Tätiratsastajat vol2

Hoblaa! 11 vuotta sitten kirjoittamani parodia Tädeistä on kiitänyt pitkin bittiavaruutta vuosien varrella siihen malliin, että siitä piti kirjoittaa vallan jatko-osa. Silläkin uhalla, kuten kirjoissa ja leffoissa, jatko-osa on aina ihan pska. No mutta, otamma riskin!

Koska luokittelu maalais- ja kaupunkitäteihin oli aivan liian suppea ja tätiys on edennyt läpi laajojen kansanluokkien, silvuplee:

Mutapeltosuokkitäti

on suomalaisen sisukkuuden ruumiillistuma. Hän kiroilee kuin merimies eikä kaihda korottaa ääntään asianlaidan niin vaatiessa. Mutapeltosuokkitäti ei usko mihinkään mitä ei itse pysty todentamaan, ja käyttää paikallisen lehmälääkärin hyväksi kokemia konsteja mutapeltosuokkiin, joka ei tosin sitkeänä elukkana tarvitse eläinlääkäriä kuin korkeintaan kerran vuodessa hampaiden raspaukseen, jos se ei ole jo teroittanut niitä lyhyeksi maatalouslomittajien takapuoliin.
Mutapeltosuokkitäti ei lannistu ikinä, mutta ei myöskään ole erityisen huumorintajuinen. Suokki on ostettu maakuntaraviradan varikolta koska se tapasi ryöstää laukkaa väärään suuntaan rataa, mutta koska mutapeltosuokkitäti tunnisti siinä saman periksiantamattomuuden kuin itsessään, se sai muuttaa navetan päätyyn isännän tekemään karsinaan. Suokkia treenataan pieteetillä, ja sillä ratsastetaan satoi tai paistoi. Ei kai me nyt sokerista olla, tuumii mutapeltosuokkitäti ja lähtee ronttaamaan ruunaansa pellon laitaan päivittäiselle hikilenkille. Tädillä ja suokilla on kuitenkin ihan hauskaa, ja molemmat näyttävät nauttivan totisesta hikoilusta. Päivän päätteeksi saunaan ja ruunalle ruisleipää. Perkele.


Yksisarvistäti

Älkää vaan herrajjjumala päästäkö Mutapeltosuokkitätiä ja tätä samaa tilaan valvomatta. Yksisarvistäti on herkkä, kuin mimosa pakkasella. Yksisarvistäti puhuu erittäin hiljaisella äänellä ja uskoo keijuihin ja menninkäisiin. Yksisarvistädin oma yksisarvinen on hiukan arka ratsastuskoulusta pelastettu ponitamma, mieluiten valkoinen, jonka silmät pyörivät päässä kuin hedelmäpelillä. Ponia on hoidettu homeopatialla, aromaterapialla, kukkatipoilla, itsekuivatuilla yrteillä ja se harjoittaa hevosjoogaa bemer-maton päällä. Tarina kertoo että ponilla olisi joskus ratsastettu, mutta kukaan ei ole koskaan nähnyt tällaista tapahtuvan. Yleensä yksisarvistäti vain hengailee ponin tarhassa ja hakee yhteyttä. Vaikka yksisarvistäti on hiukan... erikoinen, yleensä hyvin ystävällinen ja harmiton tätityyppi.


Kasvattajatäti

Kasvattajatädin tunnistaa usein tweed-vaatteista, käsilaukusta pilkottavasta orikuvastosta, koiralaumasta (Kasvattajatäti saattaa kasvattaa myös russeleita tahi muita käypiä tallikoiria) sekä tyhjästä pankkitilistä. Kuten kaikki tietävät, hevoskasvatus Suomen oloissa on aika perseestä. Pienet markkinat, jonkinlainen talvenkaltainen ilmasto kestää puolet vuodesta, kaikki on kallista eikä kenelläkään ole rahaa. Kasvattajatädillä on silti unelma - kasvattaa omasta tammasta Tähtivarsa. Oli se sitten poni, suokki taikka peevee, Kasvattajatäti ei anna periksi hienon jälkeläisen tuottoprosessin suhteen. Tädillä on pari hyvää tammaa ja kirjastollinen sukukirjoja. Uskonto on takuulla kymppi mutta matikka ehkä nelonen, mutta se ei haittaa kuten ei yleensäkään heppahommissa, ja Kasvattajatädistä voi tulla rikas korkeintaan jos hän oli ennestään multimiljonääri. Silti, Kasvattajatädit ovat ehkä yksi muiden tätien kannalta tärkeimpiä hahmoja. Kasvattajatädin ne kasvatit, jotka eivät yllä ihan sinne keepeetasolle, ovat usein oikein hyviä tätiratsuja. Kuka sitäpaitsi muutoin tuottaisi suloisia kotimaisia poniinivarsoja ja ihania suokkeja markkinoille, elleivät Kasvattajatädit? Kannata kotimaista, kannata Kasvattajatätejä!


Vuitton-täti

on laittanut elämän risaiseksi. Työelämässä tärkeät etapit on jo saavutettu ja avioliittokin on hiukan kulahtanut, mitäpä sitä keksisi. Äijä osti harrikan, niin Vuitton-täti ostaa Kilparatsun. Vuitton-täti on kyllä ratsastanut viimeksi silloin kuin leveäpunttiset lahkeet olivat ensimmäistä kertaa muodissa, mutta ei takerruta sivuseikkoihin. Vuitton-tädillä on nyt missio. Ensin hankitaan paikallisesta ratsastustarvikeliikkeestä parhaat mahdolliset rensselit, ja sitten googletetaan alueen parhaat tallit (älkää unohtako hevostallinetin Tallielämää-stalkkausta). Ajetaan Rangella paikalle, etsitään käsiin mahdollisesti myös muita Vuitton-Tätejä ja heidän valmentajansa. Kun ollaan päästy jo tähän asti, loppu on lasten leikkiä. The Valkku hankkii tädille sopivan kouluratsun (kaunis, kiltti ja osaa paljon temppuja), ja Vuitton-täti alkaa taas ratsastaa. Harmillista kyllä ratsastus on kamalan vaikeaa, mutta onneksi voi aina katsella Vuitton-huovan alta kun Valkku ratsastaa. Everybody happy!


Kouluttajatäti

marssii paikalle mittavan rompearsenaalin kanssa. On naruriimut, koulutuskepit, raipat, lassot, dually-riimut ja oranssi verkkosäkillinen porkkanoita. Ehkä myös naksutin, tai tyylisuunnasta riippuen parin metrin pätkä kakkosnelosta. Kouluttajatäti oli vielä pari vuotta sitten ihan vaan paikallisen ratsastuskoulun helppo B ryhmässä, mutta tallin vaikein tamma Pippa (nimi muutettu) oli tosi hankala lastata ja vain Kouluttajatäti sai sen traileriin viiden tunnin ja kolmen röökiaskin ja puolikkaan kossupullon jälkeen, Kouluttajatäti alkoi opettaa muitakin lastauksen ja hevosenkoulutuksen saloihin. (Tässä kohtaa sukupuoli ei tunne tätyiyttä ja Kouluttajatäti voi yhtä hyvin olla Kouluttajatätisetä.) Kouluttajatädillä on todella kova ääni ja mittaamaton repertuaari lainauksia kirjoista, joita hän fanittaa. Monty Robertsin kirjat on luettu hiirenkorville ja itketty sivut aaltoileviksi, etenkin se jossa se Monty kesyttää sen villihepan. Etologian kirjoja on myös vino pino ostettuna amazoncomista mutta ne ovat niin vaikealukuisia, niin ei niitä viitsi. Kouluttajatätillä on aina jokin vinkkivitonen ja hän antaa vinkkejä mieluusti ihan kysymättäkin. Valitettavasti. Ymmärtäkäämme Kouluttajatätiä, hän todennäköisesti kumminkin haluaa hyvää.


Junnutäti

Tätiys ei katso ikää vaan on mieliala. Myös hyvin nuori henkilö voi olla täti. Junnutäti on pikkuvanha erittäin tarkka ensihevosen omistaja, joka ei ole kovin kiinnostunut kisaamisesta tai tavoitteellisesta hinkkaamisesta (vaikeaa, kallista, hankalaa, vaarallista, mitä näitä nyt on) mutta hevosella pitää olla kaikki tippelistoppelis. Junnutäti ei perusta snäppäämisestä ja pussikaljasta vaan hinkkaa illat pitkät hevosensa varusteita, käärii markkinavoittajapinteleiden alle itse virkkaamansa aluset ja katsoo kellosta että pollen treeni kesti tasan sen 45 minuuttia mitä oli etukäteen kirjoitettu pollen treenipäiväkirjaan. Hän ei suvaitse pienimpiäkään virheitä tai poikkeamia Junnupollen hoidon suhteen, terrorisoi tallityöntekijöitä ja mahdollista hevosenhoitajaan pedantilla kyttäämisellään ettei pollelta vaan mitään puutu ja kaikki tapahtuu oikein. Junnutätillä voi tuurilla olla rahkeita olla tuleva Taitava Täti mutta toistaiseksi lähinnä tallinpitäjän kauhu.... ;)


Taitava Täti

Tätikin voi olla taitava! Taitava Täti on ollut harrastanut yhtä sun toista hevosten kanssa koko ikänsä ja omaa mittavan kokemuksen erilaisista hevostelutilanteista ja hevosista. Hän on kävelevä tietopankki niin hevosten sairauksien, anatomian ja ruokinnan suhteen, ja lukee ahkerasti uusia tutkimustuloksia ja artikkeleita. Taitava Täti ei ole ehkä enää ihan niin rohkea ja ketterä ratsastaja iästään ja kaikista krempoista johtuen, mutta on silti edelleen varsin pätevä ratsastaja ja tarvittaessa opettaa muitakin. Taitava Täti on arvostettu heppailija tallillaan ja monet tulevat kysymään häneltä neuvoa hevostensa suhteen. Jee hyvä Taitava Täti keep it up me tarvitaan teitä.


Kisatäti

Kisatädin uran alku on edelleen tuoreessa muistissa, koska se alkoi viime vuonna. Kisatäti osallistui ihan vitsillä oman tallin seurakisoihin ja sai raviohjelmasta rusetin ja suolakiven. Siitäkös se äityi. Kisaaminenhan on kivaa! Kisatäti käy kaikissa mahdollisissa alueen seurakisoissa, ja upgradesi autonsakin jotta sillä voi vetää tallinpitäjältä lainattua kaksipyöräistä palia. Ratsu mahtuu sinne juuri ja juuri, mutta muuta ei voi vetää ilman pikku-e:tä. Kisaaminen on ihanaa! Täti on innoissaan ja herää kolme tuntia etuajassa letittämään Ratsua, sotkee kisahousunsa moneen kertaan ennen perille pääsyä ja unohtaa radankin. Mutta se ei haittaa. Kisoissa saa nähdä muita Kisatäti-kavereita, kuulla parhaat juorut, ja syödä tapahtumamakkaran. Ensi kaudella kokeillaan aluetasoa, vai mikä kakkostaso se nykyisin on. Silloin kuin täti aloitti ratsastuksen, oli vielä piirikunnalliset kisat, mutta niihin täti ei koskaan uskaltanut osallistua. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan!


Varustetäti

Varustetäti on itseasiassa todennäköisesti läheistä sukua joko Vuitton-tädille tai Kisatädille lompuukin paksuudesta riippuen. Varustetätiä rakastaa kaikki, paitsi aviomies ja tallinpitäjä. Varustetädillä on kaikkien heppatarvikeliikkeiden naamavippi ja kantiskortti, ja hän uusii koko repertuaarinsa kausittain. Koska tallinpitäjän ja aviomiehen hermorakenne ei kestä tavaran säilömistä joka puolella, hänen on pakko myydä edellisen kauden hutiostokset (kuka olisi arvannut, ettei limenvihreille verkkosukkahousukuosi-leggingsratsastushousuille olekaan päivittäistä käyttöä!) kärkkyville kanssatallilaisille ja facebookin heppatarvikekirppisten pro-ostajille. Jos tarvitset tietoa tai mielipiteitä uusista varusteinnovaatioista tai kauden muodista, kysypä Varustetädiltä. Hän tietää.


Miestäti

Yritin välttää tätä tätityyppiä mutta se vaan pukkaa näppikseltä, ei voi mitään. Miestäti on aika pakkaus. Jos naiset ovat kovia juoruamaan, Miestäti masteroi juoruamisen ja juonittelun jalon taidon. Miestädillä on aina kylmä, nälkä ja pissahätä, eikä hän voi ratsastaa maneesissa jos mankassa soi väärä radioasema, tai jonkun lapset metelöivät. Miestädin hevonen on nimittäin melko herkkä ja neuroottinen, eikä se kestä häiriöitä. Se oli kalliskin, mitä jos sen jalka menee pelästyessä poikki? Miestäti on periaatteessa ihan hyvä ratsastaja mutta jotenkin outo ja säikky. Noh. Lisäksi Miestäti on usein aika söpö ja ehkä jopa varakas, mutta tätien harmiksi yleensä tykkää muista Miestädeistä. Damn.


KylläMinäVielä-Täti

Nuorena sitä oli notkea kuin ninja ja rohkea kuin leijona. Sitten oli pari muuttujaa, ja Täti toteaa olevansa vanha, hiukan pökkelö ja vellihousu. Ei hätää! Täti alkaa harrastaa vastamyrkyksi extremeurheilua Orhinsa kanssa. Siis toki pitää ostaa ensin Orhi, eihän se muuten pelitä, se homma. Kenttäratsastus, ratsastusjousiammunta, kiitolaukka sänkipellolla ilman satulaa, valjakkoajo riimulla, mitä näitä nyt on. Nuoremmat kauhistelevat että mitä se Impi (nimi muutettu) nyt oikein meinaa, kun se on ilmoittautunut "Stunt-ratsastusta intiaaneille" kurssille, ja aikoo hypätä Niinisalossa Tuttarin ilman satulaa, mutta minkäs teet. KylläMinäVielä-Täti on päättänyt, ja häntä ei estä mikään, kuin korkeintaan vakavat monivammat vitaaleilla alueilla. Onneksi Tädillä on sentään melko kattava sairausvakuutus ja vielä jokin ohut itsesuojeluvaiston häiven. Täti hei nähdään maailmalla! :'D


Teksti ja aivopierut Katariina Albrecht

Tunne, Tuntuma, Tuki, Tunnustelu, Tutkiskelu

Armas suomen kielemme on värikäs ja eloisa, ja siksi niin hankala heille, jotka eivät puhu sitä äidinkielenään. Ratsastussanastomme ei kuitenkaan ole niin kovin värikäs ja eloisa, koska meillä ei ole ollut pitkää hovikulttuuria taustallamme kuten esimerkiksi sekä läntisessä että itäisessä naapurimaassamme. Silloin kun Portugalin ja Ranskan hovin maneeseissa tanssittiin piaffia kattokruunujen kimalluksessa, meikäläiset raivasivat soita juurevilla ruunillaan. Ei siinä paljon mietitty ratsastuksen nyansseja. Hakkapeliitatkin laukkasivat menemään alkuperäistä metsähevosta muistuttavilla menopeleillä, joiden parhaat ominaisuudet tulivat esiin jossain ihan muualla kuin sulkutaivutuksia hinkaten. Se olisi ollut hyvin irrelevanttia. Historia elää kielessä. Meidän hevossanastomme on yhtä niukka kuin ylipäätään ratsastushistoriamme.

Otetaan pari esimerkkiä. Kuinka kääntäisitte sanan engagement, ratsastusta ajatellen? Ihanasti eräs pieni oppilas keksi että "suu ja takanen menee kihloihin." Hih. Entä kun heppa on supple? Notkea kuin näätä? Niin yleisiä kuin nämä sanat ovatkin englanninkielisissä ratsastuskirjoissa ja artikkeleissa, hiukan vaikeita kääntää yhdellä tai kahdellakaan sanalla sujuvalle ratsastuskielelle. Yksi eniten debattia aiheuttavista termeistä on varmaan termi ulko-ohjan tuki. Monissa muissa kielissä puhutaan samasta asiasta keskusteltaessa kontaktista, eikä tuesta. Termi voidaankin ymmärtää todella monella eri tavalla. Aloittaessani ratsastamaan 1980-luvulla ulko-ohja oli pyhä. Vielä pitkälle 90-luvullekin. Siitä ei saanut päästää, missään tilanteessa, ei ehkä edes pudotessakaan. Patologi irrottaa ohjat, vai mitenkä se meni. Ulko-ohja oli se, josta vetämällä hevonen saatiin jollain tavalla pysymään reitillä, ja ehkä jopa nyökkäämään päänsä alas, ja myöhemmin pyhä ulko-ohja oli olennainen ulkolavan kurissa pitämiseen. Ulko-ohjasta myötääminen oli Hirvittävä Virhe, joka pilasi kaiken. Mitä tiukemmin ohjasta piti kiinni, sen parempi. Jos raavas hivenen työhönsä puutunut saksalainen sotanorsu oli 50-kiloiselle kuskille pikkusen puuleuka, ulko-ohjan voi kätevästi laittaa kiinni ulkoreiteen, jopa sen taakse, jolloin sotanorsunkin oli pakko antautua kiukkuisen kuskin toiveille, lyhentää kaulaansa ja nyökätä. Ei siinä mitään, käyhän se näinkin. Hevoset saattoivat olla kiltisti lyhyellä kaulalla mutta niin jäätävän jäykkiä ettei niitä kärsinyt asettaa eikä taivuttaa, eivätkä ne siihen olisi jäykillä lihaksillaan oikein pystyneetkään. Mutta ulkolapa oli kyllä hallussa, todellakin. Haettiinko ulko-ohjan tuella sitä että hevonen todellakin tukeutui ohjaan ts roikkui siinä parin maitopurkin verran, joo, kyllä usein haettiin. Jos hevonen ei itse älynnyt sitä tehdä, sen voi toki aina usuttaa sisäpohkeella hoputtamalla nojaamaan siihen pyhään ulko-ohjaan.



Tarkan lukijan ei tarvitse kuitenkaan tuohtua tästä pikku kärjistyksestä - jos muistelette takavuosia, näin todella opetettiin monessakin paikassa. Olin monta kertaa turhautunut ratsastukseen kun ajattelin että teen kaiken niinkuin käsketään, hevonen on napakasti ulko-ohjan ja sisäpohkeen välissä, suora kuin tikku, mutta miksi se tuntuu niin raskaalta ja jäykältä, taipuu yhtä hyvin kuin betoniporsas eikä kevene siitä kyllä mitenkään omin- tai muin avuin? Kepeä sahausliike suusta ja raippaa hanurille saa jäykemmänkin hevosen toki terästäytymään hetkeksi, mutta se onkin sitten jokaisen henkilökohtainen juttu, haluaako sillä tavalla viettää aikansa satulassa.

Ulko-ohjan tuesta voisi ehkä ajatella niinkin, että se on enemmänkin henkistä tukea kuin fyysistä. Käytän itse termiä "pidä kiinni ohjasta kuin pitäisit pikkulasta kädestä". Ts, älä jätä yksikseen mutta älä nyt kuitenkaan pidä kiinni niin kovaa, että lapsen käteen sattuu. Kädestä pitely luo turvaa, kontaktin. KONTAKTIN. Totta kai ratsastaja päättää ratsastaessa hevosen kaulan pituuden, ja voi kertoa tarvittaessa aika selkeästikin hevoselle raamien rajat, mutta kohtuus kaikessa. Liian pitkään kestävä staattinen asento heittää lihakset hapoille, liian pitkään samassa asennossa väkisin pitely ei johdakaan kauniiseen ylälinjaan vaan ihan muilla lihaksilla kompensointiin, vastusteluun ja turhaan kiukkuamiseen. Toinen ongelma ulko-ohjan ehdottomaan lyhyyteen ja tiukkuuteen uskonnollisesti suhtautuessa tupsahtaa siinä, että hevosen on melko vaikeaa enää venyttää ulkokylkeään esimerkiksi voltille. Aika monella hevosella on jumalattoman kireät kallonpohjan lihakset ja juntturassa oleva alaleuka, 1-2 nikaman väli, alikehittynyt trapezius-lihas ja ylikehittynyt alakaula. Aika monella hevosella tämä helpottaa, jos ratsastaja antaa pyhän ulko-ohjan olla vähän vähemmän staattinen ja piukea, ja antaa kaularangan yläosalle pikkuisen tilaa asettua rehellisesti (eikä vain kallistaa päätä tai toistaalta taittua kolmannen nikaman kohdalta), höllää ainakin alaturpista (se kuulemma vakauttaa kuolaimen! Kaikkea sitä kuulee kun vanhaksi elää) ja antaa hevosen liikuttaa pehmeästi kuolainta kielellään ja jopa vallan nielaista. Kroonisesti jäkissä oleva alaleuka, kaularangan yläosa ja kallonpohja ei mitenkään helpota hevosta pysymään kauniilla tuntumalla, hyväksymään ratsastajan käden ja olemaan kaunis elastinen tanssija joka tottelee ratsastajan pienintäkin pyyntöä kevyesti ja halukkaasti. Jos itsellä on niska ja leuka niin jumissa ettei pää käänny yhtään sivulle, saatko leuan rintaan? Onko pää kipeä? Niinpä, auts.

Joskus voi olla niinkin kerettiläinen, ettei välitä niin pedantisti siitä hitsin ulkolavasta, vaan elää niin vaarallisesti, että unohtaa sen hetkeksi ja keskittyy fysioterapeuttisempaan näkökulmaan hevosen jumppaamiseksi. Liikkuvuus, rentous. Silloin voi joskus tarvita hetkeksi päästää ulko-ohjasta. Ehkä jopa suunnata ohjasote johonkin muualle, kuin sinne reiteen. Kokeile, taivas ei putoa välittömästi niskaan :D Ei tämä ratsastushomma ole niin vakavaa sitten kuitenkaan, etteikö voisi joskus hiukan kokeilla jotain muuta työkalua kuin sitä mitä Kersantti opetti jo kuuskytluvulla. Toisaalta, jos ulko-ohjan kädessäpito on jännää ja vierasta, kokeilepa joskus ottaa se ihan vaan käteen, tuntumalle. Hiukan lyhyemmälle jopa. Niin ettei se lepata tuulessa. Voi yllättyä miten pouni ei enää vaellakaan kuin känninen käärme. Vaihtelu virkistää, sanoi kissa kun mummolla pöytää pyyhki.



Mikä tragikoomisinta, monet ratsastajat tuntuvat jakautuvan tässä ohja-asiassa kahteen aika voimakkaasti toisiaan piikittelevään pikkuisen mustavalkoiseen leiriin. Kukkahattuihin jotka ratsastavat löysällä ohjalla alitempoista ravia vetelillä läskeillä pihattohevosillaan kumppareissa ja mutapellolla, ja sitten tosiridaajiin jotka paukuttavat menemään hirveää kyytiä ohjissa roikkuen ja kannukset viuhuen kalliilla hollantilaisilla klipatuilla tulikavioillaan helmikorvakorut kiillellen. Ensimmäinen jengi yleensä etukenossa, ja toka jengi takakenossa. Jostain syystä tähän liitetään hanakasti vielä kengättömyys/kuolaimettomuus/varusteettomuus/vapaaheinä/kokopäivätarhaus debatti, jolla ei ole kyllä mitään tekemistä minkään asian kanssa, jos ohitetaan koominen mustavalkoisuus ja ihmeellinen leiriytyminen joka tuntuu vaan pahenevan. En ole koskaan oikein ymmärtänyt, miksi näissä asioissa pitäisi valita a) tai b), jos voi valita molemmat tai jopa yllärivaihtoehdon c). Hevonen voi asua pihatossa ja olla kovassa treenissä (vrt ravurit), olla pelkkä köpöttely-eläke-pullapolle ja vallan onnellinen, tai maneesitallin kilpuri joka elää vallan hyvää elämää. Aika hanakasti ollaan kertomassa mikä on Ehdoton Totuus, perustuen pääosin kulloisinkiin sosiaaliseen paineeseen tai/ja perinteisiin joista jäljempänä.

Meillä on edelleen jostain syystä hirmu sitkeässä asenne, että ratsastuksen pitää olla tosi fyysistä, pitää tulla ihan hirveä hiki sekä hevoselle että ratsastajalle, kaiken pitää olla super tehokasta, ja tekniikka on aina tärkeämpää kuin tunne. Tunne on heikkoutta, tunne ei perustu tieteeseen, tunnetta ei voi mittaroida.



Toisaalta, tekniikka ja tutkittu tietokaan ei kelpaa, vaan ratsastusmaailmassa rulettavat edelleen perinteet. Vaikka tutkittu tieto ja oma ajantasainen tunne kertoisivat muuta, perinteet puskevat edelleen kaikessa edelle.
Ravipuolella on sentään älytty, että jos uusi tieto ja empiirinen kokemus osoittavat että se elukka juoksee radalla kovempaa, sitä keinoa ehkä kannattaa käyttää. Jopa silloinkin, kun ei vielä ihan osata selittää tieteen keinoin, miksi jokin asia toimii. Tämä ei aivan näy niin hyvin ratsupuolella, toki senkään takia että meillä ei ole rahat kyseessä muuten kuin menopuolella; ratsastusurheilu on huipullakin ihan pähkähullua talouden kannalta. Harrastajalle kyseessä on joka tapauksessa vain kallis harrastus, eikä kouluratsastajan tulot ole kiinni siitä saako hevonen radalta viisi prosenttia enemmän vai vähemmän pisteitä. Ratsastus ja hevosten kanssa oleminen on joka tapauksessa muutakin kuin tiedettä ja tekniikkaa. Kaikkea ei voi mittaroida, eikä tarvikaan. Tunnetta ei tarvi aliarvoida. Jos käyttämäsi ratsastusmetodi tuntuu aina vaan ihan paskalta, se todennäköisesti on sitä, ainakin siinä hetkessä, sinulle, hevosellesi, tavoitteillesi, lähtötasollesi. Erilaisista hevosista ja ihmisistä saa niin loputtoman määrän erilaisia parivariaatioita, että ehdottomien totuuksien julistaminen on hiukan kyseenalaista.

Hirveän montaa asiaa perustellaan edelleen sillä että "ei kisoissakaan voi noin ja noin tehdä"..."et sä voi jos sä meinaat kisata"... Noh. Mietitääs nyt hetki. Meillä on ihme illuusio Suuresta Suomalaisesta Ratsastusurheilusta, joka määrittää joka tallimökin Hilman tekemiset ja tekemättäjättämiset. On paljon heitä, jotka eivät ratsasta kisatakseen ihan näin niinkuin lähtökohtaisesti, tai starttaa oman tai lähitallin pikkukisoissa kerran kaksi vuoteen oppiakseen, kokemuksen kannalta, mukavana eksperienssinä. Aika harvassa ovat ne, jotka ratsastavat vain kisatakseen. Suomessa oli esimerkiksi viime vuonna noin 1800 3-5 tason eli entisen kansallisen tason kisalinsenssiä vuonna 2015, 1800. Oikeasti. Että se siitä yleispätevästä "et sä kisoissakaan voi"- argumentista, jos liki kaikki ratsastuksesta tapahtuu jossain ihan muualla kuin tuomarin edessä joka tapauksessakin. On myös ehkä vapauttavaa muistaa, ettei kotiharjoittelun kuulukaan näyttää koko ajan samalta kuin kisoissa. Meinaatteko, että huippudressyrinnat hinkkaa päivittäin kaikki GP-liikkeet läpi? Ja äijät hyppää GP-pollellaan metrikuuttakytä viitenä päivänä viikossa? Joo, ei. Vanha kansa muisti hyvin kertoa että "ei ne kisat tapa hevosta vaan se kotitreeni".

Suoritusahdistus on muutenkin aikamme ilmiö. Yhä enenevässä määrin näyttäisi siltä, että ihmiset hakevat hevostelusta vastinetta työelämän alati kiristyville vaatimuksille, stressaavalle ja kiireiselle elämälle, joka perustuu silkkaan suorittamiseen. Ratsastus voi olla tavoitteellista olematta pelkästään suorituskeskeistä. Tavoitteena voi olla oppia tiettyjä kouluratsastusliikkeitä, tulla niissä yhä paremmaksi, kehittää omaa kehonhallintaa ja istuntaa, kokeilla uusia lajeja, hypätä hiukan isompia esteitä mitä ehkä etukäteen ajatellen uskaltaisi, treenata hevosta joka on hyvin vaikea, saada loukkaantunut hevonen kuntoutumaan, värkätä omaa päätään, luoda hyvä suhde omaan ratsuunsa ja mitä näitä nyt on. Toisaalta voi ratsastaa hyvinkin kilpailuhenkisesti ja rampata kaikki mahdolliset kisat hevosensa kanssa, ja antaa silti hevosensa elää ihan mielekästä elämää ja kohdella sitä oikeasti hyvin, ja nauttia sen kanssaan viettämästään ajasta. Esimerkkinä vaikkapa Charlotte Dujardin, joka on voittanut Valegron kanssa kaiken mahdollisen, ja silti Valegro saa myös maastoilla ja laiduntaa. Aina tämä ei ole tokikaan mahdollista, emmekä me voi valita käytössä olevia puitteita aina vain pelkästään hevosen tarpeiden perusteella vaikka se olisikin ideaalia. Eri paikkakunnilla on erilaisia talleja ja resursseja, Suomi on iso maa jossa on vähän hevosia ja ratsastajia. Tärkeä seikka näin entisen hevoskauppiaan silmään on myös se, että vaatimukset ja odotukset kohtaavat kun valitaan sitä ratsua näihin eri hommiin. Kaikki tietää kuinka siinä käy, kun True Kisaaja ostaa liian vaatimattoman, stressaavan ja aran hevosen josta kaivetaan väkisin True Kisaratsu vaan siksi että sillä oli kiva liike ja se oli halpa, tai Kukkahattutätsy verevän liian kisaisen ryöstäjän sen takia kun se vasta halpa olikin ja sillä oli kauniit silmät (niin kuin minä ostin ekan oman hevoseni :D), ei tuu mitään. Kärsii True Kisaaja, Kukkistäti, ja hepat. Hei, vaihtakaa hevosia keskenänne!? Molemmat voivat sitten kertoa samalla miten hevonen on pelastettu. Tadaa!



Öisinajattelu on johtanut kirjoittajan kauas alkuperäisestä ajatuksesta, suomen kielen hassuista ratsastustermeistä, ja tuntuma-tuki-tuumailuista. Tuntumasta itsestään voisi kirjoittaa ihan oman bloggauksensa; se on yksi haastavimpia asioita koko ratsastuksessa. Taidan mennä kumminkin pussaamaan pihatossa asuvia kengitettyjä kangillakin ratsastettavia hevosiani, kumisaappaissa ja helmikorvakoruissa...

Tukekaa toisianne. Kohta on jo taas liukastakin.

Pusi pusi

Katariina

Kuvat: Mihai Cozmei, Lauri Majamaa, Anni Jauhiainen, netin meemisyöverit

Burn baby, burn

Vaihteeksi painavampaa asiaa. Pikku pohdinta ja avautuminen aiheesta loppuun palaminen ja uupuminen. Ei kovin harvinaista hevosten parissa työskentelevienkään keskuudessa... ja myös jonkin verran tabu. 

Usein vasta jälkeenpäin tajuaa minkälaisessa kuopassa sitä on tullutkaan räpiköityä. 

Tämä artikkeli aiheesta ei ole yhtään hullumpi. Lukaisepa. http://yle.fi/uutiset/3-9250657

Hevosmaailmassa on edelleen aika kovat arvot, ja ankara kilpailu. Pitää olla fyysisesti ja psyykkisesti tosi kova ja kestävä, että kelkassa kysyy mukana, ihan jo taloudelliseltakin kannalta. Ihanteellinen heppamuija on kova kuin teräspalkki. Yhtä väsymätönkin. Tallinpitäjän/valmentajan työ on fyysistä ja kuormittaa kehon lisäksi myös päätä, vaikka kyse useimmiten onkin kutsumusammatista. Matikka on ollut nelonen ja uskonto kymppi. Rahahuolet vievät yöunet, vaikuttavat perhesuhteisiin, investoinnit painavat niskassa ja alati kiristyvä kilpailu painaa hintoja alas. Tuttua varmasti monien muidenkin alojen yrittäjille. 

Hevosalalla on vielä ikävä tyyli painaa alas muita - sen sijaan että kollegat auttaisivat toisiaan ja tekisivät yhteystyötä, langetaan turhan usein keskinäiseen kyräilyyn, katkeruuteen, pitkävihaisuuteen, haalitaan asiakkaita kollegoille nauramalla ja levitetään perättömiä juoruja. Kuka aloitti, kuka puolustautui, kuka teki virheen, kuka oli syyllinen; samat saippuaoopperat näyttävät toistuvan henkilöistä, paikkakunnasta ja tallista riippumatta. Tiedätte kyllä ilmiön. No, siihen on hevosalalla kaiketi kaikkien totuttava. 

En ole synneistä vapaa itsekään ja etenkin nuorempana tuli innokkuuksissaan tyhmäiltyä, anteeksi on kyllä pyydetty moneen kertaan toistakymmentä vuotta sitten tapahtuneita mokia. Ja voin pyytää uudestaankin. Silläkin uhalla että itseltä ei ole kaiketi kukaan pyytänyt - annan anteeksi pyytämättäkin. Ihmisiä me kaikki ollaan, ja toivottavasti ihmisen jatkuvaan oppimiseen ja kehitykseen uskovat opitaan mokistamme. Emmekä katkeroidu vaikka olemme yrittäneet kannustaa ja auttaa alalle uusia yrittäjiä ja toimijoita saaden vastineeksi lähinnä moraaselkään- osastoa. Silläkin riskillä kannattaa silti auttaa muita jatkossakin, koska katkeruus nyt vaan on perseestä. Aina on kuitenkin niitäkin, jotka apua todella arvostavat. Hyvä lisää hyvää sitten kumminkin. Oikeesti! 

Yhtä kaikki, väsymys vaanii ahkeraa ja innokasta. Leipä on tiukassa ja sen eteen on tehtävä muutakin kuin mitä kello ja kalenteri antaa myöden. Yksäritallinpitäjä ryhtyy myös kengittämään, tai pitämään tunteja. Tallinpidolla ei kateta edes osaa lainasta, tallinpitäjä on huomannut jo alkuinnostuksen jälkeen. Jäi katetuottolaskelmat tallia rakentaessa tekemättä. 

Perus valmentaja ajaa muiden töidensä jälkeen vanhalla surkealla autollaan pikkuteitä räntäsateessa muutaman oppilaan perässä keskelle ei mitään. Valmennuksen hinta kattaa kilometrit, alvin, ja ABC sämpylän. 

Ratsastuskoulunpitäjästä en edes ala. Good luck with that. 

Joku yrittää myydä henkensä pitimiksi lisäksi rehuja, varusteita, naamarasvoja, hevoshierontaa, taikamattoja, koiratarvikkeita, satuloita, kuivikkeita, jopa hevosia (eih, rakkaat älkää! :'D) 

Mies valittaa turpeesta matolla, räjähtäneestä autosta, kodinsäästöstä ts siellä käydään vain nukkumassa, rahaa ei ole mihinkään ja töitä tehdään 90 tuntia viikossa. Aika monella muulla alalla sillä panostuksella tienaisi jo jotain. Ei voi edes halata puolisoa koska Poni heitti alas ja selkä on kipeä. Sitäpaitsi pikkuiset heinäpaalit pitäisi kantaa vintille, tuletko auttamaan kymmeneltä illalla. Niitä on vain 400. 

Sitä väsyy. Ei muista kaikkia sovittuja menoja, ei pääse aamulla tarpeeksi ajoissa liikkeelle, unohtaa miten kahvinkeitin toimii, yrittää avata tallin oven auton kaukosäätimellä. Olo on kuin reikäisellä kumisaappaalla vesisateessa. Mikään ei ole niin turha. Eniten vituttaa kaikki. Tarhan rikkonut hevonen muuttuu nopeasti silmissä kebab-eläimeksi jonka paras potentiaali tulee esiin savustettuna. Asiakas soittaa ja reklamoi ponista joka kolmen ratsastuskouluvuoden jälkeen pukitti ensimmäisen kerran. Onhan se toki järkyttävää. Empatiaa ei tahdo riittää. Unohtuu käydä kaupassa. Unohtuu syödä. Uni tulee viinilasin voimalla. Ratsastus on silti ihan jees ja kisoissa on ihan kiva käydä. 

Jonain päivänä ratsastuskaan ei ole enää ihan jees. Mutta tätähän olet aina halunnut tehdä?! Pitää tallia, olla kutsumusalallasi, olla hevosten kanssa? Kaikki kaverisikin ovat samalla alalla, mitä muuta sitä voisi edes tehdä? Ihmisten naamat vituttaa. Oma naama ärsyttää peilissä. Mistä nuo uudet rypyt ovat tulleet?! Hevosten naamat potuttaa. Pankkitili potuttaa. "Ai että sulla on unelmaelämää", toteaa hevosia heinäkuun kauniina päivänä katsomaan tullut leidi. "Ai että mä olen sulle kateellinen!" Sitä hymyilee vinosti. Ostaa lohdukkeeksi alehyllystä hiukan liian pienen pikeurin paidan, Ponille siihen sointuvan huovan ja ottaa lasin viiniä. 

Keho on yrittänyt sanoa jo vuosia. Hei, hidasta. Pidä vapaata. Pankkitili vastaa että dream on baby. Pää ei anna periksi eikä sydän malta luovuttaa. Keho on viisaampi. Selkää särkee, uni loppuu puoli neljään joka yö, sydän tykyttelee. Kuinka mones flunssa tämä oli tälle vuodelle? Mikä vuosi tämä edes on? Mitä tapahtui kaksi vuotta sitten? Mutta ei tässä mitään hätää ole. 

Kaverit huolestuvat. Pitäiskö sun pitää lomaa? Vaikea siihen on vastata. Pitäisi varmaan, mutta siihen ei ole mitenkää varaa, asiakkaat karkaavat kilpailijoille, sovitut hommat pitää hoitaa ja ennen kaikkea mitäs jos siitä saa laiskan leiman otsaansa? Se olisi paha. Eikä tästä nyt voi niin vaan lähteä. Hevoset pitää hoitaa. Jos laitan pillit pussiin, miten käy työntekijälleni josta välitän, vaikka hän ei välitä minusta. Mitä sitten sen jälkeen? Ei, kyllä mä jaksan. 

Keho sanoo sopimuksen irti. Se ei toimi. Typerä pää yrittää silti mennä eteenpäin. Keholla on vastaisku jos toinenkin. Ei tässä hätää, aina voi ottaa buranaa. 

Burana ei enää riitä. Sattuu. Joka paikkaan. Hanska putoaa etkä jaksa edes nostaa sitä. Ihan sama. Paleltukoon käsi. Itkettää. Istut autossa etkä jaksa kävellä viittä metriä kotiovelle. 

Huomasin itse 2011 että tilanne alkaa olla huono. Rakastin kovasti työtäni mutta en sen vaatimaa hintaa. Tulehtunut ilmapiiri tallilla, ainainen huoli toimeentulosta, sen myötä miljoonaan suuntaan itsensä repiminen ja kaikille mieliksi oleminen johtivat aika hurjaan loppuunpalamiseen. Kaularankani poksahti lopullisesti alkuvuodesta 2012, jonka jälkeen tein päätöksen laittaa pillit pussiin tallinpitäjänä, ratsuttajana ja hevoskauppiaana. Jatkoin vain valmentajana, joka on ollut aina itselleni voimakas kutsumusammatti. Saattohoidin äitini, mursin pahasti jalkani ja istuin olkkarin matolla tuijottamassa seinää. 

Hirveän hyvänä ideana tuli ostaa iso huonokuntoinen maatila ja rempata se täydelliseksi kodiksi meille ja hevosillemme. Olen ikäni haaveillut maalla asumisesta, omien hevosten käyskennellessä pihassa, ihanaa. Valitettavasti vallitseva vakavan uupumuksen takia unelma muuttui nopeasti painajaiseksi, ja johti siihen että häpeäkseni myönnettäköön -- en muista juuri mitään vuosista 2013 ja 2014 ellen katso kuvia. Ai tommosta oli. Ok. Oli varmaan ihan kivaa kyllä. Ja olikin. Mutta varaparistot eivät riittäneet kovalevyn ylläpitoon. 

Olen hyvällä tiellä toipumisessa. Vielä kun saan maatilan myytyä ja vapautettua itseni näistä kahleista, voin hengittää vapaammin. Olo on hyvä. Rakastan edelleen työtäni valmentajana ja ratsastuskin on taas ihanaa. Klassinen kouluratsastus, hölkkä pellolla, akateeminen taideratsastus, esteet, jousiammunta täyttä laukkaa paahtavan hevosen selästä, working equitation, maastokävely, ihanaa. Mulla on ihan parhaat oppilaat. Olen kiitollinen. Ja onnellinen. 

Ratsastusjousiammunnan parissa matkailu oli olennaisena osana paranemista. Totesin samalla että olen mieluummin rutiköyhä kuin tapan itseni työntekoon. Moni haaveista kuoli mutta moni myös syntyi.

Valitettavasti rytäkkä vei mennessään muutaman elämänmittaisen haaveen, pitkän parisuhteen, paljon asiakkaita, muutamia ystäviä joille muutuin siististä tyypistä murheineni taakaksi, sekä oli tietysti itse itselleen kauhea pettymys. Kyllähän minä jaksan ja selviydyn kaikesta! 

Ei me aina jakseta eikä selvitä kaikesta. Eikä edes tarvi. 

Pidä huolta itsestäsi. Sinä. Juuri sinä. Olet arvokas. Sinua on vain yksi. 

-Katariina Cozmei (os Albrecht)