Keskinäisen Kehumisen Kerho

Nyt tulee niin äitelä postaus, että siirapille herkistyneet, insuliinipiikit esiin ;-)


"Kyllä on hevosharrastajien keskinäinen ilmapiiri nykyisin melkolailla saastunut", tokaisi paikkakuntansa ratsastuskoulun toimintaan kyllästynyt tuttavani. Ilkeä juoruilu, vääristynyt statususkovaisuus, pahansuopa asenne ja yltiöpäinen oman toiminnan korostaminen ovat niitä miinuspuolia, jotka nakertavat muutoin niin antoisaa harrastustamme.

"Näiksää minkälaiset pintelit sillä oli tänään!!" ... "Eihän se saa sitä edes oikein päin" ... "Hirveetä rullausta! Kato!" ... "Miten toi kehtaa kisata, näiksää ton keskiravin, miten se pomppi siellä" ... "Oletko kuullut miten se hylättiin eilen estekisoissa" ... "Toi ei uskalla hypätä hevosellaan, myis pois" ... "Mikä sekin kuvittelee olevansa!!"
Kuullostaako tutulta?

Monilla ratsutalleilla vallitsee suoranainen anarkia, ja asioita tehdään vahvimman oikeudella eikä suinkaan oikeudenmukaisuudella. Osa ongelmaa lienee muutos auktoriteettiasetelmassa viimeisen 15 vuoden aikana, aikaisemmin monen tallin ehdoton piällysmies oli ratsastuksenopettaja, joka oli tallitytöille Jumalasta Seuraava, ja jonka suosioon pääseminen oli tavoittelemisen arvoinen juttu. Hommat hoitui kurissa ja nuhteessa, ja säännöt olivat selvät. Yksityistalleja ei ollut siinä määrin kuin nyt, ja ratsuhevosen omistaminen oli paljon harvinaisempaa. Nykypäivänä yksitysitalleja pomppaa kuin sieniä sateella, ja oman hevosen omistamismahdollisuus on suuremman joukon saatavilla, mikä on tietysti sinällään hieno asia. En sano, olivatko asiat ennen paremmin vai huonommin, mutta ainakin eri lailla. Jos läpätään yhteen iso joukko innokkaita mutta vielä hiukan tietämättömiä hevostelijoita, kasa rahaa ja keskinäistä kilpailua, soppa onkin sitten sitämyötä valmis...

Neiti Koon resepti tallin hengen parantamiseksi on Keskinäisen Kehumisen Kerho.
Reseptiin kuuluu aimo annos positiivista mieltä, hyppysellinen hymyä sekä pisara pyyteentöntä ystävällisyyttä kanssaratsastajia kohtaan.

Sen sijaan, että aina keksitään jotain pahaa sanottavaa tallikaverista tai samalla tunnilla ratsastavasta tädistä, kisasuorituksesta tai hevosen ulkonäöstä, voisimme ehkä yrittää nähdä asioiden positiivset puolet. Tokikaan tämä ei millään lailla sovi suomalaiseen luterilaiseen nyrpeään ja hiljaiseen kansanluonteeseen, mutta jos jokainen kokeilisi yhden päivän Keskinäisen Kehumisen Kerhoa, voisi hämmästyksekseen huomata että sehän perhana toimii ;) Kehuminen ei tarkoita perseennuolentaa tai teennäistä lässytystä, vaan että ihan rehellisesti yritetään muuttaa suusta pääsevät sammakot prinsseiksi. Jos ei keksi kertakaikkiaan mitään mukavaa sanottavaa aiheesta, jonka voi ihan yhtä hyvin jättää kommentoimatta, jätä kommentoimatta...!

Seuraavan kerran, kun suusta on pääsemässä negatiivisia ja yleensä pääosin tarpeettomia kommentteja, voisikin kokeilla artikuloida moitteet kehuiksi?
"No keskiravissa oli ehkä parantmisen varaa mutta ne raviväistöt meni tosi hienosti!"
"Ai miten kiva uusi takki sulla on!"
"Sun hevonen vaikuttaa tosi kivaluonteiselta"
"Oletko kokeillut ratsastaa sitä vähän pidemmässä muodossa? Sillä on kyllä hieno ravi kun se rentoutuu!"
"Tarvitsetko apua niiden vesiämpärien kanssa?"
"Haluatko että tulen puominnostajaksi jos kokeilet hypätä sillä joku päivä?"
"Olipa se tänään hankala radalla, mutta hyvin selvisit sen kanssa!"

Kehumisessa ja auttamisessa on se hankala puoli, että suomalainen kanssaratsastaja ottaa sen helposti piilovittuiluna, eihän kukaan tosissaan voi kehua ja kannustaa? Eihän? Aina on oltava jokin ilkeä taka-ajatus? Onhan? Eikä kukaan mitään apua tarvi, luuleeko se etten mä pärjää itse?

Miten se onkin niin vaikeaa ottaa vastaan kehuja, kiitosta ja apua. Ehkä ongelma onkin meissä itsessämme, tapamme ihan omakätisesti kaikki yritykset ja kädenojennukset itseämme kohtaan. Pitäisikö opetella positiivisten kommenttien lisäksi ottamaan vastaan niitä? ;)

Aurinkoisin terveisin,
tänään (oksettavan) hyväntuulinen neiti Koo


(kuvat (c)Susanna Hirsimäki ja allerkirj)