Etukäteen jännitin hiukan matkan järjestelyjä, koska nyky-Iranilla ei ole kummoinen maine matkailumaana. Tutustuin tarkkaan vallitseviin sääntöihin mm pukeutumiseen liittyen. Iranissa on ollut islamilaisesta vallankumouksesta lähtien voimassa sharia, ja pukeutumissääntöjä tulee noudattaa tarkoin. Käytännössä tämä tarkoittaa "soft hijabia", eli naisilla pitää olla huivi, ja pitkähihainen takki/pusero, pitkälahkeiset housut tai hame ja sellainen yläosa että helman tulee yltää takapuolen alle. Periaatteessa myös korut, meikki ja korkeat korot ovat kiellettyjä, mutta etenkin Teheranissa valtaosa naisista oli vahvasti meikattuja, monella korkokengät ja hyvin kireät vaatteet sekä runsaasti koruja ;-) Huivi roikkui monella juuri ja juuri nutturan takalaidalla, eikä poliisia näyttänyt kiinnostavan kunhan asu oli sinne päin. Maalla näkyi enemmän "full hijabia" eli isoja mustia kaapuja. Tosin näistä moni oli afgaani. Pukeutumissäännöt koskevat myös miehiä: pitkähihaiset paidat ja pitkälahkeiset housut. Talvella hijabin noudattaminen oli helppoa, koska sielläkin oli kylmä. Maaseudulla ja hevosten kanssa se ei ole niin justiin, ja pääosin kuljin paljain päin tai hattu päässä kylmyyden takia kun ei kuljettu julkisilla paikoilla joissa olisi ollut paljon ihmisiä. Maan eteläosissa tilanne on kuulemma hiukan erilainen, mutta Teheran ja siitä pohjoiseen vaikuttivat suhteellisen helpoilta ulkomaalaisen näkökulmasta verrattuna ennakko-odotuksiini.
Pääosin persialaiset (huom, he eivät ole arabeja :D) ihmiset ovat hyvin ystävällisiä, avuliaita, kohteliaita ja mukavia. Kulttuuriin kuuluu vieraanvaraisuus, ja taisin lihota viikon aikana muutaman kilon, kun joka paikassa piti syödä jatkuvasti ja juoda litrakaupalla teetä ja ihania perinteisiä pikkuleipiä. Juuri kun luuli että oli selvinnyt ateriasta, pöytään kannettiin lisää ruokaa, jälkiruokia, hedelmiä, pähkinöitä ja ihanaa persialaista halvaa. Alkoholi on kiellettyä koko Iranissa, mutta sitä on helposti saatavilla ja salakapakat kukoistavat. Tuli vallan mieleen Suomen kieltolaki. Heh! Kaupat ja pikku kadunvarsiputiikit pursuavat tuoreita hedelmiä ympäri vuoden; Iranin eteläosa on subtrooppista vyöhykettä. Lisäksi söin kilokaupalla fantastista paikallista halvaa, granaattiomenasiirappia, tuoreita taateleita ja kuivattuja valkoisia viikunoita. Sekä tietysti persialaisia pistaaseja, maustettuna sahramilla! Mmm...
Mutta itse asiaan - hevosiin ja jousiammuntaan. Treenasin ensin maasta, koska opettajani halusi muuttaa koko tekniikkani tykkänään toiseksi. Olen tottunut ampumaan jousen vasemmalta puolelta ja kolmella sormella - nyt vaihdettiin se toisin päin eli jousen oikealta puolelta ja peukalo-otteella. Tämä on paljon nopeampi tapa ampua laukkaavan hevosen selästä, eikä nuoli putoa niin helposti nokista. Aloitin siis treenaamalla tekniikkaa maasta. Ammuin ehkä 200 kertaa, mutta lähinnä harjoittelin nokittamista eri tavalla kuin ennen. Joka suunnasta, katsomatta, kävellen, juosten jne. Se tuotti hiukan ongelmia koska kaikki oppimani piti muuttaa kertaheitolla aivan toiseksi, mutta koska olin todella motivoitunut, homma alkoi tuottaa tulosta.
Sen jälkeen kun pääsin jyvälle opettajani haluamasta tekniikasta, treenasimme ratsastusta. Ohjelmaan kuului pähkähullujen reittien kiipeily Teheranin pohjoispuolella levittäytyvän laajan vuoriston rinteillä sekä täyden laukan päästely varsin merkillisiä reittejä pitkin. Onneksi välillä reitit mutkittelivat helpompia väyliä, ja pystyin nauttimaan maisemista. Retkillämme vuoristoon näin viikon aikana vanhan naarasmaakotkan, joka leijaili yläpuolellamme. Lisäksi näimme paksun ison haukan, joka päästi ratsastamaan aivan lähelle!
Vuoristossa ratsastukseen kuului myös "päivän testi". Yleensä se sisälsi joko karmeita laskeutumisia jolloin teki mieli tehdä ristinmerkkejä ja lausua pari rukousta mille tahansa vuorten jumalalle tai järjetöntä kiitolaukkaa sopivissa kohdissa, tai epäsopivissa kohdissa. Turkmeenin hevoset, joilla pääosin ratsastin, ovat erinomaisia vuoristossa, ja erittäin nopeita. En ole kuuna päivänä painellut yhtä kovaa kiitolaukkaa! Turkmeeninhevoset pystyvät kiihdyttämään täyteen vauhtiin kolmessa askeleessa. G-voimat suistavat ratsastajan helposti tasapainosta, kesti muutama päivä oppia oma kehonhallinta niin että kuolemanpelko alkoi väistyä :D Vuorilla on pakko luottaa hevoseen, nämä kokeneet tammat tiesivät mihin astua, ja mikä reitti on paras. Kontrollinmenetyksen pelon kanssa taistelu tuotti kuitenkin tulosta ja pystyin muutamassa päivässä ratsastamaan maastossa suhteellisen rennosti, myös kovassa vauhdissa ja hiukan hulluilla reiteillä äkkijyrkkien harjanteiden laitamilla.
Otimme useasti mukaan koirat, kolme persialaista salukia, Zephit, Gashal ja Gabri. Koirat juoksivat pitkin rinteitä perässämme riistaa etsien mutta talvi oli ollut kuiva ja huono, joten näimme ainoastaan muutamia kettuja jotka pujahtivat koloihinsa. Joskus vuorilla näkyy susia, mutta talvi oli leuto ja sudet olivat kauempana korkeammilla vuorilla villilampaiden toivossa. Koirat asuivat tallilla ja tulivat usein mukaan näille vuoristoretkillemme. Upealuontoisia ja kauniita koiria!
Kahelin vuoristoratsastuksen lisäksi harjoittelimme tallin pihassa olevalla radalla, sekä ampumista "natural trackilla" eli ihan vaan tasaisehkolla pätkällä vuorten välissä. Ensin ylipäätään räjähtävää lähtöä, ja että pystyi laukkaamaan kädet sivuilla ja tekemään juttuja täydessä kiitolaukassa ja vielä pysäyttämään hevosen kujan päässä. Viimeksimainittu oli ehkä haastavinta :D Lopulta pääsin treenaamaan vallan ammuntaa radalla, mutta koska olin juuri muuttanut koko tekniikkani, se ei ollut aivan helppoa. Nokki karkasi ja sähläsin. Onnistuin muutaman kerran ihan kivastikin, viimeisenä päivänä pystyin nokittamaan ja ampumaan 90 metrin radalla kaksi kertaa. Aikaa tähän meni nopeimmalla kerralla noin 8 sekuntia. Turkmeeninhevoset, joilla pääosin ratsastin, ovat erittäin nopeita.
Kävimme myös hieman turisteilemassa. Teheranin jättimäinen perjantaibasaari oli varsin jees, sekä Quasvinin kaupungin vanha basaari jossa olisi viihtynyt vaikka koko päivän. Tuli shoppailtua yhtä sun toista. Rahaliikenne vaan tuottaa ongelmia Iranissa koska automaatit ja kassapäätteet hyväksyvät vain iranilaiset kortit, joten kaikki maahan tuotava raha pitää ottaa mukaan käteisenä. Tämä oli toisaalta onni koska olisi voinut karata mopo käsistä shoppailun kanssa :D Nämä seuraavat kuvat ovat pääosin Quasvinista.
Pitkän reissun jälkeen alkoi uni painaa, joka päivä vuoristossa ja jousella ammuntaa, huh. Grande finaleksi sain kuitenkin pidellä opettajani kotkaa!
Haukan- ja kotkanmetsästyksen perinteet ovat jo liki sammuneet Persiassa, mutta opettajani halusi elvyttää perinteitä ja kuin sattuman kaupalla sai orvon pienen kotkatytön hoitaakseen. Nyt pikkuinen tyttö ei ole enää kovin pieni vaan 9 kk ikäinen ja yli neljän kilon painoinen nuorukainen. Kotkaa opetetaan metsästykseen, ja se on tarkoitus vapauttaa aikuisena kaksivuotinaana. Tämä upea kotkaneito oli saanut jo villin ystävänkin vuorilta, vanhan naaraskotkan, joka ensin hyökkäsi nuoremman päälle mutta myöhemmin hyväksyi reviirilleen.
Manguin ja rukoilin koko viikon että saisin pidellä kotkaa, mutta koska se on melko vaarallista ja kotka oli vielä nuori ja koulutus kesken, sain odottaa viimeiseen päivään asti... Siltikin pidimme tarkkaan huolta turvallisuusseikoista, koska maakotkan puristusvoima ja kynnet ovat kerrassaan vertaansa vailla. Se olisi pystynyt helposti repimään käteni tohjoksi hanskasta huolimatta, tai pelkästään puristamaan "tappo-otteella" jänteet ja verisuonet murskaksi kädestäni. Seurustelin kotkan kanssa koko viikon ennen h-hetkeä, silläkin uhalla että paikalliset tallityöntekijät pitivät minua täysin kajahtaneena kotkaa silitellessäni. Lopulta homma järjestyi. Akhalteke-Lomud tamma Bajthal toiseen käteen ja pitturuinen maakotkanaaras Homay toiseen käteen. Ongelmaksi muodostui kotkan paino - jos käsi väsyy ja oikea asento lipsuu, kotka siirtää aika helposti tassunsa väärään paikkaan kättä. No niin tietysti kävi... innostuimme ottamaan kuvia turhan pitkään ja yritin korjata hapottavan olkapääni asentoa ja hups kotka siirsi kyntensä kohtaan, jossa hanska ei ole laisinkaan niin paksu. Onneksi on tullut tehtyä kundalinijoogaa neljä vuotta- onnistuin pitämään kehon rentona ja pulssin alhaalla, ja lottovoittomaiseen tuuriin kotka ei puristanut yhtään kynsillä vaan piteli hellästi kunnes sain sen laskettua aidan päälle. Puuh... katsojat kakkivat hiukan housuihinsa mutta käteen ei jäänyt jälkeäkään! Hah. Hieno kokemus. Kiitos Homay.
Hevosvalikoima oli mielenkiintoinen. Kuten jo mainitsinkin, paikassa oli puhdasrotuisia turkmeeninhevosia, persianarabeja sekä jonkin verran Euroopasta ja Egyptistä kärrättyjä showarabeja. Lisäksi perinteisemmistä roduista alueelta löytyi akhaltekeja, lomudeja ja näiden risteytyksiä sekä kurdistanianhevosia. Näinpä jopa yhden kaspianhevosenkin! Se oli vänkä peli se. Pieni ja kaheli. Kaspianhevosista sanotaan, etteivät ne koskaan kesyynny täysin. Uskon tämän!
Sain tutustua myös historiallisiin Persia-juttuihin kuten ikivanhoihin satuloihin, sormuksiin, miekkoihin... erittäin mielenkiintoista!
-Teksti ja kuvat Katariina Albrecht
