keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Turkki, Golden Arrow Festival II


Terveisiä Turkista!

Viime vuonna en matkannutkaan Turkkiin kertaakaan, vaan tänä vuonna on suunnitteilla matkustaa sinne kolmiin kisoihin. Tässä raportti 1/3; Golden Arrow Festival, joka pidettiin toista kertaa Balikesirissa läntisessä Turkissa. Olin samassa kisassa kaksi vuotta sitten, joka oli elämäni ensimmäinen ratsastusjousiammuntakilpailu! Melkoinen tulikaste se olikin, ettensanoisi. Tällä kertaa festivaali oli vielä suurempi, ja osallistujia oli peräti 80. Ulkomaalaisia osallistujia oli nopeasti laskettuna parikymmentä: edustajat Bulgariasta, Jordaniasta, Suomesta, Romaniasta, Puolasta, Malesiasta, USA:sta, Iranista, Kirgisiasta, Kazakhstanista ja Mongoliasta.

Lensimme ensin kaikki Istanbuliin, jossa meitä oli vastassa herra Mustafa, varsinainen oikea kätemme matkan ajan. Kun kaikkien lennot olivat saapuneet ja saatiin riemukas jälleennäkeminen, suuntasimme meille varatulla bussilla Balikesirin kaupunkiin, jonne kesti ajella viitisen tuntia. Saavuimme perille keskellä yötä kahdelta, ja tuuperruimme hotellin pehmeään petiin saman tien.

Perjantaiaamu valkeni kirkkaassa auringonpaisteessa, ja lähdimme heti aamiaisen jälkeen kisa-alueelle katsomaan paikat ja tsekkaamaan hevosia jne. Päivän kulku oli perinteiseen tapaan hyvin kaoottinen - kukaan ei ihan tiennyt missä pitäisi olla mihinkin aikaan ja aikataulu muuttui koko ajan. Lopulta pääsin valitsemaan itselleni hevosta, ja pieni pelko alkoi hiipiä persuksiin etten löytäisi sopivaa menopeliä ilman apua. Hevoset olivat majoitettuina isoihin telttoihin, joissa montakymmentä oria seisoi kiltisti pilttuissaan ritirinnan. Lopulta bongasin paikalta tuttuja hevosia ja niiden omistajan! Jipii! Koraj jolla kisasin Bigassa, sekä Alapacha ja Aydenlik jotka olivat tuttuja Kapadokyan reissulta. Heillä oli muutama uusikin hevonen joita sitten testasin. Päädyin kauniiseen ruunikkoon oriiseen nimeltä Reis, joka oli about 7-8 vuotias arabiorhi, kiltti, viisas ja herkkä. Sen laukka oli hiukan pompottavaa mallia ja siltä meni helposti hermot, mutta kauniisti ratsastettuna Reis oli oikea aarre. Ei liian nopea, ei liian hidas, ja selvästi turkkilaiseksi hevoseksi hyvin ratsastettu ja pidetty. Jee! Kivi vierähti sydämeltä kun sain valittua itselleni hevosen jonka kanssa ei tarvinnut pelätä hengenlähtöä. Mihai valitsi itselleen vanhan kaverinsa Alapachan, joka on valtavan kokoinen turkkilainen arabi, 172 senttiä pelkkää jalkaa. Hämähämähäkki... Alapacha on ollut Turkin matkaratsastuskultamitalisti joskus, ja se on hyvin nopea tapaus. Ja hiukan pöljä, mutta Mihai tykkää siitä. Mutta oli kyllä kiva nähdä tuttuja hevosia ja ihmisiä! Tässä Aydenlik kurkkii pilttuustaan, ja warrior sistersien kokous menossa :'D



Hevosten kokeilun jälkeen kipitimme äkkiä hotellille suihkuun ja menimme tapaamaan Balikesirin pormestaria joka oli tapahtuman pääjehu, joimme sivistyneesti teetä historiallisissa vaatteissamme karvahatut päässä ja otimme tosi paljon kuvia. Sen jälkeen meillä oli tekninen palaveri: jokainen ilmoitti valitsemansa hevosen ja mitkä kaksi kisaa aikoo suorittaa. Vaihtoehdot olivat joko Alp Style (miekalla renkaat ja keihäällä maali) ja Korean 4 shot tai Turkish ja Kabak. Valitsin jälkimmäisen, koska en tiennyt yhtään miten herkkä runosielu ratsuni suhtautuisi muihin aseisiin.




Kuvat Balikesirin kaupunki

Kipin kapin valmistauduimme kulkueeseen jonka pikkusen missasimme Mihain kanssa, mutta se oli itseasiassa ihan jees- en ole suuri fani ratsastaa oudolla hevosella halki kaupungin ihmisten hyppiessä alle/eteen/ liukkaalla asfaltilla rumpujen päristessä... tyydyimme kulkemaan jalan muiden kanssa jotka jäivät ilman hevosta, tai olivat maasta-ampujia tai muita esiintyjiä. Reitti vei halki kaupungin isoon puistoon, jossa meille oli varattu hyvät VIP paikat katsomosta, ruokaa ja sirkushuveja. Oli tulitanssijoita, muusikoita, akrobatiaa (kirgiisialainen mimmi ampui jousella kertakaikkisella kurvilla väärinpäin, selkää alkoi vihlomaan jo pelkkä katselu) ja kaksi konserttia. Illan hämärtyessä potin räjäytti huippusuosittu perinteisen musiikin artisti Arslanbek Sultanbekov jonka kisoissa alvariinsa soiva kipale Dombira sai tuhatpäisen yleisön laulamaan kuorossa ja heiluttamaan Turkin lippuja vimmatusti.


Lauantaina piti lähteä jo seitsemän pintaan aamulla kisapaikalle, mutta koska Turkki, aikataulu venyi ja kukaan ei oikein tiennyt koska ja mitä ja missä. Mutta ei se mitään, siihen osaa jo orientoitua, pitää vaan "go with the flow". Vihdoin päästiin tapahtumapaikalle ja jengi alkoi verkata ekaan kisaan, joka oli Alp Style. Sapelit viuhuivat ja keihäät lentelivät kun porukka verkkasi ja hevoset sinkoilivat sinne tänne. Olin ihan iloinen että valitsin toisen vaihtoehdon... Vihdoin kisat pääsivät alkuun ja yleisöäkin alkoi valua paikalle. Aurinko pysytteli pilvien takana ja kaukana vuorilla näkyi musta massa joka valui uhkaavasti kisa-aluetta kohden. Aika harva valitsi Alp Stylen ja se olikin käyty nopeasti - sen jälkeen alkoi saman tien Turkish Style vaikka sen piti alkaa vasta tauon jälkeen. Olin ekassa ryhmässä (FYI ryhmät pitää tuolla aina itse käydä kuuluttamossa tms tarkistamassa moneen kertaan, niitä ei tule mihinkään julkisesti nähtäville) ja säntäsin satuloimaan heppaani - huh enpä ole usein satuloinut ja laittanut kamppeitani valmiiksi noin nopeasti. Hyppäsin selkään ja kisat alkoivatkin sitten saman tien! En päässyt näyttämään hevoselleni rataa tms, mutta ei auta, ristinmerkki ja henkäisy ja sinne vaan. Olin lähtönumerolla 5 joten ei paljoa ehtinyt jännitellä. Hevonen pyöri kuin puolukka peffassa ja suu oli yhtä kuiva kuin beduiinin sandaali. Katariina Cozmei, hamle! Säntäsin radalle ja osuin tosi hyvän osuman (4 pistettä) ekaan tauluun, joka oli front shot. Back shot meni täpärästi ohi, ja sideshot joka oli kaukana myös. Aikakin oli ok. Vaan maaliin saavuttuani kuulin että "kello ei lähtenyt käyntiin tuletko uudestaan"... voi hitsi! Arvaatte varmaan kuinka sitten kävi. Menin heti uudestaan, samalla alkoi sataa, pakka levisi ja sain paljon huonomman osuman (2pst) ekaan tauluun, ja seuraavan kahden kierroksen aikana vain yhden surkean osuman ja yliaikaa, hitto. Noh, oli silti kivaa, ratsastus tuntui kelistä huolimatta hyvältä, hevonen oli tosi kiva, rata hyvä, ei jännittänyt kauheasti sitten kun pääsi vauhtiin, nokitus ok, tekniikka kuvista päätellen aika ok, asento varsin ok - olen koittanut hilata ylävartaloa pystympään myös kovassa vauhdissa... osumat vaan jäi puuttumaan. Oh well, eipä ollut kovin hyvä flaksi muillakaan; kun ei pääse verkkaamaan ja on vaan kolme kierrosta, silkka tuurikin näyttelee jo jonkinlaista roolia meillä taviksilla jotka eivät ole maailmantähtiä lajin kokemuksen kannalta.


Aikaraja Turkissa on sama kuin Euroopan (ja IHAAn kisoissa yleensä) minimiaika: 100 metrin radalla maksimiaika on 10 sekkaa, jonka jälkeen alkaa tulla sakkoa, kun taas Euroopan kisoissa 90 metrin radalla "aikaleikkuri" on 9 sekunnissa jonka jälkeen ei saa enää aikabonuksia (aikaraja yleensä 14 sekkaa ennen kuin tulee miinusta). On aina pieni kulttuurishokki ottaa alle tuulennopea turkkilainen arabi enkä pääse niihin heti sisälle kun Suomessa käytössäni olevat hevoset ovat aika erilaisia. Kellään arabia lainata?? :'D

Kuva Mustafa Bavunoglu

Heti Turkish Stylen jälkeen piti alkaa Kabak, ja olin jo ratsuni selässäkin valmiina, mutta juuri ennen ekaa lähtijää salamat alkoivat lyödä melko lähellä ja sataa jäätävän kokoisia rakeita... evacuate! Evacuate! Onneksi oltiin lähellä talleja ja loikin kuin arojänis hevoseni selästä vauhdista ja sukelsimme talliin muiden kanssa. Vettä ja rakeita tuli niin rajusti että pressukatto alkoi näyttää melko pahalta, ja ihmisillä piti kiirettä työntää vettä pois pussittavista kohdista ennen kuin saisimme kaikki tuhansia litroja vettä niskaamme. Pidin seuraa Reis'lle ja annoin sille heinää, kamat pois kun näytti siltä että sade ei lopu ja kaikki tulvii. Se oli niin kiltti poika; muut hevoset hyppelivät pilttuissaan kun rakeita ryöppysi korvia huumaavalla intensiteetillä, mutta kun pidin kättä sen kaulalla ja juttelin sille, se katsoi minua kysyvästi "onks tää varmasti ok?" ja jatkoi heinän syömistä... voi toista.

Talli alkoi tulvia ja maapohja muuttui äkkiä järveksi ja savivelliksi. Suuntasimme litimärkinä hotellille, jossa kuuma suihku tuntui perin hyvältä... illalla meillä oli vielä gaalaillallinen ja kokous. Kyllä uni maittoi!


Sunnuntaina olikin ihan eri meininki. Koneet jylläsivät areenalla lanaten ja tuoden lisää hiekkaa, kuivattae paikkoja ja korjaamassa myrskyn tuhoja. Onneksi salama ei ollut osunut Kabak-salkoon, se vielä olisi puuttunut. Kabak on siis 8-9 metrin korkeudessa oleva metallinen pyöreä maali, jota ammutaan ylöspäin. Oiva salamasieppari, sanoisin! Rata oli vihdoin fiksattu, aurinko tuli esiin ja yleisöä alkoi kertyä paikalle. Ja kyllä sitä kertyikin! Kuulin että yleisömäärä hipoi päivän aikana viittä tuhatta, joka on kyllä melkoinen määrä. Jänskätti vähän lähteä radalle mutta luotin hevoseeni. Olen ihan umpisurkea kabakissa kun eipä sitä tule juuri treenattua, mutta lähdin radalle sillä fiiliksellä että pidetään nyt kumminkin hauskaa kun on tänne asti tultu ja annetaan yleisölle kiva show. Turkin kisoissa ja etenkin tässä tapahtumassa showmeininki oli enemmän muutenkin sen juttu kuin varsinainen kisaaminen. Eli ei muuta kuin hoplaa! Kabakissa oli uudet säännöt ja siihen oli lisätty pikkuinen backshot maali ennen varsinaista kabakia, nimeltään kikaç. Siitä sai pisteitä vain jos osui myös kabakiin. Kauhean moni ei osunut, ja moni jäikin nollille. Tässä kisassa sai miinuksia ajasta myös vaikka ei osunut mihinkään, eli nollarata oli nollarata jos ei osu mihkään ja on ajassa - - jos ei osu mutta ei ehdi aikaan, saa miinusta. Ups! En tajunnut viimeisellä kolmannella kierroksella hätistää ratsuani vaan jäin tuulettelemaan iloisena yleisölle ja sain sekan miinusta. Ärh. No, oli silti hauskaa.


Kabakin jälkeen oli tosi paljon show ohjelmaa josta ei oikein ottanut tolkkua - jengi laukkaili päättömänä edes takaisin yleisön hurratessa, joku ampui, joku ei, joku keuli, joku kaatui, joku laukkasi lippu kädessä... korean serial shottiin osallistuvat odottelivat valmiina kaksi tuntia hevostensa kanssa, eikä kukaan tiennyt milloin ohjelma jatkuu. Tämä oli minulle jo neljäs kerta Turkissa jouskarin merkeissä ja tiesin haasteet etukäteen: Turkkiin ei kannata edes lähteä paikallisten järkkäämiin kisoihin jos ei kestä sitä että aikataulut pissii, kaikki on vähän kahjoa ja sekasortoista, eikä millään tavalla turvallista. Jos osaa luopua kiristävästä piposta ja kestää epävarmuutta, tarjolla on paljon hupia. Toisekseen en koe olevani oikeutettu valittamaan jos minut on kutsuttu johonkin ja maksetaan viulut, silloin pidetään suu supussa ja hymyssä ja tehdään parhaansa! :D

Tarjolla oli myös muuta ohjelmaa samalla festivaalialueella; raavaita miehiä öljypainimassa kädet toistensa painihousuissa iho oliiviöljystä kiillellen (omg), "tussusotaa" pehmustetuilla nuolilla, markkina-alue, ponitalutusta, jousidemoja ja kokeilualue, ravitsemuskojuja ja puoteja, espanjalaishenkinen heppashow, sekä muuta karnevaalihumua. Sekä maasta-ammuntakisat, joissa oli matkoina muistaakseni 30 m ja 50 m. Jengi ampui siellä kuin sillit suolassa, tällä kertaa ei kuulemma ketään ammuttu (Bigassa yhtä ammuttiin reiteen hupsista).



Viivästyksen syy selvisi kun paikalle saapui vihdoin tärkeitä VIP henkilöitä. Dirilis - sarja on tosi tunnettu Turkissa ja sen näyttelijästarat saapuivat paikalle. Varapormestari tunki minut samaan kuvaankin yhden kanssa, en edes tiennyt keitä nämä jätkät oli mutta ei se kai niin haitanne.


Vihdoin päästiin aloittamaan korealainen rata, joka olikin jännää seurattavaa. Sen jälkeen menimme katsomaan espanjalaista showta, kunnes kuulimme kuulutukset: palkintojen jako oli jo alkanut. Kellään ei ollut käryä tuloksista joten kaikille sijoittuneille tuli vähän yllärinä tilanne. Mihai oli 3/55 turkkilaisella radalla! Jee! Ystävämme ja Mihain oppilas Dimitar voitti korealaisen, ja Mihain jordanialaiset ja turkkilaiset oppilaat saivat myös mitaleja. Ei huono.


Hikisen ja todella pitkän päivän päätteeksi lähdimme valumaan hotellin kautta ravintolaan illalliselle. Vaihdettiin pikku lahjoja ja pidettiin kivaa, leikittiin perinteisiä seuraleikkejä ja pitkän päivän päätteeksi kupsahdimme kaikki petiin aivan kuolleena.

Maanantaille meitä varten olikin luvassa yllätys. Lähdettiin bussilla Ayvalikiin, joka on Balikesirin maakunnan läntisessä kolkassa Egeanmeren rannalla. Ayvalikista alkaa ihan törkeän magea saaristo, joka yhtyy sitten Kreikan Lesboksen saariryhmään. Kävimme matkan varrella tutustumassa oliiviöljytehtaaseen ja ihailemassa maisemia korkean kukkulan päältä ja syömässä jätskit, kunnes saavuimme sitten perille satamaan josta hyppäsimme isoon veneeseen. Lähdimme koko päivän risteilylle Egeanmeren lempeisiin aaltoihin, retkotimme kannella, söimme lounasta ja osa jengistä kävi uimassa kun paatti pysähtyi lounasta varten ja ankkuroitui mukavaan poukamaan. Vesi oli tosi kylmää eikä mulla ollut uikkareita, joten passasin tämän, mutta nautin kyllä täysin siemauksin merellisestä tunnelmasta ja ihanasta auringosta.


Loppureissusta pysähdyimme vielä jossain saarella jossa oli turistiputiikkeja ja kahviloita juomassa teetä. Jengi riehaantui bailaamaan veneen kannella ja tanssimme kaikenlaisia kansantansseja ja modernia nuorisomusiikkia ja oli siellä joku tankotanssivirityskin tekeillä... perussettiä. Rantautuminen oli hyvin jännittävää, sillä jostain syystä kuski ei saanut ohjattua paattia takaisin paikoilleen vaan ohjasi sen sitten lopulta naapuriveneeseen kiinni, ja hypimme vuorollamme paatista toiseen jotta pääsimme rantaan. Hah. Pikapakkaus, maate ja aamulla aikaisin taas bussilla Istanbuliin ja kohti kotia.

Jopa oli reissu, jätän teidät näihin kuviin ja tunnelmiin! Tässä vielä VIDEOKOOSTE reissusta.

Teksti ja kuvat Katariina Cozmei,
Katariinan muutama ratsastuskuva Mustafa Bavunoglu, yhteiskuva Mihain kanssa Recep Burcak


1 kommentti:

Adam Affandi kirjoitti...

GREAT! Congratulations..