Varoitus! Seuraa karkeaa yleistystä ja sarkastista tekstiä.
Tätiratsastaja - sanaa pidetään jostain syystä lähes kirosanan veroisena kassarana, jolla voi mollata tietynlaista hevosista kiinnostunutta ihmisryhmää. Onko tätiratsastaja sittenkään
paha ihminen? Ei kai.
Tätiratsastajat voi jakaa vaikka miten moneen ryhmään, mutta jaetaan ne nyt kylmästi vain kahteen pääpoppooseeen.
Maalaistädit ja Kaupunkilaistädit.
Kaikkein Tätien yhteinen tunnusmerkki on, että he pitävät aidosti hevosista ja ehkä ratsastuksen tuomasta liikunnallisuudesta (joka voittaa aerobicin mielekkyyden kuus-nolla), Tädeillä on riittävästi euroja itsensä ja hevosensa hellimiseen, Tädeillä on usein myös mittava määrä ratsastuksen teoriakirjoja ja albumikaupalla kuvia muruistaan.
Tätiys ei katso ikää eikä sukupuolta,
tätiys on mielentila.
Maalaistädit pitävät usein hevosiaan kotona, heillä on usein muitakin eläimiä kuten muutama koira ja hiirikissoja. Maalaistäti ei hötkyä turhasta - hän hoitaa hevosiaan rennolla ja perinteisellä otteella ja ratsastelee metsäteillä vailla sen suurempia urheilullisia tavoitteita. Maalaistäti ei välttämättä kuulu arkojen tätien ryhmään, vaan painelee menemään
Teivosta pelastetulla lämppärioriillaan pitkin puskia, naapurien ja vakuutusyhtiön kauhuksi. Maalaistäti on silti mukava ja harmiton tyyppi, ja hänen hevosensa ovat lupsakoita ja tyytyväisiä eloonsa. Maalaistäti voi olla myös
Ponitäti, joka kiertää poniensa kanssa näyttelyjä ja pitää pienistä ja paksuista asioista. Yleensä ponien määrä kasvaa eksponentiaalisesti vuosien myötä, ja niin Maalaistädistä kuin Ponitädistäkin voi tulla Kylähullutäti, joka vetää heinäpaaleja pulkassa pipo päässä - heinäkuussa, mutta se onkin sitten ihan toinen tarina.
Maalaistädin alalaji on
Luomutäti, joka tuhahtelee paheksuvasti "kaupunkilaisten kotkotuksille" ja syöttää hevosilleen vain omalta pellolta niitettyä irtoheinää ja itsekasvatettuja
yrttejä, pajukerppuja ja yöksi olkea. Luomutäti taitaa nikamien naksauttelun ja bachin kukkaterapian konstit, vannoo pihaton nimeen ja kumartaa LH-guruja. Luomutädin hevoset usein vain oleilee, paitsi silloin kun Täti venyttelee niiden jalkoja tai opettaa niille kaikenlaisia kirjoista lukemiaan temppuja. Luomutädin hevoset ovat luultavasti hyvin tyytyväisiä ikuiseen keskenään lomailuun, mutta Luomutädin kaverit voivat joskus vähän kypsähtää mustavalkoiseen käsitykseen hevosenpidosta.
Kaupunkilaistäti taas pyörittelee silmiään kuunnellessaan Luomutädin juttuja, ellei hän ole wannabe-luomutäti. Niitäkin on. Kuulemma. Kaupunkilaistädeissä löytyy selvästi kaksi alalajia,
Tuntitäti ja
Omistajatäti. Tuntitäti käy kerran viikossa ratsastuskoulun sennutunnilla ja haluaa aina mennä Maijalla, koska Maija on kiltti ja kaunis. Tuntitäti on hiukan arka, eikä halua hypätä esteitä tai laukata maastossa paitsi jos Maija on erityisen kiltillä päällä. Tuntitäti laittaa hevosen mielellään itse kuntoon ennen tuntia nähdäkseen, onko Maija tänään hyvällä tuulella, ja jos Maija vaikuttaa happamalta, se saa lahjukseksi muutamia kuivattuja leipiä ja kannustuspuhetta. Tuntitädillä ei ole mitään suuria kilpailullisia tavoitteita, mutta hän saattaa joskus osallistua tallin seurakilpailuihin, joissa Maija kuskaa häntä armeliaasti koko C-merkin koulukokeen kunnialla loppuun saakka. Tuntitädin toimiston työpisteessä komeileekin muutama ruusuke, vieressä Tuntitädin Tuntitätikaverin ottama kuva jossa Maija käy hetkellisesti peräänannossa.
Omistajatädillä on pätäkkää, ja hän on halunnut siirtyä Tuntitädistä Omistajatädiksi, ostamalla itselleen joko hieman liian vaikean mutta ah niin kauniin ja hienon
Prinsessan, jota hän todellisuudessa hieman pelkää mutta mitäs siitä, ainakaan Prinsessalta ei puutu mitään mitä Loesdau Suomeen kantaa. Fiksumpi Omistajatäti on ostanut pesunkestävän Tätihevosen, jonka kanssa hänellä on hauskaa, ja joka kiikuttaa Tätiä kiltisti kisaradoilla ja jonka kanssa Täti voi valmentautua aiheuttamatta Medihelin valmiustilaa.
Klassinen tätihevonen on esimerkiksi rehti ja lupsakka suomenruuna, joka rakastaa tätiään ja täti sitä, tai hieman vanhempi ja rutinoitunut puoliverinen, joka osaa jo kaikki kiemurat ja on hypännyt kerrostaloja - Tädin vaatimat pikku esteet ja temput suoritetaan kädet taskuissa ja Täti edistyy. Omistajatädin tunnistaa yleensä hienoista varusteista ja siitä, miten niistä varuisteista voi puhua tuntikausia... "Penan uusi estesatula (jota täti käyttää kerran kuussa The Estetunnilla) ei istu ihan niinkuin mä haluasin, ne
Cair-toppaukset ei sittenkään ollut meidän juttu, pitää taas tilata satula-auto", "Oletko nähnyt niitä uusia
Anky-huopia? Ostin juuri kolme eri väristä, mutta sitten piti ostaa tietysti niihin mätsäävät pintelitkin... kyyhkysen sinisiä oli sitten vaikeaa löytää!"
Omistajatäti on haalinut kaappinsa täyteen erilaisia lisäravinteita ja purkkeja ja purnukoita, varmuuden vuoksi, eihän sitä tiedä mikä Penaan tai Prinsessaan iskeytyy. Omistajatäti haluaa hevosensa parasta tietenkin, mutta joitain ylilyöntejä on joskus ollut hieman havaittavissa köhhh :)
Tätiratsastajat pitävät itseasiassa Suomen vaatimatonta hevosbusinesta yllä monin tavoin. Ilman Tätejä ei olisi niin montaa varustekauppaa, ei poninkasvatusta, kaikki vanhat rataraakit päätyisivät automaattisesti makkaratehtaalle, ratsastuskoulut autioituisivat ja hevoskirjojen kirjoittajilta loppuisi leipä pöydästä, satula-autot jäisivät pihaan seisomaan ja seurakilpailut kuihtuisivat tykkänään.
Tädit ovat ystäviämme!
(PS toim huom kirjoittaja on wannabe-täti joka ei halua hypätä ja joka pukeutuu sointuviin väreihin hevosensa kanssa, hahah)
