuntea tuulen tukassani ylittäessäni ainakin kaksmetrisii tukkei ja mitä näitä nyt on. No älkää nyt, on ne johonkin suuntaan kaksmetrisii, ainakin pitkiä.

Tultiin uuteen paikkaan jossa en oo ennen ollut. Ypäjä, ne sanoi. Paljon hevosia, kaikenlaisia. Taksiparkissa naapuriin tuli joku poika jonka olin nähnyt viimeksi ihan pienenä, se oli kasvanut kovasti, ja munatkin oli viety. Voi toista. Se puhui samanlaisella murteella kuin minä pienenä ja meillä oli samanlainen leima jalomuotoisissa persuksissa. Tunsin etäisesti tuttua kaihoa mutta sitten se jo unohtui ja Kiva Setä puki minulle KOULUSATULAN mitä pirua. Taasko? No, taas. Mentiin verryttelemään koulukentälle ja olin ymmälläni, siellä oli tukkeja, saako siis silti hypätä? Ei saa, sanottiin, ja voi että minuu kismitti. Hypin joka suuntaan imaginäärisiä esteitä. Ei niitä tarvi oikeasti olla, ne voi kuvitella. Menin siellä tuomaritätin edessä vain laukkaa. Ja ihan vähän ehkä jotain liikkeitä ilmassa, vain näyttääkseni, että osaan ja olen pystyvä emäntä. Tätä ei arvostettu taaskaan ja Mami oli vihainen.

Kyllä se ehkä silti vähän nauroikin. Olihan se vähän huvittavaakin kun yritettiin olla totisia ja sit... no.

Sitten mentiin estekokeeseen ja minä menin siellä Derby-kentällä kovvoo. Kiva Setä yritti neuvoa ettei kannata ihan niin kovaa mennä mutta en kuunnellut, tunsin vain

tuulen tukassani ja aplodit (vai oliko ne kauhun parahduksia, en ole varma) korvissani ja kiihdytin. Taisin osua pariin puomiin mutta onko se nyt niin justiin. Joko nyt päästään sinne maastoon?? Joko, joko? Vihdoin Kiva Setä puki päälleen turvaliivin ja systeemit ja sit me mentiin. Olin täydellinen, tietysti. Moni hevonen sanoi Taksiparkissa että siellä on pelottavia juttuja mutta ei ne mitään pelottavia olleet vaan ihan kivoja ja helppoja, nou problem.

Olin tosi poikki kun pääsin kotiin. Ehdin loikoilla muutaman päivän kunnes tapahtui jotain ihan tosi outoja juttuja. Ensin mä pääsin taas lehteen tai siis se ny ei oo se outo juttu vaan ihan arkipäivää (heilauttaa tukkaansa) mutta se outo-outo on että naapurissa asuneet kaksi heppaa - sellainen ikivanha karvainen minieläin ja sen hyvin pyylevä ystävä sanoivat lähtevänsä reissuun omalla Taksillaan, sanoivat että ovat aina koko kesän pois. Mitä?? Olipa tyhmä juttu. Mä niin välitä, mutta Tuli harmistui tästä

kovin ja oli huolissaan jo etukäteen. Seuraavana aamuna pihaan ajoi tosi iso Taksi josta kuului kovasti hirnuntaa ja hätäisiä ääniä. Ihmettelimme kovin, ja juoksimme aidalle kärkkymään tuleeko meille lisää kavereita?

JättiTaksista ulostautui ensin yksi niin iso hevonen etten ole kuunaan nähnyt, sen pääkin oli ainakin puolitoistametrinen ellei enemmänkin, ja se painoi enemmän kuin Mamin auto. Se mörisi matalalla äänellä. Sen jälkeen sieltä tuli semmoinen kirkuva ja hermostunut munallinen eläin joka kuulosti kyllä jotenkin tutulta. Olikohan se semmoinen mistä Mami puhui etukäteen? Semmoinen mun pikkuveli, joka syntyi Espanjan puolella sen jälkeen kun mä olin jo lähtenyt Portugalista tänne kylmään pohjolaan. Jännittävää. Siinä oli jotain säätöä, ne onneksi tunkivat sen perin kummallisen hitaasti mörisevän jättihevosen sinne taksiin takaisin ja jättivät vain sen oudosti portunjolia puhuvan munallisen tänne. Sepä olikin aika tyyppi! Tuli huolestui heti että nytkö tänne tuli joku uusi haastaja hänelle, ja mites nyt naiset, mutta siis ei mua nyt hirveesti kiinnostanut se. Sehän on mun velikin ja kaikki. Perla, se minimusti, sen sijaan oli aivan liekeissä ja huokaili ihastuneena. Tuli ei pitänyt tästä laisinkaan vaan pullisteli aidan vieressä niin että tyrä ryskyi. Se yritti ajaa Perlaa pois aidan vierestä notkumasta, mutta Perla palasi sitkeästi siihen aina takaisin, ja tuijotti kaihoisasti munamiehen suuntaan. Siis mä en kestä. Get a room.

Uusi tulokas meni sisälle (sinne on kuulemma tehty talli! Ei mulle vaan oo näytetty kun me ollaan oltu porukalla siellä Kurjatossa) ja kuului kauhee huuto ja ryske, Perla tunki itseään sitä enemmän portille ja Tulilta paloi lopullisesti päreet ja se kiroili jotain muinaissuomalaisia ärräpäitä ja virtsasi toistuvasti hermostuksissaan. Ja multa meni sitten kans jo hiukan pälli noiden mustien hermoiluun ja lirkutteluun, voi luoja mitä säätöä ja sivistymätöntä riekkumista. Pyh. Menin maate, ja otin päikkärit.

Sitä suosittelen teillekin jos teinien säätö ja riekkuminen alkaa käydä närviin.

Mitä ihanimmin kesäterveisin,

Yours Truly

Prinsessa Alma


TEKSTI: Katariina Albrecht
KUVAT:
Katariina Albrecht (laidunkuva)
Enna Kujansuu (Niinisalon kuvat)
Mari Soiniitty (Ypäjän kuvat)
Johanna Mäkynen (ilman suitsia)
Sini Maunu (lusitanokaverikuva)
Alman haastattelusta kuva: Hevoshullun Kesäspesiaali