 |
| Kuva Jouke Boerma |
Moottoritie halkoo pimenevää peltomaisemaa sinisen Renaultin kiitäessä sataa neljääkymppiä kohti Limousinen sydänmaita. Väsyttää, mutta vielä pitäisi pistellä pari tuntia eteenpäin. Olemme matkalla kohti Gauchoux Open- kisaa, joka on tullut meille jo melkein jokavuotiseksi perinteeksi. Bellacin kylään on vaan vähän vaikea päästä, ja olemme todenneet lopulta kätevimmäksi lentää Pariisiin ja ajaa 4,5 tunnin matkan vuokra-autolla perille. Covid19 on pitänyt jalat Suomessa jo puolentoista vuoden ajan, ja tämä aika on mennyt myös tiiviisti töitä tehden: en ole pitänyt paria päivää enempää vapaata koko tänä aikana. On siis korkea aika ottaa pieni irtiotto kotiarjesta ja pitää samalla hiukan lomaa!
Herään mongolijurtastamme kukon vaativaan kieuntaan ihan liian varhain, ja painan peittoa korvaa vasten. Ei vielä! Hiljaa! Kukko ei usko, vaan siirtyy lähemmäksi herättämään unenpöpperöiset tulijat jotka ovat saapuneet perille keskellä yötä. Tähtitaivas oli todella kirkas, ja koska täällä ei ole lähimaillakaan katuvaloja ja taivas aukeaa isona ja avoimena, jopa linnunrata on selvästi näkyvissä. Aamulla usva kelluu laakson pohjalla isojen tammien luona, ja on aika kylmä.
Aamukahvin jälkeen säntään katsomaan hevosia, joita täällä on kuutisenkymmentä. Jännittää, minkä saan kilpailuihin. Koko kisa jännittää ihan hirveästi, koska juuri ennen tänne tuloa GP-kisa johon osallistuin iHBA eli inclusive-osioon (vähän kuin laajennettu para) meni aivan superhuonosti. Viimeisen vuoden aikana tosi paljon pahentunut fibromyalgiani on tehnyt minusta ajoittain hyvinkin jäykän, väsyneen ja kivuliaan, ja yhdistettynä jo vuosia kehittyneeseen "taulupaniikkiin" (tästä lisää myöhemmin) kräkkäsin ihan täysin ja sain peräti elämäni ensimmäisen ihan kunnon paniikkikohtauksen, ja toki vielä kisaradalla. Mikä järkyttävä kokemus kerrassaan.
Tähän Ranskan kisaan minulla oli tavoitteena etten tee yhtään nollaratoja, en itke kesken suorituksen, en hajoa, en pyörry, en tärise, tai jos jotain näistä niin pyrin palautumaan nopeasti ;-) Tavoite ei siis ollut kovin kummoinen, ja olin onnellinen että minulla olisi viikko aikaa ennen kisojen alkua harjoitella ja rentoutua ja saavuttaa jonkinlainen hyväksyntä ja zen näiden asioiden kanssa.
Ilokseni saan kuulla että minulle on annettu ratsuksi kaunis ja sopivasti herkkis aika pieni angloarabitamma Tango la Beigne, joka on jo 17 vuotias, hyvin rutinoitunut ex kenttäratsu. Maailma näyttääkin jollain lailla tutulta punaisten herkkien korvien takaa, ja tulemme heti hyvin juttuun. Käyn ekana päivänä Tangon kanssa vain kävelemässä maastossa ja hunt-radalla pitkin ohjin, nautin auringosta ja kesän viimeisistä lämpimistä päivistä. Hengitän raikasta maalaisilmaa joka herättää jo kurnivan nälän. Ruoka on täällä aivan älyttömän hyvää, ja olenkin kaukaa viisaana pakannut kaikenlaisia joustavavyötäröisiä vaatteita mukaani. Jo ensimmäisen päivän jälkeen juustovauvavatsa on hyvin alulla!
Kisaajia tipahtelee lähipäivinä paikalle ennätyksellisen aikaisin. Yleensä suurin osa porukasta tulee paikalle vasta kun kisat ovat alkamassa, mutta tällä kertaa ennen kisoja olevat klinikat vetävät paljon jengiä paikalle. Ekat päivät treenaan paikan omistajan ja isännän Alan LeGallin kanssa joka on tosi avulias taulupaniikin suhteen ja saan häneltä paljon vinkkejä ja tietynlaista rentoa itsevarmuutta. Ehkä tämä tästä!
Lisäksi ohjelmassa on kurssi tuomareille ja Hunt-radan rakentajille ja suunnittelijoille johon osallistun myös. Olen jo IHAA:n akkreditoima suorien ratojen tuomari mutta haluan saada myös Hunt-tuomarin oikeudet jotta minusta olisi hyötyä ratsastusjousiammuntayhteisölle edes tässä mielessä, joten riemusta puhkuen imen kaiken tiedon jota kurssilla on annettavana.
Sen jälkeen alkaakin Wojtek Osciekin kahden päivän Hunt-klinikka johon osallistun. Keskustelen ennen klinikkaa ongelmastani ja opettaja onneksi ymmärtää yskän paremmin kuin hyvin. Taulupaniikki (target panic) on monia jousiampujia riivaava ärsyttävä peikko, joka kehittyy monen eri aspektin kombinaationa. Käytännössä se tarkoittaa tilannetta, jossa vedon jälkeen tuleva laukaisu tapahtuu hallitsemattomasti, eli opetamme kehomme tiettyyn liikerataan joka sitten alkaa elää omaa elämäänsä ja sen sijaan että täydessä vedossa pystyisi kontrolloimaan laukaisua tapahtuu "ennenaikainen laukeaminen" ;-) jolloin siihen täyteen vetoon ei yleensä edes pääse. Ongelma triggeröityy monesti visuaalisesti - kun ampuja katsoo taulun keskikohtaa, lumipallo lähtee vyörymään. Monesti taustalla on lisäksi mentaalipuolen haasteita: suorituspaineet, kilpailujännitys, muut mahdolliset taustapaineet tai sosiaalinen tilanne/ paine jotka kaikki pahentavat tilannetta.
 |
| Wojtekin aamujooga :D Kuva Jouke Boerma |
Itselleni tämä ongelma alkoi kehittyä jo vuosia sitten kun kaularankaongelmat (olen murtanut niskani takavuosina vetäessäni voltin 130 okserilla hevosen kanssa) alkoivat taas pahentua ja vetoasento tuotti välillä kovaakin kipua. Huolimatta oliko kädessäni 15 paunainen lasten jousi, lyhyt veto, pitkä veto, ihan mikä vaan veto, jopa ihan se että nostin kädet vaakatasoon. Ehdollistin kehoni siihen että nokituksen jälkeen tulee veto jonka jälkeen joskus kipu ja laukaisu ja luonnollisesti keho on nyt oppinut siihen että liikesarja on: rentona nokitus, välitön ahdistus, hätäinen veto ja nuolten viskely taulun suuntaan parasta toivoen. Nice! Olenkin viskellyt nuolia sinne tänne jo monessa maanosassa! Ongelmaa pahensi järkyttävä suorituspaine (ei ole helppoa olla lajin maailmanmestarin puoliso) sekä absurdi ajojahti jonka kohteeksi jouduin muutama vuosi sitten. Ei ole ihan helppoa lähteä kisaamaan kun kuulee samalla sivukorvalla itsestään niin kamalia juttuja, että haluaisi lähinnä paeta johonkin luolaan tai hypätä mereen eikä voi tehdä asialle mitään, yhtään mitään. Luonnollisesti myös vanhat möröt kurkkivat kaapeistaan ja htnet-paskakeskustelut tulvivat mieleen kisarataa odottaessa. "Se idiootti menee tasaisin väliajoin koulukisoihin alisuorittamaan muiden kouluttamilla hevosilla, vittu mikä pelle", "Tekopirteä mielenvikainen huora", "Mä tiedän missä se asuu, tehdäänkö källi". Jep jep. Juu, ei pidä antaa vaikuttaa, eikä pidä välittää, mutta minkälainen sosiopaatti EI välitä? Oh well. Olen ollut lopettamassa tätä lajia omalta osaltani niiiiin monta kertaa etten enää ole pysynyt laskuissa, mutta jokin pitää silti drivea yllä. Lajin valmentaminen ja opettaminen on ihan parasta, ja siinä ole aika hyväkin - tunnistan haasteet ja vaikeudet, koska polku ei ole ollut itselleni mitenkään itsestäänselvä ja helppo. Muiden tsemppaaminen on minulle helppoa. Nautin nähdessäni miten omat oppilaani edistyvät ja saavat ahaa-elämyksiä ja ylittävät itsensä. Mutta oma kisapää... omg. Koulukisoissa en jännittänyt juuri koskaan, enkä pelkää esiintymistä - tässä on nyt kyseessä vähän isompi ja pahempi vyyhti.
Päätän alkaa tekemään videosarjaa taulupaniikista ja se auttaa. Saan paljon viestejä ja kommentteja ympäri maailman ihmisiltä joilla on vähän samanlainen tilanne. Vertaistuki auttaa, ja päätän etten anna periksi tämän asian kanssa mutta tajuan toki miten paljon töitä pitää tehdä. Ei se haittaa, tehdään!
Wojtekin klinikalla ratsastetaan kahdesti päivässä mini-hunt-radalla joka on käytännössä iso kahdeksikko jossa voi tehdä kaikenlaisia kiemuroita ja tauluja eri suunnista. Ekana päivänä kaikki menee aika hyvin ja pakka pysyy kasassa, mutta tokana päivänä alan jo hermoilla ja heitellä nuolia sinne tänne. Ammun kaikki liian hätäisesti ohi täpärästi yli. Hevoseni Tango toimii tosi kivasti ja minulla on kivaa hänen kanssaan. Teen aina pitkät alkuverkat koska hänellä on jo ikää ja kilometrejä ja vammoja kenttäuralta, ja hän alkaa muutaman päivän ratsastuksen jälkeen olla taipuisa ja rento. Pitkät ravit eteen-alas, pientä avoa, temponvaihteluita, taivutuksia. Tämän mä osaan kyllä, hevosen rentouttamisen ja jumppaamisen.
 |
Kisa-aamu sarastaa kirpakassa säässä ja vatsaa nipistelee eikä aamupala uppoa millään. Käyn ensin katsomassa Mihain suorituksen Tower-radalla. Hän kisaa luonnollisesti kolmea tähteä ja on kisan ennakkosuosikkeja. Kilpailu on ainoa tälle vuodelle hänelle, ja paineet melko kovat. Treeniä on tehty päivittäin ja kunto on kohdillaan. Kaikki on mahdollista. Ratsuksi hänelle valikoitui hauska tamma UB, joka on pitkäkorvainen ja vähän höpsö puoliverinen, mutta juuri passeli koon ja laukan puolesta Mihaille. Jännitän hänen puolestaan aika paljon. Tiedän miten järjettömästi hän on harjoitellut, joka päivä, satoi tai paistoi. Miten omistautunut hän on. Laitan kättä ristiin ja hengitän syvään. Eka kierros alkaa, verryttely näytti lupaavalta. En ehdi katsoa kuin kolme ekaa laukkaa (kierroksia on yhteensä 6) ja kolmannella hän takoo jo sellaiset lukemat tauluun että yleisö haukkoo henkeään - yhteensä 11 ammuttua nuolta (90m matka, aikaan 15 sekkaa) joista 9 taulussa pisteillä. Yli 30 pistettä pelkästään yhdeltä kierrokselta. Uskomatonta!
Nyt täytyy lähteä, hipsin valmistelemaan omaa hevostani. Kurkin samalla ihaa:n reaaliaikaisesta tulospalvelusta (ihaa.eu, tän lajin "equipe") seuraavia ralleja ja meinaan lentää peffalleni kun lopullinen tulos varmistuu: 179 pistettä, uusi maailmanennätys! Innosta puhkuen ja samalla itseäni hiukan rauhoitellen kiipeän Tangon satulaan ja yritän keskittyä omaan suoritukseen.
Verryttely sujuu hyvin ja opetan itselleni opettajan ;) joka huutaa ohjeita ja pitää minut coolina. Olen valmis! Siirryn kisaradan tuntumaan ja käykin ilmi että jotain on mennyt mönkään ja kilpailut ovat 45 minuuttia myöhässä annetusta aikataulusta. Jokainen joka on kisannut mitään lajia tietää, että tämä on huono skenaario - olet tehnyt huolellisen valmistautumisen ja verryttelyn ja latautunut suoritukseen ja sen jälkeen tiedätkin että pitää odottaa tosi kauan. Argh! Hyvä pössis alkoi valua kuin vesi hanhen selästä. No hätä, ajattelen - muutan vähän verkan taktiikkaa. Meillä on sääntöjen mukaan kaksi verkkakierrosta radalla joissa saa ampua. Vihdoin pääsemme aloittamaan mutta käykin ilmi että jo ekan ryhmän kanssa on käynyt moka ja kaikki ovat saaneet vain yhden verkkakierroksen. Well shit! Hyvä suunnitelmani verryttelyyn meni sitten kuin ikkunasta heitettynä. Ei voi mitään. Yritän kerätä itseni ekalle kierrokselle, ja kaksi ekaa menevätkin ihan kohtuullisesti. Kolmas ja neljäs kierros taas aivan päin persettä. Yritän tehdä kaikkeni suoritusten välissä - teen kaikki mentaaliharjoitukset ja hengitän ja yritän rentoutua ja visualisoida onnistunutta suoritusta ja mitä näitä nyt on. Mutta ei voi mitään. Myös viides kierros menee nollille, paniikki alkaa yltyä ja tunnen miten pulssi vetää kahtasataa. Puren ajatuksissani niin kovin huulta että maistan jo veren suussani ja tunnen miten vasen jalka alkaa krampata. Viimeinen kierros alkaa ja sen ammun onneksi tosi hyvin tilanteeseen nähden. Lopputulos jää silti toki hyvin hyvin vaatimattomaksi. Hevonen toimi kuitenkin kuin ajatus ja pystyin luottamaan siihen 100%. Pettymys on kova, ja itku nousee kurkkuun. En kuitenkaan kehtaa yleisön edessä kyynelehtiä ja nielen itkua ja vältän katsekontakia etteivät ihmiset näe kiilteleviä silmiäni ja tule juttelemaan. Se ei nyt auta.
Seuraava luokka Skrimish on aikataulun mukaan ihan heti perään koska kisat ovat myöhässä, emmekä ehtisi ollenkaan syödä lounasta eivätkä hevoset saisi taukoa, mutta teemme protestin ja meidän ryhmää onneksi kuunnellaan tässä ja Skirmishiä lykätään puoli tuntia eteenpäin. Olen ihan loppu. Lounas ei maistu mutta en ole syönyt tänään juuri mitään, joten pakko jyrsiä väkisin edes patonginpalaa juustolla ja juoda vettä. Hevonen takaisin satulaan ja menoksi... tappiomieliala on valmiiksi jo päällä ja ahdistus muuttunut enemmänkin "fuck it" välinpitämättömyydeksi. Sitä kautta löytyy kuitenkin jonkinlainen rentous ja Skirmish meneekin paremmin mitä odotin, ainostaan viimeinen kierros oli tosi huono kun vasen jalka oli ihan puutunut ja jalustin lipsahti jalasta ja menetin tasapainoni. Sain siitäkin silti yhden vaivaisen taulupisteen eli tavoite siitä ettei tulisi nollaratoja oli siltäosin tältä radalta täytetty.
Seuraavana aamuna olisi vuorossa Tower-rata, jossa viimeksi tapahtui se täydellinen lahoaminen edellisissä kisoissa. Jännitän niin paljon etten saa unta, ja oma ryhmäni olisi tietty tuurilla heti ekana aamulla 08.30. Aamun kylmä ilma saa kehon entistä kankeammaksi ja tarvitsen aina jonkin verran vertymistä aamulla ennen kuin pystyn fyysisesti toimimaan, joten nousen jo kuuden jälkeen kun on vielä pimeää. Kukkokin on väsyneen oloinen ja kiekaisee vain muutaman kerran lyhyesti. Pöllö huhuilee läheisessä puussa ja kuu mollottaa taivaalla edelleen melkein täytenä, laskien puun latvojen taakse ja antaen tilaa kohta nousevalle auringolle. Haen unenpöpperöisen tammani laitumelta. Se on saanut otsatukkaansa hienot takiaispampulat. Yön jäljiltä märkä ruoho kastelee kengät raahatessani vielä nukuksissa olevaa tammaani satulointipaikalle. Verryttely sujuu kohtuullisesti ja saan pysyttyä suunnitelmassa. Myös pari ekaa kierrosta sujuvat kohtuullisesti sikäli että saan ammuttua hyvässä rytmissä kuusi nuolta ja ne menevät vain ihan tosi täpärästi ohi pistealueen, ja joka kierroksella jotain on taulussa. Tango laukkaa tasaista 15 sekan vauhtia. Harmillisesti suurin osa osumista on vain yksi per kierros, eli en saa edes täysiä aikapisteitä (sääntöjen mukaan pitää olla 2 taulussa että saa täydet aikabonukset, yhdestä saa vain puolet) ja moni nuoli menee muutaman millin ohi pistealueesta. Todella perseestä. Joskus on tuuriakin, nyt ei ole yhtään. Helppo keskitaulukin menee ohi ja yli. Taulupaniikin takia en pysty korjaamaan virhettä. Nuolia on jo pitkin Limousinea. Sitten tulee yksi nollakierros. Päästelen suustani kaikki rumat sanat ja yritän kerätä itseni. Viimeisen kierroksen menen vasitella hitaammin, Tango tarjoaa kaunista 16,5 sekan vauhtia ja ammun 7 nuolta, joista vain yksi taas pisteillä. Kokonaistulos jää hyvin matalaksi ja mieli myös, mutta hyvä uutinen on etten alkanut itkemään enkä tärisemään ja pystyin vetämään homman loppuun.
Mihai on tällä välin valmistautumassa Raid-radalle ja hevosen hoidettuani kirmaan katsomaan sitä. Mihai usuttaa tamman huikeaan 7 sekunnin vauhtiin ja latoo nuolia tauluun käsittämätöntä vauhtia ja takoo tästäkin uuden maailmanennätyksen! Oujee! Oma pettymykseni hälvenee tämän ilon edessä. Ihan mahtavaa! Jännitys tiivistyy kun Skirmish on vielä käymättä, ja siitäkin Mihai tempoo melkoisen tuloksen. Unkarilainen Agi Maucha on kuitenkin vielä parempi ja voittaa Skirmishin vaivaisella 2 pisteen erolla. Mihain johto on kuitenkin vakaa ja seuraavan päivän viimeinen osakisa Hunt jättää vielä pienen sauman mokallekin, koska piste-ero kokoaistilanteessa on niin massiivinen.
Illalla ei juhlita, vaan kaikki valmistautuvat seuraavan aamun jännittävään Hunt-rataan. Kyseessä on 1,3 kilometriä pitkä maastorata, jossa on liki 30 maalitaulua, osa 3D eläinhahmoja, örkkejä ja zombeja ;-) Lisäksi radalla on kaksi hyppyä joissa ammutaan samalla, sekä ylä- ja alamäkiä ja tiukkoja kurveja. Yhden tähden kisa alkaa ekana aamulla, jolloin nurmi on vielä liukas eikä hevosilla ole hokkeja eikä hokinreikiä. Paljas kavio pitää paremmin, mutta harjoitellessani radan ratsastusta edellisenä päivänä Tango liukasteli ja lipsui tosi paljon kurveissa ja alamäessä joten taktiikkani on selkeä -- noudata Hunt-radan ekaa sääntöä - tule maaliin! Suunnittelen meneväni hiljaa ja ottavani mieluummin aikasakkoa kuin kaatuvani radalla tai satuttavani hevosen jos se liukastuisi. Kaikenlisäksi olen saanut todella huonoja uutisia Suomesta- vakavasti sairastunut lähisukulainen on menossa huonompaan suuntaan ja valvoin koko yön tätä märehtien. Olen jo valmiiksi uupunut, surullinen ja aika maissa. Päätän kuitenkin psyykata itseni nauttimaan edes jollain tasolla tästä upeasta Hunt-radasta, tuli mitä tuli.
Verryttely sujuu mukavasti, mutta kisat alkavat aika lailla myöhässä ja paras latautuminen alkaa hiipua. Radalle ensimmäisten joukossa lähtenyt junioriratsastaja putoaa esteellä, ja sen jälkeen huutaa kiukkuaan radan takana olevalla tiellä kuin haavoitettu eläin, todella pitkään. Tango alkaa olla hermostunut ja tuijottaa huudon suuntaan ja päästää hätäkakan. En tiedä miten saisin sen laukkaamaan kohti huutavaa tyyppiä ja alan itse hermostua. Minua ennen olleet ratsukot eivät myöskään halua mennä pellolle kohti huutavaa ja raivoavaa lasta ja joku käykin hakemassa lapsen ja äidin pois pusikosta. Tango on kuitenkin jo tolaltaan ja steppaa häntä pystyssä. Tulee oma lähtövuoroni eikä hevonen halua lähteä radalle ja yrittää kääntyä ekassa mutkassa ympäri. En pysty irrottamaan käsiä ohjista ja pystyn ampumaan vain ekan taulun johon onneksi osun. Seuraavat menevät sivu suun kun on pakko ohjata hevosta ja istua satulaan ja tuupata sitä eteenpäin. Sen jälkeen homma alkaa sujua ja periaatteessa pystyisin ampumaan pellolla olevan ison kahdeksikon taulut mutta olen itse jo niin tolaltani etten pysty keskittymään ja missaan liki kaikki sentillä yli.
Long shot eli pitkän matkan laukaus on tällä kertaa suht iisi ja tiedän että osun siihen jos kerään itseni - ammun siihen kolme nuolta joista 2 menee ihan taulun juureen ja kolmas osuu 10 pisteen alueelle mutta pomppaa pois :o Ei voi olla tottakaan enää. Sen jälkeen minut valtaa "fuck it" asenne ja loputkin taistelutahdosta valuu viemäriin. Alkaa radan tosi kurvikas osuus ja on pakko ravata muutamat pätkät ja pitää hevosta pystyssä koska se valuu aamun märällä nurmella kuin bussi liukkaalla jäällä, ja peli on enivei jo menetetty joten parasta nyt vaan pitää huolta rakkaasta ratsustani. Osun vielä viimeiseen tauluun ja laukkaan maaliin. Ainakin laukkaan maaliin - yhden tähden luokasta peräti neljä ratsastajaa putoaa satulasta. Onneksi pahimmilta tapaturmilta vältytään ja putoamisista selvitään mustelmilla.
 |
| Tango tötteröhäntä, jotain tuttua ;) Kuva Jouke Boerma |
Hoidan Tangon ja syötän sille porkkanaa. Toinen ratsastaja jonka kanssa jaan hänet tulee juttusille. Hän ratsastaa Tangoa normaalistikin ja on tuttu kuski jo vuosien ajan. Saan kehuja kauniista ratsastuksesta ja miltä hevonen tuntuu jälkeeni, se on sentään hyvä asia. Rata onneksi kuivuu auringon paisteessa ja Tangon mennessä uudestaan radalle se on jo rentoutunut ja nähnyt radan, ja menee tosi hienosti. Mihain vuoro koittaa, ja jännittää kamalasti... onneksi UB luotsaa kaarteet tosi hyvin ja Mihai paukuttaa tauluja melkoista tahtia. Pumpum! Hunt ei ole kuitenkaan hänen bravuurinsa, joten tulos jännittää.
Iltapäivällä on vielä hauska tiimi-kisa jonka kärkikolmikoksi saadaan pronssille Mihain, Wojtekin ja Christophin tiimi, hopealle "Ranskan isot pojat" ja kullalle "Ranskan pikkupojat", aika hienoa! Sitten alkaa palkintojenjako, ja vasta silloin vähän ennen saamme myös kokonaistulokset kisasta. Mihai oli hunt-radalla kolmas, ja voitti aikamoisella prosenttierolla koko kilpailun. Ai että! Riemulla ei ole rajoja. Otan palkintojenjaosta Liveä FaceBookiin. Myös Mihain koutsattava Siem Budding voittaa juniorien pääsarjan, ja toinen koutsattava on kakkonen yhden tähden senioreissa. Mihai voittaakin myös "koutsien sarjan" ja "kokonaissarjan" joten pakkaamme matkalaukkuun aikamoisen kasan kampetta. Mihai voitti tosi hienon hunt track taulun myös mutta se ei mahdu mitenkään lentokoneeseen joten jätämme sen Ranskaan kisapaikalle. Viinit voi juoda viimeisissä bileissä paikan päällä ja suklaat syödä jälkkäriksi :D
Illallisen jälkeen alkaakin armoton bailaus livemusiikin tahdissa ja sen jälkeen pitkään yöhön junnujen soittolistan voimin. On hauskaa ajatella hetken että kaikki on normaalia, vaikka mikään ei ole normaalia.
Seuraava päivä on jäähyväisten päivä kun suurin osa porukasta lähtee takaisin kotimatkalle. Olemme paikalla vielä yhden yön, ja lepo tuleekin tarpeeseen. Päivä on kylmä ja tuulinen ja makoilen jurttamme suojissa yrittäen hiukan toimistohommia. Loman pitäminen on tosi vaikeaa yrittäjälle, ja sposteja on kertynyt kasapäin. Reflektoin tapahtunutta ja koko kisaa ja kaikkea mahdollista. Istua nökötän aurinkoisen hetken tullen laitumen reunassa ja katson laiduntavia hevosia, se rauhoittaa sielua. Tiedän että minun pitää tehdä paljon muutoksia. Isoja muutoksia. Tärkein on päästä vihdoin ihan omaan huusholliin - 7 vuoden löyhässä hirressä roikkumisen on pakko päättyä jotta energiaa vapautuu muille asioille. Työkuvioita pitää järkeistää. Järjestötoimintaa pitää vielä vähentää. Kannan todennäköisesti sitä samaa viallista geeniä joka aiheuttaa nyt lähisukulaisen ärhäkän kardiomyopatian, ja vaikka en ole vielä käynyt geenitestissä, päätän etten lykkää tärkeitä asioista yhtään. Ihan sama onnistunko jossain kilpailusuorituksessa vai en, osunko keskelle taulua vai en, levittävätkö tympeät tyypit minusta ilkeitä valheita vai ei, mitä näitä nyt on. Taulupaniikki tuntuu äkkiä vähäpätöiseltä ongelmalta.
Viimeisen illan auringonlasku on huumaavan kaunis. Isona ja avarana aukeava taivas hauskanmuotoisine pilvineen rauhoittaa. Kaskaiden lauluvuoro vaihtuu pöllön huhuiluun. Käperryn juustovauvani kera puolisoni kainaloon yön viilentämään jurttaan ja hengitän syvään. Elämä kantaa. Jos ei kanna, hankitaan rollaattori. Niitä on ollut myynnissä Biltemassa heti hevostarvikkeiden vieressä.
Katariina Cozmei
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti