maanantai 24. syyskuuta 2012

Error, error!

Muutama ajatus mokailusta, virheistä ja niiden tekemisestä.


Voi ei mä tipuin! Kamalaa, ratsastin väärän radan... Voi ei mitä noi muut ajattelee! En mä kehtaa. Mitä jos se menee väärin? Kenen vika se oli!? Mitä jos se ei onnistu? Ei se onnistu!

Tuttuja lauseita myös hevostelun parista? Liekö suomalaisen vakavamielisen luterilaisen kulttuurin tulosta, kun virheiden kyttäämis- ja pelkäämiskulttuuri elää vahvana myös talleilla. Virheiden pelossa meiltä jää moni asia tekemättä. Pitää olla ahkera, tehokas, aikatauluttaa, aikaansaava, järjestelmällinen, huolellinen ja niin tarkka, että mitään sijaa virhearvioinneille tai jopa suoranaiselle mokailulle ei ole. Ok, voi toimia periaatteen tasolla vielä paperihommissa. Entäs jos tilanteeseen liittyy ajatteleva ja tunteva entiteetti, joka ei olekaan joka päivä samanlainen? Mokailun mahdollisuus kasvaa eksponentiaalisesti, apua!

Hevosella voi olla huono päivä, sillä voi olla kipuja, ratsastajalla voi olla jokin fyysinen kremppa tai paha mieli, olosuhteissa voi tapahtua nopeita muutoksia, ja asioita yksinkertaisesti vaan tapahtuu. Ikäviäkin asioita. Olemmehan kuitenkin tekemisissä puoli tonnia painavan pakoeläimen kanssa, ja ellei olosuhteet ole aivan Disney-kuplan tasoa, jo pelkästään arki tuo tullessaan mokailun ja vahinkojen mahdollisuuksia. Herrajjumala, hevonen tuli pois mukavuusalueelta kun pölyharja lipesi kädestä. Hevonen löi päänsä ovenkamanaan ja siltä tuli lusikallinen verta. Unohtui laittaa tarhasähköt päälle ja poni talloi puutarhasta mummon perennat. Huono hevosenomistaja, kertakaikkiaan.

Kenen vika on, jos hevonen säikähtää, tekee sivuloikan ja ratsastaja putoaa? Hevosen, joka oli selkeästi typerä ja ilkeä; hevosen säikäyttäneen varpusen joka lähti lentoon pelästyessään kissaa; kissan joka pelästytti varpusen; tallinpitäjän joka pitää hiirikissaansa vapaana...? Tai ehkä ei olisi kannattanut lähteä ollenkaan ratsastamaan. Tai edes ostaa sitä hevosta? Kamalan vaarallista. Onneksi syyllinen löytyy lähes aina. Jostain. Pakkohan sen on löytyä!

Virheiden pelko johtaa usein muiden, mutta eritoten oman toiminnan jopa neuroottiseen kyttäämiseen, muiden virheiden korostamiseen, yleiseen negatiiviseen ajattelumalliin, ja pahimmassa tapauksessa suoranaiseen itseinhoon. Mä oon ihan paska! En osaa mitään! Tänkin mä mokasin! Pieleen menneet kisat, hevosen sairastuminen tai vaikkapa erimielisyys talliporukan kesken voi saada melkoisia mittasuhteita jos niitä ruoditaan oman tallin lisäksi jopa netin julkisilla keskustelupalstoilla. Virheistä tulee tänä päivänä helpommin julkisia, kuin aikana jolloin meillä ei ollut kännykkäkameroita ja internettiä. Aiemmin ratsastuskoululaisia kenkutti pudota tunnilla, koska voi joutua leipomaan talliporukalle kakkua - tänä päivänä siitä voi joutua YouTubeen. Hups.

On helppoa keksiä virheitä ympäristöstään, koska me teemme niitä jatkuvasti! Suorastaan alvariinsa. Sitä kutsutaan inhimillisyydeksi. Käsi ylös, kuka on ihmisrobotti, suoranainen cyborgi, joka on ohjelmoitu vallan virheettömäksi? Hyvin usein ihminen, joka väittää ettei tee koskaan mitään virheitä, ei ole eläessään uskaltanut tehdä ylipäätään yhtikäs mitään tai vaihtoehtoisesti on pahasti harhainen.


Osa virheistä vaatii toki jotain jälkitoimia, korjausta mahdollisuuksien mukaan tai ehkä ainakin anteeksipyyntöä. Jos virhe tapahtuu ihmisten kesken, osa "uhriksi" joutuneista ei vaan koskaan halua päästää itse irti mokasta vaan suorastaan riemuitsee, että no jesss nyt se teki virheen. Marttyyrin kruunu kiiltää komeasti, ja tapahtunut on hyvä kaivaa esiin aina tilaisuuden tullen.

Voimme oppia eläimiltä monia asioita, myös niiden suhtautumisesta virheiden tekemiseen. Mikä on virhe? Toiminta tai ajatusmalli, joka ei johtanut haluttuun lopputulokseen? Virheissä piilee itseasiassa viisauden siemen. Miten ihminen, tai eläin, oppii kuin kokeilemalla? Mitä enemmän kokeilee, sitä enemmän tietää. Tietää mikä oli kannattavaa, mikä ei ollut kannattavaa. Mikä johti eteenpäin, mistä tuli turpiin. Varsa tunkee nenän sähköaitaan - ei ollut kannattavaa. Varsa tunkee nenän kaurakuppiin - oli kannattavaa. Varsa tunkee nenän naapurin kaurakuppiin - ei ollut kannattavaa. Eläin ei jää miettimään, että nyt tuli mokattua, mitähän tuo naapurin Patu-ruuna siitä ajattelee, vaan jatkaa oppimansa tiedon ja kokemuksen kanssa eteenpäin. Eteenpäin! Ei sitä naapurin Patu-ruunaa kiinnosta tippaakaan. Korkeintaan se voi ajatella, että joo mäkin kokeilin kerran tuota turpa sähkölankaan- juttua. Ei ollut kannattavaa. That's it. Eläin ei murehdi tekemiään mokia, ne ovat historiaa. Eläin ei pelkää ja jännitä tulevaisuutta, koska sitä ei vielä ole! On vain tämä hetki, ja potentiaali siihen että itse tai joku muu on jo oppinut jotain ja todellakin mennyt eteenpäin.

Ei se hevonen jää murehtimaan toisten hevosten tai ihmisenkään mokailuja. Joistain vakavammista mokailuista voi toki jäädä traumoja niin hevoselle kuin ihmisellekin, mutta ei ainakaan helpota jäädä piehtaroimaan niihin. Hevonen on valmis aloittamaan alusta joka päivä. Pitäisköhän meidänkin kokeilla?


1 kommentti:

Miu kirjoitti...

Hah, kokeiltu on ja monesti. Ei onnistu :D