Lähdin into piukkana matkaan sateiselta Helsinki-Vantaalta torstaina 2.11. kukonlaulun aikaan, ja lensin Qatar Airwaysillä, oli pikkusen hullut vaihdot Munichissa ja Dohassa. Dohan vaihto oli niin piukka, että jouduin juoksemaan koko matkan tukka putkella kenttähenkilökunnan kirittämänä - siinä vaiheessa arvasin että mun kassi ei tule perässä ja niin toki kävikin. Oh well. Ehdin kuitenkin itse täpärästi koneeseen ja perille Teheraniin. Sain lennellä sen Munich-Doha välin upouudella megahienolla Airbus a350:llä, jonka turistiluokkakin oli silkkaa luxusta... viisi ja puoli tuntia hujahti mukavasti. Illalla perillä Teheranissa viisumin saaminen on aina pikku projekti mutta kiitos jo hiukan paremman farsin kieleni, tällä kertaa sain sen varsin nopeasti. Jouduin odottelemaan lentokentällä koko yön neljään asti aamulla matkatoveriani Bulgariasta, nukuin tunnin kentällä tuolissa retkottaen, ja ei muuta kuin opettajamme Alin kyydillä Teheraniin kämpille nukkumaan kaksi tuntia. Sen jälkeen pirteänä kuin peipposet suuntasimme perjantaibasaariin. Olin niin naatti etten jaksanut edes shoppailla ja se on jo aika vakavaa :D kaksi yötä kahden tunnin unilla vei veronsa, olin aivan töttöröö siellä basaarin tungoksessa.
Illalla käytiin persialaisen "siskoni" Sheidan kutsumana muoti-illassa, jossa nuoret iranilaiset naissuunnittelijat esittelivät vaatteitaan. Erittäin mielenkiintoinen ja kiva ilta!
Seuraavana päivänä lähdimme viideltä aamulla liikenteeseen yrittäen välttää Teheranin järkyttävän aamuruuhkan. Vuorille ja tallille päästyämme kokkasimme runsaan aamupalan ja treenattiin maasta ampumista hyvä tovi. Sitten leikittiin vähän hevosten kanssa ja ratsastettiin kentällä, näin kaikki vanhat tutut hevoset ja koirat ja ihmiset, oli oikein mukavaa. Illalla kokkasimme taas paljon syötävää. Tunsin jo miten nappi alkoi kiristämään housuissa, hihih. Seuraavankin päivän vietimme vielä tallilla, ja kävimme vuorilla treenaamassa ratsastusjousiammuntaa. Mukana oli vain yksi heppa, jolla ratsastimme vuorotellen ja talutimme matkat. Kotiinpäin mennessämme oli jo säkkipimeää, ja ylitimme varsin jänniä rinteitä ja syviä ojia joissa virtasi vuorilta tuleva sadevesi varsin vuolaana.
Päivät jatkuivat samoissa merkeissä - ratsastettiin kentällä ja vuorilla, leikin tazien (= persialaisten "salukien" kanssa) ja tehtiin ruokaa ja syötiin. Paljon. Harrastettiin myös hiukan turismia Teheranissa ja käytiin Military Museossa, oli varsin hyvä kokoelma vanhoja jouskareita, miekkoja ja muita hienoja juttuja. Jipii! Takaisin kävellessä ison puiston läpi kaiuttimista kuului persialaisen musiikin sijaan Queenin Bohemian Rhapsody. Now that's freak... haha! Paikka oli upea, vanha Shaahin palatsi hienoine puutarhoineen. Ja sitten taas toki syötiin... ja käytiin sukuloimassa, jossa taas syötiin. Ja sitten vähän syötiin.
Maanantaina meillä oli kisat. Odotin sitä kauhulla koska Ali paljasti aamulla, että kaikki hevoset arvotaan. Yksi hevoista oli tavallinen talikynttilä, ja pelkäsin että saan sen. NO TIETYSTI sain juuri sen. En ole ollut koskaan erityisen onnekas lottoarvonnoissa :D Kyseessä oli 10v musta persialaisori, Shabdiz, jolla yritin ratsastaa kentällä jo männäpäivänä ei kovin hyvin lopputulemin.
Lisäksi ensimmäinen osakisa oli persialainen ihan oma tyyli jossa piti ampua ekaan maaliin niin että vetokädessä on myös keihäs - nou häänds... ja sen jälkeen salama keihästää maasta maali. Heppani oli niin tanopää että en uskaltanut ottaa seivästä käteen pelkäsin että joko seivästän sen, tai itseni. Olin siis nynnerö ja ihan vaan ammuin. Tai olisin ampunut ellen olisi ottanut just sitä nuolta kasasta jonka nokki oli hajonnut! Niin mun päivä, kertakaikkiaan. Sen jälkeen ammuttiin vielä tuplataulua pari kierrosta mutta mun ratsu alkoi olla sitä luokkaa tapuli että keskeytin kisan ennen viimeistä kierrosta. Olikin sitten toka kerta elämässäni kun keskeytän kisoissa. Edelliskerta oli Tulipojan kanssa vuosia sitten koulukisoissa kun se kertakaikkiaan ilmoitti että tämä oli muuten tässä :D. No se teki hyvää egolle ja ruumiin terveydelle. Se keskeyttäminen. Juuri sopivaan aikaan - heppa antoi kovan vastuksen myös sille ratsastajalle jonka kanssa sen jaoin. Omistajan Alin kanssa se oli toki kiltti kesyrotta. Raahauduin allapäin takaisin tallille, mutta oppia ikä kaikki. Päivä oli muuten hauska.
Viikko sujui treenauksen merkeissä, jota valitettavasti kyllä sade haittasi pahan kerran. Päivät olivat kylmiä ja vetisiä, onneksi seura oli hyvää ja kuumaa teetä tuolla juodaan muutenkin litrakaupalla kesät talvet. Jos oli tauko, tappelimme kaikki tykönämme toimimattoman VPN:n kanssa - Iranissa on tosi paljon saitteja blogattu, eikä esimerkiksi faceen pääse ilman toimivaa VPNää. Isoveli on ovela ja se on jotenkin onnistunut blokkaamaan facea silti. Turmiollista, turmiollista! Ja toki söimme, aina kun istuimme johonkin alas. Paljon. Halvaa, leipää, riisiä, tsatsikia, munakkaita, kasvissoppaa, hedelmiä, taateleita, pähkinöitä... nam. Kasvissyöjän paratiisi. Aina tuoreita vihanneksia ja hedelmiä ja niitä ah-niin-ihania tuoreita taateleita.
Tämä reissu oli vallan erilainen kuin kaksi edellistä. Osin siksikin että aiemmin matkustin yksin ja nyt en. Opin silti paljon juttuja mutta en ehkä just niitä mitä kuvittelin meneväni oppimaan - miten se aina meneekin niin? :D
Opin itsestäni. Opin nöyryyttä. Opin pitämään turpani kiinni (kuvitelkaa), opin nielemään tappioni, opin kestämään tiukkoja tilanteita, opin miten neljän tunnin yöunilla selviää viikon, opin miten hiton kylmä kahdessa kilsassa voi olla vaikka mittari näyttäisi plus viisi, opin miten huumorintaju on kansainvälistä, opin vanhoja hevostaitoja, käsityöniksejä ja siitä miten voi nukkua silmät auki seisaaltaan. :D Kätevää.
Ystäväni Homay on muuten vapaana. Se maakotka. Emme nähneet sitä, mutta se tulee vielä joskus Alia moikkaamaan. Olen ikuisesti kiitollinen siitä että sain ystävystyä aikuisen maakotkan kanssa. Homay on nyt jossain vuorilla, ja kohoaa taivaan sineen yhdessä löytämänsä nuoren kotkakaverin kanssa. Ehkä se on Homayn poikkis? Homay ei ole sukukypsä vielä pariin vuoteen, mutta hyvähän se on harjoitella, hehheh.
Tazeista. Niistä koirista. Voi luoja miten upeita eläimiä ne ovat. Tykkään ylikaiken Alin tazitytöstä Sephidistä, se on niiin kaunis ja niin hieno koira. Harmi kun Suomessa ei voi pitää tazeja tai muita vastaavia oikeasti metsästäviä vinttikoiria kovin kätevästi. Ne on luotu juoksemaan. Tuolla oli niin ihanaa kun voitiin ottaa koirat mukaan vuorille, ne juoksivat vapaana mukana, välillä tehden pitkiäkin lenkkejä ympärillämme mutta palaten aina takaisin. Joskus ne saivat kiinni ketun tai jäniksen. Yleesä eivät mitään. Vuoret ovat valtavat ja täynnä koloja, jonne saaliit voivat livahtaa tazin terävien hampaiden ulottumattomiin. Mutta voi ristus miten nopeita ne ovat! Saluki on kuulemma maailman toiseksi nopein maaeläin heti gepardin jälkeen. Uskon tämän täysin. Koko niiden keho on kuin huippuunsa viritetty jousi. Tazit näyttävät aika erilaisilta kuin suomiversiot, niillä on hyvin lyhyt karva, ja pidempää karvaa lähinnä korvissa ja hännässä. Loputkin karvat kuluvat vuorilla juostessa. Ne ovat vähän isompiakin. Ja aivan fantastisen luonteisia! <3 Joku päivä vielä otan sellaisen... kun asun sellaisessa maassa tai paikassa, jossa ne saavat turvallisesti juosta hevosten mukana.
Hevosista. Persialaiset hevoset ovat kyllä kiintoisia kapistuksia. Niin nopeita, niin älykkäitä, niin kestäviä! Näyttävät arabeilta, mutta ovat vanhempaa sukuhaaraa, eikä niillä ole niin kovera pää kuin nykyisillä arabiinialaisilla näyttelykapistuksilla. Vaikka ne ovat pienikokoisia, ne ovat erittäin vahvoja ja sitkeitä tyyppejä. Ja fiksuja. Eli hankalia. Räjähtävä nopeus, älykkyys ja kestävyys on väärissä käsissä kuin konetuliase. Tappaa talossa ja puutarhassa. Että veti nöyräksi ratsastaa sitä mustaa salamaa. Tunsin oloni kymmenenvuotiaaksi alkeiskurssilaiseksi joka yritti piipittää jotain sieltä kyydistä. Piip piip pliis mister stallion. :D No, lopputulema oli hyvä sikäli etten telonut itseäni. Hevosessa ei ollut mitään vikaa, se oli vaan mulle vähän liian haastava. Vaikka osa teistä rakkaista lukijoista pitää minua varmaan vähän reikäpäänä, en kuitenkaan varsinaisesti halua tutustua paikallisiin terveydenhuoltolaitoksiin hihhih! Hullu saa olla, mutta ei tyhmä. Opin että joskus on suurta viisautta todeta että tämä oli tässä, en uskalla enempää. Välillä se unohtuu, sosiaalisen paineen ja omien odotusten takia.
Elämänmenosta. Teheran on järkyttävän suuri kaupunki. 15 miljoonaa asukasta. Liikenne on joskus pelotavaa. Enemmän kyllä ryppääntynyttä peltiä mitä ei kukaan viitsi oikoa kun ensi viikolla joku taas täräyttää kylkeen Eli aika sama meni Kim ylipäätään suurissa miljoonakaupungeissa. Parkkipaikan etsiminen on kuin kaivaisi sitä kuuluisaa neulaa heinäsuovasta. Silti kaikilla on oma auto. On siellä metrokin, mutta viittiikö sitä käyttää. Vaikka jättikauoinki tuntuu jostain kohdin kaoottiselta, se on silti toimiva. Ja täynnä pieniä paikallisia yrittäjiä. Hämmästyn aina miten vähän siellä on ostoskeskuksia, ja jos sellaiseen törmää - miten vähän siellä on porukkaa. Hyvä Iran! Kapitalismin ja ostoshysterian suuntaan ei tartte aina pyllistellä. Kauppasaarrosta on ollut jotain virkaakin.
Ihanaa miten kylän putiikeista saa aamuviideltä uunituoretta leipää. Tosi hyvää leipää. Seurasin ikkunasta miten leipuri kopisteli siitä ylimääräiset tuhkat pois ja antoi höyryävän leivän suoraan asiakkaan käpälään. Asiakas alkoi heti nakertaa sitä puolen metrin kyrsää. Ei nälkäänsä ehkä vaan siksi että se on aivan järkyttävän hyvää suoraan uunista. Tein samoin. Söin takapenkillä istuen matkalla tallille aivan liian suuren palan mutta se oli niin makoisaa. Päälle makeaa teetä. Passionhedelmä. Savustettua lampaanjuustoa. Voitte arvata että kaiken tämän mättämisen jälkeen en edelleenkään mahdu farkkuihini mutta so what. Se oli sen arvoista.
Politiikasta ja kulttuurista. Ei hotsita sanoa mitään... muuta kuin että käytyäni Iranin jälkeen Qatarissa, Iran on oikeasti monessa suhteessa vapaampi maa naisille. Tuli yllätyksenä. Uskonto ei näy yhtä voimakkaasti. Sekin tuli yllätyksenä. Kauppasaartoa ollaan purkamassa ja rajat lientymässä. En tiedä onko se pelkästään hyvä asia. Iranissa on vielä paljon alkuperäistä persialaista kulttuuria jäljellä ja minua kyllä pikkuisen ihastuttaa rajojen kiinni oleminen sen takia, että ylenpalttinen turismi tuo mukanaan myös kaikenlaisia lieveilmiöitä. Vuorilla on edelleen panttereita ja erittäin harvinainen aasialinen gepardilaji. Villilampaita, maakotkia ja susia. Kuinka kauan? Metsästysturismi on iso busines. Paikalliset toki haluaisivat turistien rahat. Mutta millä kustannuksella? Hmm. TämäKÄÄN asia ei ole taas niin mustavalkoinen.
Toivon pääseväni ensi vuonna uudestaan Persian vuorille. Kuinka niitä kaipaankaan jo nyt. Kävin viimeisenä iltana kiipeämässä yhdessä erään paikallisen ystäväni kanssa (yksin ei naisena passaa, paikalliset lammaspaimenet tiedetään) korkealle huipulle josta sain aika mageita kuvia. Niin hiljaista. Niin kaunista. Majesteetilliset vuorijonot pohjoisessa, korkeimmat huiput yli viiden kilometrin korkeudessa. Vaikka itsekin olimme noin kahdessa kilsassa, huiput näyttivät suunnattoman korkeilta. Ja kauniilta. Olen näemmä kehittänyt jo koomisen rakkauden näitä Alborzin vuoria kohtaan. Joka kerta kun näen ne, sydämeni tykyttää ja hymyilen väkisin. Erikoista.
Paluumatka Teheranin lentokentälle seuraavana torstaiaamuna oli hilpeä. Otin taksin keskustasta, kuskina oli opettajani tuttu. Yksin matkustavan naisen ei kannata ottaa randomia taksia, jos näyttää yhtä länkkäriltä kuin minä. Kuski luukutti iranilaista poppia niin että parhaat päivänsä nähneen kotteron ikkunat helisivät, ja kyseli kaikenlaisia juttuja Suomesta mihin en tietysti osannut surkealla farsillani kovin hyvin vastata. Lentokentällä tapasin sattumalta ruotsalaisen perheen jotka olivat alunperin Teheranista mutta muuttaneet jo aikaa sitten Tukholmaan - juttelin heidän kanssaan ruotsia :'D perheen tytär oli varsin mukava ja kans tykkäsi hevosista kovasti. Olivat käyneet Turussakin monta kertaa. Voi miten pieni maailma on. Ja jotenkin hellyyttävä. Kaikesta huolimatta!
Video Iranin reissusta.
Ja pari kuvaa.
Teksti: Katariina Albrecht
Kuvat: Katariina Albrecht, Persian Horseback Archery Association, Vladislava Darachieva
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti