Tutkimusretkiä Iberian niemimaalle, osa IV

Toiset viettävät lomansa aurinkorannalla, toiset satulassa...

Kävin jälleen Espanjassa ja Portugalissa bongailemassa kivoja hevosia, ja oppimassa lisää kasvatuksesta, roduista, ratsastuksesta, kaikesta. Matkan aikana pääsin taas näkemään kaikenlaista opettavaista, mutta tässä pieni tiivistelmä.

Heti ensimmäisenä päivänä loikkasin autoon ja ajoin ystäväni kanssa maaseudulle katsomaan erään kuuluisan kasvattajan ja kilparatsastajan varsoja ja myyntihevosia. Vietimme fantastisen iltapäivän hevosten parissa, ja saimme ihailla maestron taitoa käsitellä nuoria hevosia picaderossa. Oli hienoa päästä taas seuraamaan työskentelyä, jonka varmuustason voi saavuttaa vain sukupolvien yli jatkuvalla perinteellä...

Kohtasin muutamia erittäin mielenkiintoisia hevosia, joista osa tulee varmasti Suomeen luokseni, jahka saan omat toimitilat järjestykseen. Sitä odotellessa ;)

Seuraavana päivänä kävin ratsastamassa toisessa paikassa erästä siitosoria, jonka omistaja halusi esitellä minulle orinsa ja varsansa. Tämä tummanruunikko ori oli erittäin hurmaava luonteeltaan - ratsastin sillä 15 minuuttia sen jälkeen, kun se oli astunut tamman, ja se käyttäytyi erinomaisesti (oli tosin ymmärrettävästi hieman voipunut). Oriin nimi herätti minussa hilpeyttä: se oli nimeltään Enamorado, rakastunut. Kieltämättä
oriin suurissa yöntummissa silmissä oli rakastuneelle tyyppillinen haikaileva katse, joten nimi oli sikäli osuva. Ratsastin myös toista oria, jossa oli paljon kartusiaaniverta. Tämä ori oli pieni ja herkkä, "mucha chispa", paljon kipinää. Kävimme viimeisenä iltana ystäväni kanssa näillä kahdella maastoretkellä, laukkasimme tukka tuubilla pitkin kumpuilevia niittyjä kaniinit ja laululinnut seuranamme. Helteisen iltapäivän jälkeen viilenevä tuuli hulmutti hevosten harjaa ja laukkasimme kirjaimellisesti auringonlaskuun, ihanaa!

Kävin taas myös Portugalin puolella ihailemassa lusitanoja. Rakastun tuohon upeaan rotuun kerta kerralta enemmän ja enemmän!
Tällä kertaa visiitti oli erityisen mieleenpainuva. Tallilla on muutama erittäin laadukas siitosori, joista olen haaveksinut yhtä tiettyä tammalleni. Ori on jo vanha herra, astunut viimeiset 17 vuotta, tehnyt aikoinaan myös uraa koulukisoissa. Olen nähnyt oriin jälkeläisiä muutamassa ikäluokassa, ja ne tekivät suuren vaikutuksen uteliaalla ja rohkealla luonteellaan. Siitäkään ei ole haittaa, että ori jättää kokoa, pitkää kaulaa, ryhtiä ja rakennetta. Ratsastin ensin pari muuta hevosta ja sitten tämä vanhaherra tuotiin kentälle satuloituna. En ollut uskoa silmiäni! Sain ratsastaa Hänellä!! Oriilla ei oltu ratsastettu kunnolla kahteen vuoteen, se oli vain astunut, mutta se teki siitä huolimatta sarjavaihdot ja piaffit tuosta vaan vanhasta muistista :D Mikä fantastinen hevonen! Ja olipa julma temppu tallinpitäjältä, nyt minun on ehkä PAKKO astuttaa tammani tällä kuninkaallisella olennolla. Pahus ;-)


Pääsin nauttimaan myös toisenlaisesta kyydityksestä: hienot hannoveritammasta putkautetut muulit vetivät ylväänä kärryjä. Eivät muuten ole mitään velttoja eläimiä nämä!! Täynnä energiaa olevia voimapesiä, kuuden hengen lasti ihmisiä nousi mäkeä ylös kevyesti ravaten. vau.

Portugalin puolella bongasin myös erään hevosen joka jotenkin sytyttää joka kerta kun olen ratsastanut sillä. Hevonen on 5-vuotias siitokseen hyväksytty lusitano ori, erittäin herkkä, hyvin energinen ja kipinöivä. Se nimikin on enteellisesti Vulcao, tulivuori! Joka kerta kun ratsastan tätä hevosta, se jää mieleeni kummittelemaan, viimeksi näin jo untakin siitä seuraavana yönä. Ystäväni totesi saman tien meidät kentällä nähdessämme, että Tuo on Sinun Hevosesi, mutta harmin paikka kyseinen hevonen on rahtusen tyyris rahapussilleni ;) Lottojumalien armahtaessa säntäisin ostamaan sen hetimiten, mutta siihen asti on tyytyminen vain ihailuun. Mutta elämässähän on hyvä olla haaveita ja tavoitteita, eikö? Harvoin kohtaa hevosta, jonka kanssa kemiat mätsää ensi minuuteista alkaen, etenkin jos hevosta pidetään yleisesti ottaen hiukan hankalana. En tiedä, ehkä olemme yhtä hulluja?! :D

Tutkiskelin samalla reissulla lusitanojen sukupuita ja perehdyin varsojen näyttelykoulutukseen. Sangen mielenkiintoista! Lisäksi yritän nyt astuttaa tammani (Prinsessan emä) tällä upealla vanhalla herralla, raportoin sitten täälläkin projektin etenemisestä.

Reissu oli siis jälleen varsin opettavainen ja mielenkiintoinen. En malta odottaa, koska pääsen taas tammien varjostamalle laitumelle seuraamaan varsoja, ihailemaan cremellojen sinisiä silmiä ja tuntemaan pitkänä hulmuavan harjan kasvoillani laukatessani kukkulaa ylös...

Rinsessan päiväkirjan kevätkuulumiset

Iihahahaa, ihana, kevät on täällä!
Ruoho vihertää ja linnut laulaa eikä partakaan ole enää kuurassa päivät läpeensä.

Kevät onkin ollut osaltani varsin jännittävä.
Olen käynyt taksilla isossa talossa jossa oli sellaisia juttuja, joiden yli piti hypätä. Tässä on siitä mamin ottamaa todistusaineistoa.



Sen lisäksi jouduin luopumaan talviurheilusta, kun kevät tuli ja lumi suli, onneksi puro sanoi puli puli: rrrrakastan vesileikkejä!! Se-joka-tuo-ruokaa käy joka päivä täyttämässä juoma-astiaa, ja samalla voi tuurilla saada hiukan vettä päälleen Käärmeestä, joka sihisee ja josta sitä vettä tulee. Kivaa! Hiukan tuoltakin puolelta, kiitos...

Huomaan lisäksi, että kesäkarvan myötä olen vaalenemassa. Kääk! Onneksi keksin hyvän tavan pitää yllä eksoottista tummaa väriäni. Kuralätäkössä piehtaroimalla saa oikein kivan ruskean suojavärin, hienoa. Jostain syystä mami ei kannusta tätä(kään) aktiviteettia lain, tylsä tyyppi.

Huonojakin juttuja mahtuu tähän kevääseen, loukkasin vähän jalkaani epähuomiossa, kun leikittiin tyttöjen kanssa. Mielestäni olen ihan terve eikä sitä tarvisi yhtään hoitaa, mutta se-joka-tuo-ruokaa suhistelee Käärmellä sitä jalkaa ja pistelee peffaani jotain tavaraa, tosi kivaa hei. Mamikin kävi jonkun oudon naisen kanssa täällä sörkkimässä jalkaani ja jouduin syömään kaikkia pahanmakuisia juttuja, mutta olo oli kaikkien näiden ihmisten hoitotoimenpiteiden jälkeen kieltämättä hiukan parempi. Sain lohdutukseksi syödä hiukan uutta ruohoa maasta, voi miten hyvältä se maistuikaan!

Odotan innolla kesää, mahtaako mami viedä minut taksilla laitumelle? Täällä Suomessa onkin ihan erilaista ruohoa kuin kotimaassa; vihreää ja mehukasta, ja sitä on paljon. Ihanaa! Kunpa kesä tulisi jo pian.

.
video (c) K.A.

Tutkimusretkiä Iberian niemimaalle, osa III

Maaliskuu 2007
Säätä, sääriä ja maaseutumatkailua

Vietin taas antoisan kaksiviikkoisen Espanjan ja Portugalin maaseudulla hevosten parissa. Sääherra ei tosiaan jostain syystä pidä laisinkaan meikäläisestä, ja aina kun astun ko. niemimaan maankamaralle, saan niskaani rakeita, heinäsirkkoja ja hirmumyrskyjä... tällä kertaa vältyin onneksi niiltä, mutta hyytävän kylmää tuulta ja vaakasuoraa vesisadetta riitti kotitarpeiksi. Ja ihmettelyä siitä, miten minulla voi olla kylmä, minähän olen Suomesta? Niin. Se, että on sattunut syntymään tänne napapiirin tuntumaan, ei tarkoita suinkaan sitä, että rrrrakastan kylmää keliä. No, viimeisinä päivinä tosin paistoi jo aurinkokin siniseltä taivaalta, ja sain kotiin tuomisiksi mukavasti punertavan nenän ja poskipäät (luulevat vielä että juhlin koko matkan ;D).

Sitten itse asiaan; hevosiin!
Ratsastin ensimmäisen viikon PRE hevosia Espanjan puolella, aika laidasta laitaan, 3v varsoista kokeneempiin aikuisiin.
Ratsastamistani hevosista ihastuin kovasti 4 v tammaan, joka oli todella herkkä ja miellyttävä, ja valtavan huumorintajuinen. Hän pääsi laitumelle poniruunan sekä muutaman muulin kanssa, ja poniherra oli hyvin mustasukkainen tammastaan, ja piti selvää hajurakoa lähenteleviin muuleihin. Pikkulauman edesottamuksia oli hauska seurailla, mutta työt kutsuivat seuraavien hevosten kyytiin.

Haastavin ratsastamani hevonen oli 6 vuotias ori, joka oli täysin hysteerinen, mutta todella osaava hevonen. Jouduin tosissani tekemään töitä oman istuntani kanssa, koska hevonen reagoi jo pelkästään hengityksen muuttamiseen, puhumattakaan siitä, jos en hallinnut omia jalkojani. Pohkeen piti olla koko ajan hellästi kiinni hevosessa, ja itse asiassa tiivistää alapohjetta sitä enemmän, mitä hevonen alkoi keittää. Ystäväni kuvasi tilannetta hyvin sanoessaan, että "yritä ajatella, että halaat hevosta jaloillasi". Ohjalla taas ei saanut tehdä mitään, vaan puolipidätteet ynnä muut turhat hetkutukset olivat tiukasti pannassa. Alkutilanne oli täten se, että hevonen kirmasi tukka putkella ympäri maneesia silmät pyörien ja meikäläinen vaistonvaraisesti apinana ohjasta killuen, ennen kuin ryhdistäydyin ja keräsin itseni (kiitolaukassa tämä ei ole ihan itsestään selvää, hehe) käsi rentoutui ja "halasin hevosta jaloillani". Oho, se pysähtyi... ;D

Ratsastus on siitä hauska laji, että vaikka se on pirun vaikeaa, onnistumisen tunteen ja ahaa-elämysten voimalla jaksaa taas puurtaa vaikka kuinka pitkään. Lopulta sain taottua päähäni ko. hevosen käyttöohjeita sen verran, että esitimme jo ystävääni tyydyttäviä sulkuja ja piffejä, jotka ko. hevonen siis osasi vaikka unissaan, jos vaan ohja oli hiljaa ja kroppa säärten syleilyssä.


Nössö-Hössö

Kun astuu välimerelliseen patriarkaaliseen machokulttuuriin pohjoismaalaisena naisena, voi odottaa koomisia tilanteita... Huvittava episodi sattui mm. tallille juuri tuodun suloisen, kuusivuotiaan ruunivoikon oriherran suhteen, joka oli aluksi niin kauhuissaan, ettei tahtonut päästää edes karsinaansa, mistään muusta puhumattakaan. Hevonen oli kyllä koulutettu hyvälle perustasolle selästä, mutta oli maasta käsin niin kauhusta kankeana, että jäin miettimään, mitä ressukalle oli joskus tapahtunutkaan. Vietin vapaahetkiäni herran karsinassa istuskellen ja herkkupaloja syötellen, joka aiheutti valtavaa huvitusta tallipoikien keskuudessa. "Mikset sinä vaan aja sitä nurkkaan ja laita riimua päähän? Ihme hössötystä. Hevonenhan on ihan hinttapuli. Sovitte hyvin yhteen. Naiset! :D Mutta muutaman päivän kuluttua pikkuherra jo antoi satuloida itsensä vapaana karsinassa; olkoonkin turhaa hössötystä, mutta suomalaiselle pikkutädille tuo oli suuri hetki. Eikä hevonenkaan tuntunut valittavan.

Toinen huvitusta herättänyt nössö-hössö tapaus oli hirmuisen kuuma alter real – linjainen lusitano ori, josta minua ensin varoiteltiin monta päivää. Ori oli tullut talliin uudelleenkoulutettavaksi, koska se oli oppinut mm. ikävän tavan keulia rajusti ja harkitusti. "Tämän selkään noustessa pitää olla todella varovainen, ettei osu vaan jalalla sitä kylkeen, eikä nykäise ohjasta, eikä narisuta satulaa, eikä sitä ja tätä... ja sitten selässä ei saa ottaa yhtään edestä, eikä tehdä liian kauaa samaa asiaa, eikä koota laukkaa liikaa, eikä pyytää liian jyrkkää väistöä, mutta pitää se koko ajan töissä ja kiinnostuneena... haluatko kokeilla sitä?!"
.
.
Noh.

Pakkohan sinne selkään oli kiivetä, ja marssin aluksi ihan reippain mielin hevosen vierelle, silitin kaulaa, orin mulkoillessa minua epäluuloisesti. Varovasti hivutin jalan jalustimeen, ja hannasin siihen paikkaan. Mitäs nyt? Miten ihmeessä voi kiivetä ison hevosen selkään ilman jakkaraa niin, ettei vahingossakaan osu varpaalla hevoseen, ei narisuta satulaa, pitää ohjan täysin löysänä, on rento ja letkeä... kuin heinäseiväs kaikkien varoittelujen jälkeen! Taas tallipojat nauroivat lokkina, että on tuo suomalainen sitten lystikäs. Vähän niin kuin koulutettu marakatti. Ostakaa lippuja! Suomalainen ratsastaa, tai yrittää ratsastaa :D
Hetken punasteltuani vedin henkeä ja nousin selkään, ja hevonen seisoi kuin tatti korvat lurpullaan. Olikohan minua huijattu. Selästäkin se oli vallan mukava ja itse asiassa pidin hevosesta.


Seuraavana päivänä totuus kuitenkin paljastui kaikessa karmeudessaan kun hevosen selkään kiipesi hiukan brutaalimpi ratsastaja, joka tökkäsi hevosta varpaalla kylkeen, läsähti satulaan ja nykäisi ohjasta – hevonen veti sellaiset keulimisrodeot että meinasin kakkantaa housuuni sen nähdessäni. Varovaisuudelle oli siis tilausta tässä tapauksessa.


Jotta homma ei olisi ollut pelkkää survivalia ja kesyttelyä, bongailin myös mm. hauskan värisiä hevosia reissulla, mm kuvassa poseeraava kaunis pre:n ja appaloosan risteytystamma, aika kaunis? :D
Tai tämä "isabellan" värinen (suomessa myös cremello) oripoika, joka katseli sinisillä silmillään?






Hikeä, ja vähän vertakin

Portugalin puolella sainkin sitten oppia oikein ämpärikaupalla lusitanoista ja klassisesta kouluratsastuksesta. Paikallinen ystäväni ja opettajani piti päivässä 4 valmennustuntia, jopa putkeen, joka vaati kyllä jo turnauskestävyyttä, vaikka olenkin tottunut ratsastamaan paljon. Ratsuinani olivat uljaat lusitano-oriit, jotka olivat hyvin koulutettuja ja ratsastettuja, oli silkkaa iloa päästä ratsastamaan näitä hienoja otuksia hyvän opettajan silmän alla, vaikka välillä iskikin jo kramppi ;D Pidin kaikista hevosista joita ratsastin, mutta hauskimpana mieleeni jäi nuori ja erittäin hieno siitosori, joka oli kuin suoraan lapsuuteni hevoslehtien kansikuvista; uljas ja jalo, pitkäjalkainen ja kauniskaulainen korskea ratsu, joka ravasi uskomatonta ravia metrin mittainen harja lepattaen kuin lippu, jestas sentään. Ratsastettavuuden kannalta upein hevonen oli vasta neljävuotias oripoika, joka oli niin ihana luonteeltaan ja niin hyvin ratsastettu, että virnistelin typeränä kierros toisensa jälkeen.

Pääsin tyyppaamaan mm. 3 vuotiasta härkätaistelijan omistamaa koulutuksessa ollutta lusoarabia, joka oli siis lusitanon ja arabianhevosen risteytys, ja hyvin suosittu härkätaisteluissa ja ylipäätään käyttöhevosena. Hevonen oli hirmuisen kuuma, herkkä, nopea ja sähäkkä, tuntui kuin olisi istahtanut ison jaguar S-typen jälkeen pienen sporttiavoauton kyytiin :D vruum vruuum

Kävin myös ahkerasti ihailemassa varsoja. Talleilla oli monta aivan ihanaa pientä ori- ja tammavarsaa isoissa laumoissa, monta neliökilometriä käytössä. Vau. Varsat olivat silti kesyjä ja antoivat koskettaa itseään, ja huippu-uteliaita! Ongelmana oli löytää varsat isoilta laitumilta, autolla ei voinut ajaa sisälle laumaa etsittäessä, tai lauma hieman tutki=rikkoi kaiken mikä autosta lähti irti, ja yritti tunkea jopa autoon sisälle. Tulikin patikoitua useampi kilometri varsojen perässä...


Hevoshommien varjopuolikin tuli pariin otteeseen ikävästi esille muutaman yllättävän tapaturman muodossa. Ikinä ei voi tietää, mitä eläinten kanssa sattuu! Tarkistelkaa vakuutuksianne... koska mistä voisi olettaa ikinä, että jos hevonen karkaa tarhastaan, kirmaa pitkin puutarhaa, se saattaa liukastua kivetyksellä ja kaatua pensasaitaan sillä seurauksella, että pensasaidan oksa katkeaa ja lävistää hevosen otsan? En hetkeen unohda sitä näkyä, kun suloisen nuoren hevosen kaunista otsaa koristaa valtavan kokoinen keppi, ja olemme kaikki varmoja, että hevonen ei tule selviytymään. Luojalle sekä eläinlääkärille kiitos; keppi jäi otsaluuhun eikä vahingoittanut pään herkkiä kudoksia syvemmältä, ja hyvällä hoidolla hevonen on nyt jo toipumaan päin ja palaa täysin ennalleen. Huhhuh. Toinen paha tapaus sattui, kun vasta laitumelta lassottu nuori tamma piehtaroi karsinassaan yön aikana ja jäi jalastaan kiinni yli metrin korkeudessa oleviin kaltereihin, vaikka niiden piti olla mitoitettu niin, ettei se olisi mahdollista. No, olipa vaan, ja tamma roikkui koko yön takajalkansa varassa melko korkealta, onneksi sekin on jo hyvää vauhtia toipumassa koettelemuksestaan.

Jos metsään haluat mennä nyt, niin takuulla yllätyt...

Näin myös muita, hevospiireihin ulkopuolisiani ystäväni reissun aikana, ja erään hyvän ystäväni kanssa, joka on biologi ammatiltaan, lähdimme ex tempore etsimään läheiseltä suojelualueelta harvinaista orkideaa. Ajoimme kaupungin ulkopuolelle useamman kymmenen kilometriä, ja käännyimme mukana olleen toisen tutun ohjeiden mukaan pienelle tielle, joka aina vaan pieneni ja muuttui kuoppaisemmaksi ja mutkaisemmaksi. Mailla eikä halmeilla ollut mitään asutusta, ja vihdoin saavuimme isolle suojelualueelle, jossa oli mm. merkittyjä patikointireittejä ja todella hienoja maisemia.

Osoittautui kuitenkin, että olimme hieman väärällä tiellä, ja yritimme päästä oikealle reitille. Ystäväni pieni kauppakassiauto oli retkestämme kuitenkin eri mieltä, ja päätti pudottaa pakoputken ja äänenvaimentimen keskelle tietä... Emme tienneet aivan tarkkaan, missä olimme, mutta saimme muutaman tunnin odottelun jälkeen paikalle vihdoin lava-auton, joka otti sekä meidät että auton kyytiin.
Ongelmana oli, että aurinko jo laski, oli todella kylmä, emmekä olleet varautuneet näin pitkään retkeen, joten siellä sitten värjöttelimme kolme ihmistä ja koira, kiroillen ja odottaen. Yöllisestä metsästä kuului merkillisiä ääniä, ja koska lähimmät valot olivat useiden kilometrien päässä, pimeys oli läpitunkevaa. Autoakaan ei voinut pitää käynnissä, edes virtoja päällä, koska akku alkoi hyytyä. Pääsimme lopulta onnellisesti kotiin ja autokin on jo korjattu, mutta mitä taas opimme tästä? Älä lähde autoilemaan liian kevyesti pukeutuneena, äläkä yritä ajaa pikkuautolla karseaa metsätietä kilometrikaupalla.

Niin ja se orkidea? En ole vieläkään nähnyt sitä ;)



Kaikki kuvat: (c) Nti K

Rinsessan päiväkirja, helmikuu

Hei vaan kaikki kivat lukijat taas.
Helmikuu onkin ollut hassu kuu, olen yrittänyt saada jotain tolkkua tästä Suomen talvesta, onko se aina tällaista?! Siitä tietää että on melko rapsakka keli, kun aamulla kun heräilen ja käyn aamupisulla, se jäätyy ennen kuin osuu maahan, hyi hitsi.

Olen tehnyt empiirisiä tutkimuksia Suomen talvesta, ja siitä miten siitä voi selvitä.

1. Takki.
Suomessa pidetään talvitakkeja. Takki on sellainen peitto, joka köytetään varsan ympärille. Sitten ei ole kylmä. Mami toi minulle tosi paksun takin, ja se on musta ja minusta ihan kaunis. Kelpaa. Tosin, kun se laitettiin ylleni ensimmäistä kertaa, ja oli tosi kylmä, se piti sellaista kaameaa rapinaa ja takajalkojen välissä oli koko ajan joku juttu, seisoin ihan hiiskahtamatta paikoillaan jalat levällään ja odotin että se menis pois. No ei se mennyt! Se-joka-tuo-ruokaa sanoi että ne ovat jalkalenkit ja kuuluvat asiaan. Jaaha. Olen nyt viisaampi. No mutta kuitenkin, takki pitää olla. Odotan innolla minkä värisen kevättakin saan.

2. Talviurheilu
Jotta kaunismuotoiset raajani pysyisivät vetreinä, olen kehitellyt erilaisia talviurheilulajeja. Suosikkini on kyykkäloikka. Kyykkäloikassa otetaan vauhtia, jarrutetaan takajaloilla, niiataan pyllyä maahan ja sitten vaan ponnistetaan ilmaan. Ja toistetaan. Helppoa. Noi muut ei osaa, eikä arvosta. Ihme touhua. Näin se tehdään:



Sitten mä kehitin toisenkin talviurheilulajin, ja se on hiihto.
Hiihtoa varten tarvitaan vesisaavi, joka ensin kaadetaan, ja kaatunut vesi sopivasti jäädyttää kivan hiihtoradan. Sitten laitetaan etujalat saaviin, ja potkitaan villinä vauhtia takajaloilla. Bonuksena hiihtämisestä tulee tosi kova rahina ja meteli, ja nuo muut aboriginaalit näyttävät pelkäävän sitä. Hauskaa.
Vähemmän hauskaa on, että hiihtoväline hajoaa muutaman toiston jälkeen, ja se-joka-tuo-ruokaa on hyvin, hyvin vihainen. Mami toi minulle sellaisen lötkön vadin, jonka kanssa voisi hiihtää, mutta ei se ole yhtään niin kiva.

Sitten on vielä kolmas talviurheilulaji. Se on aitajuoksu.
Mutta tämä on minulta jyrkästi kielletty, joten en kerro siitä enempää.

3. Kaverit
Talvella ei pärjää ilman kavereita. Kenen päällä sitten lepuutettaisiin turpaa? Kenen kanssa voisi yhdessä kölliä pahnoilla? Ketä voisi sitten purra persuksista? Ketä voisi ajaa takaa pysyäkseen lämpimänä? Kaverit on pop.

4. Ruoka
Talvella nälättää jotenkin tosi paljon enemmän. Metallinen juttu on aina ihan täynnä ruokaa, mutta mitäs jos se loppuukin? Varmuuden vuoksi en anna kenenkään muun syödä silloin kun itse syön. Minäminä. Minulle. Minä otan. No sen mustan annan tulla viereen syömään, että voin välillä pyyhkiä turpani sen selkään. Siisti pitää olla kuitenkin.

Räps räps,
Rinsessa



Kuvat: nti K ja nti O

Rinsessan päiväkirja, tammikuu

Viu vaan täältä lumen keskeltä!
Nyt se talvi sitten tuli, hilmuinen määlä lunta. Ensin vähän jänskätti, voiko siinä kävellä normaalisti, mutta ihan hyvin voi! Ja voi myös piehtaroida ja hangata kutisevaa selkää, ai että se on kivaa.

Täällä kävi joku täti, jolla oli rapisevia papereita ja jotain instrumentteja. Kuulemma "tunnistettiin", no eiks nämä ymmärrä että mä olen hevonen?! Pitääkö sitä varten erikseen joku ekspertti tänne pyytää. Jestakkoo nämä suomalaiset ovat omituisia. No, kuulemma olen nyt sitten tunnistettavasti hevonen, hieno homma.

Vähemmän hieno homma oli, että meitsi raastettiin julmasti heinäkasalta tässä yks ilta, ja pihalla odotti Taksi. Alkoi ihan jännittämään, mihin mennään? Kävelin rohkeasti siltaa ylös, mukana oli toinenkin tyttöhevonen, mutusteltiin siinä heiniä ja rupateltiin matkan ajan. Perillä odotti iso Talo, jonka vieressä oli aitaus. Aitauksessa juoksenteli jotain hassuja eläimiä jotka viskoivat takajalkojaan villisti ilmaan, mikä lie jumppavartti siellä oli meneillään. No, me mentiin sisälle sinne Taloon, ja siellä oli ihanan pehmeää hiekkaa ja valoisaa ja kivaa!



Seinille ne olivat ripustaneet jonkun hevosen kuvia, joka oli ihan saman näköinen kuin minä... ihme juttu! Kävin kurkkimassa niitä kuvia, ja ne liikkuivatkin! Yritin myös sännätä kuvan läpi toiselle puolelle, jos se olisi ollut madonreikä takaisin Portugalin lämpöön? Tai johonkin toiseen ulottuvuuteen jossa on lämmintä ja rajattomasti pomotettavia kanssahevosia? Mut ei. Löin otsani kuvaan pari kertaa, ja totesin, että parempi olla yrittämättä.

Sitten sinne taloon tuli jotain ihmisiä, ja ne söivät keksiä, minäkin otin yhden. Mami ja se-joka-tuo-ruoat kantoivat taloon värikkäitä puisia juttuja ja tekivät niistä epämääräisen hökötyksen, ristikon. Muistelin että portugalinmami oli tehnyt samantyyppisiä juttuja, ja niistä piti hypätä yli. Syytä en ole tähän päivää mennessä keksinyt, ihan turhaa hommaa, mutta hyppäsin siitä kuitenkin omatoimisesti kerran kokeeksi. Hupskeikkaa ei tuntunut missään. Tylsää lähinnä. Mutta se mun kaveri, kun oli mukana, meni yli uudestaan ja uudestaan, ja ne vielä nostivat sitä päällimäistä puuta, ja aina vaan se meni yli! Aika taitavaa. Minä vaan tyydyin juoksemaan ympäri ja ympäri, tuuli suhisi korvissani, kuvittelin olevani aavikolla. Hiekkaa ja kaikkea!

Kävin myös mönkimässä siellä hiekassa, ai että se oli pehmoista ja kuivaa. Mami nauroi, että olinpa tosi tyylikäs, kun hieman hikistyneeseen (hitsi unohdin laittaa rexonaa) karvaani tarttui kaunis ruskea kuorrutus... Mutta se oli sen arvoista!


Sitten kun aikamme säntäiltiin pitkin Taloa ja se kaveri loikki puukeppien yli riittävästi, saimme takit päälle ja lähdimme kohti kotia. Tosin kaveri olisi halunnut jäädä Taloon, mutta se-joka-tuo-ruoat patisti sen kyytiin ja mä loikin perässä. Nälkäkin oli jo, eihän nyt yhdellä keksillä pitkälle pötki, kaloreitakin kului ainakin miljoona siellä juostessa, huh!

Maanantaina 29.1. täytin kaksi vuotta, ajatelkaa, olen jo Iso Tyttö! Mami uhkaili, että joudun töihin vielä keväällä, joidenkin pitkien ohjien kanssa. Töihin? Pitkien? Ohjien? Kuullostaa tosi pahalta, minähän olen kuitenkin vasta varsa hei... Tai siis en ole... kun Iso Tyttö... mutta en niin iso... tai siis... äh, mitenkähän tästä luikertelisi. No, ehkei se ole niin paha juttu, laisinkaan.



Rinsessan hovikuvat: vilukko.net