Inspiration.

Let's see if my crappy English allows me to write something about inspiration. ;-) I have been thinking about it a lot lately. What is the magical mystery power that keeps you going, keeps you dreaming, keeps you doing things even when all other people surrounding you say it's crazy and can not be done? What keeps you motivated, your heart and soul burning for something so much you are willing to reduce to ashes for it? A thought in your mind that just won't go away, something you always return to?

I think I have to share my story with you. It's not easy, since it involves being "naked" in front of you all but I will try. It all started when I was less than one year old. I learnt to speak at early age (and haven't paused since, as my unfortunately passed away dear mother always said) and my first word was heppa, horsey in Finnish language. When I got the change to ride for the first time around the glorious age of 5, I told my mom after several laps with an oldish pony that "this is what I'm going to do when I grow up". Well well!
My childhood was nice but peculiar. I learn to read when I was around 5 years old and I was so bored in school. So I daydreamed. I draw pictures about horses and riders. Brave riders, fine horses. My art teacher did not like me particularly much since my topics were always horses and other animals and I did not want to color inside the lines with soft tones and do traditional pictures with a house, sun, tree and a girl in the picture. It was horses, animals, dragons, aliens, and all kind of imaginary stuff I came up with.

I was drastically allergic to all animals when I was a kid but I didn't let it stop my passion. My family didn't allow me to have any furry pets so I searched and took some small lizards and frogs from the nature, kept them for few days and watched them and then let them go. It was fascinating. I upgraded to mice and moles and all kind of animals I could catch. And I desperately wanted to ride! Occasionally I could. But not enough. So I build a wooden horse. And several "hobby-horses" (some kind of play horse with a stick). You know what? It ended up keeping a hobby-horse stable, giving lessons and selling them when I was in elementary school. We ruined my parents lawn buy running around it in a circle, but oh it was so much fun. When my friends started to be interested in boys and booze, I was still playing with my playhorse and dreamed to have my own horse one day. In meanwhile I got the change to go to riding school and some summer camps, which was fabulous. So it really started. I wanted it, desperately.

There were many twists and turns. I was mocked at school pretty severely all the nine years. My interests were different. School was so boring and I found it limiting my creativity and own thinking. I didn't fit in. I never fit to anything. I still don't but now I embrace it! There's no box for me. I had absolutely no interest getting drunk and hang out at the middle of the night. I loved the nature, and always tried to be on the side of the weak and small. I created a bad mouth and a teflon armor. In the evenings I read all the books about nature, science, history, shamanism, psychology and religion because I wanted to understand. I was so curious about life and the universe. Still am. And of course draw a lot of pictures about the majestic horses...

We didn't have the financial opportunity to buy me a horse but I got to ride in some riding schools and rent a few ponies from time to time. My material was interesting. Old racers, naughty old ponies, naughty young ponies, Russian wrecks, old work horses, bat shit crazy Polish something but I didn't mind. I just wanted to be with horses and ride. Only problem was that even in the quite early age I found myself non-fit even in the riding world. Why do they had to be so harsh on the horses? Do you really have to use strong aids and gadgets? I think I was around 15 when it really hit me. I don't want to do it this way. But there was no other ways that I knew. Children - you must understand, I'm so old it was way before internet and this super vast information access available now ;) At that time we had only a bad library, rumors, urban legends and a lot of opinions.

I had very difficult horses. I was working in some stables while studying and I always got the most f*cked up ones. I felt bad for the ones without any special human friends and took them under my wings. I know how it feels to be left out and rejected. So I loved the f*cked up horses. I even bought one! My first own horse came to my life when I was 19. He was small, cute and absolutely messed up ex trotter racehorse, a finnhorse. I bought him because he had lovely eyes and he was as cheap as a basket of potatoes. I was his 14th owner. With a reason, I discovered quite fast... This horse was my turning point. He was so difficult, that I really had to figure out how to manage things and what changes I had to do within me. Oh, it was drastic, but so beneficial. Crucial even for my own growth. You know folks, when you are 20 something you always think NOW I have my shit together and I know something. Hah! Little you know at that age. Little I still know! Ask me again when I'm 120. Well. This particular horse anyhow made me grow a lot. I'm so happy for that.

Next horses I got to ride where the same caliber. Difficult. Crazy. Mean. Neglected. Hated. I loved them and I wanted to make them bloom! And most of them did. Only problem was that I was not very interested in the basic equestrian competition world and here in Finland it's everything. I have competed in dressage, eventing and showjumping because I felt I had to, and at first it was fun. Later not so. I hated to compromise about my riding because of competition situations, and I hated the feeling I had to push the horse off limits because I wanted to win. Because other people wanted me to win. The horse owners. My students. Of course, I understand, but my heart was suffering. I have been a full time horse professional with my own company 10 years now and another 10 years before that as a side business. At first I thought I HAVE to compete to have "name" and reputation. To show what I can do. But how can you demonstrate and show art and burning soul? It's not sports. It can be, but it doesn't have to be. My gift, my skill has always been the interactivity with horses. The love. The listening of the horse. How can I demonstrate that on a dressage arena where you get the best scores nowadays with very stressed horses? Uh. I struggled. I tried to fit in but again failed. I never lost my inspiration though, but I just had to figure out a way to do it my way. With peaceful heart, knowing I don't have to let my horses down by filling my own ego driven ambitions. I didn't want that anymore. Even if I knew the internet was full of crappy talk and people absolutely laughing at me. So what? It's their path. I have mine. I love to teach and inspire people, I love to ride, I love to hang out with horses. To play with them. To go to imaginary battles with them. To gallop fast in the mountains. To sit bareback on my peacefully grazing horse. To walk with them in the forest. Tell them my secrets. Listen to their secrets.

I think I finally figured it out. Somehow. I don't give a rats as anymore what people think about my path. It's mine anyway. We all have ours.

We all have a little bit the soul of the warrior. About Warriors, check it.
A warrior is not a bloodthirsty maniac but a brave creature who is not afraid of the death and letting go, who has no boundaries, who does not make glass roof for him/herself. A warrior is not afraid of love. Warrior loves the life, loves the beings, loves the universe, has the faith on the light that illuminates the darkness. His/her sparkle helps other people to shine, not to reduce themselves. I realized the last part is really important.

I have done so many mistakes and errors. I have been stupid and made multiple bad decisions. I'm sorry for all the people I have done wrong somehow or said something bad. I'm sorry. I try to grow. I have finally found something about my strength and inner warrior, who I have always been, but sadly forgotten for so many years and decades.

Shine! Remember your inspiration, no matter what it is. Be the warrior in small things. Help someone. Love someone. Love the flower you found. If you cannot do what you love, love what you can do. Be the Queen who has her shit together. Be the strong man who appreciates also the feminine part of his personality. Be open to mysteries of the life and universe. Even for a few minutes! Just try it. I promise you will like it.

Thank you for reading so far. I could write a lot about strong women and queens, but that deserves another posting... I hope you have a fantastic day!

- Katariina Albrecht

PS! I have to continue this a little bit. A good example about the willpower and inner warrior. I had a very nasty discus prolapse in my neck 3-4 years ago. Some days I couldn't do anything and the pain was there 24/7 for a long time, almost one year. My doctor told me it's very possible that I will never ever ride again, at least not in professional level. My heart sunk. Do I have to let my dreams go after all because my body don't work? Well. I didn't let go of my dreams. I changed them. I was selling horses and trying to be the competitive rider, have a big stable and a lot of customers. Oh my god I did a lot of different things, which I of course also enjoyed BUT. There is always the BUT. I changed everything. In the past 3 years I have practiced the fine and nasty art of letting go and it's still continuing to the Grande Finale, but you know what happened?

My inner warrior turned out to be my outside warrior too. My neck is fine. It's never going to be perfect, but I can live with it. Never believe everything you are told, even if the teller is some sort of authority. Sometimes you have to obey, but don't believe everything. Believe almost nothing until you think it yourself or even try it! I found myself last February in the Persian mountains going extremely fast forward with crazyish tourkoman horses and shooting arrows and climbing the awful mountainsides, and even held a pretty darn big golden eagle in my hand. I said to myself: Is something wrong now with your neck or your body? Nope. I was healed. Inside and outside. It took me a very large portion of letting go, crying and feeling that I'm dying right now, but that's the way it works. :D My neck is my teacher. Every time when I try to slip off my path, it snaps me to the fingers and makes me scream and cry for pain in fetal position. Not very nice teacher, but very efficient. Keeps me in my path. ;-)

Finally I like to share a picture. It's me and my lovely lusitano photographed this week by my dear friend Johanna Mäkynen. This is me, kicking the arse of my inner wussy. Roaaarr!

Equus Caballus Monimutkaistus

Käsi ylös, kuinka moni on ollut joskus informaatioähkyssä hevosten suhteen? Elämme valtavassa informaatitulvassa, jossa jokaisen on helppo hankkia tutkittua tietoa, toisten kokemuksiin perustuvia tekstejä ja vaihtaa mielipiteitä. Informaatiotulva on kuin kaksiteräinen miekka - tieto myös lisää tuskaa, etenkin kun kaiken tiedon seasta voi olla vaikeaa suodattaa urbaanilegendat tosiasioista, ja tosiasioistakin ne seikat, jotka sopivat itselleen toteutettaviksi. Kaikilla meillä on käytössämme rajallinen määrä resursseja (aikaa, rahaa, konkreettisia keinoja ja taitoja) joiden asettamat reunaehdot meidän on hyväksyttävä.
Oikeasta ratsastuksesta ja hevosenpidosta on yhtä monta mielipidettä kuin lausujaakin. Katsokaas kuin mielipide on vähän kuin pyllyreikä - meillä kaikilla on sellainen. "Mitä ratsastus on?" -kysymykseen voi saada moninaisia vastauksia erilaisilta ammattilaisilta ja harrastajilta. Jollekin se on taidetta, jollekin urheilua, jollekin oma henkireikä, jollekin terapiaa, jollekin kilpailuvietin kanavoimista, jollekin keidashetki disneymaailmassa, jollekin sielujen kohtaamista, jollekin hoivavietin purkamista, jollekin teknistä taitoharjoittelua, jollekin tasapainopisteen siirtämistä kohti kohtaa x, jollekin rintakehän nostamista eikä mitään muuta, jollekin alaleuan rentouttamista kunnes kieli putoaa, jollekin keino päästä konkreettisesti pisteestä a pisteeseen b, jollekin omaa fysioterapiaa, jollekin hevosen fysioterapiaa, jollekin keino osoittaa omaa statustaan, jollekin keino kokeilla omia rajojaan, jollekin sosiaalinen tapahtuma, jollekin keino päteä, jollekin keino pitää yllä omaa kuntoa, jollekin mielenkiintoinen matka omaan sisimpään, jollekin rahaa syövä konkurssin aiheuttava alati paskova karvakasa ja avioeron ykkössyy. Juu sii, ratsastuksesta on moneksi.

Kyselin muutamalta ei-hevosihmis tutultani (heitäkin on! :D), miten he näkevät ratsastuksen ja hevosen kanssa tapahtuvan vuorovaikutuksen. Yleisin vastas oli tätä tyyppiä; "ratsastuksessa ihminen yrittää saada puolitonnisen elukan tekemään niinkuin ihminen tahtoo istumalla sen päällä ja tekemällä erilaisia hölmöltä vaikuttavia kuvioita ja hypyyttämällä sitä esteiden yli". Tai, "ihminen käyttää hevosta yrittäen aiheuttaa sille samalla mahdollisimman vähän kipua ja harmia". Aika raadollisia vastauksia, ja aika totta! Jos joku väittää, että hevosta ei laisinkaan "käytetä" vaan sitä vain kuunnellaan yksisarvisten pierujen muodostamien sonaattien tahtiin, ei elä kyllä ihan tässä maailmassa, tai ainakaan tosiaan tee mitään niillä hevosillaan. Hevosella ratsastamisen tai ajamisen moraalinen ja eettinen oikeutus olisi kokonaan toisen bloggauksen aihe, johon en nyt aio sukeltaa sen tarkemmin eikä se ole nyt minulla edes päällimmäisenä mielessäni (OE ja muut eläinsuojelujärjestöt halutessaan pohtikoot sitä), vaan haluaisin pohtia sitä miten tästä kaikesta on tehty niin kamalan vaikeaa ja monimutkaista.

Hevonen on lopulta aika yksinkertainen eläin. Se syö korsirehua pitkin päivää, haluaa liikkua mielellään vapaana ja porukassa, se on laumaeläin, se tykkää kavereista, sillä pitää olla raikasta juomavettä, ja paikka missä se saa turvallisesti levätä. Sen terveydentilaa pitää seurata ja hoitaa, kaviot fiksata, hampaat raspata, antaa loishäädöt ja katsoa että sillä on jotain mielekästä puuhaa ellei laumaelämä isossa tarhassa järjesty. Hevonen on sopuisa elukka, joka välttää konflikteja ja yrittää ymmärtää meitä hulluja kädellisiä. Hevonen EI tarvitse luonnon puolesta estehyppelyä, kouluratsastusta, ravikisoja, pinteleitä, glitterotsapantaa, tai pinkkiä talikkoa. Mutta ne ovat toki kivoja juttuja eikä sinällään mitenkään väärin. Emmehän mekään tarvitse juuri mitään, mutta en minä ainakaan aio luopua suklaasta ja kirjoista. Kirjoitin pari vuotta sitten bloggauksen aiheesta Hevonen on luotu liikkumaan, jonka voi halutessaan lukaista liittyen tähän samaan aiheeseen. Hevonen on toki luotu liikkumaan, mutta ei pienellä ratsastuskentällä kylkimyyryä pää ryntäissä, samassa staattisessa asennossa kilometrikaupalla. Ei sillä että se nyt olisi hevoselle järjetöntä tuskaa aiheuttavaa toimintaa, mutta ei välttämättä nyt aivan tarpeellista eikä varsinakaan mielekästäkään.

Mistä ratsastuksessa on oikeasti kyse? Ehkäpä ei-ratsastavat tuttuni olivat oikeassa. Istutaan hevosen päällä ja yritetään saada se tekemään niinkuin ihminen haluaa, näin pähkinänkuoressa. Nykyratsastaja kun vaan haluaa paljon kaikenlaista - siitä ne ongelmat syntyvätkin. Joku haluaa hypätä kerrostalon kokoisia esteitä, joku pyörittää 8 metrin laukkavolttia, joku tehdä sarjavaihtoja. Joku haluaa mennä maastossa täyttä kiitolaukkaa, joku ei halua mennä muuta kuin käyntiä ja panikoi jos hevonen tarjoaa jotain muuta. Hevosen pitäisi oppia ja arvailla mitä kukin kulloisellakin hetkellä haluaa. Hevonen on yksinkertainen - ihminen on sen sijaan suurine kehittyneine kongitiivisine aivoineen varsinainen epeli. Pläräämme aikajanaa edes takaisin ja pohdimme entäs-jospa-mitäjos-niin-mutta-kuitenkin kuvioita loputtomiin, emmekä millään pysy nykyhetkessä. Hyvin usein suurin tragedia syntyy siitä, ettemme itsekään tiedä mitä haluamme, puhumattakaan että tietäisimme mitä haluamme hevosen selässä, juuri nyt! :) Jos jopa tiedämme mitä haluamme, usein meillä ei ole keinoja sen toteuttamiseksi, koska toiveemme ovat abstrakteja.
"Haluaisin että hevonen olisi pehmeämpi". Pehmeämpi mistä? Suusta? Niskasta? Selästä? Takajaloista? Korvienvälistä?
"Haluaisin että hevonen olisi reaktiivisempi". Eli vastaisi nopeammin apuihin, mihin apuihin, oletko varma? :D Haluatko samalla muutakin reaktiivisuutta, vai pelkästään nopeutta vaikkapa jalalle?

Selvitä ensin, mitä oikeasti haluat. Sen jälkeen voit selvittää, miten siihen voisi päästä, ja onko se realistista. Harvasta vuononhevosesta tulee GP hyppääjää. Fysiikan lakeja pitää kuitenkin kunnoittaa. On vaikea uskotella hevoselle asiaa, jonka haluamisesta ei ole itsekään ollenkaan varma.

Ratsastus on loppujen lopuksi suhteellisen simppeliä, perustasolla. Kaksi nisäkäslajia ovat päällekkäin, fysiikan lakien ja biologian armoilla. Kummankin pitäisi periaatteessa huolehtia omasta tasapainostaan; hevosen siitä ettei se kaadu rähmälleen, ja ratsastan siitä että se olisi mahdollisimman mukava kannettava. Jokainen ratsastava henkilö ymmärtää, että ikävästi toisella puolella retkottavaa reppua on ikävä kantaa; jos penaalin reuna törröttää selkään sitä haluaa väistää, tai jos olkaimet ovat eri tasossa, tulee kohta selkä ja hartiat kipeiksi. Repun sisältö ei ole tässä kohtaa kovin olennainen, vaan se autenttinen tunne, miltä tuntuu kantaa epätasapainossa retkottavaa reppua. Painavakin reppu menee, jos se on hyvin tasapainotettu ja kantajan keho on tottunut kantamaan isompia taakkoja.

Repussa on se hyvä puoli ihmiseen verrattuna, että reppu on aika yllätyksetön. Se ei yhtäkkiä ala heilumaan toiselle puolelle, tai spontaanisti potkaise kylkiin tai nykäise päästä. Hevosen osa on siis inhorealistisesti ajateltuna aika karu - sen lisäksi että me ihmisreput roikumme selässä hyvin usein aika epätasapainossa, me vielä yllätämme kantajamme ikävästi omaa turhautumistamme tai osaamattomuuttamme. Hyvä uutinen on se, että ei se hevonen ole oikeasti mikään hutera Ming-dynastian aikainen maljakko, vaan kyllä ne kestävät meidän mokia ja säätämistä aika pitkälle. Muistelkaapa vain omaa lapsuuttanne ja nuoruuttanne, mitä niiden hevosten kanssa tuli puuhasteltua! Silti ne jäivät henkiin, ja hevosilla on toki keinoja puolustautua ihmisen mielivaltaa vastaan.

Harhaluulo sen sijaan on se, että "ei huonosti voiva tai pakotettu hevonen suorita". Tätä kuulee usein. Miettikääs nyt uudemman kerran. Hevonen on saaliseläimenä aktiivisesti konflikteja välttelevä elukka, joka ei ole millään tavalla tollo. Hevoset oppivat aika nopeasti, että nyt kannattaa vaan yrittää kestää ja suoriutua, ettei tule pahemmin turpaan tai henkistä ahdistusta. Estehevosta ei voi pakottaa hyppäämään 160-ratoja, eikä ravuri suorita kovin pitkään pakotettuna, mutta esimerkiksi kouluratsastusta voi harrastaa jopa aivan huipputasolla todella epäurheilijamaisin keinoin. Hevosen voi todella pakottaa piaffiin, tai heittämään komeasti jalkaa lisätyssä ravissa. Ei se ole edes kauhean vaikeaa. Ikävää on, että pakotetuilla liikkeillä pärjää jopa aivan kirkkaimmalla huipputasolla. Vika ei ole yksin kilparatsastajissa, vaan tuomareissa, sponsoreissa ja koko koneistossa. Ehkä tämä vielä jonain päivänä muuttuu? No, se ei ollut tämän ajatelman aihe, mutta toki liippaa läheltä.

Jos palataan vielä hiukan siihen reppuun, jonka pitäisi olla helposti kannettava. Tämä onkin sellainen high-tech reppu, joka antaa ohjeita kantajalleen. Vähän kuin älykäs navigaattori. "Käänny oikealle". "Pysähdy". Jos navigaattori huutaa yhtäkkiä täysin yllättäen "KÄÄÄNNY VTU TOLLO NYT HETI OIKEALLE"; joko säikähdätte tai suututte. Yleensä sekä että. Navigaattori voi olla kohteliaan neutraali. Toki jos ohjeet eivät mene perille, voi tarkistaa onko navigaattorin kieli kääntynyt vahingossa swahiliksi (olettaen että neuvottava ei osaa ko kieltä) tai onko äänenvoimakkuus sopivalla tasolla. Joskus navigaattorikin erehtyy! Se voi ehdottaa keskellä metsätietä umpipusikossa oikealle kääntymistä. Niin ei voi silloin tehdä, vaan navigaattorin pitää etsiä joku toinen reitti määränpäähän.

Pääsitte varmaan kärryille, mitä tarkoitan? Asenne on tärkeä. Perusratsastusavut ovat aika yksinkertaisia. Kaasu, jarru, ratti. Näitäkin voi toki olla montaa erilaista, mutta mekanismi on sama. Merkit opetetaan hevoselle käyttäen yleensä positiivista tai negatiivista vahvistetta, aika usein molempiakin. Vrt, pohje koskettaa, hevonen lähtee liikkeelle, ratsastajan pohje irtoaa ja ratsastaja rapsuttaa kaulaa. Nuorella aika normaali toimintatapa eikö. (Newsflash: et voi kouluttaa hevostasi tai edes olla sen kanssa käyttämättä jollain tasolla operantin oppimisen nelikenttää, vaikka se "operantti" onkin muotisana ja muotioksetus. Hevonen oppii koko ajan, halusit tai et. Naksutus tai namipalat eivät liity tähän välttämättä yhtään mitenkään.)
Muu ratsastus onkin sitten enemmän hevosen jumppaa kohti parempaa tasapainoa tai vain yksinkertaisesti ratsastajan ja/tai hevosen huvittelua. Aika usein ratsastajan huvittelua. Mutta yhtä usein myös ratsastajan kurjuutta! Meillä on täällä Suomessa jännä slaavilais-luterilainen kärsimyksen ihainnointikulttuuri aina vaan. Kärsi kärsi, kirkkaimman kruunun saat. Valmennustunti oli onnistunut, jos sen jälkeen persuksista oli lähtenyt nahka ja veri maistui suussa, jos ylipäätään kumpikaan osapuoli ratsukosta oli enää tolpillaan. Ratsastus on kuitenkin parhaimmillaan kuin yhteinen tanssi, jossa molemmat yksittäiset eläinlajit sulautuvat kuin yhdeksi, kentauriksi, ratsastajan pää ja hevosen jalat. Käsi sydämelle kuinka moni enää edes haaveilee kentaurihetkistä vai vaan tyytyy siihen, että se otus asettuu ja taipuu edes hiukan molempiin suuntiin ja menee tänään molemmat laukat eikä kaahaa loppuraveissa? :D se on ihan ookoo! Kentaurihetki voi tulla loppukäynneissä. Kolmeksi sekunniksi. Tai maastossa, kun hevonen pysähtyy katsomaan rauhallisesti ja kiinnostuneesti laiduntavia peuroja, ja tunnet sen jalat ominasi. Tai kun ajattelet laukannostoa ja hevosesi jo nostaakin sen. Älä lopeta haaveilemista! Ne pienet sekunnit kantavat pitkään...

Meistä hevostelevista moni on ratsastuksessaan siinä pisteessä, että PÄÄ on se juttu. Jos se ei ole alhaalla, mistään ei tule mitään. Kaikki kiteytyy päähän; saako olla kuolaimen alla/päällä/ saako olla edes koko kuolainta/ saako olla tuntumaa ja montako maitopurkkia/ mikä se tuntuma edes on/ saako niistä ohjista pitää kiinni laisinkaan/ saako niistä päästää laisinkaan, ainakaan ulko-ohjasta/ mitä sitten tapahtuu jos hevonen avaa suun/ mitä sitten jos se vielä nostaa pään?
Juu sii, kysymyksiä on paljon, ja vastaajia tyylisuunnasta ja raamatunkappaleista riippuen hyvin monia. Tuntuma-asia minua on mietityttänyt vuosikaudet. Yksi koulukunta haluaa että hevonen jotenkin mystisesti "tukeutuu" ohjaan, toisin sanoen roikkuu kädellä, enemmän tai vähemmän. Toinen koulukunta taas ei halua minkäänlaista tuntumaa, esimerkiksi lännenratsastajat. Hyvin niiden hevoset silti tuntuvat pysyvän pystyssä. Kolmas koulukunta tekee tuntumasta tieteellistä piiperrystä, jossa kaikki ratkeaa jollain mystisellä oikealla tuntumalla ja neljäs koulukunta suhtautuu asiaan käytännöllisesti; se tuntuma on ok mikä tuntuis toimivan. Todennäköisesti meillä on vielä viides ja kuudes tuntumakoulukunta mutta herra varjelkoon minua niiltä. Tuntuma onkin yksi vaikeimpia asioita koko ratsastuksessa, mutta ei se sentään ole mikään Viisasten Kivi joka ratkaisee kaiken muun - niinkuin vaikka toispuoleisena retkottavan ratsastajan, apinan lailla hevosen kylkiin tarraavan stunttimunakyyryn tai epäsopivan satulan.

Hevonen on siis lopultakin aika plajon muutakin kuin pelkkä pää, suu, niska. Toki moni asia riippuu näiden asennosta ja rentoudesta, mutta on se nyt herra paratkoon muitakin ruumiinosia. Eniten hevosen päällä istumiseen ja pysymiseen taitaa kuitenkin vaikuttaa kaksi asiaa - hevosen psyyke, ja se mitä se psyyke aikaansaa hevosen JALOILLE. Menevätkö jalat pukkilaukkaa, vai siivosti ravia uraa pitkin? Sanovatko hevosen aivot; nyt riitti, teeppä kunnon loikka vasemmalle? Vai, että ai miten kiva tämä meidän ratsastushetki, taidanpa vallan rentoutua ja kuunnella vielä tarkemmin mitä ratsastaja nyt haluaisi jalkojeni tekevän. Jos haluaa oikeasti kontrolloida hevostaan putoamisen pelossa, kannattaakin keskittyä enemmän siihen psyykepuoleen ja hevosen pysyttämiseen toleranssi-ikkunassa (vrt ylivire - alivire) jännitystilojensa suhteen, huolehtimalla OMASTA tasapainostaan ja liikkuvuudestaan, ja siitä että hevosen jalat ovat joltensakin hallussa ihan vaan vaikka sen puitteissa että saat hevosesi järkevästi pysähtymään.

Kerrataan vielä. Hevonen ei ole kovin monimutkainen eläin. Se on toki myös kongitiivinen ja ajatteleva ja tunteva nisäkäs jolla on meihin enemmän yhtäläisyyttä biologisesti kuin eroavaisuutta, mutta se on silti hevonen. Ihminen on tässä se hankala apina, joka haluaa yhtä sun toista. Haluaa. Haluan! Mutku mä haluan. Heti, mielellään jo eilen. Kiva, mutta selvitä ensin mitä oikeasti haluat? Miten siihen voisi päästä? Miten siihen voisi päästä järjevästi? Tarvitko apua, jos niin kuka voisi auttaa? Ratsastus ei ole ihan oikeasti mitään rakettitiedettä. Oma kehonhallintamme ja -mielenhallintamme sen sijaan on, ihan ilman hevostakin, ja sen kanssa joudumme pähkäilemään loputtomiin. Hevonen on siinä aika kiva apuri, koska se pakottaa meitä lempeästi tai joskus vähemmän lempeästi kohtaamaan omia haasteitamme, kuten kontrollinmenetyksenpelkoa, kehollista epämukavuutta, jopa eriaisia traumatriggereitä.

Mitä jos kokeilisit ratsastaa hevosellasi seuraavan kerran enemmän "back to basics" asenteella, pitää hauskaa, nauttia tuulesta ja auringosta, antaa hevosen vähän laukata ja pärskiä, kävellä pitkin ohjin ja tuntea kuinka hevosen selkä keikuttaa omaa selkääsi... Go for it. Ei se elämä ole sittenkään ihan niin vakavaa, silloinkaan kun se on vakavaa. Joskus tekee hyvää yksinkertaistaa. Kaikkea.


-Katariina Albrecht

(Kirjoittaja on öisinajatteleva hevosillaan miekkaileva hupsu keretti)