TORSTAI
Havahdun hereille, kun isot oksat raapivat bussin kattoa. Ihmeekseni havaitsen, että bussi kulkee takaperin ylämäkeen. Kello on kolme aamuyöllä, olemme saapuneet Sindirgin pieneen kaupunkiin Balikesirin lähelle, neljän tunnin matkan päästä Istanbulista etelään.
Takaperin aamuyöllä mäkeä ylös kiipeävä bussi oli sopiva alkusoitto melkoiselle seikkailulle. Bussi juuttui sateen liukastamaan mäkeen ja jouduimme talsimaan äkkijyrkkää ylämäkeä loppumatkan majoituskohteeseemme jalan, ja matkatavarat seurasivat aamulla perässä autoilla tuotuina. Rohjahdin aivan järjettömän väsyneenä suorin jaloin punkkaan pitkän ja vaiherikkaan matkapäivän päätteeksi. Sateen ropina uinutti nuutuneen matkaajan tuotapikaan unten maille.
Aivan liian lyhyeksi jääneiden yöunien jälkeen yritin reipastua tankkaamalla mainiota turkkilaista aamupalaa kitusiini. Tapasimme samalla monia vanhoja tuttuja, joita emme olleet nähneet pitkään aikaan. Dippasin tuoretta leipää tahiniin ja hunajaan, haarukoin lampaanjuustoa ja tomaatteja ja hörpin kuumaa vahvaa teetä. Kahvia ei ollut saatavilla, joka aiheutti pienoisen kriisin ja päänsäryn mutta join sitten senkin edestä vahvaa teetä.
Eilisen illan ”vain viisi minuuttia”- tyyppinen tuntikausien odottaminen jatkui (joka ei kokeneelle matkaajalle tullut varsinaisesti yllätyksenä) ja olimme jo aamusta pari tuntia myöhässä aikataulusta. Noh, pääsimme kuitenkin matkaan kohti talleja, sadekin oli sopivasti lakannut, eikä ollut enää ihan niin kylmä. Aamulla oli vain 8 astetta lämmintä, joka on Turkissa toukokuussa aika tosi kylmä. Pynttäydyimme kaikki perinneasuihin ja lähdimme etsiytymään hevosten pariin lippuparaatia varten. Olin jo henkisesti valmistautunut siihen ettei minulle riitä hevosta mutta koska olin yksin Suomen edustajana, sain alleni tosi kivan kimon oriin Akincibeyin. Vähän hermostutti se alkutolskaaminen, kun noin 25 orhia lähti parijonossa kohti kaupungin keskustaa. Osa oreista oli juuri tuotu paikalle eivätkä ne tunteneet toisiaan. Oli hurjan kova tuuli ja tosi kylmä, liput lepattivat tuulessa ja orhit möykkäsivät ja teputtivat paikoillaan. Akincibeyi oli aika cool muihin verrattuna, ei se aikuisena paraateihin tottuneena poikana jaksanut murehtia moisesta.
Ajattelin että me käveltäisiin kaupungin keskustaan, joka oli aika lähellä hevosten kanssa mutta ei – mentiin joku 5–6 kilsaa asfalttitietä poliisiautosaattueessa reipasta ravia. Kokoonnuimme sitten urheilustadionin pihaan jossa oli joku urheiluhäpnaadi menossa, ja sen jälkeen lähdimme hillittömän väkijoukon pursuillessa köpöttämään läpi koko kaupungin keskustan. Paraatimusiikki soi ja ihmiset hurrasivat ja ottivat tosi paljon videoita ja kuvia. Välillä joku hevosista sai hepulin ja rupesi möykkäämään mutta onneksi ei sattunut mitään kellekkään. Tuuli riepotti lippua sinne tänne ja kädet väsyivät mutta karnevaalitunnelma piti hauskuutta yllä. Hevoseni oli tosi kiva ja kiltti poika. Sitten hölkötimme takaisin tallille, hallitun kaaoksen keskellä kaikki oli kumminkin onneksi ihan hyvin.
Päästyämme takaisin tallille porukka kävi vielä vetämässä lippujen kanssa rallia radalla ja minäkin kävin heittämässä kuvaajille yhden kiekan. Hevonen kävi jo sääliksi enkä halunnut enää kiusata toista, se oli aika väsynyt. Se tuntui radalla tosi kivalta ja mietin saisinko sen kisaan.
Jalat lötkönä hyppäsin alas selästä, ja vein hevosen talliin pienen kävelytyksen jälkeen. Sillä oli jo ihan todella vilkku päällä tallille ja parka halusi todennäköisesti päästä syömään ja juomaan ja lepäämään. Tälläkään tallilla ei ollut ensimmäistäkään tarhaa hevosille, joka on aika tyypillistä. Joskus joku päästetään juoksemaan kentälle vapana mutta mitään varsinaisia tarhoja ei ole, ja kaikki hevoset olivat oreja. Tammat ovat kotona tekemässä lapsia ;) Hevoset olivat pääsääntöisesti erittäin hyvin käyttäytyviä. Olen ollut Turkissa kisoissa ja showta tekemässä monta kertaa, ja jo tottunut tähän meininkiin, mutta silti sitä aina välillä ihmettelee miten hienosti nämä hevoset käyttäytyvät kaoottisissa paraateissa.
Sitten olikin jo kohta lounasaika. Meillä oli kisaajia varten pystytetty iso jurtta jossa lepäsimme ja pystyimme pitämään kamppeitamme. Nakersin kasvissyöjille varattua salaattia (kasvissyöjä ratsastusjousiampuja on aika harvinaisuus…) ja join litratolkulla mehua ja ayrania, suosittua paikallista jogurttijuomaa. Niistä lähti vähän nälkä onneksi. Sitten piti ruveta sumplimaan millä hevosella kukakin ratsastaa – olisin halunnut Akincibeyin mutta se oli jo varattu liian monelle. Suosittu hevonen, eikä syyttä. Määrä oli hakea jouskarikamat hotellilta ja tulla takaisin kokeilemaan hevosia joita tuli iltapäivällä vähän lisääkin paikalle.
Ei muuta kuin tuumasta toimeen! Kymmenen kilsan matka Romanian tiimin autolla, jousikamat messiin ja takaisin. Sillä välillä täysi sirkus oli jo alkanut ja suuri osa hevosista varattu. Kysyin vielä kerran Akincibeyin perään mutta vastaus oli että joo ei se meni jo, sillä on 3 kisaajaa. Hevosista oli vähän pulaa, mutta 3 per hevonen oli vielä hyväksyttävää kun meillä on vain yksi luokka per päivä ja melko lyhyitä rytistyksiä eli ei montaa kierrosta.
Minut tuupattiin pienen valkoisen vähän kärsineen näköisen pattipolvisen oriin kyytiin. Se oli aika söpö mutta etujalat selvästi kipeät, enkä olisi halunnut ratsastaa sillä ollenkaan, mutta ei auttanut vinkua vastaan. Ori oli radalla ihan ok, mutta tuli olo että se on oikeasti aika kipeä jaloistaan… sainkin sitten kohtalolta jeesiä ja juuri kun mietin miten ilmoitan etten suostu ratsastamaan tällä hevosella nimeltä Gökturk ilmoitettiin että mä voisin kokeilla vielä yhtä hevosta, myös valkoista kaunista vähän isompaa oria Kiliçbeyia. Orilla oli kaunis kovera arabin pää ja jalat enempi oikeinpäin. Muuten se vaikutti aika kipeältä, ja etujalat olivat sen näköiset että hankkarit olivat pullahtaneet, mutta ainakaan se ei ontunut. Hyppäsin kyytiin ja jouduin pistelemään suoraan laukkaa radalle – sain kokeilla kaksi kertaa radalla ja ampua samalla. Ilman mitään alkuverkkaa ja totuttelua se oli itsellekin aika paha rasti. Hevonen oli toki jo verrytelty ja mennyt monella ratsastajalla testikierroksensa. Totesin että no ei tämän parempaa varmaan enää löydy ja otin sen. Ainoa ongelma on että hevonen ei varsinaisesti pysähtynyt enkä saanut sitä hidastamaan radan jälkeen kovin paljoa vaan se puski samoilla lämpimillä koko ison kentän ympäri takaisin kavereidensa luokse sen näköisellä ilmeellä että pidä huivistas kii, tatjana, nyt mennään. Itse radalla hevonen oli tosi tasainen ja meni kuin juna 100 metrin rataa mukavaan yhdeksän sekunnin aikaan. Aasian kisoissa on vähän eri aikarajat… heh.
Tässä kohtaa tyytyväisenä hevosvalintaani raahauduimme takaisin hotellille. Lämmin suihku tuntui tässä kohtaa suorastaan taivaalliselta. Tuulen tuivertamaa pölyä oli päänahassa saakka.
PERJANTAI
Ensimmäinen kilpailupäivä valkeni aika vilpoisena, mutta pian Turkin lämmin aurinko alkoi sulattaa yön jäljiltä kohmeisia luita. Mihai kisasi jo ryhmässä 1/10, vaikka nimenomaan pyysi ettei häntä laitettaisi ekaan ryhmään – hänellä on tosi huono selkä ja skolioosi, ja aamuisin hän on kovasti kankea ja aika kivulias. No, ei auttanut itku markkinoilla, buranaa huuleen ja menoksi. Minä olin ryhmässä kaksi, ja jo valmiina toimiin siinä aamusta. Aamupalatarjoilu oli vaan tosi paljon myöhässä joten ehdin hörpätä vähän teetä (kahvia ei edelleenkään saanut) ja napata leipää ja palan juustoa ja sitten piti jo lähteä.
Kisattiin kolme kierrosta Castle-rataa joka oli vähän niin kuin modifioitu versio Tower- radasta tai Kassai-radasta. Yksi lämppälaukka ampumatta ja sitten kolme kierrosta kisaratoja. Mihain eka ralli meni vähän pieleen mutta toka ja etenkin kolmas oli sitten jo tosi hyvä. Vaikea mennä kylmiltään ilman yhtään lämmittelykierrosta ampuen, kuin ei voi yhtään tsekata eikä korjata mitään.
Menin katsomaan onko hevoseni Kiliçbey satuloitu ja näin ratsuni ekan kerran ilman satulaa ja melkein pyörryin. Nyt ymmärsin, miksi sillä oli puolet hevosesta peittävä loimi päällä satulan alla – hevonen oli hirvittävän laiha. Lisäksi huomasin vasta nyt, että sillä oli aika isoja kimosyöpäpatteja. Tuli paha mieli hevosen puolesta ja kävin vähän itkeskelmässä tallin takana mutta tässä kohtaa en oikein voinut enää perääntyä. Yritin ratsastaa hevosta mahdollisimman nätisti ja annoin sille salaa vähän vettä ja ruohoa. Lähdin kävelemään orhiparan kanssa lämmittelyyn ja kohta olikin jo vuoroni. Olin ryhmässäni ensimmäisenä. Ekalla kiekalla nollat: ammuin hienosti taulun reunoja. Tokalla osuin sentään keskitauluun. Kolmas kiekka meni taas nolille. Kyllä otti päähän. Olin silti lopputuloksissa 52/65 vaikka olin ihan varma, että olin viimeinen – aika moni muukin kämmäsi tämän täysin. 100 metrin radalla ratsuni laukkasi tasaista 9–10 sekunnin aikaa, mutta se oli tänne vähän hidas aika. Aikaraja oli 10 sekuntia ja 14 sekunnin ylityksistä tuli jo sen kierroksen hylky.
Mihai sai 31 pistettä ja voittaja Bunyamin Baisal sai 32 pistettä. Sen jälkeen muut olivat hurjan kaukana tuloslistalla, suurin osa saaden jotain 10 ja 5 pisteen väliltä. Oh well.
Lopun päivää vietin kisoja seuraten ja kavereita kannustaen. Paikalle pölähti myös ryhmä koululaisia ja aika monessa selfiessä tuli sitten oltua. Karnevaalitunnelma yltyi vaan päivän vanhetessa ja vaikka kisaorganisaatio olikin varsin sekava jopa turkkilaiseksi, ihmisillä oli kuitenkin pääosin ihan hauskaa. Aurinko paistoi kuumasti, mutta tuulenvire löyhytti muutoin kovin paahteista ja pölyistä ilmaa.
Illansuussa palasimme hotelliin ennen muita romanialaisen jouskarikaverin autolla (hän oli ajanut sinne Romaniasta omalla autollaan) ja säntäsin uima-altaalle. Siellä ei ollut ketään muita ja köllötin auringossa hyvän tovin. Vesi oli ihanan lämmintä. Yritin saada vähän väriä talvenvalkoisille säärilleni. Ihmeekseni en kärvähtänyt mistään kohtaa päivän aikana mutta muistin kyllä laittaa aurinkorasvaa.
Sen jälkeen piti luonnollisesti istua iltaa illan gaalaa odotellessa kavereiden kanssa. Gaala oli Sindirgin keskustassa, jossa meitä varten oli katettu pöydät koreaksi, livemusiikkia ja yleistä hauskanpitoa. Kasvissyöjänä kärsin aina pikkuisen Turkissa, mutta löysin jälleen kerran jotain syötävää itselleni. Vaikka etukäteen piti ilmoittaa ruokavalioasiat, ei siitä ollut tällä reissulla kyllä mitään hyötyä – sapuska oli pääosin vain muiden lisukkeet: salaatinlehtiä, tomaattia, bullguria, ehkä riisiä. Ei muuta. Pelkkä riisi oli vähän tylsää, joten lorautin joukkoon ayrania, jogurttijuomaa. Onneksi pakkasin mukaani myös pähkinöitä ja myslipatukoita, muuten olisi kyllä tosi nälkä. Proteiinivaje alkoi vaan jo vaivata, seuraavaksi pitäisi muistaa myös jotain proteiinijauhetta hätätilassa.
Kyllä uni maittoi päivän jälkeen, huh. Jotkut jatkoivat vielä hippaamista mutta taisin nukahtaa ennen kuin pää osui edes tyynyyn saakka.
LAUANTAI
Toinen kisapäivä. Tänään vuorossa olikin sitten Turkish Tabla- 120 metrin rata, jossa oli 5 taulua: eka 50 cm pyöreä taulu 10 metrin päässä, sitten 30 sentin pikkuinen taulu 7 metrin päässä ja näin vuorotellen viiden taulun verran. Mihain radat menivät aivan käteen ja hän oli melko kiukkuinen. Taas sama homma – ei verkkaa eikä missään paikkaa jossa ampua verryttelyksi edes maasta. Tauluihin ei tokikaan saanut ampua ennen kisan alkua. En ollut kovin toiveikas oman osuuteni suhteen etenkään kun oikeasti säälitti kiivetä pienen laihan Kiliçbeyn selkään… yritin viittilöidä ja tehdä pantomiimia hevosen hoitajalle että hei antakaa sille nyt herran jumala heinää ja vettä, hevonen oli myös tosi kuiva.
Tallialue oli aika kaoottinen muutenkin ja näin kun yhden hevosen haavoja pestiin – yön aikana Gökturk oli murtautunut irti ja käynyt parin muun oriin kimppuun. Aikamoisilla haavoilla ja ontuvia. Muuten oriit olivat yllättävän sopuisia keskenään.
Radalle. Ekalla kierroksella osuin ihmeekseni yhteen pikkuruiseen tauluun ja muut menivät täpärästi ohi oikealta. Tokalla kierroksella sama homma. Viimeisellä kiekalla yritin oikein tarkoituksella odottaa isojen taulujen kohdalla mutta ei – viisi senttiä ohi oikealta vaikka mielestäni tähtäsi hulluna vasemmalle. Sama homma näytti käyvän aika tosi monen muunkin kohdalla ja opin paljon uusia kirosanoja monella eri kielellä… Opimme myös päivän aikana aika nopeasti että nolla on turkiksi sifir. Se kuulosti pisteitä luetellessa ”suffer, suffer, suffer”… Hahah.
Päivä oli tosi paahteinen, eikä tänään edes juurikaan tuullut. Yritin pysytellä varjossa, etten ihan nuupahtaisi aurinkoon. Kannustin kavereiden suorituksia ja ajatuksissa oli kuvata mutta olin niin väsynyt etten halunnut mennä käristämään itseäni pilvettömän taivaan alle turhan päiten. Paikalla oli tosi paljon ammattikuvaajia, joten tuskin oli huono idea jättää kamera kassiin.
Lounaalla oli taas sama homma - natustin pelkkää salaattia ja bulguria. Onneksi sentään älysin juoda litrakaupalla vettä sekä lotrata aurinkorasvalla. Jäin tosi nälkäiseksi lounaasta ja haaveilin hotellilla kassissa olevista myslipatukoista. Vatsa kuristen palasin huoneeseen autokyydillä (muut kulkivat minibussilla, joka usein jätti porukan mäen alle – ei kiva kävelyttää porukkaa pitkän päivän päätteeksi jyrkkää ylämäkeä kamojen kanssa) ja ahmin pähkinöitä ja pari myslipatukkaa. Sitten säntäsin altaalle, voi miten ihanalta vesi tuntuikaan! Köllötin hetken aurinkotuolissa ja muutkin alkoivat valua paikalle, lotrasimme altaalla kuin pienet kakarat. Hetken ajan kaikki murheet unohtuivat, ja meillä oli aidosti mukavaa.
Kävin sen jälkeen vielä vähän kävelemässä vesiputouksella ja kastelemassa varpaitani kylmässä vedessä. Alue on tunnettu mineraalivedestään, jota he myös pullottavat. Vesiputouksen vesi oli totta tosiaan kristallinkirkasta.
Tänään ei juuri kukaan jaksanut hipata. Vain kangalien tasainen haukunta kuului alueelta, korvatulppien kanssa nukuin kuin pikkuvauva aamuun saakka.
SUNNUNTAI
Viimeinen kisapäivä. Mihai heräsi aamulla hirveään selkäkipuun. Hän varta vasten pyysi ettei lähtisi ensimmäisessä ryhmässä, koska selkänsä on kovin huono aamuisin. Totta kai hän oli ekassa ryhmässä, ja sunnuntaihin mennessä selkä oli jo niin huono, että ratsastuksesta ei tullut mitään. Hän vetäytyi kisasta.
Murheellisin mielin lompsimme aamupalalle, joka oli taas puoli tuntia myöhässä. Sentään yksi henkilökunnasta oli paikalla, sain ostettua kahvin. Päästiin kisapaikalle jälleen kerran reilusti myöhässä havaitaksemme, että edes qabaq-rataa ei ollut vielä pystytetty. Tokikaan. Super. Aurinko porotti kuumasti jo aamulla. Yritin hörppiä vettä vähän väliä: eilen join 3 litraa vettä mutta eipä ollut juuri tarvetta käydä pissillä. Sormet ja jalat olivat turvoksissa niin että sormukset eivät irronneet sormista ja sukista jäi aikamoiset raidat. Jännä homma. Kahvin ja ibuprofeenin voimin Mihaikin pääsi paikalle seuraamaan kisaa, vaikka ei voinut oikein istua ja käveleminenkin oli niin ja näin.
Meillä oli kaksi kierrosta qabaqia ja kaksi kierrosta korean angled triple-rataa. Qabaqissa oli ensin pikkuineni kikaç- maalitaulu joka oli maassa suoraan taaksepäin ammuttavana ja sen jälkeen kaksi qabaq-tornia: 50 sentin metalliplättä 9 metrin korkeudessa. En ollut kovin toiveikas että osuisin siihen, en ole harjoitellut qabaqia moneen vuoteen. Noh, ei kai se auttanut kuin yrittää! Tempaisin kikaçin ohi molemmilla kierroksilla mutta osuin tokalla rallilla qabaq-tauluun hipaisten reunaa, ääni siitä kumminkin tuli. Ei pisteitä… muut saivat samanlaisesta osumasta kyllä neljä pistettä. Tuntui muutenkin että pisteitä jaettiin aika sattumanvaraisesti, joka tuntui perin omituiselta mutta sopi tyyliin.
Korealainen. Olin tosi turhautunut kun qabaq-osumasta ei tullut pisteitä. Yliaikaakin tuli pikkuisen, en hennonut ruveta kirittämään laihaa väsynyttä oriani enempää. Täällä on jännät säännöt joissa voi päätyä miinuspisteilla: jos ei osaa ampua qabaqia, on parempi laukata täyttä laukkaa ja päätyä nollille eikä edes yrittää ampua, jotta ei saa miinusta. Hullua. Eka korealainen menikin jännästi, osuin ekaan ja tokaan tauluun taulun reunaan, ei pisteitä. Sen jälkeen tapahtui kummia: ennen viimeistä kisarallia näimme että joku istuu radalla tuomariston edessä ja siellä on kauhea kalabaliikki. Kalabaliikia kesti kokonaiset 45 minuuttia, jonka ajan odotimme nuoli nokitettuna valmiina lähtemään viimeiselle kiekalle, auringon porottaessa niin että varjossa oli noin 28 astetta: voitte kuvitella mitä se oli pilvettömän taivaan alla auringossa. Kukaan ei tiennyt mitä tapahtuu, turkkilaiset juttelivat keskenään turkiksi mutta me ei-turkkia-puhuvat olimme tietämättömiä.
Köpötin hevosellani kysymään että mitä hittoa täällä tapahtuu ja kävi ilmi, että mongolialainen kisaaja reklamoi eilispäivän pisteistään. Tuomaristo yritti sanoa että okei ymmärrän mutta yritetään ratkaista tämä myöhemmin -nyt on vielä ryhmän 2 viimeinen kisaralli käymättä. Mutta ei, rouva istui radalla eikä suostunut hievahtamaan ennen kuin he suostuivat käsittelemään asian. Lopulta tuomaristo myöntyi että okei, ehkä tapahtunut virhe, ja sen jälkeen he päättivät pitää siinä kohtaa eilisen päivän palkintojenjaon (….) meidän odottaessa viimeistä rallia tuskaisen hikisenä kuumassa auringossa. Tässä kohtaa otti päähän jo niin kovaa että otsasuoni tykytti. Yritin käyttää kiukun radalla ja osuinkin ekaan ja tokaan tauluun ihan ok pisteille, viimeinen meni täpärästi ohi. Heppakin kulki 100 m radan 10,3 s joten en saanut kuin pikkuisen miikkaa.
Tässä kohtaa olin tosin jo niin kypsänä että ei paljon kiinnostanut pisteet. Lopputuloksissa olin jotain 52/75: qabaqin miinuspisteet eikä pisteitä osumasta (prkl!) vievät sijoitusta 20 pykälää alemmas missä olisin muuten ollut.
Kannustin sitten muita ryhmiä ja näin paljon turkkilaisia tuttuja jotka tulivat katsomaan kisaa. Shoppailinkin vähän. Ryhmiä oli 9, joten päivä oli pitkä. Ihan lopuksi siellä oli girit-show joka ei kylläkään ollut giritiä vaan jotain muuta, sekavaa tolskaamista ja hevosten kiusaamista… Sännättiin takaisin hotellille jonne Mihai oli saanut kyydin jo aiemmin, ja loikkasin uima-altaan veteen valon nopeudella. Napostelimme eväitä altaan reunalla aurinkotuoleissa pötköttäen ja reflektoimme tapahtunutta – kaikki olivat enemmän tai vähemmän pettyneitä ja kiukkuisia koko kisaorganisaation sekavuudesta. Mikään ei toiminut. Mikään. Ainoa kiva juttu oli nähdä kansainvälistä perhettä, vanhoja ystäviä ja tavata uusia. Siinä se sitten olikin.
Aloimme sumplia porukalla kyytiä takaisin Istanbuliin, koska meillä oli lento tiistaina kahdelta päivällä ja olimme aivan varmoja ettemme ikipäivänä pääsisi lennolle jos matkustaisimme vasta tiistaina aamulla. Matkaa oli noin 380 kilometriä mutta lukuisine ”mulla on pissahätä”- pysähdyksineen matka kestäisi taas 7-8 tuntia. Noin 25 ihmistä halusi lähteä jo maanantaiaamuna joten saimme ylipuhuttua järjestäjän fiksaamaan meille kyydin Istanbuliin joka lähtisi 0930 aamulla. Toivottavasti.
MAANANTAI
Taas tunnin myöhässä saapuneen aamupalan jälkeen bussi oli sentään ajoissa. Tungimme itsemme ja tavaramme vanhaan paikallisbussiin ja aloitimme matkamme kohti Istanbulia. Pysähdyimme heti ensimmäisenä toki Sindirgin kaupungintalolla ottamaan kuvia yhdessä pormestarin kanssa, ”only five minutes” olikin sitten noin reilu tunti kuten yleensä. Matka jatkui kuitenkin mutta kesti lopulta niin kauan, että saavuimme Istanbulin laitamille vasta melkein viideltä iltapäivällä. Emme olisi siis ikipäivänä ehtineet lennollemme jos olisimme matkustaneet etukäteen sovitusti vasta tiistaina aamulla…. Lisäksi kuski jätti meidät pikatien varteen kauas mistään metroista tai takseista, emme pystyneet hyvästelemään kunnolla porukkaa, vaan yritimme tahoillamme pärjätä kuka mitenkin isojen kapsäkkiemme kanssa. Mihai pystyi töin tuskin raahaamaan omaa laukkuaan kipeällä selällä, emmekä löytäneet mistään taksia. Lopulta eräs paikallinen auttoi meitä google translatorin kanssa löytämään paikallisbussin josta piti vaihtaa raitiovaunuun ja se olisi sitten kävelymatkan päässä hotellistamme.
Tunnin matkaamisen jälkeen saavuimme perille ja wow, hotelli oli tosi magea! Se oli Euroopan puolella Istanbulia, lähellä siltaa, tosi hieno iso huone. Olipa kiva ottaa lämmin suihku (kisahotellin homeisesta suihkusta ei tullut yleensä kuin kylmää vettä) ja nukkua ihan oikeassa kunnon punkassa.
Kävimme illalla vielä ison Istanbuliin yöksi jääneen porukan kanssa sightseengilla ja syömässä varsin kivassa ravintolassa, kukkulan päältä kattoterassilta oli mahtavat näköalat. Kyllä uni maittoi!
Tiistaina nappasimme taksin kentälle ja lensimme kotiSuomeen.
Päällimmäisenä jäi valtavan ristiriitainen tunne: oli tosi kiva nauttia Turkin auringosta kylmän kevään jälkeen ja ennen kaikkea nähdä ihanaa kansainvälistä perhettä, mutta kaikki muu olikin sitten aivan kamalaa.
Lisäilen kuvia jahka saan niitä kuvaailta, muuten näihin kuviin ja tunnelmiin!
Katariina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti