perjantai 31. toukokuuta 2024

Oodi Onnille



Onni, rakas Punainen Lentokoneeni... 


Me tunnettiin jo pitkään. Muistan kun näit sinut ensimmäistä kertaa: ajattelin että mitä hulluuksia sinun omistaja oli mennyt tekemään, ostanut tuollaisen pöhkön punaisen epäluuloisen helikopterin! Jännitit ja paheksuit kaikkea, olit aika merkillisen näköinen ja käyttäytymisesi oli kovasti erikoista. “Mutta ootapa kun näet miten Onni hyppää!” Näin videoita maastoesteiltä ja ymmärsin, miksi. 


Olit aika erikoinen tyyppi. Moni ei sinua ymmärtänyt, mutta exäsi kera hyppäsitte jopa kansainväisellä tasolla kenttäkisoissa pitkin Eurooppaa. Olit tosi kaunis ja ihailin sinua ja atleettisuuttasi lievästi kauhunsekaisin tuntein - olit tosi notkea myös silloin kun ratsastajasta piti päästä eroon tai halusit jotain.  Sinä et ollut hevonen jota käsketään ja simputetaan: sillä keinoin olisi päässyt TYKSiin kaikkiin laitteisiin. 

Kului muutamia vuosia. Tässä välissä tiemme erosivat hetkeksi, kunnes kohtasimme uudestaan. Sinulle oli sattunut kauhea tapaturma laidunkaverin potkaistessa alaleukasi tuhannen kappaleiksi. Sinulla oli tapana päsmäröidä ja puuttua toisten hevosten tekemisiin ja menemisiin, niin en toisaalta ihmettele - silti, aika kauhea tapaturma. Sinua hoidettiin EKKlla ja sen jälkeen pitkään kotona, ja selvisit siitä vastoin kaikkia todennäköisyyksiä. Etsit uutta kotia, ja päätin että jos annat minulle tarhasta kiinni ja päästät selkään, voit tulla meille. No näinhän siinä sitten kävi toki. 


Suunnittelin, että voisimme harjoitella yhdessä ratsastusjousiammuntaa, akateemista ratsastustaidetta maasta ja selästä, pieniä esteitä, käydä maastossa. Näitä teimmekin aluksi, mutta huomasin tosi nopeasti että et oikeastaan tykkää tehdä muuta kuin käydä maastossa ja tehdä maasta. Keskityimme sitten enemmän siihen. Siedit minulta kaikenlaisia ideoita, mutta et nauttinut niistä.

Kävimme paljon kävelemässä maastossa, välillä taluttaen ja välillä ratsastaen. Löysimme hyviä seikkailupolkuja ja ihmettelimme meren rannassa laivoja. Hyppäsit komeasti ojien ja kaatuneiden puiden yli, nautit maisemista ja sait välillä syödä ruohoa. Se meidän ensimmäinen vuosi yhdessä oli paras! 


Seuraavana keväänä alkoivat murheet. Et oikeastaan halunnut edes maastoon, tai siis ylipäänsä ratsastusta. Maastokävelynkin jälkeen näytit kipuilmettä. Sinua hoidettiin paljon, ja vein sinut tutkimuksiin: kaularangasta löytyi nivelrikkoa, jota olin epäillyt siitä asti kun näin sinut ensimmäistä kertaa. Silloin sitä ei vielä ollut näkynyt rtg kuvissa. Lisäksi leukanivelesi oli ottanut osumaa potkusta ja myöhemmin mietin että myös kieliluu oli todennäköisesti rikki. Sait Tildreniä ja ostin jopa oman laser-hoitolaitteen jolla hoidin sinua, omahoitaja kävi tekemässä akupunktiota ja kraniota ja hoidin sinua itsekin kraniolla.

Et silti halunnut enää että sinulla ratsastetaan, ja lopetinkin sen sitten. Sen jälkeen tulit halukkaasti tarhassa vastaan, jopa ravilla höristen! Keskityimme akateemiseen maastakäsinjumppaan ja suunnittelin tekeväni kanssasi akateemisen ritarikunnan ensimmäisen testin, “Groundwork & lungeing testin”. Osallistuimme klinikoille ja pääsimme viime syksynä jopa mestari Bent Branderupin kurssille mukaan. Olisin toivonut tekeväni testin siellä koska tiesin että hiekka tiimalasissa valuu tyhjiin mutta se ei toteutunut, omaopettajani mielestä pystyisimme parempaan, mutta tiesin että tämä oli viimeinen tsäänssi. No, ei se ole niin tärkeää.

Sinulla oli kaikenlaisia muitakin vaivoja riesanasi. Lonkkasi oli murtunut jo pikkuisena ja siitä puuttui kokonaan toinen lonkkakyhmy. Selkäsi oli tosi lyhyt ja hassun mallinen, ja siinä oli vähän kissingspines-ongelmaa. Sinulla oli aika ajoin immuunivälitteinen keratiitti silmissäsi, ja toisessa silmässä oli arpikudosta tästä. Hampaasi olivat aika huonot ja niitä oli paikattu ja hoidettu urakalla, mutta kariesta alkoi tulla taas lisää. Huuhdottiin suuta, jumpattiin ja hoidettiin.

Muutimme vuosi sitten uuteen kotiin ja se oli sinulle vähän rankka paikka. Rakastat rutiineja ja inhoat muutosta, ja nyt muuttui taas moni asia. Talvi oli pitkä ja kauhea: 8 kk kylmyyttä ja vettä kaikissa olomuodoissaan, kärsimme kaikki. Talven aikana sinussa tapahtui muutos: et halunnut enää lähteä edes maastakäsin kävelylle tai pienelle jumpalle. Muutuit happamaksi, ja näytit minulle usein kipuilmeitä kasvoillasi. Olit muille hevosille aika kärttyinen. Välillä leikit Murkun kanssa joka ilahdutti minua. Et ole ennen leikkinyt samalla tavalla, mutta Murkku sai sinut leikkisäksi.

Kerroit minulle kevään ja kesän tullen (tänä vuonna ne tulivat samaan aikaan), että on aika. Minulta kesti hetki sulattaa tämä, ennen kuin tein päätöksen ja varasin ajan. Laitoin sinut vahvalle kipulääkkeelle. Kasvojesi ilme suli ja sinusta tuli uudestaan seurallinen ja rento. Mutta vain sillä vahvimmalla hermokipulääkkeellä. Mietin jo hetken, voisiko sinua vaan lääkitä tukevasti jonkin aikaa ja pitää seuranani, mutta sehän olisi ollut kauhean itsekästä. Ei sinun parhaaksesi laisinkaan.

On tullut aika. 


En päässyt oppimaan kanssasi esteratsastusta, kouluratsastusta enkä sitten lopulta muutakaan ratsastusta, ja tiemme jäi pahasti kesken myös akateemisen ratsastustaiteen maastakäsinjumpan saralla, mutta opin sinulta Onni rakas paljon muita asioita. Hevosenlukutaitoa, arvostusta, hienovaraisuutta. Hillittyä eleganssia. Pieniä eleitä. Suuria seikkailuja pitkin Raision metsiä. Opetit myös oppilailleni paljon tärkeitä asioita teistä hevosista ja kommunikaatiosta. Oppilaani saivat päästä kokemaan minkälaista on tehdä sulkutaivutusta nostamalla vähän sormea ja kääntämällä omaa lantiota. Oppilaani näkivät valitettavasti tämän alkukesän aika myös, miltä näyttävät erilaiset kipuilmeet ja välttelevä käyttäytyminen. 

Olen ihan hirmuisten kiitollinen, ja hirmuisen surullinen, rakas Onni. Tuntuu että matkamme jäi kesken. Minun matkani jäi kesken. Sinä olit jo valmis. Sinä ilmaannuit kun tarvitsin opettajaa, ja nyt ehkä koit että sinä olet leiviskäsi hoitanut ja viestikapula on annettu näille muille hevosille. Auroralle ja Murkulle lähinnä varmaan. Aurora koettelee mamman hermoja ja jalostaa luonnetta. Olet opettanut Auroran hyvin. Aurorakin paheksuu jo kirkastakkisia spandex-lenkkeilijöitä ja vaalii Rouvaratsastuksen ylevää ideaa ja vaatii aamuteensä tulikuumana ilman mausteita. 

Vietimme viimeiset päivät rennosti. Halusin että saat olla laitumella kavereidesi kanssa. Syötiin porkkanaa ... ja omenaa ja sokerisia herkkuja joita et muuten ole saanut hampaiden takia. Siliteltiin. Et yleensä tykkää kosketuksesta mutta nyt tukevassa gaba-pöhnässä sekin menee. Ehkä et tykännyt koskettamisesta kivun vuoksi? Kuinka kauan olit kipeä? Kuinka kipeä? Sinnittelitkö minun takiani ja sitä ennen exäsi takia? Annoit minulle paljon, toivottavasti minäkin annoin sinulle jotain arvokasta ja voit muistella yhteistä aikaamme lämmöllä. Annathan anteeksi kaikki virheeni ja virhearvioni, yritin parhaani. 


.


Tuli aamu. Kuuma helteinen aamu. On vasta toukokuu, mutta hellejakso on vellonut Suomen yllä. Laitumen pinta on kuiva ja lämmin jo heti kahdeksalta aamulla. Yleensä nukut pitkälläsi tähän aikaan. Syöt aamuheinäsi yhdessä ensin Auroran kanssa samasta kasasta ja kun Aurora käy juomassa, Murkku tulee samalle kasalle. Kaikki on kuten normaalisti; laulurastaan laulu kuuluu läheltä, leivoset visertelevät, pääskyt nappaavat paarmoja, on muuten hiirenhiljaista ja huumaavaan vihreää ja kaunista. 

Valmistelen kaikki tarvittavat asiat, ja eläinlääkäri tulee. Kaikki sujuu hyvin. Et haluaisi kaatua, mutta lopulta kellahdat kyljellesi. Kontrollifriikki loppuun asti. Pitelen sinua kun vedät viimeisen kerran henkeä tässä maailmassa. Silitän kunnes sydämesi lakkaa lyömästä, ja niin elävä, ihmeellinen ja lämmin kehosi alkaa tuntua kylmältä, elottomalta ja vieraalta. Olet poistunut. Vain maallinen työpukusi on jäljellä. Koristan sinut kukkasin ja otan vielä yhden kuvan. Päästän laumatoverisi hyvästelemään sinut. Yksi nuuskaisu, huokaisu, ja takaisin ruoholle. Teille hevosille tämä on niin luonnollista. Kyllä laumatoverit tiesivät että tämä hetki tulee, siitä oli puhuttu ja olitte varmasti tehneet keskenännekin surutyötä kun Onnin kunto heikkeni nopeasti. 


Päällimmäisenä tunteena jää kiitollisuus. Kiitos että olit elämässäni ja opetit minulle niin paljon. Laukkaa nyt kevyin askelin vanhojen ystäviesi luokse, he jo odottavat siellä jossain. Ei haittaa jos käyt välillä moikkaamassa, vaikka unessa. Minä tulen kaipaamaan sinua kovasti. Silkkistä turpaasi, tarkkaavaisia korviasi, kaikkia yhteisiä juttujamme. 



Katariina Cozmei 

One Wind 27.5.2006-31.5.2024



7 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos teille molemmille tästä matkasta jolla minäkin opin paljon. Ennen kaikkea rakkaudesta. ❤️

Anonyymi kirjoitti...

Hyvää matkaa sateenkaarimaahan Onni 💔

Anonyymi kirjoitti...

❤️

Ruskapeikko kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Anonyymi kirjoitti...

❤️

Anonyymi kirjoitti...

❤️

Anne kirjoitti...

Olitte parhaita seurata ❤️