Rinsessan päiväkirja, tammikuu

Viu vaan täältä lumen keskeltä!
Nyt se talvi sitten tuli, hilmuinen määlä lunta. Ensin vähän jänskätti, voiko siinä kävellä normaalisti, mutta ihan hyvin voi! Ja voi myös piehtaroida ja hangata kutisevaa selkää, ai että se on kivaa.

Täällä kävi joku täti, jolla oli rapisevia papereita ja jotain instrumentteja. Kuulemma "tunnistettiin", no eiks nämä ymmärrä että mä olen hevonen?! Pitääkö sitä varten erikseen joku ekspertti tänne pyytää. Jestakkoo nämä suomalaiset ovat omituisia. No, kuulemma olen nyt sitten tunnistettavasti hevonen, hieno homma.

Vähemmän hieno homma oli, että meitsi raastettiin julmasti heinäkasalta tässä yks ilta, ja pihalla odotti Taksi. Alkoi ihan jännittämään, mihin mennään? Kävelin rohkeasti siltaa ylös, mukana oli toinenkin tyttöhevonen, mutusteltiin siinä heiniä ja rupateltiin matkan ajan. Perillä odotti iso Talo, jonka vieressä oli aitaus. Aitauksessa juoksenteli jotain hassuja eläimiä jotka viskoivat takajalkojaan villisti ilmaan, mikä lie jumppavartti siellä oli meneillään. No, me mentiin sisälle sinne Taloon, ja siellä oli ihanan pehmeää hiekkaa ja valoisaa ja kivaa!



Seinille ne olivat ripustaneet jonkun hevosen kuvia, joka oli ihan saman näköinen kuin minä... ihme juttu! Kävin kurkkimassa niitä kuvia, ja ne liikkuivatkin! Yritin myös sännätä kuvan läpi toiselle puolelle, jos se olisi ollut madonreikä takaisin Portugalin lämpöön? Tai johonkin toiseen ulottuvuuteen jossa on lämmintä ja rajattomasti pomotettavia kanssahevosia? Mut ei. Löin otsani kuvaan pari kertaa, ja totesin, että parempi olla yrittämättä.

Sitten sinne taloon tuli jotain ihmisiä, ja ne söivät keksiä, minäkin otin yhden. Mami ja se-joka-tuo-ruoat kantoivat taloon värikkäitä puisia juttuja ja tekivät niistä epämääräisen hökötyksen, ristikon. Muistelin että portugalinmami oli tehnyt samantyyppisiä juttuja, ja niistä piti hypätä yli. Syytä en ole tähän päivää mennessä keksinyt, ihan turhaa hommaa, mutta hyppäsin siitä kuitenkin omatoimisesti kerran kokeeksi. Hupskeikkaa ei tuntunut missään. Tylsää lähinnä. Mutta se mun kaveri, kun oli mukana, meni yli uudestaan ja uudestaan, ja ne vielä nostivat sitä päällimäistä puuta, ja aina vaan se meni yli! Aika taitavaa. Minä vaan tyydyin juoksemaan ympäri ja ympäri, tuuli suhisi korvissani, kuvittelin olevani aavikolla. Hiekkaa ja kaikkea!

Kävin myös mönkimässä siellä hiekassa, ai että se oli pehmoista ja kuivaa. Mami nauroi, että olinpa tosi tyylikäs, kun hieman hikistyneeseen (hitsi unohdin laittaa rexonaa) karvaani tarttui kaunis ruskea kuorrutus... Mutta se oli sen arvoista!


Sitten kun aikamme säntäiltiin pitkin Taloa ja se kaveri loikki puukeppien yli riittävästi, saimme takit päälle ja lähdimme kohti kotia. Tosin kaveri olisi halunnut jäädä Taloon, mutta se-joka-tuo-ruoat patisti sen kyytiin ja mä loikin perässä. Nälkäkin oli jo, eihän nyt yhdellä keksillä pitkälle pötki, kaloreitakin kului ainakin miljoona siellä juostessa, huh!

Maanantaina 29.1. täytin kaksi vuotta, ajatelkaa, olen jo Iso Tyttö! Mami uhkaili, että joudun töihin vielä keväällä, joidenkin pitkien ohjien kanssa. Töihin? Pitkien? Ohjien? Kuullostaa tosi pahalta, minähän olen kuitenkin vasta varsa hei... Tai siis en ole... kun Iso Tyttö... mutta en niin iso... tai siis... äh, mitenkähän tästä luikertelisi. No, ehkei se ole niin paha juttu, laisinkaan.



Rinsessan hovikuvat: vilukko.net

Prinsessan Päiväkirja

HRM:n poistuttua kuvioista, päiväkirjapotilaan paikan ottaa toinen aatelinen, Portugalilainen Prinsessa ;-)


Köh. Hirnh. Äiti antoi kynän ja paperia ja käski kirjoittaa ajatuksia paperille, se on kuulemma terapeuttista. No perhana terapiaa tässä tarviikin, kaikkeen sitä piäni varsa joutuu varhaisella iällä!

Aloitetaan alusta. Putkahdin maailmaan tammikuun lopussa 2005, eli olen nyt.. yy... kaa... kaksi vuotta vanha (kamala kun aika menee nopeasti, kohta kuulemma vaihtuu hampaat!? Sattuuko se?!). Äitini, Iso Valkoinen, hoivasi minua hellästi ja nautin Portugalin lämpimästä keväästä. Kaikki meni putkeen pari vuotta mutta sitten nämä ryökäleet keksivät laittaa minut jättimäiseen taksiautoon, jossa oli muitakin abduktion uhreja, ajattelin jo että nyt sitä mennään johonkin hevoselle sopimattomaan paikkaan. Vaihdoin muutaman kerran Taksia ja näin patonkia syöviä ranskalaisia hevosia, jotka suunnittelivat esteratoja yökaudet karsinoissaan ja päätään omituisesti pitäviä hollantilaisia hevosia ja isoja saksalaisia jotka hirnuivat hirveän hitaasti ja rumalla murteella. Tunsin oloni jo hyvin kylddyrelliksi, mutta hukkaan meni sekin sivistys - keikkuvan laivamatkan jälkeen auton ikkunasta näkyi vain mustaa lättänää ja kauheasti puita. Vihdoin taksini kurvasi jonkin tallin pihaan, jossa oli aamuhämärissä silmiään siristeleviä kanssahevosia. No, tallissa oli onneksi ruokaa ja juomaa, jäin odottelemaan koska lähdetään seuraavalle etapille. Seuraavaa etappia ei tullut?! Vaan meitsi tuupattiin kylmästi johonkin systeemiin, jossa oli muitakin hevosia, niinku samassa isossa karsinassa, josta pääsi ulos. Carago, mitä tämä tarkoittaa?! Satoi vielä vettäkin ja oli kylmä kuin kotiseutuni vuorilla pahimpaan talviaikaan. Koska se seuraava matkaanlähtö olikaan, apus, aurinkomatkat!

No, eihän sitä seuraavaa matkaa tullut. Jättivät tänne pienen raukan. Kanssahevoseni kertoivat minulle, että tämä on Suomi, joulupukin maa, jossa on talvella lunta ja kesällä karhuja. Mutta että nyt on outo vuosi ja voi olla talvella karhuja ja kesällä lunta. Voi apua! Onneksi löysin heti ystäviä, vaikka ne ovat kovin karvaisia. Eikä tämä nyt hassumpaa ole, mutta ihme tapoja näillä suomalaisilla! Esimerkiksi lattialle levitetään ruokaa, ja muut makaavat sen päällä. Hei eikö teidän emo ole sanonut, että ruoalla ei saa leikkiä?! Ja mitä tuo valkoinen kylmä mönjä on, jota tulee taivaalta. Ihan turhaa. Ja maa menee kylmäksi ja kavio liusuu, ja turpakarvat jäätyvät könteiksi. Ja ihanan sileä silkkiturkkini on kasvanut kamalan paksuksi! (no mutta portugalilaiset naiset kuulemma ovat karvaisia)


Ja ai että me saatiin ihana lahja siltä joulupukilta! Iso hässäkkä jossa on sikapaljon herkkuruokaa! Aina! Sempre! Ne täyttää sitä aina vaan vaikka kuinka yritetään tyhjentää. Noi muut vähän pelkäsi ensin, että mikä toi juttu on, asuuko siellä leijona, mut ei kai nyt tuommonen pelota kaltaistani siniveristä maailmanmatkaajaa. Sitäpaitti mun suvussa on sotahevosia ja härkätaistelijoita, että mitäs yhdestä metallihäkkyrästä. (tällä on silti vissiin turha lesota, toi paikallisväestön edustaja kertoi että senkin suvussa on sotahevosia, rispekt) Se sapuska on kuitenkin nannaa, semmosta semimärkää, pehmeetä, naminami! Ja niitä oransseja pitkuloitakin saa, kun on karkkipäivä. Kerran menin kyllä halpaan ton karkkipäivän suhteen, uusi äiti tuli käymään ja sillä oli jotain kivaa rapisevaa. Ajoin muut pois, että mä saan äitin kaikki karkit, mutta sillä olikin matolääkettä! Carago! Yritin paeta paikalta ja luikkia muiden taakse, "ottakaa vaan mä sain jo, se on tosi herkkua", mutta ei ne ollukkaan niin tyhmiä, pahus. Mami ruuttasi ne väkisin mun kurkkuun, yäk, äiti ei saa! Onneksi sain heti perään vähän näkkileipää, jää meinaan tosi paha maku suuhun tosta, ihan kirjaimellisesti. Ootteks kokeillu?! Saisko siitä vaikka omenanmakuista versiota?

Uudessa kodissa on kaikkea jännää, esimerkiksi The Ovi, A Porta, josta tulee kivoja asioita, niinko ruokaa. Siellä on pakko olla jotain Hienoa, ja olen yrittänyt sitkeästi tunkea katsomaan, mihin A Porta johtaa. Harmi vaan että se on kovin pieni, ja tehty näille kaksijalkaisille palvelijoille, enkä meinaa millään mahtua siitä. Pääpalvelija ei tykännyt ajatuksesta ja ajoi minua pois, voi että harmitti. Pukitin. Palio. Yritin oikein ottaa vauhtia, jos mahtuisi paremmin, mutta ei, ei mahdu. Täytyy yrittää miettiä miten saisin suurennettua oviaukkoa. Hmmm.

Lapset leikkii, tietty, ja mullakin on lelu. Se on karvainen ja pieni, ja sen peffan päällä on kiva lepuuttaa turpaa. Ja sitten mulla on pallo, A Bola, noi aboriginaalit vähän pelkää sitä ja on kiva vierittää se niiden jalkoihin ja katsoa, kun ne hyppää :D

Olen nähnyt pihassa Taksin, mihinkähän sillä vois mennä. Kuulemma pääsen kyytiin tässä lähiaikoina, mutta eivät kerro mihin?! Täytyy yrittää olla kiltisti, ettei sinne-jossa-tuhmat-varsat-laitetaan-vakuumiin, semmonenkin kuulemma on, järkyttävää. Mutta minä olen kiltti, ja minä pääsen varmasti johonkin kivaan paikkaan. Ehkä sellaiseen niinku isoon taloon jossa on lattialla hiekkaa ja jossa voi juosta niin paljon kuin jaloista pääsee. Se olisi kivaa.

.

Tutkimusretkiä Iberian niemimaalle, osa II

Terveisiä vaakasuoraan taipuneen palmupuun varjosta...

Mikähän siinä on. Aina, kun astun jalallani Espanjan armoitetulle maankamaralle, kohtaan extriimejä sääilmiöitä. Sataa mahdottomasti, tuulee hurjasti, tai on käsittämätön helle. Tällä kertaa tuuli niin että tukka melkein lähti päästä ;)

Teimme muutaman iberialaisista hevosista kiinnostuneen ladyn kanssa pikaisen ekskursion Espanjaan marraskuun lopussa. Suuntasimme Madridin humusta maaseudulle Portugalin rajalle, ja kohtasimme jos jonkinlaisia kaviokkaita ja hevosihmisiä. Euroopan syrjäisessä kolkassa asiat ovat usein äärimmäisiä: nytkin kävimme mm. kattokruunuin varustetussa tallissa jossa seisoi monen sadan tuhannen euron arvosta kalliita mutta melko keskinkertaisen oloisia siitoseläimiä (perhanan värijalostajat!), sekä tuppukylässä pikkutallilla, jossa kanojen ja epämääräisen moskan ja roskan keskeltä löytyi todellinen helmi, isännän ylpeys, herra ja hidalgo. Kaikki ei aina ole sitä, miltä ensin vaikuttaa.

Samaan aikaan olisi ollut SICAB jonka autuaasti unohdinkin, eikä muu seurue sinne olisi jaksanut raahautuakaan, mutta ensi vuonna pitänee ottaa ohjelmaan tuokin tapahtuma. Tarjolla on vuosittain tuhansia toinen toistaan upeampia PRE hevosia, Espanjan mestaruudet ja vähän maailmanmestaruudetkin, kun paikalle tulevat myös meksikolaiset ja jenkit parhaine hevosineen.

Kävimme myös tervehtimässä vanhaa ystävääni eräällä estetallilla, ja taas totesimme miten haluttua työvoimaa suomalainen hevosten ystävä onkaan: hetken ratsastettuamme ja hevosia hyysättyämme pienen ryhmämme jäsenet saivat heti työtarjouksia hevosten parista! Meidän piti päästä ratsastamaan tuolla estetallilla enemmäkin "tavallisilla ratsuhevosilla" mutta päivä oli niin myrskyinen, että normaalitkin peeveet muistuttivat spiidiä vetäneitä oravia siinä määrin, että osa porukasta päätyi hinkkaamaan vaan yhtä rauhallista ruunan rutkua tuulen keskellä. Hyppääminen ei tullut kuuloonkaan, kun esteet kaatuilivat itsekseen. Huh!

Käsitykseni pre:stä rotuna vahvistui entisestään. Näimme mm. kuvassa olevan kolmivuotiaan oriin, jolla oli ratsastettu vain muutaman kerran, ja se oli täysin rauhallinen koko ajan ja työskenteli rentona ja luottavaisena, osasikin jo enemmän kuin moni kotisuomessa ratsastettu vuotta vanhempi ratsukollegansa. Samoin toisessa kuvassa oleva kolmevuotias tamma, joka oli vasta lassottu puolivillistä lapsuudestaan, toimi ratsastajan alla kuin kello, vaikka ratsastuskerta oli vasta neljäs. Uskomatonta. Ja hieno taidonnäyte kouluttajalta!


Matkakumppanini pääsivät kokeilemaan myös todellista satuhevosta, 5-vuotiasta oria Caracol, jonka tapasin jo kesäkuussa edellisellä reissulla (tsekkaa tutkimusretkiä iberian niemimaalle osa I), mutta jonka nimeä en muistanut. Caracol polveutuu ikivanhoista kartusaanilinjoista; tämänkaltainen hevostyyppi on ollut hyvin samanlainen jo tuhansia vuosia. Kartusaanihevosia ei ole enää turhan paljon olemassa, ja jäljellä olevat hyvät yksilöt ovat kalliita ja arvostettuja. Caracol on tyypillinen linjansa edustaja: esteettisesti hurmaava, energinen, hyvin nöyrä, erittäin älykäs ja itseään säästelemätön voimapesä. Tämä vitivalkea ori osasi nuoresta iästään huolimatta jo runsaan joukon erilaisia "temppuja", kuten piaffia, passagea, piruetit ja espanjalaisen käynnin. Hevosen ratsastaja kehui, että ori oppi jo kolmevuotiaana piaffin, itsestään, ja pystyi tekemään sitä täysin rentona pitkiä pätkiä. Tämä ori, kuten monet muutkaan kartusaanit, eivät kuitenkaan ole varsinaisia urheiluhevosia, se ei pystynyt lisäämään liikettä juuri lainkaan eteenpäin, vaan liikkui hyvin voimakkaasti ylös ja alle. Loistava barokkihevonen ja hyvässä mielessä temppukone, siis. Caracol tarjosi meille upeita elämyksiä siitä, miten hevonen voi olla täynnä energiaa ja räjähtävää voimaa, ja silti niin herkkä, että pyörryttävää energiaa pystyi säätelemään melkein pelkän ajatuksen voimalla. Kiitos, Caracol!

Tässä teille videoita ihmeteltäväksi:

Caracol
Maaseudun helmi
Elämys

Jälkimaku matkasta on tällä kertaa hedelmäinen, nahkainen, pyöreä olematta pallo, lämmin, notkea, paahteisen kahvinen ja pehmeän mausteinen. Kippis ja cheers vaan teillekin!








(Tarina ja kuvat julkaistu matkalaisten luvalla)

Kun oma hevonen ei tunnu omalta?

Paska reissu mutta tulipa tehtyä?

Ostitko hevosen, kun kaveri/valmentaja/myyjä/sisko suositteli? Onko hevonen kaunis kuin karamelli, kiltti kuin lammas ja älykäs kuin Einstein, mutta se ei vaan ala tuntumaan omalta?

Don't worry honey, tässä veneessä on monta muutakin enoa jotka ovat putoamaisillaan. (tässähän keksii vallan uusia sanontojakin samalla) Hevonen on niin kallis investointi, että kannattaa miettiä - ei vain kaksi vain jopa kolme tai neljäkin kertaa, sutaisetko nimesi kauppakirjaan ja suuntaat kotiin uuteen kavioliittoon. Jos kuitenkin havahdut tehneesi omituisen ostoksen, älä huolestu, tilanteeseesi saattaa olla lääketieteellinen selitys!

Ennaltaehkäisy on helpompaa kuin hoito! Tunnista oireet ajoissa... Kuulutko riskiryhmään? Onko sukulaisillasi virheostohevosia ennen viidettäkymmenettä ikävuotta? Käytätkö paljon lapsesi Hevoshullua? Keräilitkö lapsena My Little Ponyjä? Piirteletkö kokousmuistion reunuksille hepan kuvia? Oletko addiktoitunut hevosnetti.comin selaa ilmoituksia - osioon? Päivitätkö hevostalli.netin markkinoita viiden minuutin välein, jos siellä vaikka olisi The Hevonen? Selaatko viikottain läpi kaikki merkittävimmät yksityiset myyntisivustot? Nauratko Ruutsalon heppajutuille nyökytellen/kauhuissasi? Kyseletkö tallikavereiltasi, tietävätkö he myytäviä hevosia? Sinulla on selkeä Hevoskuume, Febris Equus.

Febris Equus on laajalti levinnyt ja yleinen oireyhtymä, jonka
taudinkuvaan kuuluu hevosmyyntipalstojen neuroottinen selailu, hevostavaran kerääminen nurkkiin ("ostan aina kokoa 145 ja 13,5, ne menee niinku kaikille"), äkillinen säästämisvimma, käyttöluottojen korkojen vertailu, tallipaikkojen kiertely ja nurkissa nuuskiminen, sydämentykytykset ja hallitsematon hikoilu aina kun kisaradalla tai telkkarissa on joku ihqu heppa, ajan ja tilan tunteen heikentyminen tylsissä tilanteissa joihin liittyy em. heppojen piirtelyä ja lempihevosen (joka kuulemma tulee myyntiin) nimen kirjoittelua. Oireyhtymä ei katso ikää eikä sukupuolta, mutta se iskee yleisimmin 15-50 vuotiaisiin naisiin.

Tämä oireyhtymä ei ole lainkaan niin viaton, mitä voisi äkkiseltään ajatella. Febris Equus saattaa aiheuttaa yöunien menetystä, taloudellisen tilanteen romahtamista, perheen sisäisiä ristiriitoja, neuroottista oireita hevosen hyvinvointiin liittyen ja erilaisia sydänsuruja ja masennusta. Parhaimmillaan Febris Equus saa kuitenkin aikaan hurmiota ja ekstaasia, vaaleanpunaisia laseja, ja pitkäikäisiä onnistuneita kavioliittoja.


Febris Equukseen auttaa yleensä vain yksi keino: ostaa oma hevonen. Lievissä tapauksissa oireyhtymä saattaa helpottua jo vuokrahevosen tai jopa pelkäin hoitohevosen hankkimisesta, tai ratsastuskoulutunneilla käymisestä. Pahaksi päässyt Febris Equus ei kuitenkaan ole leikin asia, ja siihen ei auta kuin hevosen ostaminen. Jos oireyhtymä on kuitenkin edennyt pakonomaiseen tarpeeseen hankkia mikä tahansa hevossukuun kuuluva elukka, jossa kädet hikoaa nettien myynti-ilmoituksia selatessa ja terve järki kaikkoaa kuin kannettu valo hölmöläisten tuvasta, seuraukset voivat olla huolestuttavia. Febris Equus- potilas ostaa tyypillisesti ensimmäisen, tai ainakin sen toisen hevosen, josta hän on soittanut myyjälle. Hän hurmaantuu hevosen viehkeästä ulkonäöstä, sen miellyttävästä luonteesta, kauniista satulahuovasta, lakatuista kavioista, tallin pikku varpusista, ja kukkasista jotka kasvavat maneesin seinustalla... Hän on valmista tavaraa, ja ennen kuin potilas huomaakaan, hän hymyilee typertyneen näköisenä kauppakirja ja riimunnaru kädessään.

Febris Equus on verrattavissa sinkuilla esiintyvään Febris Hommeen, mieskuumeeseen. On pakko saada jostain joku, mutta seuraavana päivänä on typerä olo ja hävettää. MIKSI minä tuon menin hankkimaan. Sitä toivoo, että se siitä suttaantuu. Joskus se suttaantuu oikeinkin hyvin, ja (k)avioliiton osapuolet tottuvat toinen toisiinsa, ja alkuhävetys laantuu, ja voi jopa todeta, että on se ihan kiva ja hyvä. Mutta mitäs jos näin ei käykään? Jos hevonen tuntuukin omituiselta ja väärältä? Jopa monen kuukauden kuluttua? Mutta kun se tuntui niin kivalta siellä myyjän luona... Kannattaako maksaa puoli tonnia kuussa siitä, että saa väkisin raahautua kuran keskelle hoitamaan ja ratsastamaan joka juuttaan päivä elukkaa, josta ei edes pidä? Mutta kun se on niin hieno ja kaunis, ystäväsi hokee. Niin, mutta kun minä en pidä siitä! Alat tulla jo vainoharhaiseksi, ja kuvitella että hevonen juonii jotain pääsi menoksi ja sekään ei pidä sinusta. Älä katso minua noin! Ehkä se tietää, miten lähellä se on myyntisivuille joutumista. Luettavaksi, selattavaksi, toisten Febris Equuksien kynsiin.

Talliturinat ja Neiti Koo ehdottavat, että myy se. Lapikasta, niinkuin eräällä kultivoituneella foorumilla sanotaan. Hevosia on maailma täynnä. Mutta ennen kuin ostat seuraavan, kokeile pientä helpotusta uudestaan uhkaavaan Febris Equukseen:
mieti, kuinka monta euroa kuussa Poni vie ja syö (ja paskantaa)?
Kuinka monta tuntia vietät tallilla joka viikko? Kuinka monta tuntia tästä letkutat turvonnutta jalkaa, puhdistat hokinpolkemia, talutat ontuvaa tai ähkyilevä hevosta? Kuinka monta kertaa et ehdi ratsastaa lainkaan, kun palaverissa meni niin pitkään ja talli menee kiinni yhdeksältä ja hevoselta puuttuu kenkä? Kuinka monta kallista bucasin loimea tarhakaveri on repinyt talven aikana? Kuinka monta kiloa porkkanaa raahaat corsan perässä raviradalta? Kuinka monta kertaa jätät teatteri-illallisen väliin, kun Ponin kakasta pitää ottaa hiekkanäyte tai Ponin valmentaja tulee katsomaan sen avotaivutuksia? Kuinka monta etelänmatkaa saisit Ponin kuluilla vuodessa?

Then again, olisipa tylsä elämä.

HihihS

Kelejä pitelee.

Vaikka sitä joka vuosi sitä vannoo, että tänä vuonna en kyllä menen HIHSiin kun ne liputkin vaan kallistuu ja expo kutistuu, sitä jotenkin kummasti löytää itsensä ylihintainen tapahtumaruoka kädessä, tunkemassa kympin kouluraippa repussa huitovien vaahtosammutinten keskellä kaiken maailman tuikitarpeettoman tavaran perässä ja hurraamassa kun Sebbe selvittää radan yhdellä pudotuksella. Jeii. Miten tässä aina käy näin?

Taitaa olla niin, että HIHS on jo käsite, must-go, paikka jossa tavataan ystävien lisäksi ne kerran vuodessa moikattavat ja kahdessa minuutissa kuulumiset vaihdettavat tutut ja tutuntutut ja ne jotka näyttävät tutuilta mutta nimi ei tule mieleen sitten millään. "Mitä kuuluu" - "Onko sulla se vanha tamma vielä - eiku jaa se olikin nuori ruuna niimpä joo -"... ja taas jatketaan matkaa miettien, kukahan sekin mahtoi olla.

Voisi luritella rivikaupalla miten tylsäksi väliaikaohjelmat ovat muuttuneet ja miten expo on kutistunut ja miten liput ovat melko kalliit (elämä on) mutta koska kaikki tietävät sen jo joka tapauksessa, antaa olla. Olisin voinut kuitata koko homman otsikolla HIHS, kyllä sä tiedät, eli tämä taitaa olla vahva kandidaatti vuoden turhin postaus-kisassa? :P

Seuraavaksi pääseekin tutustumaan, miten homma hoituu naapurimaassa, Globen vi ses snart! ;-)