lauantai 26. marraskuuta 2016

Tunne, Tuntuma, Tuki, Tunnustelu, Tutkiskelu




Armas suomen kielemme on värikäs ja eloisa, ja siksi niin hankala heille, jotka eivät puhu sitä äidinkielenään. Ratsastussanastomme ei kuitenkaan ole niin kovin värikäs ja eloisa, koska meillä ei ole ollut pitkää hovikulttuuria taustallamme kuten esimerkiksi sekä läntisessä että itäisessä naapurimaassamme. Silloin kun Portugalin ja Ranskan hovin maneeseissa tanssittiin piaffia kattokruunujen kimalluksessa, meikäläiset raivasivat soita juurevilla ruunillaan. Ei siinä paljon mietitty ratsastuksen nyansseja. Hakkapeliitatkin laukkasivat menemään alkuperäistä metsähevosta muistuttavilla menopeleillä, joiden parhaat ominaisuudet tulivat esiin jossain ihan muualla kuin sulkutaivutuksia hinkaten. Se olisi ollut hyvin irrelevanttia. Historia elää kielessä. Meidän hevossanastomme on yhtä niukka kuin ylipäätään ratsastushistoriamme.

Otetaan pari esimerkkiä. Kuinka kääntäisitte sanan engagement, ratsastusta ajatellen? Ihanasti eräs pieni oppilas keksi että "suu ja takanen menee kihloihin." Hih. Entä kun heppa on supple? Notkea kuin näätä? Niin yleisiä kuin nämä sanat ovatkin englanninkielisissä ratsastuskirjoissa ja artikkeleissa, hiukan vaikeita kääntää yhdellä tai kahdellakaan sanalla sujuvalle ratsastuskielelle. Yksi eniten debattia aiheuttavista termeistä on varmaan termi ulko-ohjan tuki. Monissa muissa kielissä puhutaan samasta asiasta keskusteltaessa kontaktista, eikä tuesta. Termi voidaankin ymmärtää todella monella eri tavalla. Aloittaessani ratsastamaan 1980-luvulla ulko-ohja oli pyhä. Vielä pitkälle 90-luvullekin. Siitä ei saanut päästää, missään tilanteessa, ei ehkä edes pudotessakaan. Patologi irrottaa ohjat, vai mitenkä se meni. Ulko-ohja oli se, josta vetämällä hevonen saatiin jollain tavalla pysymään reitillä, ja ehkä jopa nyökkäämään päänsä alas, ja myöhemmin pyhä ulko-ohja oli olennainen ulkolavan kurissa pitämiseen. Ulko-ohjasta myötääminen oli Hirvittävä Virhe, joka pilasi kaiken. Mitä tiukemmin ohjasta piti kiinni, sen parempi. Jos raavas hivenen työhönsä puutunut saksalainen sotanorsu oli 50-kiloiselle kuskille pikkusen puuleuka, ulko-ohjan voi kätevästi laittaa kiinni ulkoreiteen, jopa sen taakse, jolloin sotanorsunkin oli pakko antautua kiukkuisen kuskin toiveille, lyhentää kaulaansa ja nyökätä. Ei siinä mitään, käyhän se näinkin. Hevoset saattoivat olla kiltisti lyhyellä kaulalla mutta niin jäätävän jäykkiä ettei niitä kärsinyt asettaa eikä taivuttaa, eivätkä ne siihen olisi jäykillä lihaksillaan oikein pystyneetkään. Mutta ulkolapa oli kyllä hallussa, todellakin. Haettiinko ulko-ohjan tuella sitä että hevonen todellakin tukeutui ohjaan ts roikkui siinä parin maitopurkin verran, joo, kyllä usein haettiin. Jos hevonen ei itse älynnyt sitä tehdä, sen voi toki aina usuttaa sisäpohkeella hoputtamalla nojaamaan siihen pyhään ulko-ohjaan.



Tarkan lukijan ei tarvitse kuitenkaan tuohtua tästä pikku kärjistyksestä - jos muistelette takavuosia, näin todella opetettiin monessakin paikassa. Olin monta kertaa turhautunut ratsastukseen kun ajattelin että teen kaiken niinkuin käsketään, hevonen on napakasti ulko-ohjan ja sisäpohkeen välissä, suora kuin tikku, mutta miksi se tuntuu niin raskaalta ja jäykältä, taipuu yhtä hyvin kuin betoniporsas eikä kevene siitä kyllä mitenkään omin- tai muin avuin? Kepeä sahausliike suusta ja raippaa hanurille saa jäykemmänkin hevosen toki terästäytymään hetkeksi, mutta se onkin sitten jokaisen henkilökohtainen juttu, haluaako sillä tavalla viettää aikansa satulassa.

Ulko-ohjan tuesta voisi ehkä ajatella niinkin, että se on enemmänkin henkistä tukea kuin fyysistä. Käytän itse termiä "pidä kiinni ohjasta kuin pitäisit pikkulasta kädestä". Ts, älä jätä yksikseen mutta älä nyt kuitenkaan pidä kiinni niin kovaa, että lapsen käteen sattuu. Kädestä pitely luo turvaa, kontaktin. KONTAKTIN. Totta kai ratsastaja päättää ratsastaessa hevosen kaulan pituuden, ja voi kertoa tarvittaessa aika selkeästikin hevoselle raamien rajat, mutta kohtuus kaikessa. Liian pitkään kestävä staattinen asento heittää lihakset hapoille, liian pitkään samassa asennossa väkisin pitely ei johdakaan kauniiseen ylälinjaan vaan ihan muilla lihaksilla kompensointiin, vastusteluun ja turhaan kiukkuamiseen. Toinen ongelma ulko-ohjan ehdottomaan lyhyyteen ja tiukkuuteen uskonnollisesti suhtautuessa tupsahtaa siinä, että hevosen on melko vaikeaa enää venyttää ulkokylkeään esimerkiksi voltille. Aika monella hevosella on jumalattoman kireät kallonpohjan lihakset ja juntturassa oleva alaleuka, 1-2 nikaman väli, alikehittynyt trapezius-lihas ja ylikehittynyt alakaula. Aika monella hevosella tämä helpottaa, jos ratsastaja antaa pyhän ulko-ohjan olla vähän vähemmän staattinen ja piukea, ja antaa kaularangan yläosalle pikkuisen tilaa asettua rehellisesti (eikä vain kallistaa päätä tai toistaalta taittua kolmannen nikaman kohdalta), höllää ainakin alaturpista (se kuulemma vakauttaa kuolaimen! Kaikkea sitä kuulee kun vanhaksi elää) ja antaa hevosen liikuttaa pehmeästi kuolainta kielellään ja jopa vallan nielaista. Kroonisesti jäkissä oleva alaleuka, kaularangan yläosa ja kallonpohja ei mitenkään helpota hevosta pysymään kauniilla tuntumalla, hyväksymään ratsastajan käden ja olemaan kaunis elastinen tanssija joka tottelee ratsastajan pienintäkin pyyntöä kevyesti ja halukkaasti. Jos itsellä on niska ja leuka niin jumissa ettei pää käänny yhtään sivulle, saatko leuan rintaan? Onko pää kipeä? Niinpä, auts.

Joskus voi olla niinkin kerettiläinen, ettei välitä niin pedantisti siitä hitsin ulkolavasta, vaan elää niin vaarallisesti, että unohtaa sen hetkeksi ja keskittyy fysioterapeuttisempaan näkökulmaan hevosen jumppaamiseksi. Liikkuvuus, rentous. Silloin voi joskus tarvita hetkeksi päästää ulko-ohjasta. Ehkä jopa suunnata ohjasote johonkin muualle, kuin sinne reiteen. Kokeile, taivas ei putoa välittömästi niskaan :D Ei tämä ratsastushomma ole niin vakavaa sitten kuitenkaan, etteikö voisi joskus hiukan kokeilla jotain muuta työkalua kuin sitä mitä Kersantti opetti jo kuuskytluvulla. Toisaalta, jos ulko-ohjan kädessäpito on jännää ja vierasta, kokeilepa joskus ottaa se ihan vaan käteen, tuntumalle. Hiukan lyhyemmälle jopa. Niin ettei se lepata tuulessa. Voi yllättyä miten pouni ei enää vaellakaan kuin känninen käärme. Vaihtelu virkistää, sanoi kissa kun mummolla pöytää pyyhki.



Mikä tragikoomisinta, monet ratsastajat tuntuvat jakautuvan tässä ohja-asiassa kahteen aika voimakkaasti toisiaan piikittelevään pikkuisen mustavalkoiseen leiriin. Kukkahattuihin jotka ratsastavat löysällä ohjalla alitempoista ravia vetelillä läskeillä pihattohevosillaan kumppareissa ja mutapellolla, ja sitten tosiridaajiin jotka paukuttavat menemään hirveää kyytiä ohjissa roikkuen ja kannukset viuhuen kalliilla hollantilaisilla klipatuilla tulikavioillaan helmikorvakorut kiillellen. Ensimmäinen jengi yleensä etukenossa, ja toka jengi takakenossa. Jostain syystä tähän liitetään hanakasti vielä kengättömyys/kuolaimettomuus/varusteettomuus/vapaaheinä/kokopäivätarhaus debatti, jolla ei ole kyllä mitään tekemistä minkään asian kanssa, jos ohitetaan koominen mustavalkoisuus ja ihmeellinen leiriytyminen joka tuntuu vaan pahenevan. En ole koskaan oikein ymmärtänyt, miksi näissä asioissa pitäisi valita a) tai b), jos voi valita molemmat tai jopa yllärivaihtoehdon c). Hevonen voi asua pihatossa ja olla kovassa treenissä (vrt ravurit), olla pelkkä köpöttely-eläke-pullapolle ja vallan onnellinen, tai maneesitallin kilpuri joka elää vallan hyvää elämää. Aika hanakasti ollaan kertomassa mikä on Ehdoton Totuus, perustuen pääosin kulloisinkiin sosiaaliseen paineeseen tai/ja perinteisiin joista jäljempänä.

Meillä on edelleen jostain syystä hirmu sitkeässä asenne, että ratsastuksen pitää olla tosi fyysistä, pitää tulla ihan hirveä hiki sekä hevoselle että ratsastajalle, kaiken pitää olla super tehokasta, ja tekniikka on aina tärkeämpää kuin tunne. Tunne on heikkoutta, tunne ei perustu tieteeseen, tunnetta ei voi mittaroida.



Toisaalta, tekniikka ja tutkittu tietokaan ei kelpaa, vaan ratsastusmaailmassa rulettavat edelleen perinteet. Vaikka tutkittu tieto ja oma ajantasainen tunne kertoisivat muuta, perinteet puskevat edelleen kaikessa edelle.
Ravipuolella on sentään älytty, että jos uusi tieto ja empiirinen kokemus osoittavat että se elukka juoksee radalla kovempaa, sitä keinoa ehkä kannattaa käyttää. Jopa silloinkin, kun ei vielä ihan osata selittää tieteen keinoin, miksi jokin asia toimii. Tämä ei aivan näy niin hyvin ratsupuolella, toki senkään takia että meillä ei ole rahat kyseessä muuten kuin menopuolella; ratsastusurheilu on huipullakin ihan pähkähullua talouden kannalta. Harrastajalle kyseessä on joka tapauksessa vain kallis harrastus, eikä kouluratsastajan tulot ole kiinni siitä saako hevonen radalta viisi prosenttia enemmän vai vähemmän pisteitä. Ratsastus ja hevosten kanssa oleminen on joka tapauksessa muutakin kuin tiedettä ja tekniikkaa. Kaikkea ei voi mittaroida, eikä tarvikaan. Tunnetta ei tarvi aliarvoida. Jos käyttämäsi ratsastusmetodi tuntuu aina vaan ihan paskalta, se todennäköisesti on sitä, ainakin siinä hetkessä, sinulle, hevosellesi, tavoitteillesi, lähtötasollesi. Erilaisista hevosista ja ihmisistä saa niin loputtoman määrän erilaisia parivariaatioita, että ehdottomien totuuksien julistaminen on hiukan kyseenalaista.

Hirveän montaa asiaa perustellaan edelleen sillä että "ei kisoissakaan voi noin ja noin tehdä"..."et sä voi jos sä meinaat kisata"... Noh. Mietitääs nyt hetki. Meillä on ihme illuusio Suuresta Suomalaisesta Ratsastusurheilusta, joka määrittää joka tallimökin Hilman tekemiset ja tekemättäjättämiset. On paljon heitä, jotka eivät ratsasta kisatakseen ihan näin niinkuin lähtökohtaisesti, tai starttaa oman tai lähitallin pikkukisoissa kerran kaksi vuoteen oppiakseen, kokemuksen kannalta, mukavana eksperienssinä. Aika harvassa ovat ne, jotka ratsastavat vain kisatakseen. Suomessa oli esimerkiksi viime vuonna noin 1800 3-5 tason eli entisen kansallisen tason kisalinsenssiä vuonna 2015, 1800. Oikeasti. Että se siitä yleispätevästä "et sä kisoissakaan voi"- argumentista, jos liki kaikki ratsastuksesta tapahtuu jossain ihan muualla kuin tuomarin edessä joka tapauksessakin. On myös ehkä vapauttavaa muistaa, ettei kotiharjoittelun kuulukaan näyttää koko ajan samalta kuin kisoissa. Meinaatteko, että huippudressyrinnat hinkkaa päivittäin kaikki GP-liikkeet läpi? Ja äijät hyppää GP-pollellaan metrikuuttakytä viitenä päivänä viikossa? Joo, ei. Vanha kansa muisti hyvin kertoa että "ei ne kisat tapa hevosta vaan se kotitreeni".

Suoritusahdistus on muutenkin aikamme ilmiö. Yhä enenevässä määrin näyttäisi siltä, että ihmiset hakevat hevostelusta vastinetta työelämän alati kiristyville vaatimuksille, stressaavalle ja kiireiselle elämälle, joka perustuu silkkaan suorittamiseen. Ratsastus voi olla tavoitteellista olematta pelkästään suorituskeskeistä. Tavoitteena voi olla oppia tiettyjä kouluratsastusliikkeitä, tulla niissä yhä paremmaksi, kehittää omaa kehonhallintaa ja istuntaa, kokeilla uusia lajeja, hypätä hiukan isompia esteitä mitä ehkä etukäteen ajatellen uskaltaisi, treenata hevosta joka on hyvin vaikea, saada loukkaantunut hevonen kuntoutumaan, värkätä omaa päätään, luoda hyvä suhde omaan ratsuunsa ja mitä näitä nyt on. Toisaalta voi ratsastaa hyvinkin kilpailuhenkisesti ja rampata kaikki mahdolliset kisat hevosensa kanssa, ja antaa silti hevosensa elää ihan mielekästä elämää ja kohdella sitä oikeasti hyvin, ja nauttia sen kanssaan viettämästään ajasta. Esimerkkinä vaikkapa Charlotte Dujardin, joka on voittanut Valegron kanssa kaiken mahdollisen, ja silti Valegro saa myös maastoilla ja laiduntaa. Aina tämä ei ole tokikaan mahdollista, emmekä me voi valita käytössä olevia puitteita aina vain pelkästään hevosen tarpeiden perusteella vaikka se olisikin ideaalia. Eri paikkakunnilla on erilaisia talleja ja resursseja, Suomi on iso maa jossa on vähän hevosia ja ratsastajia. Tärkeä seikka näin entisen hevoskauppiaan silmään on myös se, että vaatimukset ja odotukset kohtaavat kun valitaan sitä ratsua näihin eri hommiin. Kaikki tietää kuinka siinä käy, kun True Kisaaja ostaa liian vaatimattoman, stressaavan ja aran hevosen josta kaivetaan väkisin True Kisaratsu vaan siksi että sillä oli kiva liike ja se oli halpa, tai Kukkahattutätsy verevän liian kisaisen ryöstäjän sen takia kun se vasta halpa olikin ja sillä oli kauniit silmät (niin kuin minä ostin ekan oman hevoseni :D), ei tuu mitään. Kärsii True Kisaaja, Kukkistäti, ja hepat. Hei, vaihtakaa hevosia keskenänne!? Molemmat voivat sitten kertoa samalla miten hevonen on pelastettu. Tadaa!



Öisinajattelu on johtanut kirjoittajan kauas alkuperäisestä ajatuksesta, suomen kielen hassuista ratsastustermeistä, ja tuntuma-tuki-tuumailuista. Tuntumasta itsestään voisi kirjoittaa ihan oman bloggauksensa; se on yksi haastavimpia asioita koko ratsastuksessa. Taidan mennä kumminkin pussaamaan pihatossa asuvia kengitettyjä kangillakin ratsastettavia hevosiani, kumisaappaissa ja helmikorvakoruissa...

Tukekaa toisianne. Kohta on jo taas liukastakin.

Pusi pusi

Katariina

Kuvat: Mihai Cozmei, Lauri Majamaa, Anni Jauhiainen, netin meemisyöverit

Ei kommentteja: