Olen treenaillut ratsastusjousiammuntaa lyhyesti mutta tiiviisti ja viime
Iranin reissun jälkeen olen harjoitellut melkein joka päivä maasta ja selästäkin jonkin verran. Tuli tilaisuus osallistua Turkin kisaan (Golden Arrow Mounted Archery & Martial Arts, Karesi Municipality, Turkey) ja päätin sitten lähteä. En kertonut siitä etukäteen juuri kenellekään, koska olin jo niin kypsä siihen perinteiseen torppaamismentaliteettiin "mitä sä oikein kuvittelet itsestäsi, et sä tohon pysty, onpa typerää" jne. Oli siis helpompi olla vähän hyshys ja vaan lähteä kokeilemaan kepillä jäätä, syteen tai saveen. Kaikenlisäksi lääkärit totesivat niskani välilevyongelmista kolmisen vuotta sitten, että mä en enää ratsasta, ainakaan ammatikseni, koska riskit ovat liian suuret ja / tai en pysty kivun takia. Hmm! Tässä näkee mihin päättäväisyys, elämänmuutos, jooga, fysioterapia ja treenaus pystyy. Ei se niska terve ole, eikä tule olemaankaan, mutta aika pitkälle rämä akka on päässyt kuitenkin vaivojensa kanssa. Ei hullumpaa. Jos joku olisi sanonut minulle viime syksynä, että "helmikuussa painat Iranin vuorilla 70km/h ja pitelet kotkaa kädessäsi, ja huhtikuussa starttaat Turkissa kansainvälisissä jouskaratsastuskisoissa", olisin tukehtunut teeheni ja sen jälkeen pissannut naurusta housuni. Kaikkea voi tapahtua!
Ei muuta kuin kamat kasaan ja Helsinki-Istanbul-Izmir-Balikesir!
Minut haettiin Izmristä ja saavuttiin puolilta öin Balikesiriin hotellille. Aamulla sitten näin ystäväni ja opettajani Alin aamupalalla ja tutustuin samalla puolalaisiin ja iranilaisiin ratsastajiin. Sitten koittikin jännittävä hetki eli siirtyminen kilpailualueelle ja hevosten valinta. Hevoset oli majoitettu isoon telttaan muutamaan riviin pilttuutyyppisiin systeemeihin eli käytännössä tanko jossa toisilleen tuntemattomat oriit seisoivat vieri vieressä. Hevosia oli yhteensä ehkä noin 30 kappaletta, suurin osa nuoria arabiristeytyksiä tai arabeja.
Ratsastusjousiammuntakisoissa hevoset tulevat yleensä aina järjestäjän puolesta (kansalliset kisat ovat toki eri, niihin voi raahata oman hevosen mukaan) ja ne valitaan ensimmäisenä päivänä. Jokaisella hevosella voi olla yleensä max 2 ratsastajaa. Valinta on suhteellisen lyhyt, ja pakko luottaa omaan intuitioon. Ensimmäinen hevonen mitä kokeilin piti olla "no problem sir, very nice for you sir" ja olla ihan passeli tällaiselle keltanokalle. Kyseessä oli n 4 v ori joka vaikutti satuloidessa ihan viisaalta. No, eipä ollut. Ratsastin pikku pätkän ja sirkus alkoi samantien, tyyppi veti sellaista pystyynhyppy rodeota että huhhuh. Ei pelkästään ylöspäin vaan joka suuntaan ja spinnaten milloin minnekin. Sen verran on onneksi tullut ratsastettua kaheleita hevosia että onnistuin pysymään kyydissä ja sain sen vielä lopettamaankin sen siksi aikaa että pääsin hyppämään jousineni alas sieltä. Puuh. Ei muuta kuin tämä tyyppi talliin ja uutta tilalle. Musta nätti ruuna, jonka piti olla oikein mukava. No olihan se, mutta niin nopea että ei siellä ehtinyt kissaa sanoa, pisteli 100m radan johonkin 7 sekuntiin. Ammu siinä sitte neljään tauluun :D Toinen ongelma oli että tämä poniini oli suht mahdoton pysäyttää. "Hei hei nähdään Armeniassa"- tyyppinen ratkaisu. Onneksi en ottanut sitä koska näin että muillakin oli sen kanssa melkoisia vaikeuksia sitten kisatilanteessa.
Päädyin lopulta ottamaan 12v arabiristeytysori Good Luckin, jonka nimeä arvoin - onko se sarkastinen? Hah. No, tämä hevonen oli kuitenkin ihan viisas radalla ja helppo ratsastaa, mutta tosi hidas. Otin sen silti koska se tuntui turvalliselta näin ekaan kisaan. Vauhti sinänsä ei haittaa, en pelkää ratsastaa kovaa kiitoa mutta jos hevosta ei pysty radan päässä pysäyttämään, on pulassa. Toisekseen olen vielä niin hidas nokittamaan etten olisi ehtinyt mitenkään ampua turkkilaista ja korealaista rataa niillä nopeimmilla hevosilla. Lisäksi näissä kisoissa ei sitten käytetä kuulkaas kypärää (tiedän, suomalaiset pyörtyvät ajatuksesta, valitan) vaan sääntöihin kuuluu historiallinen vaatetus. Itselläni oli tällä kertaa turkmeeniasu, 80 vuotta vanha silkkisekoite kaftaani ja iranilaisesta lampaanvillasta tehty hauska hattu. Jousista on myös erilaisia määräyksiä; ainoastaan perinnejouset kelpaavat. Jotkut kisajärjestäjät toivovat puunuolia, ja jopa hevosten varusteista voi olla "historiallisia" määräyksiä erikoiskisoissa.
Ensimmäisen päivän ratsasteluiden jälkeen oli sitten vuorossa lounas ja pitkä kulkue kaupungin läpi. Minulle ja monelle muulle ei riittänyt järkevää kulkueratsua ja se oli ihan ok, kannoin Suomen lippua reteänä ihan maastakin! Koko kaupunki oli kerääntynyt kadunvarsille seuraamaan kulkuetta, soittokunta soitti ja oli melko juhlava tunnelma. Kamerat räpsivät ja hevoset steppailivat asfaltilla kuka minnekin, melkoista urheilujuhlan tuntua. Oli kyllä hieno tunne kantaa Suomen lippua ekaa kertaa! Tapasin samalla muitakin "ulkkiksia", mukana oli ratsastajia Iranista, Puolasta, Syyriasta, Bulgariasta ja Malesiasta sekä ukrainalaiset kasakat showta varten.
Seuraavana päivänä koitti ensimmäinen kisapäivä. Olin niin jännittynyt ja suorastaan peloissani etten nukkunut yöllä ja aamupala tarttui kurkkuun. Muut kilpailijat hihittelivät minulle hiukan mutta muistivat kyllä ensimmäiset kisansa; suorastaan loiva kuolemanpelko hiipii mieleen :'D Tiesin vielä että siellä on tosi paljon yleisöä ja mediaa paikalla, sekin vielä. Ensin kisapaikalla oli avajaiset ja kaiken maailman puheita ja paraateja. Lounaan jälkeen koitti sitten kisojen alku. Yleisö alkoi lipua paikalle ja radan vierus oli täynnä kamerahässäköitä ja toimittajia. Noh, urheasti satuloimaan ja verryttelemään, pieniä rytmihäiriöitä. Informaatio kulki turkkilaiseen tyyliin eli ei ollenkaan ja jouduin kisaradalle ampumatta kertaakaan hevosen selästä, joten minulla ei ollut hajuakaan miten polleni tulisi reagoimaan.
Ensimmäinen kisa oli Turkish Style, mutta turkkilaiseen tyyliin jopa turkkilainen tyyli oli muokattu versio :D Radalla oli kolme maalia, joista ensimmäinen ammutaan eteen, toinen taa ja kolmas sivulle. Ei siis yhtään oikealle puolelle, yleisön turvallisuuden takia. Periaatteessa helppo nakki. No mutta eipä ollut. Pollellani olikin kivoja muuveja! Se ei halunnut mennä radalle, vaan keuli omaa vuoroa odottaessa aivan jäätävästi ja/tai yritti ryöstää takaisin tallille, joka seikka oli näemmä paikallisten tiedossa... Ilmankos hidasta ja tuhmaa poniani ei valinnut kukaan muu kuin minä heh. Onneksi sain apua ja heppa oli kiltisti jos joku vaan piti siitä kiinni. Sen entinen omistaja piti sitten suupielestä kiinni. Meillä ei ollut mitään yhteistä kieltä mutta onneksi pantomiimista on aina apua.
Ratsastettiin 4 kierrosta, ja pisteitä tulee sekä osumista että ajasta. Yli 10 sekunnista saa sakkoa joka sekunnista joka menee yli, ja alle sen saa bonuksia. 10 sekuntia 100m radalla on rivakka vauhti, ja se on siis minimi. Mun poni oli kovasti hidas ja aikani oli joka kerta palttiarallaa 12sek, joten vaikka sain osumia olin silti vahvasti miinuksella lopputuloksissa ja viimeinen :D Vaan eipä mitään. Selvisin hengissä siitä silti. Polvet edelleen hiukan tutisten illalliselle ja siitä suorin vartaloin punkkaan ja sain jopa nukuttuakin! Luxusta kyllä mulla oli oma huone yksin, koska meitä tyttöjä oli vain kaksi ja toinen oli bulgarialainen ja heidän seurueessaan samassa huoneessa. Sain siis valloittaa koko hotellihuoneen vain itselleni, ja otin siitä kyllä ilon irti pitkän päivän kunniaksi ja viruin kuumassa suihkussa.
Toinen kisapäivä alkoi riemullisesti bongaamalla itseni päivän lehdistä! Hihhih. Muuten se olikin tiukkaa settiä. Valtavasti yleisöä. Ensimmäinen osakoe oli Korean Serial Shot, joka oli jälleen turkkilaiseen tyyliin vähän muutettu. Siinä oli 100m radalla 4 maalia 25 m välein. Eri kohtaan osumista saa eri pisteitä. Tällä kertaa mulla oli jo varsinainen "tappajamoodi" päällä :'D ja kannustin ratsuni kovempaan vauhtiin ja onnistuin kahdesti osumaan 3/4 taulusta mutta valitettavasti ratsuni oli silti muihin verrattuna liian hidas ja osumatkin "halvoilla" alueilla. Silti! Olin enemmän kuin tyytyväinen! 10 sekuntia on pirun lyhyt aika yrittää nokittaa ja osua neljään tauluun täydestä laukasta. Ponini toimi muuten kuin junan vessa paitsi keksi ekan rundin jälkeen lisätä haastetta ja yritti kiivetä yli metrin korkeudella olevan esiintymislavan päälle, ja keuli jälleen kerran erinomaisen näyttävästi lähes kaatuen selällään. Olin tässä vaiheessa niin täynnä adrenaliinia että kopautin sitä kädellä naamariin, ja tästä hiukan hämmästyneenä se ei tehnytkään sitä sitten enää toistamiseen. Vanha kettu... (poni, tai/ja pilotti hahha) Kaikesta huolimatta olin tässäkin viimeinen mutta en sentään enää miinuksella, ja fiilis oli loistava. Harmitti jo kun en ottanut nopeampaa hevosta, koska ilman aikasakkoja olisin ollut noin puolessa välissä tuloslistaa kovien ammattilaisten seassa.
Lounaan jälkeen oli päivän toinen pinnistys eli ALP Parkour, uusi juttu joka oli ekaa kertaa kokeeksi mukana jouskari kisoissa. Tätä osakoetta odotin todella! Ensin piti napata renkaita miekalla, sitten jättää miekka ja renkaat saaviin, ottaa keihäs ja keihästää pienehkö maali maasta ja tuoda se mukanaan maaliin. Matkaa oli 100+100m ja aseiden vaihto keskellä - aikaraja 25sek. No, kaikki saivat jäätävästi aikasakkoja, mutta tässä kokeessa en ollut paskin vaan peräti 20/25 :D Oh what fun. Yritin samalla tehdä peeärrää ja annoin yleisön taputella aidan yli heppaani ja syöttää sille porkkanaa, olin mukana kuvissa ja juttelin yleisön kanssa. Moni piti kauhean eksoottisena pohjoismaista naisratsastajaa.
Illalla oli suuri gaalaillallinen, jossa saimme järjestäjiltä lahjoja, elävää musiikkia ja mukavaa meininkiä. Seuraavana päivänä sunnuntaina kisa-alueella oli näytöksiä, mm ukrainalaiset kasakat, joiden show on ihan uskomaton! Puolalaisilla oli sapelishow ja eräs turkkilainen teki stuntteja, varsin näyttävää menoa.
Lounaan jälkeen oli palkintojenjakoseremoniat, ja yllätyin ihan todella koska sain itsekin yhden pytyn vaikka olin ihan p*ska. Eri luokkien lisäksi palkittiin kaksi erikoisryhmää: herrasmiespalkinnot ja tekniikkapalkinnot, ja sain peräti nelossijan tekniikkapalkinnoista. Oh wow! Sitten poseerattiin taas noin tuhannessa eri kuvassa hiki päässä, keli oli mitä parhain mutta ei ehkä villahatussa ja pitkässä turkeemitakissa. Puuh.
Illalla lähdettiin paikalle jääneiden kisaajien kanssa syömään ja pikku bileisiin läheiseen puistoon. Islamilaisena maana kuvioon ei kuulunut alkoholia eikä etenkään mitään julkijuopottelua, mutta muuten meno oli suhteellisen riehakasta ja perin värikästä kun hippatiimiin kuului turkkilaisia, puolalaisia, malesialaisia, iranilaisia, syyrialainen, suomalainen ja ukrainalaiset kasakat. Leikittiin erilaisia pelejä kuten kepin nokassa ympäripyörimistä ja sen jälkeen juoksua pitkin puistoa, joka oli oletettavasti suhteellisen huvittavaa, laulettiin noin sata kertaa happy birthday eräälle synttärisankarille kunnes läheinen ravintola keksi tuoda meille oikein kakun! Hauskanpito oli ilmeisesti sen verran reipasta että lopulta poliisit ajoivat paikalle katsomaan onko kaikki hyvin. Voi jestas. Että ilman alkoholiakin on mahdollista saada pystyyn hyvät kemut joissa suurin riski on kuoleminen nauruun.
Rattoisan illan jälkeen seurasi haikeat jäähyväiset Turkkiin, kamppeiden ahtaminen kasseihin (130 senttiä pitkän kiväärikotelon kanssa onkin kiva kulkea + muut pakaasit) ja pienet unoset, koska matkamme jatkui 03 aamuyöllä tilausbussilla kohti Istanbulin lentokenttää. Ylitimme isolla lautalla Marmaranmerta ennen Istanbulia, ja nauroin itsekseni että matka alkoi muistuttaa Ultra Bran biisiä "veturi, taksi, valtamerilaiva".
Istanbulin kentällä kaaostelun jälkeen loikkasin Alin ja polakkien kanssa Varsovan koneeseen, ja tästä matkamme jatkui siis Puolaan ja etenkin tällä veturi-teemalla, koska jatkoimme Alin kanssa Varsovasta Olsztyniin, josta meitä tultiin hakemaan Grunwaldiin. Grunwaldissa oli luvassa AMM Archeryn treenileiri ja myöhemmin 1-3.5. perinteiset Grunwaldin taistelun muistokisat, joihin en töiden takia voinut osallistua, mutta pääsin osallistumaan treenileirille. Majoituimme isoon taloon, jossa oli jo kansainvälisen treenileirin porukka, joka oli treenannut muutaman päivän ennen tuloamme. Osallistuin myös kurssille mutta vain tiistaina, ja keskiviikkona sain yksityisopetusta korvaamaan kun en päässyt la-su-ma.
Tiistaina aloitimme aamun harjoittelemalla maasta erilaisten etäisyyksien kanssa, nopeutta ja tarkkuutta. Olin niin väsynyt että lätkin itseäni jänteellä käteen tuon tuosta ja sain taas pitkästä aikaa kauniin narkkarilookin... super. Heti kun väsy iskee tekniikka pettää. Pienen tauon jälkeen nappasimme ratsut allemme ja harjoittelimme sitten selästä ampumista sivulle, taakse, eteen ja oikealle puolelle kaulan yli. Lisäksi harjoiteltiin eteenpäin-kauas ammuntaa. Iltapäivällä sama homma - ensin maasta ja sitten selästä. Yhteensä n 8 tuntia. Olin aika surkea, vaikea keskittyä, väsytti ihan hirveästi. Lievästi masentuneena raahauduin takas talolle ja puputin vähän iltapalaa, onneksi kansainvälinen supertiimimme oli ihana ja sai minutkin paremmalle tuulelle. Maistelimme hiukan suomalaista mustaa mönjää eli salmaria, joka sai vaihtelevan vastaanoton. Aina yhtä youtube materiaalia katsoa ihmisten ilmeitä!
Keskiviikkona sitten ahkeroin itsekseni ja yhdessä erään persialaisen tytön kanssa. Aamutunnilla tehtiin ensin pikkutarkkaa puuhaa värkäten nokitusta, vetoa ja laukaisua, hengittämistä ja ampuma-asentoa. Oh, I loved it. Todella pikkutarkkaa mutta ei vakavaa treeniä. Sitten sama selästä. Treenattiin paljon sivulle ampumista sarjassa, oikea-aikaista hengitystä ja terävyyttä. Iltapäivällä sama homma uudestaan. Ensin maasta, sitten selästä samoja juttuja kuin oltiin tehtykin mutta nyt ei ollut ollenkaan tärkeää osua vaan keskittyä että tekniikka on just eikä melkein. Kehityin mielestäni melkoisesti tämän päivän aikana. Opettaja otti paljon kuvia ja videoita ja niitä analysoimalla näin itsekin muutokset. Jei! 8+8 tunnin uurastus oli melkoinen rutistus mutta sen arvoista.
Torstaina sitten hyvästelin haikein mielin uudet ystäväni ja lähdin Gdanskin kautta kotiin Suomeen... Jäin ikävöimään tätä kansainvälistä perhettä. Ihan sellainen olo, että löysin vihdoin heimoni ;) Sopivasti vinksahtanutta porukkaa joilla on huumori hallussa. Just the way I like it!
Nyt seuraakin sitten kuvasaastetta koko rahalla! Seuraavaa reissua odotellessa, stay tuned.
Olen melko ylpeä itsestäni, etenkin kun kuulin vasta Turkissa muilta kisaajilta että niitä pidetään yleensä vaikeimpina kisoina hevosten nopeudesta ja kehnosta ratsastettavuudesta johtuen. Puolassa kanssa-amazonini naureskelivatkin että hullukonää oot, kun sieltä aloitit! Toisaalta onpa helpompaa sitten jatkossa. Muuten Turkki yllätti kyllä positiivisesti, todella upea kisapaikka, mielettömän hienoja hevosia, ystävällisiä ihmisiä ja mahtava meininki! Uudestaan!
