keskiviikko 7. helmikuuta 2018

Kavioliittoterapia.


Niin myötä- kuin vastamäessä…

“Mä olen niin rakastunut!”, voit kuulla tuoreeseen kavioliittoon purjehtineen ratsastajan hehkuttavan. Pitkään etsitty ja ehkä hiukan äkkiseltään sitten lopulta ostettu unelmien hevonen on täydellinen, sen kanssa ratsastaminen on täydellistä, sen katsominen on täydellistä ja sen kakkakin on täydellistä. Instagram täyttyy uuden hevosen kuvista, ja ei-hevosihmis-kaverit (mikäli niitä on vielä jäljellä) poistavat viimeistään tässä vaiheessa henkilön postaukset fb-feedistään ja lakkaavat vastaamasta puhelimeen. Polle edestä, polle takaa, polle istuu, polle makaa - huomasitteko pollen uudet pinkit tarhasuojat? Eikö sillä olekin kauniit silmät, maailman kauneimmat! Niistä näkyy koko universumi ja se on sen keskipiste by the way! 



Me tiedämme varsin hyvin, mitä kaikille suhteille tapahtuu alkuhuuman jälkeen. Ne arkistuvat. Lätsähtävät. Tulee ongelmia. Tulee pettymyksiä. Niin voi käydä aika nopeastikin. Hevonen ei olekaan enää mansikoita kakkiva yksisarvinen tai muuten vaan tarunhohtoinen ja maaginen eläin, vaan todella ärsyttävä ja vaatelias puolitonninen tuhma eläin, joka tuhoaa talouden, ajankäytön, ihmissuhteet ja terveyden. Hevosesta alkaa tulla ilmi sen elämän varrella omaksumia erikoisia tapoja ja vaatimuksia. Suloinen vekkuli terottaakin hyvin tottuneesti hampaitaan kengittäjien takapuoleen, pelkää kuollakseen heinäntuojan ikea-pussia, ei uskalla kulkea polkupyörän ohitse vaikka levyseppä-hitsaaja työssään on ihan ok, palelee tarhassa mutta silppuaa järjestelmällisesti ja suurta keskittyneisyyttä osoittaen kaikki kalliit loimensa, ei hyppää nimenomaan keltaisia puomiesteitä ja on krooninen irtokenkäilijä josta pääsemmekin sujuvasti kohtaan yksi. Kaiken lisäksi tuntuu siltä, että koko ajan sataa vettä. Ihan koko ajan. Onko aina ennenkin syksyisin satanut näin paljon vettä? Miksi tanssiva balleriinani on muutunut kiito-oravaksi? Sen piti polkea ja minun ohjata mutta tilanne onkin kääntynyt hassusti toisin päin? Fak.

Jos onneton hevosenomistaja pysyy kavioliitossaan vahvana ja hänellä on hyvä kavioliittoterapeutti tukenaan, tilanne voi olla vielä pelastettavissa. Pikaistuksissaan ostamansa hevonen ei ehkä olekaan ihan täydellinen, mutta ei nyt aivan surkeakaan. Onhan siinä paljon hyvääkin; sillä on nätit silmät ja helppo harjoitusravi, se on hyvä rehunkäyttäjä ja siten hirveä läski joten siitä voisi saada ihan hyvät rahat teurastamoltakin. Hevosenomistaja googlettaa vuoroin paikallisia tilateurastamoja ja ongelmahevoskouluttajia, mutta lievä stressin siivittämä keskittymishäiriö vie hänet silti lopulta YouTuben “näin letität pitkäharjaisen hevosen” - tutorialeiden kautta tilaamaan vielä yhden satulahuovan hevostarvikeliikkeen postimyynnin alesta. Hevosen aiheuttaman ahdistuksen on empiirisesti todettu vähenevän käänteisesti verrannollisesti hevostarvikkeiden shoppailemisen kanssa. Uusi satulahuopa siirtää ahdistusta ainakin päivällä. 

Tosin ratsastuksesta ei meinaa enää tulla mitään, koska motivaatio on nollassa. Mutta uutta satulahuopaa on kiva katsella.

Jossain vaiheessa kaikkea kurjuutta kesän kisakauden rusettihaaveet alkavat murentua, ja sitä on tyytyväinen jos saa edes itsensä tallille, ihanasta pollesta pedoksi muuttuneen elukan lassottua ja satuloitua sekä ratsastettua hiukan kevyttä ravia loivassa avotaivutuksessa siinä maneesin turvallisemmassa päädyssä, ettei peto poista pilottia satulasta. Ehkä se viimeisin rehumyyjän mainostama myslisäkki oli liikaa. Pedolla on virtaa, kuskilla ei. Tässä kohtaa koetellaan uskoa. Sekä hevosen että ihmisen. Ratsastajaa eniten vituttaa kaikki, eikä hevosellakaan ole erityisen hauskaa. Kaikki opitut taidot valuvat kuin lumet maaliskuisen maneesin katolta eikä kumpikaan osapuoli ole enää ratsastususkossaan kovin vahva. Pitäisikö lopettaa koko laji? Keksiä joku ihan muu kiva harrastus? Hamsterinkasvattajat ovat kuulemma ihan yhtä kaheleita, ja tappelevat foorumeilla erilaisista jyväsekoituksista. Jos vaikka sauvakävelyä?



Tulee kevät. Reipas valmentaja ja terapeutti ja kukkatippakuiskaaja on otettu apuun ja petoa hinkattu hangessa ja pusikossa, eikä se ole enää ihan niin paha. Valmentaja on sitä vähän kehunutkin ja valanut ratsastususkoa sekä kuskiin että kaakkiin. Aurinko paistaa. Sormiin palautuu tunto ja kasvoihin väri. Kyllä tämä tästä! Kavioliitossa alkaa uusi vaihe. 

Pitkissä kavioliitoissa näitä myötä- ja vastamäkiä voi tulla montakin. Välillä polle teloo itsensä, kehittää mystisiä sairauksia ja aiheuttaa taloudellista päänvaivaa. Pitääkö kaikki aina rikkoa? Viides saman vuoden aikana rakennettu heinäautomaatti ei enää naurata avuliasta aviomiestä. Välillä mietit onko hevosesi sittenkin omaa sukua majava jolla on kompulsiivinen tarve tuhota kaikki puumateriaali maan päältä. Sentään sitä on jo oppinut ostamaan halpisloimia niiden kalliiden sijaan, koska pollella on edelleen paha tapa repiä kaikki loimensa. Se on myös jotenkin jännästi karaistunut ja pärjää ilman jatkuvaa loimittamista. Tiedättekö muuten mitä pieni lauma hevosia tekee hehtaarin metsäalueelle vuodessa? Niin.

Ei se siis pelkkää kamaluuttakaan ole. Pitkän kavioliiton yksi hauskoja puolia on ehdottomasti yhteisen kommunikaation paraneminen. Moni on kuullut negatiivisesta vahvisteesta, naksutinkoulutuksesta ja narunpyörityksestä mutta entäpä nalkutinkoulutus? Se se vasta tehokasta onkin. Kengittäjän takapuolta vaaniva hammasrivistö (jota on muuten paikattu klinikalla viidellätonnilla kun pollen arvo on enää ehkä sata euroa) vetäytyy äkisti takaisin huulten taakse omistajan katsoessa pahasti viatonta luontokappalettaan mutisten “mä näin ton!” Muita suosittuja nalkutinkoulutuksen kohteita ovat mm odottaminen ja paikallaan seisominen, saman samperin ikeasäkin säikkyminen vuosi toisensa jälkeen sekä akuutti dementia jossa hevosesi on unohtanut kaikki oppimansa kouluratsastusliikkeet yön aikana. “Hei nyt sitten!” …”Pitääkö tästä taas ruveta!” … “Oikeesti!”… “MITÄ sä teet?!” - ovat nalkutinkoulutuksen tyypillisiä lausahduksia. Tuntuuko tutulta? Saumattomassa vanhassa kavioliitossa toinen osapuoli ymmärtää aika nopeasti, mistä nalkutuksessa on kyse. Sama pätee kyllä toiseenkin suuntaan. Kumpi kouluttaa kumpaa…? “Kyllä mä sitten menen jos sä annat pitkät ohjat”… “Heti kun lopetat ton sun ainaisen perseellä puristamisen niin menen suoraan”… “Jääpä kerran vielä ohjaan kiinni niin saat maistaa tuota seuraavaa okseria, tuliko aromisuolat messiin?” …. “Valitsetko varmasti raippaa pyllylle omasta virheestäsi? Kuinka pitkän saikun haluat tällä kertaa, riittääkö ihan pari päivää vai laitetaanko saman tien viikko?” :D 



Kun pitkään jatkuneen kavioliiton askelmerkit ja säännöt ovat selvillä kivasti molemmille osapuolille, säännöistä voi myös joustaa. Voi hupsutella. Tosin yleensä ratsastajan hupsuttelua katsotaan paremmalla silmällä kuin hevosen joten sikäli tilanne ei ole ihan tasa-arvoinen. Jos ratsastaja päättää tehdä “vapaana työskentelyä” eli libertyä, se on ihan kiva ja valveutunutta ja sivistynyttä mutta jos hevonen päättää tehdä libertyä kesken ratsastuksen, sitä pidetään usein aika huonona käytöksenä. Etenkin koska se edellyttää ratsastajan poistamista ennen harjoituksen varsinaista alkua. Varusteiden vähentäminenkin lähtee yleensä kyllä ratsastajan aloitteesta, ilman satulaahan on kiva mennä talvella kylmällä säällä. Tiedossani on tosin muutamia melko kepuleita hevosia jotka osaavat riisua suitset päästään kesken ratsastuksen, ellei niitä esimerkiksi letitä harjaan kiinni tai hirtä niin kireälle että ne viattomat bambisilmät pullistuvat melkein päästä. Konstit on monet sanoi poni kun ratsastajalla lattiaa pyyhki.

Mitä eväitä tarvitaan että alkuhuumasta tulisi pitkä kavioliitto? a) Matikka nelonen ja uskonto kymppi. Onhan tämä ihan hullua touhua joka tapauksessakin. b) Vahva ratsastususko sekä kuskille että kaakille. c) Osaava kavioliittoterpautti joka voi inkarnoitua valmentajan, opettajan tai muun tukihenkilön muodossa. d) Sisua.

Good luck!

Minkälaisia kokemuksia Sinulla on pitkistä kavioliitoista?

Katariina Cozmei


7 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos tästä, juuri tälläistä tekstiä tarvitsin tänään, kaakki ei oma ole mutta reilu 4v avokavioliitossa missä olen ajautunut pikkuhiljaa enemmän ylläpitäjän asemaan, on ollut enemmän ja vähemmän alamäkiä, onneksi niitäkin päiviä on kun on tehty niin hienoja laukannostoja että itkettää vain onnesta (ja kuvittelet ensi keväänä hakevasi kultamitalin olympialaisista koska suuntahan on vain ylöspäin), toisaalta juuri tällä hetkellä kaikki tuntuu taas menevän päin hevonhelvettiä ja tänään viimeksi mietin vaihtaisko keppihevosiin. Mitään järkeä ei tässä harrastuksessa ole, tai siltä ainakin tuntuu mut ompaha jotain mihin käyttää kaikki aikansa ja rahansa, kiitos vielä kerran tästä, tän voimalla jaksaa huomennakin mennä taas katsomaan sitä niin rakasta kusiaivoa

Anonyymi kirjoitti...

Olipa kiva lukea ja niin samaistua. Jokunen vuosi kavioliittooa ja/tai liitoa takana. Hevonen oli ostaessa pystyynkuollut, puolen vuoden päästä ihan muuta. Silloin tuli pari kertaa mieleen, että mitäköhän ihmettä mä teen tällä pirttihirmulla. No päästiin lopulta hevosen kanssa samalle aaltopituudelle.
Nyt taas miettinyt, että mille alkais.. välillä on melkoista tahkoamista, kun itellä olis halu harjoitella ja hevosta ei vois vähempää kiinnostaa (ainakaan aina), sitten se aina yllättää just kun oon ajatellut ettei tästä yhtään mitää tuu, niin sittenpä toimiikin kuin junanvessa.. Miettinyt usein, että kukakohan tuonkin lausahduksen aikoinaan keksinyt. Tosin yleensähän ne junan vessat kyllä toimii :D.
Muutaman kerran oon ajatellu, jotta lopettaisko ja jos ei omaa olisi niin, olisin saattanut lopettaakin. Tänään tehtiin vähän hankireeniä sillä seurauksella, että hevonen uppos melkein satulaa myöten kinokseen. Ööh. Ehkä sille tuli vähän hätä, tilanne oli vähän vastaava kuin toissa kesänä, kun putosi sinne ojaan, josta palokunta sen kaivoi ylös :/. No eipä sitä muuta kuin satulasta alas ja vetämään hevosta kinoksesta. Sen jälkeen oli taas oikein yhteistyöhaluinen :D.

Sini kirjoitti...

Osui ihanasti - kiitos - kun juuri tällä viikolla mietin että oma kavioliittoni on edennyt "pitkään yhdessä" -vaiheeseen. Siihen vaiheeseen jossa molemmin puolin pipon asennosta tulkitaan isoimmat, loput nalkutetaan (Fisu nalkuttaa kohottamalla huultaan) ja päivittäin tuhahdellaan puolin ja toisin, vaikka lopultakin aika hyväksyvästi ja rakastavasti, kumppanin omituisuuksille (lue: toiveille).

Tuttuus, luottamus ja yhteisymmärrys korvaavat paljon sairaspäivinä, niinä päivinä (95%) kun ei opita mitään ratsastuksellista uutta, päivinä jolloin sataa vihreitä miehiä ja tili on tyhjä.

Anonyymi kirjoitti...

Mahtava kirjoitus! Erehdyin ostamaan nuoren tamman joka uhmaiässään näyttäytyi aivan toisenlaisena ja monesti ajattelin ettei tästä tule mitään! Mutta yhdessä on kasvettu ja opittu tuntemaan toisenne! Tuo nalkutus oppi on niin totta! Kyllä se mun tammakin ymmärtää kun sanon tietyllä äänensävyllä että älä edes yritä purra mua!

Anonyymi kirjoitti...

"..ratsastettua hiukan kevyttä ravia loivassa avotaivutuksessa siinä maneesin turvallisemmassa päädyssä, ettei peto poista pilottia satulasta"

Jaaha, sitä on oltu vakoilemassa minun viimevuotisia ratsastuksia, niin osui ja upposi tämä, apua :D Onneksi suunta on taas ylöspäin, ainakin hetken ;)

Kata kirjoitti...

Aivan ihania kommentteja, kiitos kaikille :D :D <3

M kirjoitti...

Kohta 13-vuotiaassa kavioliitossa olen saanut taiottua (nalkutettua?) lupaavasta nuoresta kaikkikäy-orista täti-ihmisen unelman, mikääneikäy-ruunan. Jaa maastoon? Mene keskenäsi, ruuna tahtoo edes silloin tällöin oikeaa koulutreeniä kentällä. Kentälle? Sataatuulee, naama pitää saada etujalkojen väliin kastumiselta turvaan ja ikiajat läpyttänyt pressu läpyttää juuri tänään todella pelkoa ynnä kauhua herättävästi. Vapaapäivä? Ei käy, roikun kantapäillä, tallon lenkkarit irti ja kottaritkin kaadan kun siivoat tarhaa. Sillä mennään mitä on. Kunhan ruunasta aika jättää -johan se on 15- keskityn niihin ristipistoihin ihan tosissani.