Turkki Sindirgi 18.-24.5.2022

TORSTAI

Havahdun hereille, kun isot oksat raapivat bussin kattoa. Ihmeekseni havaitsen, että bussi kulkee takaperin ylämäkeen. Kello on kolme aamuyöllä, olemme saapuneet Sindirgin pieneen kaupunkiin Balikesirin lähelle, neljän tunnin matkan päästä Istanbulista etelään. 

Takaperin aamuyöllä mäkeä ylös kiipeävä bussi oli sopiva alkusoitto melkoiselle seikkailulle. Bussi juuttui sateen liukastamaan mäkeen ja jouduimme talsimaan äkkijyrkkää ylämäkeä loppumatkan majoituskohteeseemme jalan, ja matkatavarat seurasivat aamulla perässä autoilla tuotuina. Rohjahdin aivan järjettömän väsyneenä suorin jaloin punkkaan pitkän ja vaiherikkaan matkapäivän päätteeksi. Sateen ropina uinutti nuutuneen matkaajan tuotapikaan unten maille.

Aivan liian lyhyeksi jääneiden yöunien jälkeen yritin reipastua tankkaamalla mainiota turkkilaista aamupalaa kitusiini. Tapasimme samalla monia vanhoja tuttuja, joita emme olleet nähneet pitkään aikaan. Dippasin tuoretta leipää tahiniin ja hunajaan, haarukoin lampaanjuustoa ja tomaatteja ja hörpin kuumaa vahvaa teetä. Kahvia ei ollut saatavilla, joka aiheutti pienoisen kriisin ja päänsäryn mutta join sitten senkin edestä vahvaa teetä.

Eilisen illan ”vain viisi minuuttia”- tyyppinen tuntikausien odottaminen jatkui (joka ei kokeneelle matkaajalle tullut varsinaisesti yllätyksenä) ja olimme jo aamusta pari tuntia myöhässä aikataulusta. Noh, pääsimme kuitenkin matkaan kohti talleja, sadekin oli sopivasti lakannut, eikä ollut enää ihan niin kylmä. Aamulla oli vain 8 astetta lämmintä, joka on Turkissa toukokuussa aika tosi kylmä. Pynttäydyimme kaikki perinneasuihin ja lähdimme etsiytymään hevosten pariin lippuparaatia varten. Olin jo henkisesti valmistautunut siihen ettei minulle riitä hevosta mutta koska olin yksin Suomen edustajana, sain alleni tosi kivan kimon oriin Akincibeyin. Vähän hermostutti se alkutolskaaminen, kun noin 25 orhia lähti parijonossa kohti kaupungin keskustaa. Osa oreista oli juuri tuotu paikalle eivätkä ne tunteneet toisiaan. Oli hurjan kova tuuli ja tosi kylmä, liput lepattivat tuulessa ja orhit möykkäsivät ja teputtivat paikoillaan. Akincibeyi oli aika cool muihin verrattuna, ei se aikuisena paraateihin tottuneena poikana jaksanut murehtia moisesta.

Ajattelin että me käveltäisiin kaupungin keskustaan, joka oli aika lähellä hevosten kanssa mutta ei – mentiin joku 5–6 kilsaa asfalttitietä poliisiautosaattueessa reipasta ravia. Kokoonnuimme sitten urheilustadionin pihaan jossa oli joku urheiluhäpnaadi menossa, ja sen jälkeen lähdimme hillittömän väkijoukon pursuillessa köpöttämään läpi koko kaupungin keskustan. Paraatimusiikki soi ja ihmiset hurrasivat ja ottivat tosi paljon videoita ja kuvia. Välillä joku hevosista sai hepulin ja rupesi möykkäämään mutta onneksi ei sattunut mitään kellekkään. Tuuli riepotti lippua sinne tänne ja kädet väsyivät mutta karnevaalitunnelma piti hauskuutta yllä. Hevoseni oli tosi kiva ja kiltti poika. Sitten hölkötimme takaisin tallille, hallitun kaaoksen keskellä kaikki oli kumminkin onneksi ihan hyvin.

Päästyämme takaisin tallille porukka kävi vielä vetämässä lippujen kanssa rallia radalla ja minäkin kävin heittämässä kuvaajille yhden kiekan. Hevonen kävi jo sääliksi enkä halunnut enää kiusata toista, se oli aika väsynyt. Se tuntui radalla tosi kivalta ja mietin saisinko sen kisaan.

Jalat lötkönä hyppäsin alas selästä, ja vein hevosen talliin pienen kävelytyksen jälkeen. Sillä oli jo ihan todella vilkku päällä tallille ja parka halusi todennäköisesti päästä syömään ja juomaan ja lepäämään. Tälläkään tallilla ei ollut ensimmäistäkään tarhaa hevosille, joka on aika tyypillistä. Joskus joku päästetään juoksemaan kentälle vapana mutta mitään varsinaisia tarhoja ei ole, ja kaikki hevoset olivat oreja. Tammat ovat kotona tekemässä lapsia ;) Hevoset olivat pääsääntöisesti erittäin hyvin käyttäytyviä. Olen ollut Turkissa kisoissa ja showta tekemässä monta kertaa, ja jo tottunut tähän meininkiin, mutta silti sitä aina välillä ihmettelee miten hienosti nämä hevoset käyttäytyvät kaoottisissa paraateissa.

Sitten olikin jo kohta lounasaika. Meillä oli kisaajia varten pystytetty iso jurtta jossa lepäsimme ja pystyimme pitämään kamppeitamme. Nakersin kasvissyöjille varattua salaattia (kasvissyöjä ratsastusjousiampuja on aika harvinaisuus…) ja join litratolkulla mehua ja ayrania, suosittua paikallista jogurttijuomaa. Niistä lähti vähän nälkä onneksi. Sitten piti ruveta sumplimaan millä hevosella kukakin ratsastaa – olisin halunnut Akincibeyin mutta se oli jo varattu liian monelle. Suosittu hevonen, eikä syyttä. Määrä oli hakea jouskarikamat hotellilta ja tulla takaisin kokeilemaan hevosia joita tuli iltapäivällä vähän lisääkin paikalle.

Ei muuta kuin tuumasta toimeen! Kymmenen kilsan matka Romanian tiimin autolla, jousikamat messiin ja takaisin. Sillä välillä täysi sirkus oli jo alkanut ja suuri osa hevosista varattu. Kysyin vielä kerran Akincibeyin perään mutta vastaus oli että joo ei se meni jo, sillä on 3 kisaajaa. Hevosista oli vähän pulaa, mutta 3 per hevonen oli vielä hyväksyttävää kun meillä on vain yksi luokka per päivä ja melko lyhyitä rytistyksiä eli ei montaa kierrosta.

Minut tuupattiin pienen valkoisen vähän kärsineen näköisen pattipolvisen oriin kyytiin. Se oli aika söpö mutta etujalat selvästi kipeät, enkä olisi halunnut ratsastaa sillä ollenkaan, mutta ei auttanut vinkua vastaan. Ori oli radalla ihan ok, mutta tuli olo että se on oikeasti aika kipeä jaloistaan… sainkin sitten kohtalolta jeesiä ja juuri kun mietin miten ilmoitan etten suostu ratsastamaan tällä hevosella nimeltä Gökturk ilmoitettiin että mä voisin kokeilla vielä yhtä hevosta, myös valkoista kaunista vähän isompaa oria Kiliçbeyia. Orilla oli kaunis kovera arabin pää ja jalat enempi oikeinpäin. Muuten se vaikutti aika kipeältä, ja etujalat olivat sen näköiset että hankkarit olivat pullahtaneet, mutta ainakaan se ei ontunut. Hyppäsin kyytiin ja jouduin pistelemään suoraan laukkaa radalle – sain kokeilla kaksi kertaa radalla ja ampua samalla. Ilman mitään alkuverkkaa ja totuttelua se oli itsellekin aika paha rasti. Hevonen oli toki jo verrytelty ja mennyt monella ratsastajalla testikierroksensa. Totesin että no ei tämän parempaa varmaan enää löydy ja otin sen. Ainoa ongelma on että hevonen ei varsinaisesti pysähtynyt enkä saanut sitä hidastamaan radan jälkeen kovin paljoa vaan se puski samoilla lämpimillä koko ison kentän ympäri takaisin kavereidensa luokse sen näköisellä ilmeellä että pidä huivistas kii, tatjana, nyt mennään. Itse radalla hevonen oli tosi tasainen ja meni kuin juna 100 metrin rataa mukavaan yhdeksän sekunnin aikaan. Aasian kisoissa on vähän eri aikarajat… heh.

Tässä kohtaa tyytyväisenä hevosvalintaani raahauduimme takaisin hotellille. Lämmin suihku tuntui tässä kohtaa suorastaan taivaalliselta. Tuulen tuivertamaa pölyä oli päänahassa saakka. 

PERJANTAI

Ensimmäinen kilpailupäivä valkeni aika vilpoisena, mutta pian Turkin lämmin aurinko alkoi sulattaa yön jäljiltä kohmeisia luita. Mihai kisasi jo ryhmässä 1/10, vaikka nimenomaan pyysi ettei häntä laitettaisi ekaan ryhmään – hänellä on tosi huono selkä ja skolioosi, ja aamuisin hän on kovasti kankea ja aika kivulias. No, ei auttanut itku markkinoilla, buranaa huuleen ja menoksi. Minä olin ryhmässä kaksi, ja jo valmiina toimiin siinä aamusta. Aamupalatarjoilu oli vaan tosi paljon myöhässä joten ehdin hörpätä vähän teetä (kahvia ei edelleenkään saanut) ja napata leipää ja palan juustoa ja sitten piti jo lähteä.

Kisattiin kolme kierrosta Castle-rataa joka oli vähän niin kuin modifioitu versio Tower- radasta tai Kassai-radasta. Yksi lämppälaukka ampumatta ja sitten kolme kierrosta kisaratoja. Mihain eka ralli meni vähän pieleen mutta toka ja etenkin kolmas oli sitten jo tosi hyvä. Vaikea mennä kylmiltään ilman yhtään lämmittelykierrosta ampuen, kuin ei voi yhtään tsekata eikä korjata mitään.

Menin katsomaan onko hevoseni Kiliçbey satuloitu ja näin ratsuni ekan kerran ilman satulaa ja melkein pyörryin. Nyt ymmärsin, miksi sillä oli puolet hevosesta peittävä loimi päällä satulan alla – hevonen oli hirvittävän laiha. Lisäksi huomasin vasta nyt, että sillä oli aika isoja kimosyöpäpatteja. Tuli paha mieli hevosen puolesta ja kävin vähän itkeskelmässä tallin takana mutta tässä kohtaa en oikein voinut enää perääntyä. Yritin ratsastaa hevosta mahdollisimman nätisti ja annoin sille salaa vähän vettä ja ruohoa. Lähdin kävelemään orhiparan kanssa lämmittelyyn ja kohta olikin jo vuoroni. Olin ryhmässäni ensimmäisenä. Ekalla kiekalla nollat: ammuin hienosti taulun reunoja. Tokalla osuin sentään keskitauluun. Kolmas kiekka meni taas nolille. Kyllä otti päähän. Olin silti lopputuloksissa 52/65 vaikka olin ihan varma, että olin viimeinen – aika moni muukin kämmäsi tämän täysin. 100 metrin radalla ratsuni laukkasi tasaista 9–10 sekunnin aikaa, mutta se oli tänne vähän hidas aika. Aikaraja oli 10 sekuntia ja 14 sekunnin ylityksistä tuli jo sen kierroksen hylky.

Mihai sai 31 pistettä ja voittaja Bunyamin Baisal sai 32 pistettä. Sen jälkeen muut olivat hurjan kaukana tuloslistalla, suurin osa saaden jotain 10 ja 5 pisteen väliltä. Oh well.

Lopun päivää vietin kisoja seuraten ja kavereita kannustaen. Paikalle pölähti myös ryhmä koululaisia ja aika monessa selfiessä tuli sitten oltua. Karnevaalitunnelma yltyi vaan päivän vanhetessa ja vaikka kisaorganisaatio olikin varsin sekava jopa turkkilaiseksi, ihmisillä oli kuitenkin pääosin ihan hauskaa. Aurinko paistoi kuumasti, mutta tuulenvire löyhytti muutoin kovin paahteista ja pölyistä ilmaa.

Illansuussa palasimme hotelliin ennen muita romanialaisen jouskarikaverin autolla (hän oli ajanut sinne Romaniasta omalla autollaan) ja säntäsin uima-altaalle. Siellä ei ollut ketään muita ja köllötin auringossa hyvän tovin. Vesi oli ihanan lämmintä. Yritin saada vähän väriä talvenvalkoisille säärilleni. Ihmeekseni en kärvähtänyt mistään kohtaa päivän aikana mutta muistin kyllä laittaa aurinkorasvaa.

Sen jälkeen piti luonnollisesti istua iltaa illan gaalaa odotellessa kavereiden kanssa. Gaala oli Sindirgin keskustassa, jossa meitä varten oli katettu pöydät koreaksi, livemusiikkia ja yleistä hauskanpitoa. Kasvissyöjänä kärsin aina pikkuisen Turkissa, mutta löysin jälleen kerran jotain syötävää itselleni. Vaikka etukäteen piti ilmoittaa ruokavalioasiat, ei siitä ollut tällä reissulla kyllä mitään hyötyä – sapuska oli pääosin vain muiden lisukkeet: salaatinlehtiä, tomaattia, bullguria, ehkä riisiä. Ei muuta. Pelkkä riisi oli vähän tylsää, joten lorautin joukkoon ayrania, jogurttijuomaa. Onneksi pakkasin mukaani myös pähkinöitä ja myslipatukoita, muuten olisi kyllä tosi nälkä. Proteiinivaje alkoi vaan jo vaivata, seuraavaksi pitäisi muistaa myös jotain proteiinijauhetta hätätilassa.

Kyllä uni maittoi päivän jälkeen, huh. Jotkut jatkoivat vielä hippaamista mutta taisin nukahtaa ennen kuin pää osui edes tyynyyn saakka.

LAUANTAI

Toinen kisapäivä. Tänään vuorossa olikin sitten Turkish Tabla- 120 metrin rata, jossa oli 5 taulua: eka 50 cm pyöreä taulu 10 metrin päässä, sitten 30 sentin pikkuinen taulu 7 metrin päässä ja näin vuorotellen viiden taulun verran. Mihain radat menivät aivan käteen ja hän oli melko kiukkuinen. Taas sama homma – ei verkkaa eikä missään paikkaa jossa ampua verryttelyksi edes maasta. Tauluihin ei tokikaan saanut ampua ennen kisan alkua. En ollut kovin toiveikas oman osuuteni suhteen etenkään kun oikeasti säälitti kiivetä pienen laihan Kiliçbeyn selkään… yritin viittilöidä ja tehdä pantomiimia hevosen hoitajalle että hei antakaa sille nyt herran jumala heinää ja vettä, hevonen oli myös tosi kuiva.

Tallialue oli aika kaoottinen muutenkin ja näin kun yhden hevosen haavoja pestiin – yön aikana Gökturk oli murtautunut irti ja käynyt parin muun oriin kimppuun. Aikamoisilla haavoilla ja ontuvia. Muuten oriit olivat yllättävän sopuisia keskenään.

Radalle. Ekalla kierroksella osuin ihmeekseni yhteen pikkuruiseen tauluun ja muut menivät täpärästi ohi oikealta. Tokalla kierroksella sama homma. Viimeisellä kiekalla yritin oikein tarkoituksella odottaa isojen taulujen kohdalla mutta ei – viisi senttiä ohi oikealta vaikka mielestäni tähtäsi hulluna vasemmalle. Sama homma näytti käyvän aika tosi monen muunkin kohdalla ja opin paljon uusia kirosanoja monella eri kielellä… Opimme myös päivän aikana aika nopeasti että nolla on turkiksi sifir. Se kuulosti pisteitä luetellessa ”suffer, suffer, suffer”… Hahah.

Päivä oli tosi paahteinen, eikä tänään edes juurikaan tuullut. Yritin pysytellä varjossa, etten ihan nuupahtaisi aurinkoon. Kannustin kavereiden suorituksia ja ajatuksissa oli kuvata mutta olin niin väsynyt etten halunnut mennä käristämään itseäni pilvettömän taivaan alle turhan päiten. Paikalla oli tosi paljon ammattikuvaajia, joten tuskin oli huono idea jättää kamera kassiin.

Lounaalla oli taas sama homma  - natustin pelkkää salaattia ja bulguria. Onneksi sentään älysin juoda litrakaupalla vettä sekä lotrata aurinkorasvalla. Jäin tosi nälkäiseksi lounaasta ja haaveilin hotellilla kassissa olevista myslipatukoista. Vatsa kuristen palasin huoneeseen autokyydillä (muut kulkivat minibussilla, joka usein jätti porukan mäen alle – ei kiva kävelyttää porukkaa pitkän päivän päätteeksi jyrkkää ylämäkeä kamojen kanssa) ja ahmin pähkinöitä ja pari myslipatukkaa. Sitten säntäsin altaalle, voi miten ihanalta vesi tuntuikaan! Köllötin hetken aurinkotuolissa ja muutkin alkoivat valua paikalle, lotrasimme altaalla kuin pienet kakarat. Hetken ajan kaikki murheet unohtuivat, ja meillä oli aidosti mukavaa.

Kävin sen jälkeen vielä vähän kävelemässä vesiputouksella ja kastelemassa varpaitani kylmässä vedessä. Alue on tunnettu mineraalivedestään, jota he myös pullottavat. Vesiputouksen vesi oli totta tosiaan kristallinkirkasta.

Tänään ei juuri kukaan jaksanut hipata. Vain kangalien tasainen haukunta kuului alueelta, korvatulppien kanssa nukuin kuin pikkuvauva aamuun saakka.


SUNNUNTAI

Viimeinen kisapäivä. Mihai heräsi aamulla hirveään selkäkipuun. Hän varta vasten pyysi ettei lähtisi ensimmäisessä ryhmässä, koska selkänsä on kovin huono aamuisin.  Totta kai hän oli ekassa ryhmässä, ja sunnuntaihin mennessä selkä oli jo niin huono, että ratsastuksesta ei tullut mitään. Hän vetäytyi kisasta.

Murheellisin mielin lompsimme aamupalalle, joka oli taas puoli tuntia myöhässä. Sentään yksi henkilökunnasta oli paikalla, sain ostettua kahvin. Päästiin kisapaikalle jälleen kerran reilusti myöhässä havaitaksemme, että edes qabaq-rataa ei ollut vielä pystytetty. Tokikaan. Super. Aurinko porotti kuumasti jo aamulla. Yritin hörppiä vettä vähän väliä: eilen join 3 litraa vettä mutta eipä ollut juuri tarvetta käydä pissillä. Sormet ja jalat olivat turvoksissa niin että sormukset eivät irronneet sormista ja sukista jäi aikamoiset raidat. Jännä homma. Kahvin ja ibuprofeenin voimin Mihaikin pääsi paikalle seuraamaan kisaa, vaikka ei voinut oikein istua ja käveleminenkin oli niin ja näin.

Meillä oli kaksi kierrosta qabaqia ja kaksi kierrosta korean angled triple-rataa. Qabaqissa oli ensin pikkuineni kikaç- maalitaulu joka oli maassa suoraan taaksepäin ammuttavana ja sen jälkeen kaksi qabaq-tornia: 50 sentin metalliplättä 9 metrin korkeudessa. En ollut kovin toiveikas että osuisin siihen, en ole harjoitellut qabaqia moneen vuoteen. Noh, ei kai se auttanut kuin yrittää! Tempaisin kikaçin ohi molemmilla kierroksilla mutta osuin tokalla rallilla qabaq-tauluun hipaisten reunaa, ääni siitä kumminkin tuli. Ei pisteitä… muut saivat samanlaisesta osumasta kyllä neljä pistettä. Tuntui muutenkin että pisteitä jaettiin aika sattumanvaraisesti, joka tuntui perin omituiselta mutta sopi tyyliin.

Korealainen. Olin tosi turhautunut kun qabaq-osumasta ei tullut pisteitä. Yliaikaakin tuli pikkuisen, en hennonut ruveta kirittämään laihaa väsynyttä oriani enempää. Täällä on jännät säännöt joissa voi päätyä miinuspisteilla: jos ei osaa ampua qabaqia, on parempi laukata täyttä laukkaa ja päätyä nollille eikä edes yrittää ampua, jotta ei saa miinusta. Hullua. Eka korealainen menikin jännästi, osuin ekaan ja tokaan tauluun taulun reunaan, ei pisteitä. Sen jälkeen tapahtui kummia: ennen viimeistä kisarallia näimme että joku istuu radalla tuomariston edessä ja siellä on kauhea kalabaliikki. Kalabaliikia kesti kokonaiset 45 minuuttia, jonka ajan odotimme nuoli nokitettuna valmiina lähtemään viimeiselle kiekalle, auringon porottaessa niin että varjossa oli noin 28 astetta: voitte kuvitella mitä se oli pilvettömän taivaan alla auringossa. Kukaan ei tiennyt mitä tapahtuu, turkkilaiset juttelivat keskenään turkiksi mutta me ei-turkkia-puhuvat olimme tietämättömiä.

Köpötin hevosellani kysymään että mitä hittoa täällä tapahtuu ja kävi ilmi, että mongolialainen kisaaja reklamoi eilispäivän pisteistään. Tuomaristo yritti sanoa että okei ymmärrän mutta yritetään ratkaista tämä myöhemmin -nyt on vielä ryhmän 2 viimeinen kisaralli käymättä. Mutta ei, rouva istui radalla eikä suostunut hievahtamaan ennen kuin he suostuivat käsittelemään asian. Lopulta tuomaristo myöntyi että okei, ehkä tapahtunut virhe, ja sen jälkeen he päättivät pitää siinä kohtaa eilisen päivän palkintojenjaon (….) meidän odottaessa viimeistä rallia tuskaisen hikisenä kuumassa auringossa. Tässä kohtaa otti päähän jo niin kovaa että otsasuoni tykytti. Yritin käyttää kiukun radalla ja osuinkin ekaan ja tokaan tauluun ihan ok pisteille, viimeinen meni täpärästi ohi. Heppakin kulki 100 m radan 10,3 s joten en saanut kuin pikkuisen miikkaa.

Tässä kohtaa olin tosin jo niin kypsänä että ei paljon kiinnostanut pisteet. Lopputuloksissa olin jotain 52/75: qabaqin miinuspisteet eikä pisteitä osumasta  (prkl!) vievät sijoitusta 20 pykälää alemmas missä olisin muuten ollut. 

Kannustin sitten muita ryhmiä ja näin paljon turkkilaisia tuttuja jotka tulivat katsomaan kisaa. Shoppailinkin vähän. Ryhmiä oli 9, joten päivä oli pitkä. Ihan lopuksi siellä oli girit-show joka ei kylläkään ollut giritiä vaan jotain muuta, sekavaa tolskaamista ja hevosten kiusaamista… Sännättiin takaisin hotellille jonne Mihai oli saanut kyydin jo aiemmin, ja loikkasin uima-altaan veteen valon nopeudella. Napostelimme eväitä altaan reunalla aurinkotuoleissa pötköttäen ja reflektoimme tapahtunutta – kaikki olivat enemmän tai vähemmän pettyneitä ja kiukkuisia koko kisaorganisaation sekavuudesta. Mikään ei toiminut. Mikään. Ainoa kiva juttu oli nähdä kansainvälistä perhettä, vanhoja ystäviä ja tavata uusia. Siinä se sitten olikin.

Aloimme sumplia porukalla kyytiä takaisin Istanbuliin, koska meillä oli lento tiistaina kahdelta päivällä ja olimme aivan varmoja ettemme ikipäivänä pääsisi lennolle jos matkustaisimme vasta tiistaina aamulla. Matkaa oli noin 380 kilometriä mutta lukuisine ”mulla on pissahätä”- pysähdyksineen matka kestäisi taas 7-8 tuntia. Noin 25 ihmistä halusi lähteä jo maanantaiaamuna joten saimme ylipuhuttua järjestäjän fiksaamaan meille kyydin Istanbuliin joka lähtisi 0930 aamulla. Toivottavasti.

MAANANTAI

Taas tunnin myöhässä saapuneen aamupalan jälkeen bussi oli sentään ajoissa. Tungimme itsemme ja tavaramme vanhaan paikallisbussiin ja aloitimme matkamme kohti Istanbulia. Pysähdyimme heti ensimmäisenä toki Sindirgin kaupungintalolla ottamaan kuvia yhdessä pormestarin kanssa, ”only five minutes” olikin sitten noin reilu tunti kuten yleensä. Matka jatkui kuitenkin mutta kesti lopulta niin kauan, että saavuimme Istanbulin laitamille vasta melkein viideltä iltapäivällä. Emme olisi siis ikipäivänä ehtineet lennollemme jos olisimme matkustaneet etukäteen sovitusti vasta tiistaina aamulla…. Lisäksi kuski jätti meidät pikatien varteen kauas mistään metroista tai takseista, emme pystyneet hyvästelemään kunnolla porukkaa, vaan yritimme tahoillamme pärjätä kuka mitenkin isojen kapsäkkiemme kanssa. Mihai pystyi töin tuskin raahaamaan omaa laukkuaan kipeällä selällä, emmekä löytäneet mistään taksia. Lopulta eräs paikallinen auttoi meitä google translatorin kanssa löytämään paikallisbussin josta piti vaihtaa raitiovaunuun ja se olisi sitten kävelymatkan päässä hotellistamme.

Tunnin matkaamisen jälkeen saavuimme perille ja wow, hotelli oli tosi magea! Se oli Euroopan puolella Istanbulia, lähellä siltaa, tosi hieno iso huone. Olipa kiva ottaa lämmin suihku (kisahotellin homeisesta suihkusta ei tullut yleensä kuin kylmää vettä) ja nukkua ihan oikeassa kunnon punkassa.

Kävimme illalla vielä ison Istanbuliin yöksi jääneen porukan kanssa sightseengilla ja syömässä varsin kivassa ravintolassa, kukkulan päältä kattoterassilta oli mahtavat näköalat. Kyllä uni maittoi!

Tiistaina nappasimme taksin kentälle ja lensimme kotiSuomeen.
Päällimmäisenä jäi valtavan ristiriitainen tunne: oli tosi kiva nauttia Turkin auringosta kylmän kevään jälkeen ja ennen kaikkea nähdä ihanaa kansainvälistä perhettä, mutta kaikki muu olikin sitten aivan kamalaa.

Lisäilen kuvia jahka saan niitä kuvaailta, muuten näihin kuviin ja tunnelmiin!

Katariina 

Akateemisen / klassisen erilaisia maastakäsintyöskentelyn muotoja

Aivan mahtavaa, että yhä useampi on kiinnostunut tekemään hevosensa kanssa tehtäviä myös omat jalat tantereessa eikä pelkästään satulasta tai kärryiltä! Maastakäsin työskentelyn avulla voimme opettaa hevosille erilaisia merkkejä ja apuja, jumpata ja voimistaa niitä, sekä hyvin tärkeänä aspektina oppia havainnoimaan niiden kehoa ja liikkeitä. 

Olen tutkaillut ja treenaillut sekä toki myös opettanut erilaisia maastatyöskentelyn muotoja jo 25 vuoden ajan - aluksi westernin ja LH:n parissa joka oli se eka uusi tuulahdus joka Suomeen saapui (laajemmin 90-luvun puolivälissä), sen jälkeen hurahtanut ranskalaiseen&iberialaiseen klassiseen ja kymmenen vuotta sitten akateemiseen. Ai että, mitä mahtavia työkaluja näistä on kertynyt taskunpohjalle! Esittelen niistä nyt omat suosikkini. Näitähän on siis vaikka mitä muitakin, mutta nämä esitellyt työkalut ovat osoittautuneet minun käyttööni varsin passeleiksi ja mielenkiintoisiksi. Suurimmassa osassa kuvia esiintyy Punainen Lentokone Onni, kuvaajana Salla Kuikka. 

Nimeän monet näistä myös englanniksi sen vuoksi, että niistä olisi helpompi löytää lisätietoja, videoita ja kirjallisuutta. Aiheesta saisi kirjoitettua kokonaisen kirjan ja niitä on toki kirjoitettukin - tässä artikkelissa raapaistaan vain pintaa. 

Tässä löyhästi myös se järjestys, jossa opetan näitä omilleni tai pidempiaikaisille asiakashevosprojekteille. Osalle hevosista sopii paremmin joku toinen metodi, kuin toinen. 
Lisäsin yhden ohjan ohjasajon ristikkäiseltä puolelta lähinnä kurositeettina ;-) 

Varusteet, joita itse käytän: 

Akateeminen kapsoni, pikalukolliset 3-3,2 m pitkät nahkaiset ohjat, pitkä kouluraippa tai helpommin vähintään 1,2 m pitkä pajunvitsa, joka on kädessä kevyt ja kuivuessaan kaareutuu sopivasti jolloin esimerkiksi sulkutaivutuksen opettaminen on helpompaa.
Ei ole huono idea käyttää kypärää, ja etenkin hokkiaikaan myös turvakenkiä. 
Teen jonkin verran toki myös suitsista kuolaimilla, osan näistä voi tehdä myös kaulanarusta, ja mikä ettei vapaana libertynä. Kapsonista on kuitenkin hyvä aloittaa. 

Miksi ei naruriimua? Naruriimun solmut painavat hevosen herkkiä hermokohtia, joka tekee siitä varsin tehokkaan välineen. Köyden kiinnityskohta tulee leuan alle, ja paine kohdistuu tämän tyyppistä jumppaa ajatellen väärään kohtaan - hevonen tilttaa päätään justiinsa väärään suuntaan. Talutusharjoituksiin ym se on varmasti ihan hyvä, mutta tämä postaus ei nyt kosketa sitä aihetta. 

Miksi ei paksua nylon-kapsonia tai paksua nahkakapsonia, jossa isot metalliosat nenän päällä? 
Painava, epätarkka, epämukava hevoselle. 

Miksi ei kapsonia, jossa on kiinteä kova metalliosa nenänpäällä: vrt espanjalainen ja portugalilainen serreta? Varsin kova, sovituksessa pitää olla äärimmäisen tarkkana, vain ääritilanteisiin joihin tavallisen hevostelijan ei pidä edes välttämättä sekaantua (kiihkeä astuva ori matkalla tamman luo ehkä?) 

Mitä pitää ottaa huomioon etukäteen? 

Hevosen turvallinen ja kohtelias peruskäytös ihmisen lähellä
Turvallinen taluttaminen
Totuttaminen raippaan / oksaan - hevonen ei saa pelätä tai jännittää sitä. Ei koskaan rankaisuun
Jos käytetään positiivista vahvistetta, erillinen harjoittelu ja luopuminen 
Hevosen ja ihmisen mielentila - pelkäävä hevonen tai ihminen ei opi optimaalisella tavalla tai ollenkaan, ainakaan sitä mitä pitäisi. 
Turvalliset sovitetut varusteet hevosella ja ihmisellä
Ethän pidä hevosta vapaana muuta kuin aidatulla alueella: jos hoitotallissa, lupa tallinpitäjältä. Kaikissa talleissa ei saa pitää hevosia vapaana kentällä ollenkaan. (Voisiko silloin tehdä tarhassa?) 

Akateemisen Groundworkin perustuskiviä - "takaperinkävely" 

Mitä?
"Takaperinkävellessä" ihminen on hevosen edessä, ja siis kävelee takaperin eikä hevonen. 
Kapsoniohja ulkokädessä, vyyhti ja keppi sisäkädessä. Ihminen kävelee sisäetujalan uraa, ei niin päin että hevonen kirmaa sisäuraa ja tunkee ihmistä ulospäin. 

Miksi? 
Ihminen näkee koko hevosen, näkee hyvin se asetuksen, taivutuksen, vinouden, ja pystyy korjaamaan ja auttamaan suht helposti hevosta pystyessään  käyttämään apuja "jokaiseen kulmaan" ja ohjaamaan rankaa nenäpiistä. 
Tästä asetelmasta on myös aika kiva opettaa hevoselle avoa, sulkua, painonsiirtoja ym. koska ollaan hevosta niin lähellä, ja pystytään käyttämään myös ulkoapuja helpommin kuin muissa työskentelytavoissa. 

Muistettavaa: 
- Hevoselle hyvä opettaa ihan ensimmäisenä kohtelias välimatka ihmiseen: sitä ennen osattava toki äänimerkit joilla hidastetaan ja nopeutetaan vauhtia, pysähdysmerkki, ehkä myös peruutus. Nämä voi toki opettaa haluamallaan tavalla, ja näitä harjoittelemme myös tunneillani ja kursseillani. 
- Takaperinkävely on aluksi aika haastavaa ihmiselle ja sitä kannattaa harjoitella aluksi ilman hevosta! Pysytkö ympyrällä? Pystytykö korjaamaan välimatkaa ja omaa kehoa pysähtymättä? Pystytkö kävelemään hevosesi suhteen tarpeeksi reippaasti, jos iso hevonen? Ovatko lantio, polvet ja nilkat joustavina? 

Varo! 
- Kävelemästä päin jotain, jota päin ei pidä kävellä ;) 
- Kompastumasta 
- Hevosia, jotka provosoituvat voimakkaasti pään lähellä edessä olevasta ihmisestä. Tällöin käytän ensisijaisesti näitä muita työskentelytapoja, en tätä. Miettisin esimerkiksi nuorten orien kanssa kahdesti. 

In-Hand / Hand Work 

In-Hand-  tai Handwork työskentely on itselleni tosi tuttua ja olen tehnyt jo vuosikausia: se on myös klassisen ratsastuksen perustyökaluja. Esimerkiksi Suomessakin paljon käynyt Eversti Carde käyttää paljon tätä tapaa, ja esimerkiksi Philippe Karlista on useampi artikkeli ja video löydettävissä tästä aiheesta. 
Tässä on tyylisuuntaeroja ranskalaisen klassisen ja akateemisen välillä aika paljonkin, mutta perusasetelma on kuitenkin sama. Tämä on nyt se menetelmä josta on ruvettu ihan viimeaikoina käyttämään Suomessa sanaa "maastaratsastus", mutta itse en käytä tätä termiä: maastakäsin on maastakäsin, ja ratsastus on ratsastusta. Toisaalta jos halutaan ajatella että ratsastetaan hevosta maasta, niin kaikki nämä luettelemani työkalut ovat jonkinlaista ratsastusta maasta - sikäli termi on itselleni aika vieras enkä käytä sitä vaan mieluummin näitä alkuperäisiä sekaannusten välttämiseksi. Parempi termi tälle kyseiselle metodille voisi suomeksi olla vaikkapa ohja(s)työskentely jos ei halua käyttää alkuperäistä ja kansainvälistä tunnettua nimitystä. 

Mitä? 
Kapsoni / suitset ja tavalliset ratsastusohjat / ne samat pikalukko-ohjat joita käytän näissä muissakin. Ihminen sijoittuu etujalkojen viereen, ulkokäsi jossa ulko-ohja lepää sään tuntumassa tai isolla hevosella ohja sään yli jotta käsi pääsee alemmas, sisäkäsi sisäohjassa tyylisuunnasta riippuen eri asennoissa. Itse tykkään ottaa sisäohjasta pinsettiotteella eli niin päin että ohja tulee käteen etusormen ja peukun välistä ja siitä nyrkkiin, eikä niin päin että ohja tulee käteen nimettömän ja pikkusormen välistä kuten ratsastaessa. Tällöin koko käsi pysyy paljon rennompana. 
Raippa voi olla joko sisä- tai ulkokädessä tarpeen mukaan, itse pidän sitä ulkokädessä lepäämässä sisäkyljellä rentona. 

Miksi? 
Hand Work on hirveän kätevä työkalu opettaa hevoselle tuntumaa, rentouttaa alaleukaa, opettamaan asettamista, opettamaan seuraamaan tuntumaa eteen-alas, kokoamista, itsensä kantamista, väistöjä, taivutuksia, siirtymisiä... hirmu näppärä työkalu myös nuorelle hevoselle, jonka pitää oppia ennen ratsastusta kaasu, jarru ja ratti samoilla merkeillä joita voit käyttää sitten selästä tai kärryiltä. 
Hand Work  opettaa ihmiselle yhtä lailla sitä tuntumaa ja käden käyttöä, johon termikin viittaa. Hand Workissa on myös helppo päästä opettelemaan hevosen rytmiä, ja koska käsi on niin lähellä suitsia, tunne ja tuntuma on erilainen. Hand work voi myös valmistella hevosta ohjasajoon. 

Muistettavaa:
- Jos hevonen on oppinut kulkemaan taluttaessa ihmisen takana, sille voi olla tosi omituista opetella että ihminen onkin yhtäkkiä sen vierellä etujalan kohdalla. Totuta ensin itsesi ja hevonen rauhassa siihen, että työskentelykohta onkin eri. 
- Monet meistä ja hevosista ovat varsin toispuoleisia myös sikäli, että oikealta puolelta tehtävä Hand Work voi tuntua ensin perin erikoiselta. Anna molemmille tarpeeksi aikaa totutella ihan vaan perusasetelmaan (ympyröitä käynnissä molempiin suuntiin, pysähdys ja liikkellelähtö: ratti ja jarru) 

Varo! 
- Tässä asetelmassa voi toki tehdä myös ravia ja laukkaa, mutta ennen kuin homma alkaa olla varsin kultivoitunutta, etene hyvin maltillisesti muihin askellajeihin kuin käynti ja pikkuravi. 
- Koska ollaan hevosta hyvin lähellä, varmistu että se on hevoselle ok ettet jää sen jalkoihin tilanteen sattuessa. 

Juoksuttaminen/ longeing 

Mitä?
Kaikki ovat varmasti vähintään nähneet tai itse tehneet perus juoksuttamista "saksalaiseen tyyliin" - hevonen isolla ympyrällä sivuohjilla, ihminen teputtaa paikoillaan käsi ja raippa V-kirjaimen muodostaen, hevonen kirmaa tukka putkella ympyrää. 
Noh, akateemiseen tai klassiseen juoksuttamiseen ei kuulu tämän tyyppistä vaan juoksuttaminen on enemmän vuorovaikutteinen työskentelytapa ja saumaton jatkumo näille muille menetelmille. Ideaalitilanteessa hevonen on oppinut ihmisen merkkikielen (keho, ääni, keppi) niin hyvin ja pystyy suoriutumaan niistä niin kepeästi, että esimerkiksi sulkutaivutus onnistuu ravissa ja laukassa juoksutusasemista.  

Miten? 
Ihminen juoksutusasemissa: voi juoksuttaa neliötä, isompaa ympyrää, pienempää ympyrää, suoraa, suorakulmiota, tähtikuviota, piparikuviota, siirtymisiä, taivutusväistöjä, siirtää lapoja ja takapäätä, pyytää eteen-alas, koota... 

Huomioitavaa: 
Mitä kauemmas hevosesta siirrytään, sitä vaikeammaksi hevosen auttaminen ja merkkikielen käyttäminen voi tulla. 
Jos hevosta on jo juoksutettu "tavalliseen tapaan", voi kestää hyvin kauan että tämä työskentelymuoto on sille jälleen mielekäs, sen mielentila pysyy rauhallisena, ja se sietää raipan käytön hermostumatta. (Se sama kouluraippa tai pitkä oksa, ei juoksutusraippaa: joillain hevosilla voi käyttää myös esim valjakkopiiskaa jos ne eivät jännitä sitä)

Varo!
Käyttämästä raippaa hevosen takapäähän kaasuna, jos haluat jonain päivänä tehdä sillä jotain muutakin kuin ajaa eteenpäin. 
Juoksuttamasta tasapainotonta tai kunnotonta hevosta liian pienellä ympyrällä, tai mitään hevosta liian pienellä liian pitkään. Hevoselle aika kuluttavaa - monesti neliö on parempi ja lisää myös hevosen kuuliaisuutta ja ihmisen juoksutus-vuorovaikutusta. 

Yhdellä ohjalla ohjasajo: Crossing-over juoksutuksesta ohjasajoon sisäpuolelta 

Mitä? 
Kyllä, hevosta voidaan ohjasajaa yhdellä ohjalla.

Miksi? 
Juoksutuksesta on helppo siirtyä (cross-over) yhden ohjan ohjasajoon ennen kahden ohjan ohjasajoa: sillä on hyvä testata onnistuuko hevosen ohjaaminen samoin harjoituksin (poislukien vauhdikkaampi meno, johon on helppo vaihtaa juoksutukseen) myös taaempaa työskennellen. Valmistelee hevosta mainiosti ohjasajoon, helpompi vaikuttaa takajalkoihin esim koskettamalla kepillä. 

Muistettavaa: 
Kuten muissakin työskentelymuodoissa ja asetelmissa, älä oleta että hevonen vaan jotenkin tajuaa tämänkin itsekseen, jos asetelma on täysin uusi. Opeta vaihe vaiheelta, palkitse ja kiitä onnistumisista, etene pienin askelin. 

Varo!
Jos hevosella on historiaa potkaista ihmistä tai säikähtäessään ekana reaktiona vetäistä pukit, en ehkä työskentelisi tällä menetelmällä. Muista koko ajan potkuvaaran olemmassaolo - älä missään nimessä säikäytä hevosta etenkään sen peffan lähellä ollessasi. 

(Yhden ohjan ohjasajo ristikkäiseltä puolelta 

Mitä?
Yhden ohjan ohjasajoa ristikkäiseltä puolelta.

Miksi?

Valmistelee akateemiseen ohjasajoon: samat avut kuin näissä muissa mutta eri paikasta: toimii myös testinä ymmärtääkö hevonen oikeasti avut? Ulkoavut.

Huomioitavaa:
Vain edistyneille. 

Varo!
Tämä ei ole sellainen "hei kokeillaan" -liike, vain osaavan opettajan ohjeistuksen mukaisesti. )

Akateeminen /klassinen ohjasajo 

Mitä?

Kahdella pitkällä ohjalla tai lyhyillä ohjasajo-ohjilla työskentelyssä hevosella on kapsoni / suitset, kaksi pitkää ohjaa tai lyhyet ohjasajo-ohjat, ei juoksutusvyötä tai selustinta. Ohjat kulkevat suoraan ihmisen käsiin, työskentelykohta hevosen pyllyn vieressä (voi olla myös välittömästi takana mutta en suosittele). 
Tuttua monelle videoiden ja kuvien kautta esimerkiksi Wienin Espanjalaisen Ratsastuskoulun tai Jerezin koulun näytöksistä. 
Ei ohjasajovyötä: ohja voi sujuvasti liikkua ja toimia myös pohkeena ja sillä voi koskea hevosta eri kohtiin (lapa, kylki, pylly). 

Miksi? 
Tässä työskentelymuodossa ihminen voi havainnoida ja auttaa hevosta eri kulmasta, vähän tyylisuunnasta riippuen esim aktivoida (sisä)takajalkaa, harjoitella väistöjä ja taivutuksia, koota; vaikka mitä. Erona yhden ohjan ohjasajoon on luonnollisesti se, että tässä käytössä on myös ulko-ohja, ja juoksutukseen se, että ei pysty vaihtamaan lennossa siihen jos haluaa vaihtaa vaikkapa ripeämpään meininkiin; sen sijaan voi tehdä sujuvan vaihdon hand workkiin keräämällä ohjat lyhyemmäksi ja takaisin pidemmäksi pyllyn kohdalle. 

Huomioitavaa:
Ohjasajo ei ole sama asia, kuin kahdella ohjalla juoksuttaminen! 
Kapsoni, sidepullit tai jopa riimu on ehkä hevoselle kivampi tapa aloittaa tämä, kuin kuolain - inhimilliset virheet, oma kompurointi ja sählääminen ym eivät heti napsahda hevosen suuhun. 

Varo!
Pitkät painavat ohjat lisäävät automaattisesti painetta hevosen suuhun ja päähän, oli käsi miten herkkä tahansa - käytä niitä kauniisti. 
Aina kun työskennellään hevosen peffan lähellä, muistetaan potkuvaara. 
Pidä huoli etteivät ohjat valu hevosen jalkoihin tai omiin jalkoihin. 

Liberty, vapaana työskentely

Mitä?
Ei narua tai ohjia hevosen ja ihmisen välissä.
Etenkin takaperinkävely ja juoksutus toimivat mainiosti myös vapaan hevosen kanssa. 

Miksi? 
Hyvä tapa testata vuorovaikutusta ja sitä, osaako hevonen oikeasti käytettävät merkit ja haluaako se tehdä harjoitukset ilman, että sitä painostetaan tai rajoitetaan fyysisesti? 
Hyvä tapa myös testata ja opiskella sitä, mitä hevonen itse tarjoaa vapaana, mihin suuntaan se mieluummin menisi jne. 

Huomioitavaa: 
Vain aidatulla alueella, tallinomistajan luvalla. 
Varmista oma ja hevosesi turvallisuus

Varo! 
Aika monen hevosen saa innostumaan "irtojuoksutuksesta" eikä tämä ole irtojuoksuttamista...
Potkuvaara, tai ylijuostuksi tulemisen vaara, jos lähdetään turhan reippaasti liikkelle ja tai hevonen ei ole tottunut työskentelemään vapaana, tai luulee että irtipäästäminen tarkoittaa lähinnä pukkipieruja. 

Muuta:

Oli työskentelymenetelmä mikä hyvänsä: muista aina oma, hevosen ja muiden turvallisuus. 

Älä kokeile näitä menetelmiä ihan pelkästään nettikurssien tai tämänkään artikkelin perusteella, jos et ole melko varma mitä olet tekemässä eikä sinulla ole mitään live-apua saatavilla (etätunnit toki myös ok). 

Kirjasuositus: Akateeminen maastakäsintyöskentely- kirja (englanniksi ja saksaksi) 



Kysymyksiä, ajatuksia? 

Pidän muuten myös etätunteja näistäkin aiheista: tarvitset vaan kännykän, telineen johon laitat sen vaikka lyhyen sivun keskelle, bluetooth-handsfreen ja Skypen. Laita viestiä!  


Katariina Cozmei 

Karusellipylly ja fysiikan lait

Hiukan ajatuksia liikkeen päällä istumisesta ja siinä pysymisestä. Mennään ensin takaisin fysiikan tunneille kouluun: kuka muistaa vanhoista fysiikankirjoista termin “keskipakoisvoima”? Nykyteinit ovat valistaneet kalkkista että nykyisin käytetään eri termejä ja kyseessä on tietystikin vain maan vetovoimasta eli gravitaatiosta ja kaarevasta liikkeestä syntyvä näennäisvoima. Selvä! 

Mitä hitsiä se “keskipakoisvoima” tarkoittaa ja miten se liittyy istuntaan? 
“Keskipakovoima", Newtonin kolmannen lain mukainen keskipitovoiman vastavoima, jälkimmäisen suuruinen mutta vastakkaissuuntainen voima. Liikkuvan kappaleen rata on Newtonin lakien mukaisesti aina suora viiva, jos keskipitovoima ei aiheuta radan kaareutumista. Mitä pienempi on radan kaarevuussäde r ja mitä suurempi kappaleen nopeus v, sitä suurempi keskipitovoima tarvitaan. Asiaa kuvataan kaavalla F=mv2/r, jossa m on kappaleen massa. Kun lingossa olevaa kiveä pyöritetään ympyräradalla, on radan kaareutumisen synnyttämiseksi lingon langoista vedettävä keskipitovoiman suuruisella voimalla. Lankoja pitävä henkilö kokee ilmiön niin, että hän luulee kiertävän kappaleen vetävän häntä lankojen välityksellä keskipakovoimalla. Koska useissa sovelluksissa voiman suunta ei ole ratkaiseva, keskipakovoimasta puhutaan yleisemmin kuin sitä vastavasta todellisesta voimasta, keskipitovoimasta.

Karusellin loittoneminen pyörimisakselista näyttää katsojasta keskipakovoiman vaikutukselta. Kuitenkin ainoat karuselliin vaikuttavat todelliset voimat ovat Maan ja karusellin kiinnityslangan vetovoimat. Niiden yhteisvaikutuksena syntyy resultanttivoima, joka on suuntautunut ympyräradan keskipisteeseen ja on täsmälleen tarvittavan keskipitovoiman suuruinen. 
Keskipakovoimaa sovelletaan mm. sentrifugeissa ja pesukoneiden lingoissa. Sama keskipitovoima, joka riittää pitämään kevyet tekstiilikuidut rummun edellyttämällä ympyräradalla, ei riitä raskaamman veden keskipitovoimaksi. Tästä syystä vesipisarat jatkavat suorempaa rataa pitkin ulos rummusta.” 
(Suomalainen tietosanakirja vuodelta nakkijabanaani, osa 4, s. 199.)

Ratsastajakaan ei välty maan vetovoimalta. Tämän huomaa viimeistään siinä kohtaa, kun se pylly läpsähtää tantereeseen ratsun kadottua alta. Kaari päättyy aina maahan (tai ainakin alaspäin) - harva on lähtenyt hevosen selästä esimerkiksi ylempään ilmakehään ja jäänyt sinne tuulten vietäväksi. Jos putoamme kyydissä kaarteessa kovassa vauhdissa, aika harva putoaa kaarteesta sisälle, vaan yleensä viskautuu liikkeestä ulospäin. 
Sama tapahtuu pienemmässä mittakaavassa silloin, kun olemme turvallisesti satulassa: mitä pienempi kurvi ja kovempi vauhti, sitä enemmän “jatkamisvoima” vaikuttaa massaamme ja viskaa meitä kaarteesta ulospäin. 

Aika moni ratsastaja on vino nimenomaan niin päin, että istumme oikeassa kierroksessa vasemmalla kyljellä. Satulakin usein valuu sinne vasemmalle oikeassa kierroksessa. On ihan mahdotonta istua suorassa, jos satula on vinossa: lisäksi se tuntuu hevosesta melko kurjalta. Satula valuu äärettömän harvoin sisälle, eikä ratsastajan painokaan usein valu kaarteessa sisälle, vaikka se voikin siltä tuntua. Miksi niin? No, ongelman alkulähde on usein kireät lonkat ja vinous alaselässä / ristiluussa / kireissä  lonkankoukistajissa jne, joka aikaansaa sen että koko lantion kori on pikkuisen ulkona. Kompensoidakseen tätä ratsastaja kallistuu ylävartalosta sisälle, tuntee pelkän turhan keskellä satulaa olevan sisäistuinluun (ulommainen on jo karannut koko satulasta), ja kysyttäessä väittää että paino on sisällä vaikka koko pylly on jo metrillä ulkona. Tähän ei auta korjaukseksi nostaa sisäolkapäätä ja sisäkorvaa ja pidentää sisäkylkeä, jolloin saadaan ratsastajalle vielä useampi S-mutka ja hankalampi olo, vaan siirtää se karannut lantio keskelle satulaa sekä tarvittaessa polkaista koko satula takaisin keskelle. 

Miksi satula valuu helposti jompaan kumpaan kierrokseen sinne ulos vaikka ratsastaja ei olisikaan kovin vino? 
Ensin pitää tietysti tsekata että satula on ylipäänsä sopiva - valumista ei voi myöskään kompensoida ylikireällä satulavyöllä. Jos hevosella on paljon ylipainoa, satulan sopivuus on toki haastavampaa: säätön tynnyri jolla kaikki satulat valuvat eteen ja kyljille on liki poikkeuksetta liian lihava, kaikilla hevosilla on kuitenkin säkä. 

Jos satula on sopiva eikä hevonen aivan hillittömän punkero, eikä hevosella ole mitään merkittäviä terveysongelmia jonka vuoksi se kulkisi huomattavan vinossa (jalkaongelmat etenkin kinner/ takapolvi, SI, LS) ja silti tuntuu että etenkin toiseen suuntaan satula kippaa, luepa tämä:

Hevoset ovat vinoja yhtä lailla kuin me ihmisetkin, ja niiden on helpompi siirtää rintakehää jompaan kumpaan suuntaan. Usein näyttäisi olevan niin päin, että taipuminen on helpompaa vasemmalle. Oikeassa kierroksessa moni hevonen jättää rintakehän pönkölleen vähän sisälle, ulkolavan ulos ja sisätakasen vähän sisälle. "Shoulder out", joka tuntuu olevan monen hevosen lempiliike.  Tässä asennossa hevosen sisäkylki pönköttää jopa vähän ylempänä ja ulkokylki jonka pitäisi kaarteessa kauniisti pullistua ja venyä ei teekään sitä, vaan jopa putoaa alaspäin joka vie satulan ja kuskin mennessään. Tähän hankalampaan suuntaan ei siis yllättäen autakaan “sisäpohje-ulko-ohja” mantra, koska ei se kireä ulkokylki veny yhtään sen paremmin jos sitä rajoittaa ulko-ohjasta. Mikä siihen auttaa, sitä ei nyt ruveta kahlaamaan tässä postauksessa — tuu tunnille! :D 

 

Yhtä kaikki, satulan ja ratsastajan valuminen ulospäin ei ainakaan auta hevosta suoristumaan. Ihan käypä mielikuva on ajatella, että oma häntäluu osoittaa suoraan alaspäin hevosen rangan päällä. Kyra on korjannut ratsastajien valumista ulos jo vuosikymmeniä esimerkiksi ohjeella “kurkkaa taaksepäin ulkohartiasi yli” ja se toimii mainiosti - lievempänä versiona katso ulkokorvaa ratsastaessasi vaikkapa volttia. 

 

Mikä pahentaa karusellipyllyn ulospäin valumista?
- Nouseva kaiveleva sisäkantapää suistaa saman tein kuskin peffan ulos ja saa koko sisäjalan jännittymään
- Kuskin pään kääntyminen liian paljon voltilla (riittää että katsoo sinne minne on menossa parin metrin päähän, ei liian kauas eli ei liian jyrkästi)
- Kurvissa omien kylkien päästäminen liian lötsöiksi jolloin juurikin tämä liikkeen jatkamisvoima saa ulkokyljen valumaan ja vastaavasti sisäkyljen liian lyhyeksi
-Hevosen sisäsuupielen tuijottaminen
- Maaninen ulko- tai sisäohjasta vetäminen
- Kovin alaspäin tulevat ohjasotteet jotka saavat ylävartalon valmiiksi erikoiseen asentoon. 

 

Ajatuksia aiheesta?

- Katariina Cozmei