Qatarin aavikoilla 11/2015

Visiteerasin ensimmäistä kertaa elämässäni arabivaltiossa. En ole käynyt edes Dubaissa, joten olin aivan keltanokkana liikenteessä. Tein kahden viikon turneen joista ensimmäisen viikon olin Iranissa ja toisen viikon Qatarissa. Tapasin siellä ratsastusjousiammuntaveljeni jotka ovat Qatarin ainoat ratsastusjouskat.

Nukuin kuin tukki koko matkan Teheranista Dohaan, lento kesti vain pari tuntia mutta parin tunnin aikahyppy oli kuin Liisan loikka ihmemaahan kaniininkolon läpi. Iranin maaseudulta oli joka suhteessa pitkä matka Qatarin pääkaupungin plastiikkaiseen kuhinaan. Perillä vastaan tuulahti kolmenkymmenen asteen helle ja iloiset tutut kasvot. Suuntasimme saman tien rannalla olevalle leirillemme yhdessä venäläissyntyisen valokuvaajan kanssa jonka piti ottaa meistä kuvia seuraavana päivänä jousiammunnan merkeissä. Noh. Karautimme suoraan dyyneille persianlahden rannalle, ja täytyy sanoa että olin todella VAU-efektissä iltapäivän ja illan kulusta. Lillutin varpaita 30 asteisessa vedessä joka tuntui illan viiletessä kuin linnunmaidolta, tuijotin tähtiä auringon pudottua pikavauhtia jo viiden pintaan dyynien taakse, vietettiin varsin hauska ilta ja nukuttiin isossa beduiiniteltassa kuin pienet opossumit. Aamulla noustiinkin sitten puoli viideltä nappaamaan auringonnousu ja valokuvat! Olipa kokemus.

Elvyimme hetken rannalla kuvausten jälkeen ja kävin polskimassa todella hienoissa (ahem) seitkytluku henkisissä bikineissäni jotka olivat ainoa vaihtoehto paikallisessa supermarketissa. Arabimaassa biksut eivät ole varsinainen myyntihitti. Dohassa toki on kaikki mahdolliset putiikit mutta nappasin marketista vaan jotkut mukaani, saipa porukka hyvät naurut. Vyötärönauha oli kainaloissa asti ja näin pois päin. Rannalta näkyi Saudi-Arabiaan saakka. Varmaan lähin etäisyys koskaan siihen maahan hehheh!

Matka jatkui huilaamaan kämpille ja käytiin vielä iltapäivällä ratsastamassa parilla kahjolla matkaratsulla. Toinen oli roudattu maisemiin vallan Uruguaysta asti, ja toinen Portugalista. Sain toki sen hullumman. Arpaonniii, arpaonnii... Vaihdettiin hevosia kesken lenkin kun aloin jo epäillä että ruuna reipas retuuttaa mut Saudi-Arabiaan saakka. Olisi ollut kovasti ikävää se. Vietettiin vielä hiukan aika matkaratsujen omistajan leirissä keskellä dyynejä ja juotiin hyvää arabialaista notskikahvia ja naposteltiin sen kanssa tuoreita taateleita. Oli tosi ihana päivä mutta olin tässä vaiheessa jo niin kuoleman väsynyt että halusin lähinnä heittäytyä pitkälleen mihin tahansa. Aavikon kylmä tuuli pureutui luihin ja ytimiin auringon laskettua, ja lämpimään autoon päästyäni narkolepsia yllätti ja havahduin vasta "kotoa". Opsan.

Seuraavana aamuna heräsimme kuitenkin jo neljältä ja lähdimme tallille. Päivällä aavikolla on todella kuuma ratsastaa joten parasta lähteä auringonnousun aikaan. Satuloimme hevoset ja lähdimme tallin läheltä avautuvalle isolle arolle. Ratsuni oli nuori arabiori Aameh, varsin hauska kaveri, mutta kova keulimaan. Sain omistajalta hyvät vinkkivitoset miten estää kokoflippi, ja tulin rivakan orin kanssa ihan hyvin juttuun. Reippaan ratsastuksen jälkeen pysähdyimme keitaalle joka oli kylläkin tässä vaiheessa vuotta aivan kuivahtanut, mutta jotain kasvillisuutta oli maassa sen verran että annoimme hevosten nyppiä korsia ja huilasimme hetken. Kello oli vasta puoli kahdeksan mutta oli jo niin kuuma että hiki virtasi. Rannikolta tuleva tuuli oli kostea kuin lehmän haukotus. Karautimme takaisin päin ja pienen huilauksen jälkeen satuloimme toisen hevosen uudestaan ja treenasimme kentällä ratsastusjousiammuntaa. Ratsuna ollut täykkäriruuna oli hirmuisen kiltti, kuin juna, oli kivaa treenata!

Tallilla oli myös aivan superkiva salukipoika, Shibab, mikä tarkoittaa arabiaksi tähdenlentoa. Awww mikä ihana koira! Koiruli oli mukanamme aavikolla mutta karkaili pikkusen jäniksen jälkien perässä, metsästyskausi oli alkamassa ja koira oli intoa täynnä. 

Kävimme ratsastamassa näitä samoja heppoja vielä toisenakin päivänä, ja muuten seikkailin aika eksoottisissa jutuissa. En ole eläessäni ollut lähellä kameleita, mutta pitihän sitäkin nyt kokeilla toki. Pojat keksivät antaa minulle vielä jousen käteen. Kameliratsastusjousiammuntaaaa! Seuraavalla reissulla haluan kokeilla sitä laukkaavan kamelin selästä! Ei käryäkään miten ne pelittää mutta ei kai se nyt niin vaikeaa voi olla (tuokaa mulle sitten sairaalaan suklaata, jooko). Helkkarin isoja eläimiä ne kyllä ovat. Ja kärttyisiä. Ja kummallinen ääni. Ne tosin sanovat varmaan kaksi viimeistä samaa minusta...

Palloiltiin parina päivänä Souq Waqifin basaarialueella joka oli täynnä turisteja ja ravintoloita mutta myös ihania pikku käsityöläispuoteja ja kokonainen alue haukanmetsästykseen! Oh my. Olin oletettavasti erittäin kiinnostunut näkemään sen. Kokemus oli kyllä vähintäänkin erikoinen. Korttelissa on myös haukkasairaala, joka on kaiketi maailman paras sellainen. Kaupoissa oli myynnissä erilaisia haukkoja; halvimmat olivat noin 3000 euroa, kalleimmat 50 000 euroa ja luxustyypit sitten melko hinnattomia. Lisää mieleisesi määrä nollia. Käytiin katsomassa myös hevosia palatsin nurkilla, olipa hulppeat tallit, huh!

Luxusmeininkiä oli myös käydä Sharq Villagen kattoterassilla polttelemassa shishaa (vesipiippua lapset, se on vaan maustettua vesihöyryä älkää pillastuko :D) ja juomassa makeaa marokkolaista minttuteetä. Siis huhhahhei mikä paikka. Parkkipalvelusta punaiselle matolle ja näin pois päin. Koin myös luxuksena venematkan Persianlahdelle, kylmä keppana kädessä ja aurinko ja lämmin vesi uida. Mmm. Ei huono.

Venematkan jälkeen olikin melkoinen transformaatio perinteiseksi arabinaiseksi pukeutumalla abayaan ja huiviin ja suuntaamalla keskelle ei mitään valtavalle aavikolle Qatarin pohjoisosaan. Siellä tapasimme erään haukkametsästäjän joka on Lähi-Idän parhaita hommassaan. Oli suuri kunnia tavata hänet ja oppia häneltä. Videolta näette mitä tapahtui :D Kas tästä. Video on pitkä, haukkahommat puolen välin jälkeen. Kokemus oli aivan supersuper mahtava!! Sain lopuksi jopa pidellä tätä upeaa haukkaherraa Barzania, jolla oli ikää 10 vuotta ja hän oli jo aika pätevä metsästäjä. Perinteisesti naiset eivät saa olla mukana haukkametsästyksessä, koska sitä pidetään huonona onnena, joten oli extraonnekas saadessani pidellä haukkaa vallan kädessäni.

Käytiin viimeisenä päivänä yhdessä uskomattomassa yksityisessä museossa. Hitsi miten paljon juttuja. Hulluja juttuja. Hienoja juttuja. Huh! Paikan lähellä oli myös hulppea ratsastuskeskus sekä beisa-antilooppeja.

Ruoka. Taas mua syötettiin :D Farkun napit eivät menneet edelleenkään kiinni. Isäntäni oli perheineen Syyriasta ja sain ahtaa itseeni kilokaupalla erittäin herkullista perinteistä sapuskaa. Ja tietysti makeaa teetä. Ja mustaa syyrialaista kahvia. Ja hedelmiä. Ja taateleita. Ja jotain leivänpäällistä mitä en tiedä mitä se oli mutta se oli sairaan hyvää. Ja juustoja. Libanonilaista hummusta. Libanonilaista juustoa. Syyrialaista muhennosta. Niin ja teetä. Ja taateleita. 

Naiset. Jouduin muuttamaan ajatuksiani monestakin asiasta. Me luullaan monesti että arabimaissa naiset ovat automaattisesti tosi alistettuja ja aivopestyjä hunnutettuja parkoja. Torven töräytys väärän vastauksen merkiksi.... osittain toki varmasti on näinkin, mutta asia ei ole ollenkaan näin mustavalkoinen. Erittäin patavanhoilliset maat erikseen kuten Saudi-Arabia ja Jemen ja Afganistan (joista kahdessa viimeisessä on sitäpaitsi enemmän tai vähemmän sotatilanne, Jemenissä aika reilustikin enemmän) sekä muutamat Afrikan maat joissa naisen asema on hirvittävän kamala, mutta näitä arabimaita tai voimakkaasti islamilaisia valtioita nyt on monta muutakin. Niin kuin vaikka Iran, josta voitte lukaista kolme matkakertomustani tältä vuodelta ;-) Ensinnäkin vaikka kodin ulkopuolella arabimies on perheen pomo, näyttäisi vahvasti siltä että monessa tapauksessa kodin sisäpuolella nainen on ehdoton valtiatar. Miehet on yllättävän tossun alla kotona. Ja vaikuttavat olevan ihan tyytyväisiä näin. Samoin kuin naiset. Voisi ehkä todeta että oli kulttuurillinen tapa mikä hyvänsä - homma joko toimii tai ei toimi. Kelatkaa kuinka paljon Suomessa avioerotaan. Mä alan olla kohta järjestettyjen avioliittojen kannalla hahhah. Ei vaiskaan. Vapaus valita on tärkeää. Mutta alan myös ymmärtämään _fiksusti_ järjestettyjen avioliittojen toimivuutta - suvun viksummat valitsevat sopivat kandidaatit ja eikun valitsemaan. Kun sopiva löytyy ja kumppani on samaa mieltä, hääjärjestelyt voivat alkaa. Tällöin avioliitto perustuu enemmän järkisyihin ja kumppanuuteen kuin huumaavaan rakastumisen tunteeseen tai pelkkään ihastukseen. Henkilökohtaisesti valitsisin toki itse "rakkausavioliiton" mutta tosin en ole ikinä ollut naimisissa joten olen jäävi sanomaan juuta tai jaata, hahhah. Just thinking.

Vaatetus. Qatarissa ei ole lain määräämää hijab-pakkoa, kuten Iranissa, mutta yllättäen pyllättäen naiset pukeutuvat silti Qatarissa vanhoillisemmin. En nähnyt Iranissa kertaakaan niqabia (=vain silmät näkyy) enkä todellakaan burkhaa (=silmätkään ei näy) vaan maksimissaan chadorin eli sen mustan "lakanan" johon jengi kietoutuu, niin että kasvot kyllä näkyy. Suurin osa etenkin Teheranin naisista pukeutuu kuten mekin + huivi nutturan laella keikkuen. Yllättävää. Kerrassaan. Yritin pukeutua säädyllisesti- vaikka Qatarissa ei ole lailla kielletty käyttää hihatonta paitaa ja shortseja, sitä pidetään todella mauttomana käytöksenä julkisella paikalla. Vähän kuin täällä joku mies menisi ruokakauppaan ilman paitaa, tai naiset kirkkoon pyllynäkyyshortseissa. Juuei. Helpommalla pääsee kun yrittää edes hiukan kunnioittaa paikallisia tapoja. Kaksi kertaa pukeuduin itse abayaan; valokuvaussessiossa ja siellä aavikolla haukkahommissa. Tunsinko oloni rumaksi ja sorretuksi ja alistetuksi? No en todellakaan :D Minulla on vapaus valita, toki.

Josta pääsenkin pohtimaan että mitä se vapaus oikeastaan on? Olen kuullut monen muunmaalaisen naisen suusta taivastelua itsenäisistä pohjoismaalaisista naisista. "Miksi te suostutte miesten rooliin, ei kaikki työt ole tarkoitettu naisille, miksi te yritätte koko ajan selvitä yksin? Ettekö te halua olla ollenkaan kotona kun lapset ovat pieniä ja hoitaa niitä itse? Haluatteko välttämättä itse ajaa traktorilla lumityöt ja hakata polttopuut?" Eh. Heppatytöt tuntevat ehkä jonkinlaista samaistumista... Niin eihän mekään välttämättä _haluta_ mutta ei meillä ole oikein ehkä vaihtoehtojakaan. Olemme ajaneet systeemin sellaiseksi että molempien on pakko tehdä kovasti töitä pitääkseen talouden pystyssä, monellakaan äidillä ei ole kertakaikkiaan varaa jäädä kotiin kun lapset ovat pieniä. Yrittäjällä vielä vähemmän. En välttämättä halua hakata polttopuita, mutta jonkun ne on pakko tehdä ja farmilla yksin asuvalla naisella on paljon hommaa. Toki sekin on oma valinta, vapaa valinta, mutta ymmärtänette pointin. Ollaankohan me pohjoismaalaiset naiset jo vähän tipahdettu hyvän jätkän ansaan? Vaikea sanoa, mutta pistää miettimään.

Jätän teidät näihin kuviin ja tunnelmiin :D

Teksti Katariina Albrecht
Kuvat Katariina Albrecht, Maria's Photoclicks

Persian vuorilla 11/2015

Kolmas kerta toden sanoo? Pakkasin kapsäkkini ja lähdin kolmatta kertaa tänä vuonna seikkailemaan Iraniin. Aikaisempien matkojen raportit löytyvät täältä - osa 1 ja osa 2. Samalle reissulle varasin toisen viikon Qatariin, joka oli ensi visiittini arabimaahan. Kapsäkin pakkaaminen olikin vähintään erikoista, koska toiseen maahan oli luvattu räntää ja kylmää, ja toiseen +34. Molemmissa luonnollisesti pukeutumissäännöt, ja koska ratsastamaan oltiin menossa, piti pakata saappaat ja systeemit. Qatarin raportti eri postauksessa, ettei tästä tule aivan järkyttävän pitkä...

Lähdin into piukkana matkaan sateiselta Helsinki-Vantaalta torstaina 2.11. kukonlaulun aikaan, ja lensin Qatar Airwaysillä, oli pikkusen hullut vaihdot Munichissa ja Dohassa. Dohan vaihto oli niin piukka, että jouduin juoksemaan koko matkan tukka putkella kenttähenkilökunnan kirittämänä - siinä vaiheessa arvasin että mun kassi ei tule perässä ja niin toki kävikin. Oh well. Ehdin kuitenkin itse täpärästi koneeseen ja perille Teheraniin. Sain lennellä sen Munich-Doha välin upouudella megahienolla Airbus a350:llä, jonka turistiluokkakin oli silkkaa luxusta... viisi ja puoli tuntia hujahti mukavasti. Illalla perillä Teheranissa viisumin saaminen on aina pikku projekti mutta kiitos jo hiukan paremman farsin kieleni, tällä kertaa sain sen varsin nopeasti. Jouduin odottelemaan lentokentällä koko yön neljään asti aamulla matkatoveriani Bulgariasta, nukuin tunnin kentällä tuolissa retkottaen, ja ei muuta kuin opettajamme Alin kyydillä Teheraniin kämpille nukkumaan kaksi tuntia. Sen jälkeen pirteänä kuin peipposet suuntasimme perjantaibasaariin. Olin niin naatti etten jaksanut edes shoppailla ja se on jo aika vakavaa :D kaksi yötä kahden tunnin unilla vei veronsa, olin aivan töttöröö siellä basaarin tungoksessa.
Illalla käytiin persialaisen "siskoni" Sheidan kutsumana muoti-illassa, jossa nuoret iranilaiset naissuunnittelijat esittelivät vaatteitaan. Erittäin mielenkiintoinen ja kiva ilta!

Seuraavana päivänä lähdimme viideltä aamulla liikenteeseen yrittäen välttää Teheranin järkyttävän aamuruuhkan. Vuorille ja tallille päästyämme kokkasimme runsaan aamupalan ja treenattiin maasta ampumista hyvä tovi. Sitten leikittiin vähän hevosten kanssa ja ratsastettiin kentällä, näin kaikki vanhat tutut hevoset ja koirat ja ihmiset, oli oikein mukavaa. Illalla kokkasimme taas paljon syötävää. Tunsin jo miten nappi alkoi kiristämään housuissa, hihih. Seuraavankin päivän vietimme vielä tallilla, ja kävimme vuorilla treenaamassa ratsastusjousiammuntaa. Mukana oli vain yksi heppa, jolla ratsastimme vuorotellen ja talutimme matkat. Kotiinpäin mennessämme oli jo säkkipimeää, ja ylitimme varsin jänniä rinteitä ja syviä ojia joissa virtasi vuorilta tuleva sadevesi varsin vuolaana.

Päivät jatkuivat samoissa merkeissä - ratsastettiin kentällä ja vuorilla, leikin tazien (= persialaisten "salukien" kanssa) ja tehtiin ruokaa ja syötiin. Paljon. Harrastettiin myös hiukan turismia Teheranissa ja käytiin Military Museossa, oli varsin hyvä kokoelma vanhoja jouskareita, miekkoja ja muita hienoja juttuja. Jipii! Takaisin kävellessä ison puiston läpi kaiuttimista kuului persialaisen musiikin sijaan Queenin Bohemian Rhapsody. Now that's freak... haha! Paikka oli upea, vanha Shaahin palatsi hienoine puutarhoineen. Ja sitten taas toki syötiin... ja käytiin sukuloimassa, jossa taas syötiin. Ja sitten vähän syötiin.

Maanantaina meillä oli kisat. Odotin sitä kauhulla koska Ali paljasti aamulla, että kaikki hevoset arvotaan. Yksi hevoista oli tavallinen talikynttilä, ja pelkäsin että saan sen. NO TIETYSTI sain juuri sen. En ole ollut koskaan erityisen onnekas lottoarvonnoissa :D Kyseessä oli 10v musta persialaisori, Shabdiz, jolla yritin ratsastaa kentällä jo männäpäivänä ei kovin hyvin lopputulemin.

Lisäksi ensimmäinen osakisa oli persialainen ihan oma tyyli jossa piti ampua ekaan maaliin niin että vetokädessä on myös keihäs - nou häänds... ja sen jälkeen salama keihästää maasta maali. Heppani oli niin tanopää että en uskaltanut ottaa seivästä käteen pelkäsin että joko seivästän sen, tai itseni. Olin siis nynnerö ja ihan vaan ammuin. Tai olisin ampunut ellen olisi ottanut just sitä nuolta kasasta jonka nokki oli hajonnut! Niin mun päivä, kertakaikkiaan. Sen jälkeen ammuttiin vielä tuplataulua pari kierrosta mutta mun ratsu alkoi olla sitä luokkaa tapuli että keskeytin kisan ennen viimeistä kierrosta. Olikin sitten toka kerta elämässäni kun keskeytän kisoissa. Edelliskerta oli Tulipojan kanssa vuosia sitten koulukisoissa kun se kertakaikkiaan ilmoitti että tämä oli muuten tässä :D. No se teki hyvää egolle ja ruumiin terveydelle. Se keskeyttäminen. Juuri sopivaan aikaan - heppa antoi kovan vastuksen myös sille ratsastajalle jonka kanssa sen jaoin. Omistajan Alin kanssa se oli toki kiltti kesyrotta. Raahauduin allapäin takaisin tallille, mutta oppia ikä kaikki. Päivä oli muuten hauska.

Viikko sujui treenauksen merkeissä, jota valitettavasti kyllä sade haittasi pahan kerran. Päivät olivat kylmiä ja vetisiä, onneksi seura oli hyvää ja kuumaa teetä tuolla juodaan muutenkin litrakaupalla kesät talvet. Jos oli tauko, tappelimme kaikki tykönämme toimimattoman VPN:n kanssa - Iranissa on tosi paljon saitteja blogattu, eikä esimerkiksi faceen pääse ilman toimivaa VPNää. Isoveli on ovela ja se on jotenkin onnistunut blokkaamaan facea silti. Turmiollista, turmiollista! Ja toki söimme, aina kun istuimme johonkin alas. Paljon. Halvaa, leipää, riisiä, tsatsikia, munakkaita, kasvissoppaa, hedelmiä, taateleita, pähkinöitä... nam. Kasvissyöjän paratiisi. Aina tuoreita vihanneksia ja hedelmiä ja niitä ah-niin-ihania tuoreita taateleita.

Tämä reissu oli vallan erilainen kuin kaksi edellistä. Osin siksikin että aiemmin matkustin yksin ja nyt en. Opin silti paljon juttuja mutta en ehkä just niitä mitä kuvittelin meneväni oppimaan - miten se aina meneekin niin? :D
Opin itsestäni. Opin nöyryyttä. Opin pitämään turpani kiinni (kuvitelkaa), opin nielemään tappioni, opin kestämään tiukkoja tilanteita, opin miten neljän tunnin yöunilla selviää viikon, opin miten hiton kylmä kahdessa kilsassa voi olla vaikka mittari näyttäisi plus viisi, opin miten huumorintaju on kansainvälistä, opin vanhoja hevostaitoja, käsityöniksejä ja siitä miten voi nukkua silmät auki seisaaltaan. :D Kätevää.

Ystäväni Homay on muuten vapaana. Se maakotka. Emme nähneet sitä, mutta se tulee vielä joskus Alia moikkaamaan. Olen ikuisesti kiitollinen siitä että sain ystävystyä aikuisen maakotkan kanssa. Homay on nyt jossain vuorilla, ja kohoaa taivaan sineen yhdessä löytämänsä nuoren kotkakaverin kanssa. Ehkä se on Homayn poikkis? Homay ei ole sukukypsä vielä pariin vuoteen, mutta hyvähän se on harjoitella, hehheh.

Tazeista. Niistä koirista. Voi luoja miten upeita eläimiä ne ovat. Tykkään ylikaiken Alin tazitytöstä Sephidistä, se on niiin kaunis ja niin hieno koira. Harmi kun Suomessa ei voi pitää tazeja tai muita vastaavia oikeasti metsästäviä vinttikoiria kovin kätevästi. Ne on luotu juoksemaan. Tuolla oli niin ihanaa kun voitiin ottaa koirat mukaan vuorille, ne juoksivat vapaana mukana, välillä tehden pitkiäkin lenkkejä ympärillämme mutta palaten aina takaisin. Joskus ne saivat kiinni ketun tai jäniksen. Yleesä eivät mitään. Vuoret ovat valtavat ja täynnä koloja, jonne saaliit voivat livahtaa tazin terävien hampaiden ulottumattomiin. Mutta voi ristus miten nopeita ne ovat! Saluki on kuulemma maailman toiseksi nopein maaeläin heti gepardin jälkeen. Uskon tämän täysin. Koko niiden keho on kuin huippuunsa viritetty jousi. Tazit näyttävät aika erilaisilta kuin suomiversiot, niillä on hyvin lyhyt karva, ja pidempää karvaa lähinnä korvissa ja hännässä. Loputkin karvat kuluvat vuorilla juostessa. Ne ovat vähän isompiakin. Ja aivan fantastisen luonteisia! <3 Joku päivä vielä otan sellaisen... kun asun sellaisessa maassa tai paikassa, jossa ne saavat turvallisesti juosta hevosten mukana.

Hevosista. Persialaiset hevoset ovat kyllä kiintoisia kapistuksia. Niin nopeita, niin älykkäitä, niin kestäviä! Näyttävät arabeilta, mutta ovat vanhempaa sukuhaaraa, eikä niillä ole niin kovera pää kuin nykyisillä arabiinialaisilla näyttelykapistuksilla. Vaikka ne ovat pienikokoisia, ne ovat erittäin vahvoja ja sitkeitä tyyppejä. Ja fiksuja. Eli hankalia. Räjähtävä nopeus, älykkyys ja kestävyys on väärissä käsissä kuin konetuliase. Tappaa talossa ja puutarhassa. Että veti nöyräksi ratsastaa sitä mustaa salamaa. Tunsin oloni kymmenenvuotiaaksi alkeiskurssilaiseksi joka yritti piipittää jotain sieltä kyydistä. Piip piip pliis mister stallion. :D No, lopputulema oli hyvä sikäli etten telonut itseäni. Hevosessa ei ollut mitään vikaa, se oli vaan mulle vähän liian haastava. Vaikka osa teistä rakkaista lukijoista pitää minua varmaan vähän reikäpäänä, en kuitenkaan varsinaisesti halua tutustua paikallisiin terveydenhuoltolaitoksiin hihhih! Hullu saa olla, mutta ei tyhmä. Opin että joskus on suurta viisautta todeta että tämä oli tässä, en uskalla enempää. Välillä se unohtuu, sosiaalisen paineen ja omien odotusten takia.

Elämänmenosta. Teheran on järkyttävän suuri kaupunki. 15 miljoonaa asukasta. Liikenne on joskus pelotavaa. Enemmän kyllä ryppääntynyttä peltiä mitä ei kukaan viitsi oikoa kun ensi viikolla joku taas täräyttää kylkeen Eli aika sama meni Kim ylipäätään suurissa miljoonakaupungeissa. Parkkipaikan etsiminen on kuin kaivaisi sitä kuuluisaa neulaa heinäsuovasta. Silti kaikilla on oma auto. On siellä metrokin, mutta viittiikö sitä käyttää. Vaikka jättikauoinki tuntuu jostain kohdin kaoottiselta, se on silti toimiva. Ja täynnä pieniä paikallisia yrittäjiä. Hämmästyn aina miten vähän siellä on ostoskeskuksia, ja jos sellaiseen törmää - miten vähän siellä on porukkaa. Hyvä Iran! Kapitalismin ja ostoshysterian suuntaan ei tartte aina pyllistellä. Kauppasaarrosta on ollut jotain virkaakin.
Ihanaa miten kylän putiikeista saa aamuviideltä uunituoretta leipää. Tosi hyvää leipää. Seurasin ikkunasta miten leipuri kopisteli siitä ylimääräiset tuhkat pois ja antoi höyryävän leivän suoraan asiakkaan käpälään. Asiakas alkoi heti nakertaa sitä puolen metrin kyrsää. Ei nälkäänsä ehkä vaan siksi että se on aivan järkyttävän hyvää suoraan uunista. Tein samoin. Söin takapenkillä istuen matkalla tallille aivan liian suuren palan mutta se oli niin makoisaa. Päälle makeaa teetä. Passionhedelmä. Savustettua lampaanjuustoa. Voitte arvata että kaiken tämän mättämisen jälkeen en edelleenkään mahdu farkkuihini mutta so what. Se oli sen arvoista.

Politiikasta ja kulttuurista. Ei hotsita sanoa mitään... muuta kuin että käytyäni Iranin jälkeen Qatarissa, Iran on oikeasti monessa suhteessa vapaampi maa naisille. Tuli yllätyksenä. Uskonto ei näy yhtä voimakkaasti. Sekin tuli yllätyksenä. Kauppasaartoa ollaan purkamassa ja rajat lientymässä. En tiedä onko se pelkästään hyvä asia. Iranissa on vielä paljon alkuperäistä persialaista kulttuuria jäljellä ja minua kyllä pikkuisen ihastuttaa rajojen kiinni oleminen sen takia, että ylenpalttinen turismi tuo mukanaan myös kaikenlaisia lieveilmiöitä. Vuorilla on edelleen panttereita ja erittäin harvinainen aasialinen gepardilaji. Villilampaita, maakotkia ja susia. Kuinka kauan? Metsästysturismi on iso busines. Paikalliset toki haluaisivat turistien rahat. Mutta millä kustannuksella? Hmm. TämäKÄÄN asia ei ole taas niin mustavalkoinen.

Toivon pääseväni ensi vuonna uudestaan Persian vuorille. Kuinka niitä kaipaankaan jo nyt. Kävin viimeisenä iltana kiipeämässä yhdessä erään paikallisen ystäväni kanssa (yksin ei naisena passaa, paikalliset lammaspaimenet tiedetään) korkealle huipulle josta sain aika mageita kuvia. Niin hiljaista. Niin kaunista. Majesteetilliset vuorijonot pohjoisessa, korkeimmat huiput yli viiden kilometrin korkeudessa. Vaikka itsekin olimme noin kahdessa kilsassa, huiput näyttivät suunnattoman korkeilta. Ja kauniilta. Olen näemmä kehittänyt jo koomisen rakkauden näitä Alborzin vuoria kohtaan. Joka kerta kun näen ne, sydämeni tykyttää ja hymyilen väkisin. Erikoista.

Paluumatka Teheranin lentokentälle seuraavana torstaiaamuna oli hilpeä. Otin taksin keskustasta, kuskina oli opettajani tuttu. Yksin matkustavan naisen ei kannata ottaa randomia taksia, jos näyttää yhtä länkkäriltä kuin minä. Kuski luukutti iranilaista poppia niin että parhaat päivänsä nähneen kotteron ikkunat helisivät, ja kyseli kaikenlaisia juttuja Suomesta mihin en tietysti osannut surkealla farsillani kovin hyvin vastata. Lentokentällä tapasin sattumalta ruotsalaisen perheen jotka olivat alunperin Teheranista mutta muuttaneet jo aikaa sitten Tukholmaan - juttelin heidän kanssaan ruotsia :'D perheen tytär oli varsin mukava ja kans tykkäsi hevosista kovasti. Olivat käyneet Turussakin monta kertaa. Voi miten pieni maailma on. Ja jotenkin hellyyttävä. Kaikesta huolimatta!

Video Iranin reissusta.

Ja pari kuvaa.

Teksti: Katariina Albrecht

Kuvat: Katariina Albrecht, Persian Horseback Archery Association, Vladislava Darachieva