Selaan netistä myytäviä hevosia. Tarvitsisin yhden asiakkaillekin sopivan kiltin ponin laumaamme, jonka kanssa voisi myös ampua jousella ja koluta metsäpolkuja. En oikein löydä sopivaa. Liian pieniä, isoja, kalliita, tuhmia, sairaita, muuten vaan ei kiinnostavia. Kysäisen tutulta hevoskauppiaalta olisko hänellä minulle sopivaa ponia. Hän lupaa kysellä. Saan kuvan ja videon nuoresta tuplavoikosta eestinponista jolla on erikoiset siniset silmät. Poni näyttää vähän hassulta, mutta siinä on on Jotain. Poni on vasta viiden, mutta sen silmistä näkyy vanha sielu. Koen suorastaan pakottavaa tarvetta ostaa tämän ponin. Se läpäisee perus ostotarkastuksen ja lähtee synnyinsaareltaan ensimmäiselle kuljetusmatkalleen kohti Suomea. Jännitän vähän sen puolesta. Poni on ollut melko lailla villi nelivuotiaaksi saakka, joten reissu on hänelle aikamoinen muutos.
Pieni hevosauto kaartaa pihaan. Sydämeni pamppailee innosta. Autosta kävelee mitä suloisin poni, joka katsoo minua uteliailla silmillään ja ilmoittaa että minä olen nyt hänen ihmisensä ja hän on hankkinut minut. Pesemme matkan hiet ja liat pois, ponia jännittää mutta lupaan että pidän siitä huolen enkä anna mitään pahaa tapahtua hänelle koskaan. Päästän hänet laumaan ja hän on saman tien sitä mieltä että hän on itseasiassa tämän laitumen kingi. Tulipoika, joka on ollut tähän asti laumamme johtaja, yrittää muutaman päivän pitää johtajuutta ja tammoja itsellään mutta päätyy sitten antamaan johtajuuden Artulle. Ruunat tekevät myöhemmin solidaarisen tasajaon ja Tuli saa pitää vanhan heilansa Carlan, Arttu ottaa itselleen Alman. Alma on vähän kypsä tästä. Iippu ikämies katselee tilannetta sopivan hajuraon päästä ja päättää olla Sveitsi tässäkin asiassa. Ihailen ponin itsevarmuutta, tasapainoa ja sosiaalista älyä. Ei uskoisi että se on vasta viiden.
Satuloin Artun ensimmäistä kertaa. Poni seisoo rennosti tallissa eikä reagoi varusteiden pukemiseen. Juoksutan häntä vähän ensin kentällä nähdäkseni mitä se tuumii alas lasketuista jalustimista ja liikkumisesta. Poni on rento ja kuuliainen. Kiipeän selkään ja ratsastan vähän käyntiä ja ravia. Ihanan herkkä, rohkea ja älykäs. Olen ikinonnellinen ostoksestani, mutta mietin samalla onko poni sittenkin vähän liian herkkä ja älykäs asiakaskäyttöön. No, pitää testata häntä muiden ratsastajien kanssa. Ratsastan myös seuraavana päivänä ja koko viikon itsekseni ja poni toimii ihan mukavasti. Harkitsen jo lähteväni maastoon hänen kanssaan. Hänellä on vedetty maastoja synnyinsaarellaan, eikä hän pelkää juuri mitään.
Laitan toisen kuskin kyytiin ja Arttua jännittää hiukan mutta hän menee kiltisti. Jään miettimään miksi poni haluaa juosta vähän pois ratsastajan alta vaikka se on maasta käsin enemmänkin rauhallinen ja mukavuudenhaluinen, mutta ratsastaessa aika huolestunut ja malttamaton. Vaikuttaa siltä, että Arttu ei pelkää muuta tässä maailmassa kuin ratsastajaa. Jännittävää.
Laitan vielä yhden kuskin kyytiin toisena päivänä, hänkin tuttu ihminen. Satulointi ja juoksutus menee hienosti, selkäännousussa ei mitään ongelmaa, poni lähtee kävelemään hiukan huolestuneena mutta ei pahasti. Ratsastaja vähän tönäisee ulkojalalla kylkeä epähuomiossa ponin kävellessä kohti porttia, ja saman tien Arttu on kolme metriä ilmassa ja jatkaa aivan käsittämätöntä rodeota. Ratsastaja toki lentää kyydistä isolla kaarella. Olemme kaikki aika järkyttyneitä, ponia myöden. Arttu juoksee luokseni ja menee selkäni taa piiloon. Päässäni vilistää erilaisia ajatuksia. Mistä tämä tuli?! Ihan puskista. Onneksi ratsastaja ei ole loukannut itseään, ja päätämme kokeilla ihan vaan jakkaralta jalustin jalkaan - nami, jakkaralta jalustin ja selkään - nami ja sitten tulla pois. Arttu seisoo ihan rauhassa jakkaralla sen näköisenä että joo mee vaan. Seison sen vieressä. Samaan aikaan kun ratsastajan takapuoli on satulassa ja hän hamuaa oikeaa jalustinta jalkaan, poni sinkoaa kädestäni ylitseni ja keilaa koko jengin. Ponin silmät kääntyvät ympäri ja se on täydessä paniikissa. Kolmatta kertaa emme enää yritä vaan mietimme mitä ihmettä tässä oikein tapahtui. Aviomieheni joka on tunnettu "tarraperse" kävelee kentän ohi ja ihmettelee miksi olemme siellä kaikki itku kurkussa. Hän kiipeää ponin kyytiin ja pysyy siellä ehkä neljä sekuntia. Uusi yritys, ja hän pysyy kyydissä. Alkurodeon jälkeen poni menee ravit ja laukat, jännittyneenä mutta ei sinkoile.
Olen todella ihmeissäni tästä hommasta, ja ratsastuksen jälkeen palautan hänet laitumelle ja jään juttelemaan hänen kanssaan. Tuntuu että ristiselän alueella on jotain outoa kipua mutta ei mitään selkeää. "Ei mulla mikään oo", poni vastaa. Aha. Taitaa kyllä olla.
Kokeilemme seuraavana päivänä uudestaan mieheni kanssa. Poni on ihan rento ja normaali satuloida, juoksuttaa... mutta ei anna laittaa jakkaraa enää viereen. Jaaha. Mieheni käy kuitenkin selässä kerran, poni hyppää pystyyn ja loikkaa ilmaan mutta jatkaa sen jälkeen eteenpäin. Näen sen naamasta että kyseessä ei ole mikään "pottuilu" vaan ponilla on jokin pahempi ongelma. Päätän rauhoittaa tilanteen niin että teen vain itse sen kanssa, tutkimme ponin eläinlääkärillä ja yritämme selvittää miksi kaikki muu käy paitsi ratsastus.
Artulla käy syksyn mittaan kaksi eri eläinlääkäriä, osteopaatti, kiropraktikko, kraniohoitaja, sitä röntgenkuvataan, taivutetaan, katsotaan suuta... "Terve poni, tämä pitää vaan laittaa kuriin"! Näen kuitenkin, että ei ole. Liikkuminen on välillä kömpelöä ja jotenkin ylivarovaista. Etenkin nuoreksi poniksi. Artun vatsa oireilee ja se jännittää vatsalihaksiaan. Annan sille vatsahaavalääkityskuurin, lisäksi siitä otetaan hiekkakuva ja se saa psylliumia, kaikenmaailman vatsayrtit, bentoniittisavet ja systeemit. Heinässämme ei ole säilöntäainetta, eikä se saa väkirehuja. Illalla pellavaista ja alfalfa-haketta vatsalle. Lääkitys ei vaikuta mitenkään. Alan epäillä, jännittääkö hän vatsalihaksia sitten kuitenkin selän takia? Selkä on kuvattu, eikä siinä näkynyt mitään.
Käymme kävelyillä, sienimetsällä, pelloilla ja metsässä. Talutan ponia kilometrikaupalla. Meillä on kivaa yhdessä. Jatkan selkäännousuharjoituksia alusta saakka; jakkara viereen - naksu ja maksu. Jakkaralle seisomaan - säkkiriipuntaan jne. Pääsen aika nopeasti siihen pisteeseen että pääsen selkään istumaan niin että Arttu on vapaana kentällä ilman mitään varusteita. Päättelen, että jos se päästää minut selkään ilman mitään varusteita, homma ei ole liian paha hänelle. Itseäni jännittää aivan järjettömästi kun olen nähnyt ne rodeot. Arttu on pieneksi pyyleväksi poniksi aika vahva ja nopea. Arkitilanteissa hän on hyvin herkkä mutta helposti dominoiva. Ei mikään helppo yhtälö. Apukuski ja Artun ystävä käy myös leikkimässä hänen kanssaan, ja pääsee myös siihen pisteeseen että voidaan kävellä karvasatulalla ja sidepulleilla kentällä. Kuolaimista ja jalustimista hän jännittyy aika tavalla. Tulee kuitenkin takapakki, ja apukuski lentää kaaressa selkään mennessään. Aloitan taas alusta ja päätän että nyt menen vain itse sinne. Apukuski jatkaa maastaleikittämistä. "Myy se!" Mihin mä voin myydä tällaisen ponin? Tämä pitää katsoa loppuun asti, oli se loppu mikä hyvänsä.
Koko talven harjoittelemme selkäännousua kentällä, pellolla, metsässä. Olen ponin kanssa aina kahdestaan, niin on paras. Luen sen ajatukset ja se lukee minun. Poni ei koskaan ole yrittänyt heittää minua alas, mutta haistelen sen vireystasoa ja ajatuksia hyvin herkkänä. Joka kerta kun nousen selkään olen kuitenkin henkisesti valmis kahden viikon sairauslomaan. Työstän omia kehollisia pelkojani paljon, tiedostaen että en varsinaisesti saa pudota tämän surkean kaularankani kanssa. Halvaantumisriski on läsnä joka kerta, kun kiipeän kyytiin. Päätän kuitenkin luottaa omaan arviontikykyyni, ammattitaitooni ja ennenkaikkea poniini, vaikka se ei ole varoittanut millään tavalla lingotessaan kuskeja alas. Reaktio tulee aina kuin salamanisku taivaalta.
Teemme kaikkia kivaa yhdessä, juoksemme hangessa, opettelemme temppuja, harjoittelemme ohjasajoa, akateemista groundworkkia, siedätän ponia jouseen, pressuihin, vaikka mihin. Jos siitä vaikka joku päivä tulisi kuitenkin minulle soturiponi jonka kanssa seikkailla. Epäilen kuitenkin tuleeko tästä mitään. Niin paljon avoimia kysymyksiä joihin en varmaan ikinä saa vastauksia.
Kevään aikana edistymme paljon. Meitä käy auttamassa myös yksi ystäväni, joka opiskelee eläintenkouluttajaksi. Kokeilemme erilaisia juttuja, mm laittaa nukke kyytiin, mutta se ei aiheuta juuri mitään reaktiota muuta kuin ponin ihmetystä ihmisten huvittavista ideoista. Ongelmaksi on muodostunut liikkellelähtö joka on usein se triggeri. Harjoittelemme sitä monella eri tavalla säkkiriipunnassa ja istuen. Hidas ja ajatuksella tehty työ kannattaa, ja pystyn ratsastamaan ponilla itseksenikin nyt ensin muutaman askeleen, sitten jo puoli kierrosta ja koko kierroksen. Olen niin onnellinen että sydämeni pamppailee ja halaan ponia. Kiitos Arttu. Ehkä tämä tästä. Kokeilen ratsastaa myös niin että minulla on varusteina pelkkä kaulanaru. Poni antaa toki tehdä sen. Mutta se ei halua liikkua eteenpäin enää oikein ollenkaan. Tuntuu, että hän ei kuitenkaan varsinaisesti halua että menen sen selkään, mutta jostain syystä sietää sen. Juoksuttaessakaan poni ei oikein halua edetä. Sen vasemman etusen liike on vähän outo. Päivä päivältä erikoisempi. Näyttäisi että kipu tulee säästä ja kaulasta asti. Lisäksi takapää on välillä tosi erikoinen, jotenkin kömpelö ja hutera. Kokeilen vielä, vaikuttaisiko viikon kipulääkekuuri. Ei mitään vaikutusta.
Käymme pitkillä kävelyillä taluttaen. Meren rannalla, metsissä. Ihmettelemme telakan laivoja ja kahlaamme rantavedessä niin pitkälle kuin kumisaappaan reuna antaa myöden. Sitten yhtenä päivänä poni ei enää halua hypätä matkan varren pientenkään ojien yli. "Jäädäänkö vaan kotiin". Jäädään vaan. Poni saa kipukohtauksia erikoisissa tilanteissa, esimerkiksi kävellessään loivaa alamäkeä. Se vetää nopeasti henkeä ja hyppää ilmaan silmät teevadin kokoisina. Ensin luulin että se säikähtää, mutta kyseessä on jotain muuta. Pyydän taas eläinlääkärin paikalle. Otetaan lisäksi laaja verenkuva ja jopa kakkanäyte. Kokeilen kaikki randomitkin keinot. Yllättävää kyllä poni ei reagoi taivutukseen, mutta liikkuu todella kankeasti ylipäänsä. En mene enää selkään enkä pyydä häntä juoksemaan.
Tovin päästä totean että se on taas vasemmasta etusesta outo. Lisäksi poni on alkanut seistä takajalat yhdessä, kaviot kääntyneenä ulospäin, kuin pikkutyttö joka hypistelee hameenhelmaa jalat pihdissä. Poni ei meinaa päästä hyppäämään ojan yli, joka on kahden laidunlohkon välissä. Se rämpii läpi jalat mutaisena, ja on selvästi vähän harmissaan. Poni nukkuu paljon. Taas eläinlääkäri paikalle. Otamme vielä borrelioositestinkin, ja katsomme liikkeessä. Selvästi kökkö vej, sekä outo takapää. Tohtori veikkaa takapolvia. Selän liikkeiden tsekkauksesta tulee paha ilme. Pelkään jo että poni saattaa jopa potkaista, vaikkei se ole koskaan potkaissut ihmistä. Kokeillaan vielä yhtä kipulääkettä, jonka ei pitäisi ärsyttää vatsaa.
Itken räkä poskella. Tiedän, että tilanne on oikeasti aika paha. Kipulääke ei auta, kokeillaan vielä toista lääkettä. Annan sitä tosi isolla annoksella. Ei mitään vaikutusta. Poni nukkuu yhä enemmän ja sen takapää välillä pettää alta oudosti. Voisin toki vielä viedä ponin klinikalle ja kuvata se kerran vielä päästä varpaisiin ja laittaa tildrenit ja piikittää kaikki mahdolliset kohdat, mutta kuinka paljon se toisi meille lisäaikaa? Vaikuttaa että hänen koko nuori kehonsa on niin rikki niin monesta kohdasta, että se tuntuu ihan musertavalta. Kysyn Artulta, haluaako hän mennä. "Äiti, sitten kun sinä olen valmis". Valvon koko yön itkien. Onneksi seuraavana päivänä on aurinkoista, niin voi piiloutua isojen aurinkolasien taakse. Toivon ettei kukaan kysy, mitä mun hevosille kuuluu.
On pakko tehdä päätös. Tuttu lääkäri tulee viikon päästä. Soitan kaivurikuskille. En meinaa pystyä selittämään asiaani, kun kurkkua kuristaa niin paljon. "Ehditkö tulla torstaina tai perjantaina kaivamaan kuopan. Kahdelle hevoselle". Toinen hevoseni Iippu kärsii melanoomasta ja sille on tullut suuhun aivan kauhea kasvain joka on pahentunut ihan päivissä. Laitan hänetkin vahvalle kipulääkitykselle ja hänelle se auttaa, onneksi. Artulle ei. Viimeiset päivät rapsuttelemme, halailemme ja seurustelemme. Käyn antamassa heille lääkkeet aamuin ja illoin. Pojat tulevat ravilla tai laukalla luokseni höristen. Se ei varsinaisesti helpota oloani. Arttu juoksee luokseni täyttä ravia kaikki jalkojaan ontuen. Painaa päänsä syliini ja nuuskuttaa hiuksiani. Voiko silmien kautta kuolla nestehukkaan?
Jaana Vuola käy ottamassa Artusta ja Iipusta vielä kuvia. On jotenkin sopivaa, että juuri Jaana ottaa kuvia, kun hän otti Artusta myös ensimmäisen potretin hänen saapuessaan Suomeen. Tämä kuva on artikkelin ensimmäisenä kuvana. Kuvaamme metsässä, Arttu kujeilee ja irvistelee. Hän osaa muutaman tempun, kuten irvistää käskystä, mennä makuulle ja noutaa.
Kaivuri käy torstaina illalla kaivamassa ison kuopan pellon laitaan suurten kuusten alle. Kurjet huutelevat pellolla ja kaskaat sirittävät illan hämärtyessä. Silitän urheita poikiani. Hengitämme hetken samaa ilmaa, ja tunnen miten sydänalaa puristaa niin kovin että hengittäminen alkaa käydä vaikeaksi.
Perjantai valkenee helteisenä. Haen Artun puutarhaan kanssani. Meillä on sellainen yhteinen juttu, että hän saa syödä ruohoa pihassa ja minä köllötän riippumatossa. Ei hän koskaan lähde mihinkään. Välillä hän käy vähän kauempana ja tulee höristen taas lähelle. Ihmettelee autoani ja ihmisten juttuja. Jos jättäisin ulko-oven auki, hän todennäköisesti kävisi myös sisällä katsomassa kuinka ihmiset elelee.
Yritän pitää itseni kiireisenä. Siivoan. Enää kolme tuntia aikaa h-hetkeen. Eläinlääkäri soittaa että tulisikin puoli tuntia aikaisemmin. Ehkä hyvä. Puolisoni pitää lähteä pohjanmaalle pitämään kurssia, joten hän ei ole paikalla. Saan tuekseni ystäväni, joka on ihan kullanarvoista. En tiedä miten selviän tästä. Pojat saivat aamulla paljon kipulääkettä, mutta Artun takapää pettää välillä alta eikä se halua edes yrittää mennä ojan yli toiselle lohkolle, vaan hengailee toipilaana sairastarhassa olevan mummoponin seurana. Ja hörisee jatkuvasti kun näkee minun liikkuvan laitumen lähellä. Enää tunti. Haen valmiiksi kaikki tarvikkeet. Pressut, sakset jouhia varten, porkkanat ja omenat. Halin Arttua. Tunnen sen muodon, tuoksun ja elinvoiman joka on jo hiipunut. Kuinka pystyisin tähän?
Eläinlääkäri tulee paikalle. On tosi kuuma, mutta sisälläni pyörähtää kylmä musertava koura. Otan Iipun laitumelta, ja se tulee juosten kun kutsun sitä. Laitamme rauhoittavaa, ja kanyloimme hänet. Syötän hänelle omenoita, porkkanoita ja kuivaa ruisleipää niin kauan kun hän vielä voi syödä ennen kuin rauhoittava aine alkaa vaikuttaa liikaa. Talutan hänet keskelle peltoa niin että ympärillämme on paljon tilaa. Laitetaan lisää rauhoittavaa ja lihasrelaksanttia. Kun polvet alkavat notkua, kanyyliin laitetaan kaatoaine. Ketamiini voi aiheuttaa eksitaatiota, ja hevonen voi käyttäytyä viime hetkellä tokkuraisena yllättävästi, joten kaikkien pitää olla valmiina väistämään nopeasti. Iippu alkaa kaatua, ja kaksi isoa kyyneltä vierähtää sen silmistä. Alan itsekin tärisemään ja henki salpautuu. Ystäväni puristaa minua kädestä. Kun hevonen on kaatunut, menemme vierelle ja pitelen Iippua hellästi silittäen sen otsaa. Kanyyliin menee seuraavaksi ns tappoaine, joka lopettaa hengityksen. Iippu vetää muutaman kerran syvään henkeä, ja tunnen miten elämä alkaa karata ruumiista. Ketamiini saa aikaan sen, että silmät jäävät auki. Yritän sulkea niitä ja tyrskin kyyneleitä Iipun levolliseksi silinneille kasvoille. Kiitän ja hyvästelen hänet. Peitämme hänet pressulla, jotta Arttu eikä tiellä ajavat autot turhaan hämmentyisi tilanteesta.
Tiedän että nyt minun pitäisi tehdä sama Artulle. En tiedä miten pystyn siihen, tuntuu että sydämeni pysähtyy pelkästä ajatuksesta. Mutta ei ole muuta keinoa, ja Arttu on valmis lähtemään. Kävelen heikoin polvin laitumen portille jossa hän jo odottaa. Syömme omenaa ja porkkanaa kunnes rauhoittava vaikuttaa niin paljon ettei hän enää voi syödä. Arttu on tosi rauhallinen ja tyyni. Saman tien kun kaatoaine on verenkierrossa, hän menee kauniisti makuulle. "Käy siihen maate, käy". "Ei ole hätää, äitin kulta". On hätää, minulla. Kiiruhdan takaisin hänen vierelleen ja pidän hänen päätä sylissäni kun tappoaine on mennyt suoneen. Hän ei hengitä kuin kerran, ja se on siinä. Eläinlääkäri toteaa sydämen pysähtyneen, ja jään pitelemään häntä. Silitän pehmeää karvaa, nuuskutan niskan tuoksua. Pieni leppäkerttu laskeutuu hänen nenälleen. Arttu on aina tuoksunut niin hyvältä. Hänen turpansa on niin pehmeä ja lämmin. Korvien muoto hauska. Pullea masu. Siniset silmät tuijottavat jo toiseen ulottuvuuteen, ja tunnen että jäljellä on enää hänen maallinen työpukunsa. Arttu on jo muualla. En meinaa päästä ylös pellosta, en halua jättää häntä sinne. Jokainen hengeveto vaatii uskomattomia ponnistuksia. Iipun kuolemaan ehdin varautua, koska jo silloin kun hän tuli meille 1,5 v sitten, näin että roolini tulisi olemaan lähinnä hänen saattohoitajansa. Totta kai sekin tuntui aivan kauhealta, kun tämä huumorintajuinen hevonen ei olisikaan enää olemassa tässä fyysisessä muodossaan. Meillä on Iipun kanssa pitkä historia, maahantoin hänet 2007 alkuvuodesta ja hän oli samalla omistajalla kaikki nämä vuodet kunnes hän sitten muutti meille. Lyhytkin aika oli arvokasta. Mutta Arttu. Miten olisin voinut varautua, että postimyynnistä ostamani nuori hassu poni sukeltaisi suoraan lupaa kysymättä sydämeeni ja räjäyttäisi sen?
Ystäväni auttaa minut pois pellolta. En kykene liikkumaan. Mietin, olenko jotenkin hullu kun suren näin kovasti eläintä. Mutta kun tämä hevonen ei ollut "vain" hevonen, se oli alusta asti jotain suurempaa, väkevämpää, lävistävämpää. Leikkaan molempien häntäjouhia talteen ja suunnittelen tekeväni niistä korun. Peittelemme molemmat niin ettei heitä näy tieltä. Näen heidät silti ikkunasta, kaksi peiteltyä kumparetta vihreällä niityllä. Olo on niin tyhjä, että kaikki tuntuu turhalta.
Kaivuri tulee laskemaan heidät hautaan ja peittelemään heidät lepopaikkaansa. En pysty olemaan siinä mukana, en halua nähdä miten he roikkuvat kauhasta. Onneksi minua ei tarvita siinä. Päätän istuttaa kummun päälle niittykukkia. Pojat pitivät perhosista.
Lohduttaudun ajatuksella, että on suurinta rakkautta päästää kärsivä ystävä vapaaksi. Iippu ja Arttu saavat laukata nyt kivuttomina, ja he voivat syntyä tänne uudestaan terveenä. Artun kanssa tapaamme varmasti vielä, olemme tavanneet ennenkin. Elämämme merkittävät hevoset eivät tule osaksi elämäämme sattumalta. En usko siihen pätkääkään. Merkittävyys ei katso aikaa - joskus vain yksikin kohtaaminen voi olla todella elämää muuttava. Silti tunnen hiukan katkeruutta ja jopa vihaa siitä, miksi nuori poni otettiin niin aikaisin pois ja miksi hänen elämänsä oli niin täynnä kärsimystä. Toivon että pystyin tarjoamaan hänelle rakkautta, kumppanuutta ja ymmärrystä hänen viimeisen elinvuotensa aikana. Hän antoi minulle niin paljon, minä annoin hänelle sitten vapauden.
Muistan samalla, että kirjoitin jotain luopumisesta vuosia sitten. Palaan vanhaan tekstiini ja se tuntuu jollain tavalla lohdulliselta. Nyt pitää olla urhea, minulla on kuitenkin vielä Tuli ja Alma, jotka ovat elämäni kulmakiviä. En pysty hillitsemään ajatusta, miltä se sitten tuntuu kun heidät täytyy hyvästellä Äiti Maan syliin, mutta en suostu jäämään siihen ajatukseen. Jokainen päivä yhdessä on arvokas. Voi olla vaikeaa päästää mitään hevosta uudestaan niin juurtuneeksi sydämeen, mutta ehkä se ei ole edes meidän käsissämme?
Artun tarinaa voi lukea ja katsella myös hänen FB-sivuiltaan, Artist the Pony. Alla nippu kuvia yhteisen vuotemme ajalta. Kuvaajina Katariina Cozmei, Jaana Vuola, Annika Marjamäki, Tiia Tahvanainen, Johanna Mäkynen sekä Heidi Rannikko .
Katariina Cozmei
