Niin myötä- kuin vastamäessä…
“Mä olen niin rakastunut!”, voit kuulla tuoreeseen kavioliittoon purjehtineen ratsastajan hehkuttavan. Pitkään etsitty ja ehkä hiukan äkkiseltään sitten lopulta ostettu unelmien hevonen on täydellinen, sen kanssa ratsastaminen on täydellistä, sen katsominen on täydellistä ja sen kakkakin on täydellistä. Instagram täyttyy uuden hevosen kuvista, ja ei-hevosihmis-kaverit (mikäli niitä on vielä jäljellä) poistavat viimeistään tässä vaiheessa henkilön postaukset fb-feedistään ja lakkaavat vastaamasta puhelimeen. Polle edestä, polle takaa, polle istuu, polle makaa - huomasitteko pollen uudet pinkit tarhasuojat? Eikö sillä olekin kauniit silmät, maailman kauneimmat! Niistä näkyy koko universumi ja se on sen keskipiste by the way!
Me tiedämme varsin hyvin, mitä kaikille suhteille tapahtuu alkuhuuman jälkeen. Ne arkistuvat. Lätsähtävät. Tulee ongelmia. Tulee pettymyksiä. Niin voi käydä aika nopeastikin. Hevonen ei olekaan enää mansikoita kakkiva yksisarvinen tai muuten vaan tarunhohtoinen ja maaginen eläin, vaan todella ärsyttävä ja vaatelias puolitonninen tuhma eläin, joka tuhoaa talouden, ajankäytön, ihmissuhteet ja terveyden. Hevosesta alkaa tulla ilmi sen elämän varrella omaksumia erikoisia tapoja ja vaatimuksia. Suloinen vekkuli terottaakin hyvin tottuneesti hampaitaan kengittäjien takapuoleen, pelkää kuollakseen heinäntuojan ikea-pussia, ei uskalla kulkea polkupyörän ohitse vaikka levyseppä-hitsaaja työssään on ihan ok, palelee tarhassa mutta silppuaa järjestelmällisesti ja suurta keskittyneisyyttä osoittaen kaikki kalliit loimensa, ei hyppää nimenomaan keltaisia puomiesteitä ja on krooninen irtokenkäilijä josta pääsemmekin sujuvasti kohtaan yksi. Kaiken lisäksi tuntuu siltä, että koko ajan sataa vettä. Ihan koko ajan. Onko aina ennenkin syksyisin satanut näin paljon vettä? Miksi tanssiva balleriinani on muutunut kiito-oravaksi? Sen piti polkea ja minun ohjata mutta tilanne onkin kääntynyt hassusti toisin päin? Fak.
Jos onneton hevosenomistaja pysyy kavioliitossaan vahvana ja hänellä on hyvä kavioliittoterapeutti tukenaan, tilanne voi olla vielä pelastettavissa. Pikaistuksissaan ostamansa hevonen ei ehkä olekaan ihan täydellinen, mutta ei nyt aivan surkeakaan. Onhan siinä paljon hyvääkin; sillä on nätit silmät ja helppo harjoitusravi, se on hyvä rehunkäyttäjä ja siten hirveä läski joten siitä voisi saada ihan hyvät rahat teurastamoltakin. Hevosenomistaja googlettaa vuoroin paikallisia tilateurastamoja ja ongelmahevoskouluttajia, mutta lievä stressin siivittämä keskittymishäiriö vie hänet silti lopulta YouTuben “näin letität pitkäharjaisen hevosen” - tutorialeiden kautta tilaamaan vielä yhden satulahuovan hevostarvikeliikkeen postimyynnin alesta. Hevosen aiheuttaman ahdistuksen on empiirisesti todettu vähenevän käänteisesti verrannollisesti hevostarvikkeiden shoppailemisen kanssa. Uusi satulahuopa siirtää ahdistusta ainakin päivällä. Tosin ratsastuksesta ei meinaa enää tulla mitään, koska motivaatio on nollassa. Mutta uutta satulahuopaa on kiva katsella.
Jossain vaiheessa kaikkea kurjuutta kesän kisakauden rusettihaaveet alkavat murentua, ja sitä on tyytyväinen jos saa edes itsensä tallille, ihanasta pollesta pedoksi muuttuneen elukan lassottua ja satuloitua sekä ratsastettua hiukan kevyttä ravia loivassa avotaivutuksessa siinä maneesin turvallisemmassa päädyssä, ettei peto poista pilottia satulasta. Ehkä se viimeisin rehumyyjän mainostama myslisäkki oli liikaa. Pedolla on virtaa, kuskilla ei. Tässä kohtaa koetellaan uskoa. Sekä hevosen että ihmisen. Ratsastajaa eniten vituttaa kaikki, eikä hevosellakaan ole erityisen hauskaa. Kaikki opitut taidot valuvat kuin lumet maaliskuisen maneesin katolta eikä kumpikaan osapuoli ole enää ratsastususkossaan kovin vahva. Pitäisikö lopettaa koko laji? Keksiä joku ihan muu kiva harrastus? Hamsterinkasvattajat ovat kuulemma ihan yhtä kaheleita, ja tappelevat foorumeilla erilaisista jyväsekoituksista. Jos vaikka sauvakävelyä?
Tulee kevät. Reipas valmentaja ja terapeutti ja kukkatippakuiskaaja on otettu apuun ja petoa hinkattu hangessa ja pusikossa, eikä se ole enää ihan niin paha. Valmentaja on sitä vähän kehunutkin ja valanut ratsastususkoa sekä kuskiin että kaakkiin. Aurinko paistaa. Sormiin palautuu tunto ja kasvoihin väri. Kyllä tämä tästä! Kavioliitossa alkaa uusi vaihe. Pitkissä kavioliitoissa näitä myötä- ja vastamäkiä voi tulla montakin. Välillä polle teloo itsensä, kehittää mystisiä sairauksia ja aiheuttaa taloudellista päänvaivaa. Pitääkö kaikki aina rikkoa? Viides saman vuoden aikana rakennettu heinäautomaatti ei enää naurata avuliasta aviomiestä. Välillä mietit onko hevosesi sittenkin omaa sukua majava jolla on kompulsiivinen tarve tuhota kaikki puumateriaali maan päältä. Sentään sitä on jo oppinut ostamaan halpisloimia niiden kalliiden sijaan, koska pollella on edelleen paha tapa repiä kaikki loimensa. Se on myös jotenkin jännästi karaistunut ja pärjää ilman jatkuvaa loimittamista. Tiedättekö muuten mitä pieni lauma hevosia tekee hehtaarin metsäalueelle vuodessa? Niin.
Ei se siis pelkkää kamaluuttakaan ole. Pitkän kavioliiton yksi hauskoja puolia on ehdottomasti yhteisen kommunikaation paraneminen. Moni on kuullut negatiivisesta vahvisteesta, naksutinkoulutuksesta ja narunpyörityksestä mutta entäpä nalkutinkoulutus? Se se vasta tehokasta onkin. Kengittäjän takapuolta vaaniva hammasrivistö (jota on muuten paikattu klinikalla viidellätonnilla kun pollen arvo on enää ehkä sata euroa) vetäytyy äkisti takaisin huulten taakse omistajan katsoessa pahasti viatonta luontokappalettaan mutisten “mä näin ton!” Muita suosittuja nalkutinkoulutuksen kohteita ovat mm odottaminen ja paikallaan seisominen, saman samperin ikeasäkin säikkyminen vuosi toisensa jälkeen sekä akuutti dementia jossa hevosesi on unohtanut kaikki oppimansa kouluratsastusliikkeet yön aikana. “Hei nyt sitten!” …”Pitääkö tästä taas ruveta!” … “Oikeesti!”… “MITÄ sä teet?!” - ovat nalkutinkoulutuksen tyypillisiä lausahduksia. Tuntuuko tutulta? Saumattomassa vanhassa kavioliitossa toinen osapuoli ymmärtää aika nopeasti, mistä nalkutuksessa on kyse. Sama pätee kyllä toiseenkin suuntaan. Kumpi kouluttaa kumpaa…? “Kyllä mä sitten menen jos sä annat pitkät ohjat”… “Heti kun lopetat ton sun ainaisen perseellä puristamisen niin menen suoraan”… “Jääpä kerran vielä ohjaan kiinni niin saat maistaa tuota seuraavaa okseria, tuliko aromisuolat messiin?” …. “Valitsetko varmasti raippaa pyllylle omasta virheestäsi? Kuinka pitkän saikun haluat tällä kertaa, riittääkö ihan pari päivää vai laitetaanko saman tien viikko?” :D
Kun pitkään jatkuneen kavioliiton askelmerkit ja säännöt ovat selvillä kivasti molemmille osapuolille, säännöistä voi myös joustaa. Voi hupsutella. Tosin yleensä ratsastajan hupsuttelua katsotaan paremmalla silmällä kuin hevosen joten sikäli tilanne ei ole ihan tasa-arvoinen. Jos ratsastaja päättää tehdä “vapaana työskentelyä” eli libertyä, se on ihan kiva ja valveutunutta ja sivistynyttä mutta jos hevonen päättää tehdä libertyä kesken ratsastuksen, sitä pidetään usein aika huonona käytöksenä. Etenkin koska se edellyttää ratsastajan poistamista ennen harjoituksen varsinaista alkua. Varusteiden vähentäminenkin lähtee yleensä kyllä ratsastajan aloitteesta, ilman satulaahan on kiva mennä talvella kylmällä säällä. Tiedossani on tosin muutamia melko kepuleita hevosia jotka osaavat riisua suitset päästään kesken ratsastuksen, ellei niitä esimerkiksi letitä harjaan kiinni tai hirtä niin kireälle että ne viattomat bambisilmät pullistuvat melkein päästä. Konstit on monet sanoi poni kun ratsastajalla lattiaa pyyhki.
Mitä eväitä tarvitaan että alkuhuumasta tulisi pitkä kavioliitto? a) Matikka nelonen ja uskonto kymppi. Onhan tämä ihan hullua touhua joka tapauksessakin. b) Vahva ratsastususko sekä kuskille että kaakille. c) Osaava kavioliittoterpautti joka voi inkarnoitua valmentajan, opettajan tai muun tukihenkilön muodossa. d) Sisua.
Good luck!
Minkälaisia kokemuksia Sinulla on pitkistä kavioliitoista?
Katariina Cozmei
