Hevosen kipukäytöksestä ja -ilmeistä on ollut viime aikoina saatavilla yhä enemmän tietoa, joka on tosi positiivinen asia. Meillä on kuvia hevosen kipuilmeistä, tutkimustietoa siitä kuinka hevonen ilmentää kipua muutoinkin kuin selkeästi jotain jalkaa ontumalla jne. Aihe on kuitenkin helposti hiukan arka ja tunteita herättävä, koska eihän kukaan halua tieten tahtoen kiusata rakasta hevostaan, mutta koska hevoset ovat mestareita peittämään kipunsa ja melko nöyriä eläimiä, se jää monesti yksinkertaisesti hoksaamatta. Oma silmä sokeutuu helposti oman eläimen liikkumiselle ja olemukselle. Se on ihan vaan inhimillistä eikä siitä tarvi alkaa kantaa valtavaa kurjuusviittaa. Aina voi oppia ja tehdä seuraavalla kerralla paremmin.
Valveutunut hevosenomistaja tai hevosen vakioratsastaja huomaa yleensä pienet muutokset ensimmäisenä, jo siinä vaiheessa kun kipukäytös on vielä pientä. Aina hevosen ei tarvi suoraisesti liikkua huonosti tai osoittaa jotain muuta selkeää kivun merkkiä, kun se jo voi olla melko kipeäkin. Me kaikki tiedämme, että saaliseläin näyttää kipuaan huonosti.
Oma ihminen hoksaa yleensä aika nopeastikin jos hevosella on hapan tai muutoin surkea perusilme, haluttomuus suorittaa jotain ennen helppoa tehtävää, liikettä tai asentoa, se vaikuttaa muuten poikkeuksellisen vaisulta tai toisaalta käytös muuttuu yhtäkkiä rajuksi. Hyvin usein käy niin, että ennen toimiva ja “kiltti” hevonen muuttuukin haluttomaksi, jollain tavalla hankalaksi tai sen käytös ylipäätään muuttuu: itse lähtisin epäilemään tässä kohtaa jonkinlaista kipua tai vähintään fyysistä tai psyykkistä epämukavuutta, joka tulee ilmi muuttuneena käytöksenä. Toinen vaihtoehto on, että “kiltti” hevonen onkin ollut sulkeutunut / masentunut / lopen uupunut, jolloin sen muuttunut käytös onkin itseasiassa masennuskuplan puhkeamista ja hevosen yritys jonkinlaiseen vuorovaikutukseen.
Moni huomaa, että hevonen on äkisti vinomman tuntuinen kuin ennen, ja näkee että hevonen liikkuu jotenkin eri tavalla tai kankeammin tai epämääräisen huonosti, mutta ei osaa ihan sanoa, että mitä jalkaa hevonen könkkää. Joskus etenkin lievien takajalkojen ontumien jäljittäminen voi olla haastavaa myös kokeneille eläinlääkäreille. Onni onkin osaava eläinlääkäri, jolla on haukansilmät! Silti, selitykset siitä että “se on aina liikkunut näin”, “se on vaan jäykkä”, “se suorittaa kyllä kun valmentaja menee selkään”, “mä en kyllä usko että se on kipeä mistään”, “se vaan tahdittaa” (!?) eivät ole ihan sivistyneitä selityksiä sille, että hevonen liikuu yhtäkkiä huonosti. Joskus asiaa selitetään myös sillä, että ratsastaja aiheuttaa omalla tasapainottumuudellaan esim kevyessä ravissa ontuman oloista liikettä mutta jos hevonen onnahtaa joka toisella askeella johtuen ihan mistä vaan, se ei ole ok.
Joskus hevosella on myös ns mekaaninen ontuma eli se ei ole kipeä, vaan jonkin raajan liikerata jää vajaaksi esimerkiksi arpikudoksen seurauksena, mutta se on yleensä tiedossa ja kuitenkin tutkittu. Ketään ei siis tarvitse syyllistää eikä itse tarvi syyllistyä jos hevonen liikkuu huonosti syystä tai toisesta - tärkeintä olisi selvittää mistä kohtaa, miksi ja mitä sille voisi tehdä.
Eräs hyvä linkki oman silmän kehittämiseen on tässä: https://www.lamenesstrainer.com/
Yksi selkeä kivun tai voimakkaan epämukavuuden merkki on myös se, että positiivisella vahvisteella kouluttaminen ei onnistu eikä tuota tulosta kuin tiettyyn rajaan saakka: hevosen kipu / epämukavuus / pelko on suurempi kuin namin tai ruoan tuoma palkinto. Aika tyyppillinen tässä on esimerkiksi haluttomuus liikkua, erityisesti laukata. Mahahaava ja hiekka vatsassa tulevat hyvinkin usein ilmi ensin siinä, että hevonen ei haluakaan yhtäkkiä laukata tai muuttuu tosi nahkeaksi.
Kuinka sitten lähteä selvittämään, mikä hevosella voisi olla hätänä?
Jos hevonen ei suorastaan onnu tai liiku selvästi huonosti, osoita selviä vatsakivun merkkejä tai muuta joka antaa suoraan viitettä mikä sillä voisi olla, voisi lähteä selvittämään hommaa kutsumalla tallille eläinlääkäri tekemään ihan perus ortopedisen ontumatutkimuksen ja kliinisen yleistarkastuksen. Aika usein vaivat ovat kuitenkin ortopedisia / selästä johtuvia joka taas voi johtua “alakerrasta” tai toisin päin. Jos vaivaa ei oikein saada selville tai ei olla varmoja ovatko ongelmat kivusta johtuvia, voi kokeilla eläinlääkärin siunauksella kokeellista tulehduskipulääkekuuria: jos hevosen käytös taas muuttuu kuurin aikana jollain tavalla paremmaksi, kipeähän se on. (Tähän tosin disclaimer, että perinteiset tulehduskipulääkkeet eivät auta esimerkiksi hermokipuun.)
Näin syksyisin on hurjan yleinen ongelma: hevosella on vatsassa hiekkaa. Vaikka hevonen ei tarhaisi hiekkatarhassa, se heinänkorsia ja ruohoa nyppiessään saa kuitenkin helposti maata vatsaansa, joka taas yleensä sisältää myös pieniä hiekkamääriä. Usein kuulee annettavan vinkkejä “hiekkatestistä” (kakkapalleroita kumihanskaan / kirkkaaseen pussiin, ravistelua ja odottelua, hiekka valuu pohjalle) mutta se kertoo vain sen että a) hiekkaa on ollut b) hiekka tulee ulos. Se ei kerro, paljonko hiekkaa ON. Sen kertoo ainoastaan röntgen. Hoidoksi hiekan ulos saamiseen toimii parhaiten psyllium, mutta purkkien annostusohje on usein aivan riittämätön. Kysy tarkat ohjeet eläinlääkäriltäsi. Joskus hiekkaa ei saada ulos muutoin kuin klinikalla letkuttamalla psylliumia useampana päivänä peräkkäin todella isoja annoksia.
Toinen hyvin yleinen kivun aiheuttaja on mahahaava, joka vastoin yleistä harhaluuloa voi tulla myös ns. olohevosille; seurahevosille, vanhuksille, siitostammoille. Mahahaava voidaan todeta varmaksi ainoastaan tähystämällä mutta se vaatii pitkähkön paaston, joka viimeistään voi aiheuttaa tai pahentaa mahahaavaa. Jos epäilet mahahaavaa, konsultoi eläinlääkäriäsi mahdollisesta koeluontoisesta lääkityksestä (omeprazoli, sukralfaatti). Jos se auttaa, ei siitä ainakaan haittaa ollut…
Joskus on tarpeen kärrätä hevonen ihan klinikalle asti, etenkin jos omalla seudullasi ei ole kiertäviä hevoslääkäreitä joilla on mukanaan kannettava rtg-laite. Valitettavasti kaikkia vaivoja ei voi rtg- laitteella tai ultrallakaan kuvantaa; hevosen rinta- ja lanneranka sekä koko lantion alue ovat haastavia tutkimisen ja kuvantamisen kohteita. Silti ainakin vaivojen poissulkeminen onnistuu parhaiten klinikalla, etenkin niissä “mystisissä keisseissä” joissa mitään ilmeistä ei löydy mutta hevonen on selvästi kipeä.
Muutama hatelikko ja allikkokin tässä hommassa piilee: huolestuneet kanssahevostelijat tuijottavat kipuilmekuvastoa sekä kavereidensa somepostauksia vuorotellen syvällä paatoksella: yhdestä kuvasta EI voi automaattisesti päätellä onko hevonen oikeasti kipeä, väsynyt, sitä harmittaa jokin ohimenevä juttu (huono sää, resurssit, mitä näitä nyt onkaan) tai kuvanottohetki ei ollut muutoin otollisin. Kehottaisinkin suureen varovaisuuteen yksittäisten kuvien ruotimisen kanssa; tähän pätee vanha hyvä neuvo, ellei ole mitään kivaa sanottavaa, ole hiljaa. Ilmiselvät tapaukset taas ovat eri juttu, mutta niissäkin kannattaa harkita tarkoin, onko motkottamisesta ja besserwisseröinnistä enempi haittaa vai hyötyä. Asiat voi sanoa monella tavalla.
Yksi juttu joka pitää tässä kohtaa muistaa on se, että ns. kipumuisti on todettu olevan höpönlöpöä. Kipua joko on, tai ei ole. Esimerkiksi koirapuolella ei käytetä moista termiä. Kipumuistilla usein oikeutetaan kipeän hevosen höykyttäminen.
Opittu välttämiskäytös ja mahdollisen kivun ennakoiminen on asia erikseen: hevosta on joskus sattunut esimerkiksi selkään huonon satulan vuoksi, ja se muistaa kivun satuloidessa ja selkäännousussa ja välttelee sitä jonkin aikaa vaikka homma on korjattu. Hevosella on saaliseläimenä todella hyvä muisti ja ketjuttamiskyky. Jos kipu ja kivun aiheuttaja on varmasti hoidettu ja poistettu, kyseessä tässä satulatapauksessa enemmän muistin ja mielen kivun kanssa työskentely jotta hevosen saa uskomaan, että vaikka sitä on joskus sattunut, nyt ei enää satu. Tosin, kuka voi olla 100% varma, ettei satu? Tässä kohtaa homma meneekin vaikeaksi.
Välttämiskäytös siis erikseen, mutta esimerkiksi jos hevonen jolla on ollut vaikkapa vatsahaava ja nahkea ratsastaa, ja se on hoidon jälkeen edelleen todella nahkea ratsastaa ja oireilee samalla tavalla kuin vatsahaavan ollessa "päällä": kyseessä EI ole mikään kipumuisti vaan hevonen on todennäköisesti jostain edelleen kipeä. Voi olla että hevonen ei ole enää kipeä vatsasta, mutta vatsahaava voi aiheuttaa myös selkäkipua ja jopa ontumaa jos hevonen kulkee kuin koppakuoriainen pidemmän aikaa. Ei siis mitenkään yksiselitteistä.
Opittu välttämiskäytös ja mahdollisen kivun ennakoiminen on asia erikseen: hevosta on joskus sattunut esimerkiksi selkään huonon satulan vuoksi, ja se muistaa kivun satuloidessa ja selkäännousussa ja välttelee sitä jonkin aikaa vaikka homma on korjattu. Hevosella on saaliseläimenä todella hyvä muisti ja ketjuttamiskyky. Jos kipu ja kivun aiheuttaja on varmasti hoidettu ja poistettu, kyseessä tässä satulatapauksessa enemmän muistin ja mielen kivun kanssa työskentely jotta hevosen saa uskomaan, että vaikka sitä on joskus sattunut, nyt ei enää satu. Tosin, kuka voi olla 100% varma, ettei satu? Tässä kohtaa homma meneekin vaikeaksi.
Välttämiskäytös siis erikseen, mutta esimerkiksi jos hevonen jolla on ollut vaikkapa vatsahaava ja nahkea ratsastaa, ja se on hoidon jälkeen edelleen todella nahkea ratsastaa ja oireilee samalla tavalla kuin vatsahaavan ollessa "päällä": kyseessä EI ole mikään kipumuisti vaan hevonen on todennäköisesti jostain edelleen kipeä. Voi olla että hevonen ei ole enää kipeä vatsasta, mutta vatsahaava voi aiheuttaa myös selkäkipua ja jopa ontumaa jos hevonen kulkee kuin koppakuoriainen pidemmän aikaa. Ei siis mitenkään yksiselitteistä.
Kivun suhteen voi tulla myös hiukan neuroottiseksi. Olen joutunut laittamaan peräti neljä hevosta hautaan kesien 2019 ja 2020 välillä. Kaksi melanomaan, yksi muutaman pahan jutun summana sekä yksi jonka vaivat eivät koskaan selvinneet. Olen oppinut paljon hevosen kivusta. Tallissani on edelleen yksi kroonikko, vanha suomenhevoseni Tulipoika, jonka vatsassa on jokin mysteinen “valuvika” joka ei ole koskaan oikein selvinnyt. Sitä alkaa helposti kyttäämään hevosen jokaista kompurointia ja epäsymmetriaa ja hukattua pierua, ja aprikoida onko tälläkin nyt jokin fataali vika ja ähkykuolema vaanii heti seuraavan mutkan takana.
Osa kivusta on luonteeltaan sellaista, että se on enempikin epämukavuutta kuin varsinaista kipua-kipua. Tiedät sen hyvin sellaisina aamuina, kun luitasi kolottaa aamukahville könytessä, vanhat vammat muistuttavat itsestään, olet nukkunut huonosti, jokin paikka on jumissa. Silloin paikoilleen jääminen ei välttämättä auta, vaan kevyt liikunta. Ongelma piilee siinä, kuinka selität tämän eläimelle? Esimerkiksi tapaturman jälkeinen kuntoutus voi olla hankalaa. “Tiedän että sinulla on nyt vaikea olla, mutta koitetaanpa vähän lähteä lenkille niin olo helpottaa”. Eläin kokee epämukavan tunteen siinä hetkessä sellaisena kuin se on. Tämä tekee hommaan toki omat haasteensa, ja joskus vaatii hevosen omalta ihmiseltä paljonkin mielikuvitusta ja suostuttelutaitoja saada kuvio toimimaan. Kuntoutettavan hevosen kohdalla pelkkä “ei se halua” ei aina oikein toimi. Kipua vastaankaan ei toisaalta saa mennä, ettei aiheuta lisävaurioita - kivun tehtävä on pitää meidät elossa. Monesti kipeän hevosen oloa on syytä helpottaa joko tehokkaalla ja lyhyellä tai vaivasta riippuen pitkällä mutta kevyellä kipulääkekuurilla, jotta kipu ei pääse kroonistumaan. Oma eläinlääkärisi osaa auttaa näissä!
Kipua hevoselle voi aiheuttaa myös erilaiset kavio-ongelmat ja huono kengitys, väkisin toteutettu kengättömyys ohuilla anturoilla ja möykkyisillä pohjilla, hampaat, lukematon määrä erilaisia vatsaontelosta tulevia kiputiloja, kasvojen kolmoishermokipu, silmäongelmat, kasvaimet, lihassairaudet, hengitystiesairaudet, suolistotulehdus, kesäihottuma, haavat, tulehtuneet hyönteisten pistot, allergiset ihoreaktiot…. hevonen on ylipäätään huonosti suunniteltu herkkä eläin joka voi kuolla hetkenä minä hyvänsä :’D ja sillä on mentävä.
Kehittäkää silmäänne, luottakaa intuitioonne, ja pussatkaa ponejanne! Omistajaparka joutuu itsekin tässä hommassa välillä antepsin-kuurille...
Katariina Cozmei
Luettavaa:
