Rinsessan päiväkirjan Joulu 2012

Hörrr hörr rakkaat toppahousuiset ja tonttulakkiset lukijani!

No nyt sitä lunta sitten tuli. Koko syksy rämmittiin vesisateessa, ja hopeajouhinen häntänikin alkoi jo homehtua ainaiseen vesisateeseen. Yritin pitää budoaarini siistinä ja tukkani laineilla mutta eihän siitä tullut mitään. Onneksi poikaystäväni herra G ei välittänyt hetkellisestä herpaantumisestani siisteyden suhteen vaan tykkää musta silti. Ja miksei tykkäis, jos mä olisin sä, kyl mäkin olisin mun kaa! Räps räps.

Sit mä oon ollu vähän julkkis. Pääsin kahteen lehteenkin kun olin niissä missikisoissa, herkkusienten herkkusieni, Champion of Champions. Jaan nimmareita, tulkaa hakemaan. Ottakaa kuvia vain oikealta, mun tukka taittuu sille puolelle. Kiitos. Onko näin hyvä. Joo.

Mami sanoi että olen vähän paksu niin olen nyt sitten ryhtynyt kuntoilemaan. Tarhassa meillä on pikkuGeen kanssa aamu-Zumba, ja sitten iltapäivällä mennään (urheilu)kentälle verskoissa ja lenkkareissa. Mulla on siis ihan tooosi hienot lenkkarit, joissa on nastat ja kaikki, ja niissä lukee Sport. Tunnen oloni hyvin urheilulliseksi niiden kanssa. Olisin halunnut pinkit, mutta nämä on nyt kyllä mustat. Lievä pettymys mutta menkööt. Lohdutukseksi Mami lupasi neuloa niihin pinkit sukat alle.

Urheilukentän lisäksi olemme käyneet yhdessä mun toisen poikaystävän (pitäähän niitä olla useampi, varuiksi) kanssa kuntoradalla metsässä. Siellä tulee kova hiki. Poikaystävän Mami on vähän hurja se vie meitä ihan umpimetsään mut se on ihan kivaa. Siellä on eläimiä, niinku lintuja ja pupuja. Mami sanoo että mäkin olen eläin, mutta musta se on loukkaavaa. Mä olen portugalilainen prinsessa, enkä mikään elukka, nii kert.

Mutta ette arvaakkaan mitä me ollaan puuhattu. Parina kertana minä ja tuo toinen poikaystävä ollaa menty Taksilla maneesiin, jossa on ollut paljon esteitä ja joku täti huutamassa. Ja sitten pitää mennä niitä esteitä eri järjestyksessä. Nimenomaan eri järjestyksessä kuin minä olisin suunnitellut. Kuka nämä radat oikein suunnittelee? Miksi pitää mennä suoraan, taiteellinen vaikutelma kärsii! No, huutava täti ja se kiva setä joka mulla ratsastaa, ovat olleet silti ihan iloisia. Kiva. Minullakin ollut hauskaa.

Toivotan teille kaikille kivaa joulua ja paljon kaikkia ihmisjuttuja mitä te kuulemma teette - syötte sikaa ja juotte viiniä ja röyhtäilette ja avaatte kaikenlaisia kääreitä joita olette ensin vaivalla käärineet ja sitten makaatte kuin laiskiaiset pitkin sohvia ja syötte vähän lisää. No mut jos te tykkäätte, ihan kiva. Mun Mamikin jo suunnitteli miten paljon se aikoo syödä suklaata. Ei tasan kiipeä mun selkään jos lihoo niistä mässyistään, kävelkööt hangessa kunnes nappi mahtuu kiinni!

Yours truly, Princess Alma

Rinsessan päiväkirja lokakuu 2012

Hörr hörrr kaikki enemmän ja vähemmän karvaiset lukijani!

Tämä syksy on ollut vallan erikoinen. Olen muuttanut laitumelta talliin, ja saanut uuden poikaystävän. Hänen nimensä on Granit, ja hän on ihQu! Hän on rodultaan lipizza ja todellinen herrasmies, tekee just niinku käsken ja muistaa joka aamu tarhaan mennessä kehua hyvänmuotoista takaosaani ja yölammen tummia sielukkaita silmiäni. Me tullaan oikein hyvin juttuun.

Tuolla uudella tallilla on kaikkia hauskoja kuvioita. Tosi iso pitkä auto menee kentän ohi ja pysähtyy siihen lähelle, jää välillä ihan pidemmäksikin aikaa, ja sieltä tulee ulos ihmisiä. Minua katsomaan! Mami sanoo että se on "bussin kääntöpaikka", mutta minä olen sitä mieltä että ne ihmiset tulevat varta vasten katsomaan kun minä olen kentällä. Esiinnyn niille, kas näin lentää pylly, kas pylly lentää näin... Mami ei arvosta. Pitäisikö kentän viereen tuoda tuoleja, että nämä katsojat voisivat paremmin ihailla minun sulokasta liikehdintääni? Pidän tätä hyvänä ajatuksena vaikka se ei toistaiseksi tunnu saavan laajempaa kannatusta.

Kaikista erikoisin juttu tälle syksylle sattui tuossa männäviikolla. Mami heittäytyi poikkeuksellisen omituiseksi ja lotrasi veden ja shampoon kanssa vaikka pyllyä palelsi lokakuinen viima, häntääkin pestiin monessa ämpärissä ja jouduin nukkumaan pyjama päällä. Luulettekste että olisin nukkunut kakan päällä!? Ei Rinsessat tee semmoista. No okei joskus on käynyt huti ja olen unissani käyttänyt kakkakasaa tyynynä, se lämmitti mukavasti poskea. Mutta seuraavana aamuna siis Mami kampasi minuu hartaasti ja laittoi Taksiin, jonka kanssa ajettiin tosi kauan. Onneksi oli eväitä. Saavuttiin vihdoin vieraaseen paikkaan, jossa oli samannäköisiä hevosia kuin minä! Huutelin niille ja ne vastasi portugaliksi murtaen. Erikoista! Sitten joku kiva täti tuli tekemään mulle kampauksen ja laitettiin kynsilakkaa. Olin hieman ihmeissäni mutta kaikki tuntui sujuvan mukavasti. Mentiin niiden samannäköisten tyttöhevosten kanssa Maneesiin, siellä oli paljon ihmisiä jotka joivat kahvia ja söivät herrrkulliselta tuoksuvaa pullaa. Ja ne otti kuvia, poseerasin. Olen katsonut Huippumalli Haussa ja tiesin et pitää hakea niitä hyviä kulmia ja olla Persoonallinen.

Sitten Mami talutti mut jonkun sedän eteen ja se setä piteli mun paikkoja. Olin hämmentynyt. Sen jälkeen piti kävellä ympäriinsä ja juosta tukka tuutilla, Mami pääsi yllättävän kovaa pienillä jaloillaan (joista toinen oli vielä vähän jotenkin särki) ja tuli ihan kuuma siinä huhkiessa. Sitten otettiin taas kuvia ja räpläsin läpi kaikki ohikulkijat ja niiden taskut. Saldo jäi vähäiseksi. Vanha purkka ja kuminauhoja. Onneksi Mamin taskussa oli sydämenmuotoinen inkiväärihevosnanna. No, sitten mentiin tyttöjen kanssa riviin ja sinne tuli pari poikaakin joita tervehdin kuuluvasti. Kysyin sen toisen pojan puhelinnumeron mahdollista myöhempää käyttöä varten. Sitten se setä joka roplasi mua, tuli tuomaan ison rusetin mun silmään ja kaikki alkoivat hakkaamaan käsiään yhteen. Erikoista.... sen jälkeen sama setä toi vielä kaulahuivin tyyppisen jutun kaulan ympäri, kiitos vaan, ei mua palella, ja taas ne ihmiset lätkivät käsiä yhteen. Mami hihkui suu messingillä ja sanoi että mää oon paras. No DAA, kai mä sen nyt tiedän, kiva että tekin huomasitte!

Minust on lisää kuvia täällä, siellä on niistä muistakin. Vähänkö ollaan söpöinä!

Error, error!

Muutama ajatus mokailusta, virheistä ja niiden tekemisestä.

Voi ei mä tipuin! Kamalaa, ratsastin väärän radan... Voi ei mitä noi muut ajattelee! En mä kehtaa. Mitä jos se menee väärin? Kenen vika se oli!? Mitä jos se ei onnistu? Ei se onnistu!

Tuttuja lauseita myös hevostelun parista? Liekö suomalaisen vakavamielisen luterilaisen kulttuurin tulosta, kun virheiden kyttäämis- ja pelkäämiskulttuuri elää vahvana myös talleilla. Virheiden pelossa meiltä jää moni asia tekemättä. Pitää olla ahkera, tehokas, aikatauluttaa, aikaansaava, järjestelmällinen, huolellinen ja niin tarkka, että mitään sijaa virhearvioinneille tai jopa suoranaiselle mokailulle ei ole. Ok, voi toimia periaatteen tasolla vielä paperihommissa. Entäs jos tilanteeseen liittyy ajatteleva ja tunteva entiteetti, joka ei olekaan joka päivä samanlainen? Mokailun mahdollisuus kasvaa eksponentiaalisesti, apua!

Hevosella voi olla huono päivä, sillä voi olla kipuja, ratsastajalla voi olla jokin fyysinen kremppa tai paha mieli, olosuhteissa voi tapahtua nopeita muutoksia, ja asioita yksinkertaisesti vaan tapahtuu. Ikäviäkin asioita. Olemmehan kuitenkin tekemisissä puoli tonnia painavan pakoeläimen kanssa, ja ellei olosuhteet ole aivan Disney-kuplan tasoa, jo pelkästään arki tuo tullessaan mokailun ja vahinkojen mahdollisuuksia. Herrajjumala, hevonen tuli pois mukavuusalueelta kun pölyharja lipesi kädestä. Hevonen löi päänsä ovenkamanaan ja siltä tuli lusikallinen verta. Unohtui laittaa tarhasähköt päälle ja poni talloi puutarhasta mummon perennat. Huono hevosenomistaja, kertakaikkiaan.

Kenen vika on, jos hevonen säikähtää, tekee sivuloikan ja ratsastaja putoaa? Hevosen, joka oli selkeästi typerä ja ilkeä; hevosen säikäyttäneen varpusen joka lähti lentoon pelästyessään kissaa; kissan joka pelästytti varpusen; tallinpitäjän joka pitää hiirikissaansa vapaana...? Tai ehkä ei olisi kannattanut lähteä ollenkaan ratsastamaan. Tai edes ostaa sitä hevosta? Kamalan vaarallista. Onneksi syyllinen löytyy lähes aina. Jostain. Pakkohan sen on löytyä!

Virheiden pelko johtaa usein muiden, mutta eritoten oman toiminnan jopa neuroottiseen kyttäämiseen, muiden virheiden korostamiseen, yleiseen negatiiviseen ajattelumalliin, ja pahimmassa tapauksessa suoranaiseen itseinhoon. Mä oon ihan paska! En osaa mitään! Tänkin mä mokasin! Pieleen menneet kisat, hevosen sairastuminen tai vaikkapa erimielisyys talliporukan kesken voi saada melkoisia mittasuhteita jos niitä ruoditaan oman tallin lisäksi jopa netin julkisilla keskustelupalstoilla. Virheistä tulee tänä päivänä helpommin julkisia, kuin aikana jolloin meillä ei ollut kännykkäkameroita ja internettiä. Aiemmin ratsastuskoululaisia kenkutti pudota tunnilla, koska voi joutua leipomaan talliporukalle kakkua - tänä päivänä siitä voi joutua YouTubeen. Hups.

On helppoa keksiä virheitä ympäristöstään, koska me teemme niitä jatkuvasti! Suorastaan alvariinsa. Sitä kutsutaan inhimillisyydeksi. Käsi ylös, kuka on ihmisrobotti, suoranainen cyborgi, joka on ohjelmoitu vallan virheettömäksi? Hyvin usein ihminen, joka väittää ettei tee koskaan mitään virheitä, ei ole eläessään uskaltanut tehdä ylipäätään yhtikäs mitään tai vaihtoehtoisesti on pahasti harhainen.


Osa virheistä vaatii toki jotain jälkitoimia, korjausta mahdollisuuksien mukaan tai ehkä ainakin anteeksipyyntöä. Jos virhe tapahtuu ihmisten kesken, osa "uhriksi" joutuneista ei vaan koskaan halua päästää itse irti mokasta vaan suorastaan riemuitsee, että no jesss nyt se teki virheen. Marttyyrin kruunu kiiltää komeasti, ja tapahtunut on hyvä kaivaa esiin aina tilaisuuden tullen.

Voimme oppia eläimiltä monia asioita, myös niiden suhtautumisesta virheiden tekemiseen. Mikä on virhe? Toiminta tai ajatusmalli, joka ei johtanut haluttuun lopputulokseen? Virheissä piilee itseasiassa viisauden siemen. Miten ihminen, tai eläin, oppii kuin kokeilemalla? Mitä enemmän kokeilee, sitä enemmän tietää. Tietää mikä oli kannattavaa, mikä ei ollut kannattavaa. Mikä johti eteenpäin, mistä tuli turpiin. Varsa tunkee nenän sähköaitaan - ei ollut kannattavaa. Varsa tunkee nenän kaurakuppiin - oli kannattavaa. Varsa tunkee nenän naapurin kaurakuppiin - ei ollut kannattavaa. Eläin ei jää miettimään, että nyt tuli mokattua, mitähän tuo naapurin Patu-ruuna siitä ajattelee, vaan jatkaa oppimansa tiedon ja kokemuksen kanssa eteenpäin. Eteenpäin! Ei sitä naapurin Patu-ruunaa kiinnosta tippaakaan. Korkeintaan se voi ajatella, että joo mäkin kokeilin kerran tuota turpa sähkölankaan- juttua. Ei ollut kannattavaa. That's it. Eläin ei murehdi tekemiään mokia, ne ovat historiaa. Eläin ei pelkää ja jännitä tulevaisuutta, koska sitä ei vielä ole! On vain tämä hetki, ja potentiaali siihen että itse tai joku muu on jo oppinut jotain ja todellakin mennyt eteenpäin.

Ei se hevonen jää murehtimaan toisten hevosten tai ihmisenkään mokailuja. Joistain vakavammista mokailuista voi toki jäädä traumoja niin hevoselle kuin ihmisellekin, mutta ei ainakaan helpota jäädä piehtaroimaan niihin. Hevonen on valmis aloittamaan alusta joka päivä. Pitäisköhän meidänkin kokeilla?

Rinsessan päiväkirja, elokuu 2012

Rrrakas päiväkirja ja ihanat lukijani!

Kautta karvaisten kakkapyllyjen minkälaista meininkiä meillä on täällä laitumella oikein ollut. Ensinnäkin on satanut koko kesän. Siis KOKO KESÄN. En voi käsittää miksi kukaan ei osta sille Esterille, mistä ihmiset puhuu, katetria tai edes alusastiaa. No mut sit oottakkaas kun kuulette mitä muuta täällä on tapahtunut! Olin just sopeutunut olemaan sen haisevan mustan murjaanin kanssa täällä kahestaan, kun Mami ja sen kaverit keksi vähän muuttaa systeemejä. Mun piti mennä takaisin rantaan N-tamman kanssa ja niiden mustien karvaisten jäädä tänne toiselle laitsalle. Odotin sitä innolla, että saisin olla bestikseni (<3) kanssa taas kahdestaan. Mami ei pystynyt suorittamaan tätä roudaustoimintaa koska Nelli, se tuhma teini, oli loikannut Mamin jalan päälle ja tästä syystä Mamilla oli kolme jalkaa - yksi oma ja kaksi metallista jonka varassa se koikkelehti hassun näköisesti. Noh, roudaus järjestyi muutoin ja kohta olimme kaikki samalla laitumella, ja saimme leikkiä yhdessä. Ajatus oli että hetken leikittyämme minä ja N-tamma lähdettäis sinne rantaan. Mut siinä oli taas vähän muuttujia. Mä koitin olla N-tamman kanssa ja vaihtaa kuulumisia, niin eikö se haiseva karvainen Tulimuna tullut siihen sekoilemaan ja niille tuli siis hei oikeesti kaverit jotain säpinää! N-tamma tuijotti haaveksivasti taivaanrantaan ja oli ihan pissiksenä siinä, ja sitten Tuli vähän innostui ja ne teki aikuisten juttuja, tietteks, sillai millai varsat tulee. Jos Mamilla oli kolme jalkaa sen yhden ramman lisäksi, niin hei siis Tulilla oli viisi!! Taivas varjele! Yäk! Kuvottavaa! Mä en ikinä suostuis. Ainakin pitäis olla joku jalorotuisempi se vastapuoli eikä tommonen karvakasa. N-tamma oli ihan onnessaan, se mokoma hupakko, mä koitin koko ajan erottaa niitä ja paimensin minkä ehdin, mutta ei se mitään auttanu. Ne livahti aina omille teilleen ja mulle tuli kauhee hikikin siinä juostessa. Mitä teki Nelli, tuo pieni riivinrauta? Yritti kans päästä osingoille Tulin casanovakuvioista mutta Tuli oli niin N-tamman hurmiossa ettei ne ees noteerannut meitä muita. Voi itku! No mut ei me sitten mihinkään voitu lähteä sieltä, Tuli ei päästänyt. Mami ja sen kaiffarit luovuttivat, että olkoot. Pankoot. Leikkikööt. Mua otti päähän!

Täällä me ollaan sit oltu ja mä olen koittanut kaikkeni että N-tammasta ei tulisi teiniäitiä kunnes mää tajusin että Tuli taitaa olla tuhkamuna. Muistelen että siitä oli jotain puhetta, että sen pallukat on tallin roskiksessa...

Sit mä annoin niiden olla. Olkoot, mokomat rietastelijat, minä keskityn ennemmin piehtarointiin ja syömiseen. Olenkin syönyt aika paljon, Mami heitti vähän typeriä kommentteja verraten jalorotuista ruumiinmuotoani rantautuneeseen maitovalaaseen, hänen oli pakko sekoittaa minut johonkin toiseen? Olen korkeintaan pyylevä. Olen vain varautunut talven varalle, viime talvenakin oli niin järkyttävän kylmä että silmäripsenikin menivät aivan jääpuikoille. Brrh. Ei ihme että noilla natiiveilla on nyt jo kauhea karvankasvatus menossa, mutta kuuluuko tuo pierunhaju myös perinnerotuominaisuuksiin, ainakin Tuli pieree niin että silmiä kirveltää. Tai ehkä se on vaan miesten juttu. Mun pierut tuoksuu ruusuilta ja kuulostaa linnunlaululta. Oikeesti!

Mami sanoi että kohta me muutetaan pois täältä laitumelta, saas nähdä minkälaiset järjestelyt tässä oikein tulee, meinaako se että mä meen noiden haisevien natiivien kanssa samaan tarhaan talveksi?

Reklamoin. Tälleen.

Luonnollinen ihmistaito?

Tärkeä asia, vaihteeksi vakavasta aiheesta, mutta toivottavasti ei liian vakavasti otettuna ;-)

Elämme informaatioyhteiskunnassa, jossa tietoa on tarjolla jopa enemmän kuin tarpeeksi, ja sen saatavuus on helppoa. Ohjeita, neuvoja ja ystävällismielisiä määräyksiä on vähintäänkin kotitarpeiksi. On erilaisia oppisuuntia, kategorioita ja hiekkalaatikoita. On gurua gurun perään, ja kaikki ovat omasta mielestään ehdottoman oikeassa. Etenkin tuore kavioliittoon astuja on pulassa tämän kaiken informaation keskellä, ja kokee helposti että kaikki mitä hän tekee tai yrittää tehdä, on jonkin instanssin mielestä täysin väärin ja tuomittavaa.

Ratsastusmaailma on näin 2000-luvulla jakaantunut karkeasti arvioituna kolmeen leiriin. Kunnianhimoiset kilpaurheilijat, hevoskeskeisesti suuntautuneet LH tms mitä termiä ikinä käytettäköön -porukat, sekä laaja joukko harrastajia jotka eivät sovi mihinkään kategoriaan eivätkä ole niistä kiinnostuneitakaan. Juuri tähän laajaan harrastajajoukkoon iskevät kaikenlaiset henkiset ja materiaaliset vampyyrit - tule tänne meidän leiriin, tämä on tie onneen ja kaikki muu on väärin ja paheksuttavaa ;) Luonnollisesti myös modernin kilparatsastuksen ja LH porukoiden sisällä on omia ryhmittymiään, joissa noudatetaan kirjoittamattomia sääntöjä ja omia moraalikäsityksiä. On ryhmittymiä, joiden mukaan kaikki on sallittua keinoja kaihtamatta, ja heitä joiden mukaan lähestulkoon kaikki on paheksuttavaa.

Toiseen suuntaan kumartaa, niin toiseen pyllistää...
Yhteistä näille kategorisoinneille ja määrittelyille on syyllistäminen. Näinä aikoina hevosihmisen voi helposti syyllistää melkein mistä tahansa tehdystä tai tekemättömästä asiasta. Helpointa on aloittaa hevosen elinolosuhteista. Nehän eivät tokikaan riipu asuinpaikkakunnasta ja resursseista, vaan pelkästään ihmisen moraalista ja valveutuneisuudesta. Aito hevosenrakastaja raahaa hevosensa vaikka toiselle puolelle Suomea täydellisten olosuhteiden perässä tai on itsekäs mulkero. Tässä on tosin se pikkupikku ongelma, että minkälaisia ovat täydelliset olosuhteet? ... Jos pidät hevosia karsinatallissa ja yksin pienessä tarhassa, olet välinpitämätön ja mukavuudenhaluinen hirviö-eläinrääkkääjä ja hevosellasi on lajinomaisen käytöksen deprivaatio ja se on opitun avuttomuuden tilassa ja todennäköisesti kuolee dramaattisesti kitumalla mielipahaan. Jos pidät hevostasi pihatossa ja laumassa, olet hirveä välinpitämätön ja laiska eläinrääkkääjä ja hevosesi kuolee liikalihavuuteen ja metaboliseen oireyhtymään ja on likainen ja karvainen ja tuskin näkee lukea Hesaria asentamallasi surkealla yövalolla.

No mitenkäs ne varusteet? Jos käytät hevosellasi kuolaimia, olet sadistinen hirviö ja sietäisit palaa roviolla, jos taas et käytä olet osaamaton ituhippi ja hevosesi kärsii nenäluun murtumasta ja yleisestä vitutuksesta. Jos hevosesi kulkee ilman kenkiä, olet eläinrääkkääjä ja aiheutat hevosellesi mittaamatonta kipua ja kärsimystä sen astellessa kivikkoisella tiellä kaviot verta valuen, ja tuhoat hevosen kaviot tällä kauhealla toiminnallasi. Jos taas kengität hevostasi, olet eläinrääkkääjä ja laitat hevosesi kärsimään luonnottomasta toiminnasta iskiessäsi rautaa ja nauloja sen kavioihin ja tuhoat hevosen kaviot tällä kauhealla toiminnallasi. Lisäksi pidät yllä sekopäisten kengittäjien mittavaa ammattikuntaa jotka eivät tunne kelloa eikä kalenteria. Jos taas et kengitä, pidät yllä ituhippien ammattikuntaa jotka myyvät kultasuihketta pullossa jolla kavioista tulee timantinkovat. Vai miten se meni. Ht.netissä sanottiin, ja ht.net on totuus, kert.

Entäs heinä? Jos annat hevosellesi analysoitua säilöheinää 5 kertaa päivässä, olet eläinrääkkääjä ja hevosesi kuolee vatsahaavaan ja muihin ruoansulatuskanavan ongelmiin koska säilöheinä ei sovi hevosille ja piste. Jos taas armas hevosesi on vapaalla heinällä, olet taaskin joka tapauksessa paska hevosenomistaja; jos hevosesi saa sitä samaa analysoitua säilöä joka on siis väärin, se lihoaa muodottomaksi läskipalloksi ja saa kaviokuumeen ja kuolee, ripuloituaan mittaamattomissa vatsanväänteissä ensin vuosikaupalla. Jos taas annat vapaasti tuulenpieksämää vinkuheinää josta hevosesi ei saa yhtä paljon ravinteita, joudut joka tapauksessa h*lvettiin hevosinesi koska sehän on aivan syötäväksi kelpaamatonta tavaraa ja RY arvo on aivan surkea, sinä itara ihminen.

Jos ratsastat hevostasi ylipäätään, puhumattakaan 6 kertaa viikossa, olet mitä pöyristyttävin eläinrääkkääjä ja alistat viatonta eläintä oman kunnianhimosi alle tekemään typeriä kuviokelluntaliikkeitä joista hevonen ei ymmärrä mitään. Jos taas et ratsasta kuin huviksesi muutaman kerran viikossa tai ehkä vain pari kertaa kuussa, olet piittaamaton eläinrääkkääjä ja laiminlyöt hevosesi liikunnantarpeen olkoonkin että se on siellä kauheassa yhteistarhauksessa päivät pitkät, sillä odottaahan se hevonen karsinassa kaiket päivät että tänään mami tulee tekemään mun kanssa sulkutaivutuksia ja pettyy rajusti jos näin ei tapahdukaan. Toisaalta se sulkutaivutustenkin teko on aivan belsebuubin keksintöjä ja ainoa oikea tapa ratsastaa, jos sitä meinaa tehdä, on vain hengitellä ja keskittyä siihen että oma painopiste on suorassa linjassa maan keskipisteeseen.

Kaiken tämän luonnollisen hevostaidon vs modernin kilparatsastuksen vastakkainasettelun alle on jäänyt inhimillisyys ja ihmisyys. Missä on luonnollinen ihmistaito? ;) Missä on ymmärrys siitä, että kukaan meistä ei ole seppä syntyessään ja jokaisen on pitänyt opetella asioita kokemuksen, onnistumisten ja myös erehdysten kautta. Hevonen on mitä mainioin peili ja opettaja, kyllä se kestää virheitäkin! Ihminen, joka ei ole koskaan tehnyt virheitä, ei ole yleensä tehnyt mitään muutakaan.

Me tiedämme ummet ja lammet hevosen luontaisesta käytöksestä ja ekolokerosta. Entäs ihminen? Ihminen on sosiaalinen laumaeläin, jolle on kehittynyt hyvin pitkälle menevät kognitiiviset taidot ja kyky loogiseen ajatteluun. Ihmisellä on sosiaalisia tarpeita kuten hyväksytyksitulemisen tarve vs hylätyksi tulemisen pelko; tarve saada empatiaa ja rakkautta osakseen, tarve tulla ymmärretyksi ja arvostetuksi omana itsenään. Ihan kuten hevosellakin, mutta eri tavalla; olemmehan me eri lajia ja elämme erilaisessa maailmassa. Yhteistä hevosen kanssa on myös se, että me molemmat opimme paremmin rennossa ja uteliaassa mielentilassa, opettajaamme luottaen, kuin häntä peläten.

Vaikka meillä on samankaltaisuuksia, hevonen on kuitenkin hevonen ja ihminen ihminen. Hevonen ei voi pärjätä ihmisen luomassa keinotekoisessa ympäristössä itsekseen, vaan tarvitsee joka tapauksessa meidän apuamme ja ohjaustamme selvitäkseen ihmisen kanssa, ihmisen maailmassa.

On hyvä kuunnella hyvää tarkoittavia neuvoja, ja kuunnella kokeneempiaan. Vastuu omasta ja oman hevosensa hyvinvoinnista on silti viime kädessä jokaisella itsellään!
Neuvoja antava ihminen jatkaa eteenpäin "kuin mitään ei olisi tapahtunut", mutta Sinä jatkat omaa elämääsi omien valintojesi kanssa. Onkin hyvä pysähtyä pohtimaan, teetkö itseäsi ja hevostasi koskevat valinnat sydämellä, järjellä, vai syyllisyydentunnosta? Tekeekö valintoja vain miellyttääksesi muita, kuuluaksesi johonkin porukkaan ja hakeaksesi hyväksyntää ihmisiltä, joiden hyväksynnällä et edes tee mitään? Onko hyviä neuvoja antavalla ihmisellä oma ego tiellään, vai haluaako hän ihan sydämestään sinun ja hevosesi parasta? Ja mikä se paras kellekin on... se riippuu niin kovin monesta asiasta! Kas siinäpä onkin hyvä aihe erilliseen bloggaukseen. Kommentoikaa toki.

Heitetään syyllisyys ja syyllistäminen roskakoppaan, ja nautitaan näiden upeiden eläinten kanssa yhteisestä tekemisestä tai tekemättömyydestä, kukin omalla tavallaan.


Kuvat: Johanna Mäkynen, Katariina Albrecht

Rinsessan kesäkuulumiset 2012

Hörrr hörrr kaikki rakkaat hassusti kahdella jalalla kulkevat lukijani!
Tämä kesä on ollut perin erikoinen. Ensinnäkin olen hyvin tyytymätön Suomen kesäsäähän, odotin kieli pitkällä koko pitkän ja karmivan kylmän talven että tulisi lämmintä ja mukavaa, mutta toisin kävi. Olen kaivannut lisävarusteeksi tänne laitumelle snorkkelia ja räpylöitä. Hyvä puoli tässä on se, että niitä oksettavia pistäviä ötököitä on vähemmän ja ihana vihreä ruoho kasvaa aivan vimmatusti, mutta Portugalilainen Kuninkaalinen Rinsessauteni kaipaisi jo vähän aurinkoakin.

Kesäkuviot alkoivat silviisiin, että muutimme koko konkkaronkka pois sieltä paikasta, jossa pidimme residenssiä 5 vuoden ajan. Ajettiin Taksilla Nellin kanssa pitkä matka mutkaista tietä, kunnes saavuimme möykkytielle ja arvelimme kohta olevamme perillä. Kopistelimme lattiaa Taksia ajaneelle Mamille merkiksi, että kohta sopii pysätä. Onneksi se tajusi vihdoin parkkeerata ja otti meidät ulos hikisestä Taksista. Silloin oli tietty lämmin päivä. Nellin kanssa ehdimme vähän jutella matkan aikana, sille jäi vähän hampaankoloon kun kiusasin sitä koko talven. Ihme herkkänahka, mitä se nyt tolleen. Kun Mami päästi meidät sitten laitumelle, Nelli otti heti emännän paikan, ja leuhki että se oli hälle tuttu laidun jo entuudestaan ja laukkaili näyttävästi ympäriinsä. Jaaha vai niin. Pitäkööt tunkkinsa. Ruokaa oli kaikille riittävästi. Laidun oli ihanasti meren rannalla, ja tunsin miten raikas merituuli hiveli hipiääni ja kuuntelin lintujen ääniä. N-tamma tuli mestoille vielä samana iltana, ja niillehän tuli tietty Nellin kanssa sitten vähän suukopua ja taisi siellä takakaviokin lennellä, mutta lopulta ne sai sovittua asiansa ja sitten syötiin. Pysyttelin sivussa tämän nokkapokan ajan, mokomat häiritsivät lintujen laulun kuunteluani. Teinit!

No mut sitten tässä oli pari muuttujaa. Ei me siellä laitumella ehditty montaa viikkoa olla, kun mulle kävi pikku vahinko, ja repäisin jalkani semmoiseen vaijeriin, en oikein itsekään tiedä miten se tapahtui. Verta tuli ihan hirveästi ja minuu alkoi jo heikottaa. Annoin hoitaa haavaa nätisti, mutta jouduin muuttamaan sieltä meren rannasta toiselle laitumelle, joka oli tallin vieressä. Pitihän sitä jalkaa sitten pestä ja sain pahanmakuista lääkettä joka päivä. Ja siis te ette arvaa mitä tapahtui!! Mulle laitettiin kaveriksi sinne laitumelle joku ihme miespuolinen (yäk!) olento jota en ole koskaan ennen tavannut. Se oli kovasti pieni, sillä oli hassu ääni, ja se oli puettu muumipukuun. Se juoksi mun perässä ja mä menin karkuun! Apuaaa!! Ette jätä mua ton poikapygmin kanssa tänne. Mulle kerrottiin, että se on shetlanninponi. Alkujärkytysestä toivuttuani ihastuin häneen kovasti, miten hieno Pieni mies! Se näytti mulle parhaat mestat laitumella ja me nukuttiin vierekkäin. Sydänsydänsydän.

Muutaman viikon päästä tästä tapahtui jotain ihan kauheaa! Tämä ihana Pieni mies vietiin pois luotani ja tilalle tuotiin Tulipoika! Siis ette ole tosissanne. Protestoin ihan todella. Tuli on siis semmoinen paksu vanha äijä joka mörisee ja on moukka. Mä olen sille sanonut monta kertaa siellä toisessa kodissa mistä me lähdettiin että mulle et sit ala. Ja se laitettiin tänne mun kanssa! Hei pliis. Halusin heti takaisin ihanan pienen poikaystäväni. Tulilla oli ollut vatsa tosi kipeä ja se oli vähän pahalla päällä jo muutenkin. Mökötin. En antanut Mamin edes pestä jalkaa kunnolla kun olin niin vihainen ja pettynyt. Pieni mies laitettiin aidan toiselle puolella ja mä seisoin siinä sen lähellä koko ajan. En puhu tolle toiselle miehelle. Mitään. Ikinä.

Tilanne on nyt sillai vähän lientynyt, että olen mä puhunut Tulillekin. En kyl silleen, että Mami näkee. Kun se karauttaa autolla pihaan, mä meen toiselle puolelle laidunta (Pienen miehen aitauksen lähelle) ja Tuli lampsii toiselle puolelle. Ettei Mami vaan luule että me ollaan ystävystytty tai jotain! Ties mitä se saa päähänsä. Ollaan me vähän rapsuteltukin salaa. Tuli on oikeasti ihan kiva mut antaa Mamin luulla ettei me tulla toimeen.

On se käynyt vähän ratsastamassakin kun tuo mun jalka alkaa parantua. Ollaan ihan vaan kävelty. Ei viittitty edes satulaa laittaa, ihmettelin alkuun kun Mami kiipesi sinne ilman mutta se oli itseasiassa ihan mukavaa ja rentoa menoa. Niin kauan, kun Pieni mies ei hävinnyt näkyvistä kaikki oli hyvin.... ;)

Mitähän tästä vielä tulee. Odotan syksyä lievällä jännityksellä.

Rinsessan kevätkuulumiset 2012

Hörr hörr taas kaikki pikku apinat--- eiku palvelijat--- eiku siis lukijat! Anteeksi, olen tänään hieman sekavassa mielentilassa, en tiedä miten suhtautuisin viimeaikaisiin tapahtumiin.

Olen pahoillani näistä kaikista kirjoitusvirheistä naamani on puoliksi puutunut, Mami laittoi minut vuosittaiselle hammahlääkärikäynnille ja tuikkasi vielä rokotuspiikikin uljaaseen hipiääni, suutuin kovasti. Eikö näillä ole mitään käytöstapoja. Oli aamu, olin juuri herännyt, en ollut ehtinyt edes venytellä, missä oli hissimusiikki, missä mintunmakuinen suuvesi?

Olen puuhastellut kovasti tämmöstä uutta juttua kuin Working Equitationia, joka on sillai metkaa, mennään kaikenlaisia puomeja ja juttuja, pitää mennä etuperin takaperin kylkimyyryä ja tuikkia semmosta leikkihärkää kepillä. Mami raahasi tänne hetki sitten semmosen tyypin opettamaan ja se ratsasti vähän munkin kanssa, mikä oli yllättävän mukavaa, sain mennä tosi kovaa ja tehdä kaikkia juttuloita. Olin kuulemma kovin pätevä. Nou shit Sherlock, kai mä sen nyt olen aina tiennyt. Esitin jopa laukkaa takaperin, Mami laittoi siitä feispuukkiin jonkun videonkin. Mä haluaisin sinne omat sivut joissa voisitte käydä kehumassa mua. Ja tuomassa lahjoja. Nyt just tekis mieli punaisia omenoita.

Sit me ollaan Nanan kanssa hengattu vaan ja tehty kaikenlaisia kepposia. Ollaan talven aikana syöty vähintään yksi mänty, kun nää mamit raahaa oksia tarhaan järsittäväksi. Ei kolota nytte mistään. Ja hengitys on perin raikas. Tässä Mami vissiin tutkii sitä.

Tämmöstä. Kunpa tulisi jo kesä ja vihreä ruoho, olen kuluttanut valtavasti kaloreita työnteossa ja keskivartaloni uhkaa huveta. Apua.

Rinsessan talvikuulumiset 1/2012

Hörrr hörr taas kaikki pikku lukijani!
Täytän viikon kuluttua 7 vuotta, ja kopsuttelen hyvänmuotoisilla jalorotuisilla kavioillani nyt hieman kuulumisia tämän merkkipäivän kunniaksi. Pitäiskö nyt olla aikuinen? Päivä on siis tarkalleen ottaen 29.1. jos haluatte tuoda minulle lahjoja. Mamin mielestä olen hieman laihdutuskuurin tarpeessa mutta en voi vastustaa kuivattua leipää ja porkkanaa! Punaista omenaa... mmm... No mutta. Eksyin vallan aiheesta.

Syksy ja talvi on sujunut mukavasti. Olen saanut jatkaa laidunkaverini Nanaiitan kanssa samassa tarhassa, ja meillä on ollut kivaa, vaikka tää toinen on välillä tosi teini. Minähän olen jo viisas aikuinen matriarkka, you know. Annan sen pitää päänsä enkä lähde tappelemaan pikkuasioista, mutta siitä olen tarkka että minuahan ei jätetä odottelemaan sisälle noutoa niin että tää teini menee ensin, tulen omatoimisesti perästä. Samalla voi tarkistaa ja kierrellä vähän tiluksia. Ihmiset kävelevät niin hitaasti, mutta tiedän että niiden kädestä ei parane lähteä. Siitä tulee sanomista. Toisekseen olen tarkka omien ihmisten huomiosta, tällä teinillä ei ole mitään asiaa mun mamin taskuille jos mää olen siinä messissä. Muutoin me ollaan tosi sopuisasti ja rapsutellaan ja hengaillaan. Paitsi silloin, kun meidän tarhasta kaatui myrskyssä valtava vanha puu, jota me aina jyrsittiin, ja me jouduttiin evakkoon typerään pikkutarhaan josta ei ees nähny mitään tallinpihan elämää. Me ei tykätty. Me villiinnyttiin. Mami oli vihainen. Hups. Älkää puut kaatuko niin me ollaan kiltteinä! Puiden kuuluu olla pystyssä eikä maate. Olen sitä mieltä. Tänä talvena olen nähnyt paljon makuulla olevia puita.

Sitten olen ollut tosi urheilullinen, ja harrastanut hopiloikkaa (se on näin hauskaa) ja semmosta uutta juttua joka on aika kivaa. Sen nimi on working equitation eli niinku työ heppailu, ensin vähän kakistelin sitä sanaa "työ" (no mut hei noi muutki, tallikaverini alkoi ihan ontumaan kun kuuli sanan) mut se onkin ihan hauskaa! Not so much work :D Tässä on kuvakin kun mää oon täpäkkänä.

Nyt pitää taas mennä. Ihanaa talvea teille. Älkää unohtako niitä porkkanoita!