Kentauri.

Kuran keskellä jotain ylevää vaihteeksi ;-)

Tiedättekö, joskus kun sitä ratsastaa pimeällä ja märällä kentällä, vaipuu ajatuksiinsa, "ehtisinköhän mä vielä postiin? Pitäisi tiskata... niin ja käydä tankkaamassa auto... pitäisiköhän se pestä samalla? Ääh, kurastuu heti kumminkin näillä keleillä" , havahtuu huomaamaan että perhana, mähän istun tässä rennosti ja ja hevonen on kuulolla, ja saattaa olla että pääsee ohikiitävään kentaurihetkeen.

Tänään kävi vaihteeksi niin, että hölkyttelin menemään eräällä testosteronia pursuavalla ratsullani, joka hyrräsi vähän kuumana ja hörhötteli kentän viereisessä tarhassa oleville ponitammoille, ja yritin vaan saada sen rentoutumaan ja kuulolle. Ympyrällä ravaillessamme hevonen tuntui yhtäkkiä epätavallisen rennolta ja letkeältä, ja kun hiukan kiristin omaa istuntaani syvemmälle satulaan ja oikaisin ruotoni, jotain merkillistä tapahtui. Hevonen asetteli pitkät vempulasäärensä syvälle runkonsa alle, nousi niskasta, kasvoi metrillä - huisi ylämäki-efekti oli valmis :D Hevonen oli hetken todella herkkä, rento mutta jäntevä, notkea, kuin äärimmilleen viritetty jousi, täynnä energiaa joka odotti suuntaustaan. Täydellistä kentauri-hetkeä kesti ehkä muutaman armollisen sekunnin, jonka katkaisi raa'asti ponitamman hirnunta. "Iiiihahana Orhi", se huusi selvästi.

Juuri tuollaiset ohikiitävät herkkuhetket saavat homman tuntumaan mielekkäälle. Jaksaa taas puurtaa mudassa ja tuiskussa, odottaen niitä muutamia kertakaikkisen täydellisiä hetkiä. Tätä lisää. :)

Aika Kallista... Elämä On!

Ratsastusta pidetään edelleen elitistisenä harrastuksena. Hevosista ja tallielämästä mitään tietämättömät tuttuni kuvittelevat usein, että Suomen ratsastuskoulut ja yksityiset vuokratallit ovat pullollaan hienoja eurooppalaisia rotuelämiä joita bättre folk rakennekynsitädit hoitavat burberryynsä kietoutuneina, käyvät kisoissa kaiket viikonloput ja siemailevat shamppanjaa jetset-meiningistä uupuneina. Glamouria! Euroja! Elitismiä! Vauhtia ja vaaraa!

Totuus on kuitenkin hieman toisenlainen. Kuka tahansa ratsastusta oikeasti harrastanut hymähtelee jetset-kuvitelmalle huvittuneesti, tai jopa hieman katkerasti. Glamouria... I wish! Todellisuudessa suurten kansanjoukkojen harrastama ratsastus on suorastaan edullinen ja arkipäiväinen harrastus. Suomen Ratsastajainliiton hyväksymissä ratsastuskouluissa pääsee harrastamaan hevostelua tunnin ajaksi, hintaan 14-30 euroa (hintahaitarin yläpäässä pk-seutu, kyllä maalla on mukavaa). Hintaan sisältyy harrastamiseen tarvittavat välineet eli hevonen varusteineen, fasiliteetit (kenttä, maneesi), intensiiviopetus koulutetun opettajan johdolla, tarvittaessa ratsastuskypärä, mahdollisuuksien mukaan myös muuta hevosopettelua, kuten satulointia ja hevosen hoitoa ennen ja jälkeen ratsastuksen.

Omia varusteita aloitteleva ratsastaja ei tarvitse juuri lainkaan - ratsastuksen saloihin pääsee sisään kumisaappaissa, verkkahousuissa ja mukavan hengittävässä ja lyhyessä päällystakissa. Ainoastaan kypärä (40e ->) ja hansikkaat (2e ->) ovat suositeltavia alkuostoksia. Hyvät varusteet toki lisäävät mukavuutta, mutta ratsastushousuja saa muutamalla kymmenellä eurolla, samoin kelpoja ratsastussaappaita. Muita kuluja kertyy vakuutuksista (esim seurajäsenyys johon kuulu vakuutus, 20-45e vuosi iästä ja seurasta riippuen), matkakuluista ja kaikesta siitä oheisoppimateriaalista, jota ratsastukseen hurahtanut alkaa nurkkiinsa laahaamaan... ;)

"No mut eikä kun... " älähtää pääkaupunkiseudulla asuva harrastaja. Okei, Suomi on eriarvoinen eri osissa maata, mitä tulee ratsastusharrastuksen kuluihin. Suurten kaupunkien maneesitallit nyppäävät surutta 25-30 euroa samasta palvelusta, kun maalaisserkut pääsevät jopa puolet halvemmalla. Maalla asuvat saattavat saada jopa parempaa palvelua - harvalla suurella kaupunkitallilla pääsee hölkyttelemään metsäteitä, ryhmäkoot ovat maalla usein pienempiä ja siten opetus yksilöllisempää. Myös hevosten olot on vaikeampi järjestää lajinmukaisiksi kaupunkien sykkeessä, maalla on edullisempaa ja enemmän tilaa rakentaa isot tarhat ja päästää hevoset kesällä laidunlomalle.

Maaseudun auvoa rikkovat pitkät välimatkat. Tallille ei pääse julkisilla ja pyöräilymatkakin saattaa olla liian pitkä, on oltava auto. Maaseututallilla kävijä häviää ehkä matkakuluissa, mutta voittaa kokonaispotissa: tuntien hinnat ovat halvempia, eikä takahikiän tallille tarvitse pukeutua yhtä katu-uskottavasti kuin Helsingin Keskustallille.

Yhtä kaikki, väittäisin että ratsastus on edullisimpia ja turvallisimpia lajeja, kun paikka on valittu oikein ja omat taidot ja rajat tiedostetaan. Ratsastuksen voi aloittaa kaiken ikäisenä, ja se on ainoita lajeja, joissa miehet ja naiset kilpailevat samoissa sarjoissa aina olympiatasolle asti. En tiedä, mitä maksaa esimerkiksi jääkiekkoharrastuksen aloittaminen isossa seurassa, mutta veikkaan että ihan halvalla siitä ei selvitä. Lisenssimaksut ja varustehankinnat nielevät satoja euroja jo ennen kuin ollaan päästy jäällekään. Tilastollisesti eniten tapaturmia sattuu jalkapallossa, jääkiekossa, sählyssä, rullaluistelussa ja lenkkeilyssä. Hevosen selästä putoaa helposti. Aloittelija mätkähtää tantereeseen ennemmin tai myöhemmin, ja se on hyvä tiedostaa lajia aloittaessa... mutta suurin osa maakosketuksista hoituu mustelmalla, hiekan pyyhkimisestä housuista ja kiipeämällä takaisin selkään. Henkinen kolhu on usein suurempi kuin fyysinen - on pelottava tunne kun ei hallitse "välinettään" eikä omaa tasapainoaan, ja tuiskahtaa maahan lähes 2 metrin korkeudesta, ja vielä kaikkien nähden.

Niin. Mihin se glamour ja vauhti ja vaara jäi? Tarpoessani kuraista kinttupolkua hakeakseni tarhasta karvaisen ja mutaisen epämääräisesti hevosta muistuttavan eläimen, vannon taas kerran muuttavani muille maille. Hevosten arkinen treenaaminen talvisessa räntäsateessa ja kesällä kärpästen ja hien maustamana on kaikkea muuta kuin glamouria. No, jotain perää kuvitelmassa kyllä on - vauhtia ja vaaraa on kyllä tarjolla yllin kyllin, jos sitä haluaa. Suomessa on tuhansia kilometrejä metsäteitä joilla kirmata, ja aina löytyy isompia esteitä ja rodeohärkiä muistuttavia hevosia niitä haluaville. Mutta se on sitten jo ihan toinen tarina. :)

Hollannin Hässäkät

Siirretäänpä heppajuttuja Kepposista tänne...
Jouluviikon alussa kävin Hollannissa katsastamassa myyntihummia espanjalaisen heppakauppiastuttuni mukana, tulipa nähtyä hienoja hevosia ja mielenkiintoisia sattumuksia... ;-)

Raahauduin maanantaina aamukoneella Brysseliin, vain kuullakseni että ystäväni espanjalainen heppakauppias Hra R tuleekin vasta iltapäiväkoneella, great. Tulipa tieteellisesti testattua, että nelisataasivuisen britticosmon parissa saa menemään 4 tuntia, mutta olo oli kamala :p

Hra R:n vihdoin saavuttua lähdimme paikallisen heppadiilerimme matkassa kohti Hollannin rajaa. Majailimme aivan kolmen maan rajalla Hollannin puolella, Maastrichtistä 35 kilsaa pohjoiseen.



Maanantai-iltana emme ehtineet mitään heppoja enää katsastella, sen sijaan kävimme Maaseikissa, joka on historiallinen pittoreski pikkukaupunki Belgiassa aivan rajan tuntumassa. Siellä kerroimme kuulumisia ja söimme runsaan illallisen asiaankuuluvine belgioluineen, nami nami!

Tiistaina alkoi sitten varsinainen action. Aamu valkeni kirkkaana ja hitsin kylmänä - tarvitaanko täälläkin muka villahousuja häh?! Onneksi Diilerimme odotti jo lämpimässä autossa, ja lähdimme köröttelemään kohti itäistä Hollantia. Diilerimme oli katsonut valmiiksi sopivia heppoja meille kokeiltavaksi, ja ensimmäinen niistä majaili noin tunnin ajomatkan päässä pienessä kylässä, jossa näytti olevan talli jokaisella pihalla.

Hollantilaiset pikkutallit ovat ihan uskomattomia! Koska 16 miljoonaa holskia on ahtaunut pienelle läntille (477 as/km2), myös maaseudulla on huomattavasti ahtaammat olot kuin täällä harvaanasutussa pohjolassa. Rakennukset ja oikeastaan koko pihapiiri on tehty kivestä. Huvittavin systeemi löytyi juuri tuosta ensimmäisestä käymästämme paikasta - pikkiriikkiselle alueelle oli mahdutettu 10 hevosen talli, talliin kiinni älyttömän pieni maneesi, kävelykone, pieni kenttä ja asuintalo. Koko setti muutaman aarin alueella, ja kaikki kivetty samanvärisellä harmaalla tavaralla. Niin vaan sielläkin asui monen kymmenen tuhannen euron arvoisia kilpureita, joista sitten kokeilimme yhtä siinä pienessä maneesissa. Isoihin ulkokenttiin tottuneelle epsanjalaispilotille se tuotti hieman vaikeuksia, heppu meinasi ratsastaa päin seinää useamman kerran ;D

Seuraava kohteemme oli pohjoisempana, jossain Arnheimin lähistöllä Saksan rajan tuntumassa. Tämä talli oli ihan eri luokkaa, todella iso ja valoisa, ympärillä avautuivat hevos- ja lammaslaitumet. Meille tuotiin avaraan maneesiin hevosia toisensa jälkeen, ensimmäiseen ihastuin itsekin! Kyseessä oli 4 vuotias hurmaava mustanruunikko ruuna ( isä Olympic Ferro ), joka osasi jonkin verran hypätäkin mutta jestas mitkä liikkeet sillä oli! Kaiken lisäksi tämä musta ruuna oli ihan saman näköinen kuin Espanjaan jättämäni rakas "Negrito", taisivat olla sukulaisiakin jotain kautta. No tämä keijukainen oli joka tapauksessa vähän tunari esteillä mutta ah sipsuttelin sillä kierroskaupalla virne naamallani, Diilerimme jo nauroikin että ahaa, ehkä tää ei lähde Espanjaan, mutta Suomeen ...? No, laihalla lompakollani ei shoppailla kalliita kilpureita hetken mielijohteesta, mutta se oli juuri sen tyyppinen hevonen, jonka olisin kyllä kernaasti ostanut. Todella ryhdikäs, energinen, herkkä ja kaunis nuori ruuna. Nam!



Seuraava potilas oli 5 v rautias läsipää sukkajalka, 170 senttinen iso ruunanrohjo jolla oli ponin pää :D Tämä oli selkeästi jo sitä mitä haettiin, ruuna hyppäsi mitä tahansa eteen pistettiin ja hirmuisen korkealta vielä. Todella varovainen ja ketterä hevonen. Seuraavaksi maneesiin tuotiin aivan käsittämättömän ruma elukka, Herra R ja Diileri puistelivat päätään. Hevonen oli 6 vuotias tummanruunikko jättimäinen pitkä ruuna, jolla oli metrin mittainen hauenpää, ja joka laukkasi nelitahtista kökkölaukkaa ja yritti toistuvasti päästä eroon pilotistaan. "Yksikään muulinpäinen hevonen ei hyppää", Herra R kommentoi nuivasti, ja nyrpisteli nenäänsä. Armollisesti hän kuitenkin kiipesi ruunan kyytiin muutaman esittelijän lämmittelykierroksen jälkeen. Edelleen nenä nyrpyssä hän yritti pysyä kyydissä kun ruuna esitteli repertuaarin liikkeitä ilmassa, tuijotti pilottia yläkautta silmiin ja oli kaikin tavoin kamala ratsastaa.

"Koita nyt kuitenkin pari estettä", Diileri tokaisi. Ruuna muuttui kuin taikaiskusta, esteelle käännettäessä se lähti kuin telkkä pöntöstä ja suorastaan räjähti esteen yli. Teimme aina vaan korkeampia ja leveämpiä oksereita ja ruuna lensi yli niin valtavalla voimalla, että Herra R olisi tarvinnut jo laskuvarjoa! Tolkuton scuuppi, huh. "Tällä on suussa jotain vikaa", Herra R totesi ruunan katsellessa häntä toistuvasti yläkautta silmiin. "Mutta hitto, mitään en enää sano muulin päästä!" :D

Hyppytyyppauksen jälkeen minut pistettiin itse sen selkään kokeilemaan minkälainen se oli sileällä, olipa siinä kummallinen hetkupeppu ruuna. Omistajan mukaan hevonen oli ollut ennen naisratsastajalla ja vähän arasteli miehiä, ja se olikin allani huomattavasti rauhallisempi kuin miespuolisilla testipiloteilla. Loppujen lopuksi se lönkötteli rauhallista ja tahdikasta ravia rennossa muodossa. "Mikä vika tällä suussa oli?", kuittasin kiusoitellen, "olisko se vika kumminkin ollut sun rautanäpeissä?" Herra R pyöritteli maneesin pohjaa kengän kärjellä, nyökytellen myöntelevästi. "Niin kai... Kouluratsastajat. Huoh."

Sen jälkeen lähdimme ajamaan takaisin etelään, ja 400 kilometriä täräyteltyämme olimme takaisin lähtöpisteessä. Kävimme Diilerimme omalla tallilla katsomassa muutamaa hevosta, joista ensimmäinen oli villisti pukittava 5 vuotias tamma, jonka selässä Herra R kävi poukkimassa mutta ei tykästynyt. Seuraavana testattavaksi tuotiin hauska paksu darcolainen 4 v ruuna, joka kyllä hyppäsi rehellisesti mutta ei esittänyt mitään sensaatiomaisen upeaa.
Sitten Diilerimme toi maneesiin oman kasvattinsa, 2 vuotiaan mustan orivarsan, joka sai esitellä taitojaan irtohypytyksessä. Varsa oli jo oppinut menemään käskystä esteen yli, ja sillä oli selvästi hauskaa irroitellessaan maneesissa pienten esteiden yli. Sitten Diileri toi 4 vuotiaan uuden aarteensa maneesiin hyppäämään irtona, käsittämättömän kaunis ruuna Quidam de Revel'stä ja huippuemästä. Tuijotimme Herra R:n kanssa suu auki kun ruuna tanssi ympäri maneesia ja hyppäsi oma-alotteisesti valtavalla loikalla pienen esteen yli, käsittämätön tekniikka ja tasapaino. Diileri myhäili tyytyväisenä, "aika hyvä ostos, eikö?". Joo. Saako noita myös mustana? ;D



Pitkän päivän päätteeksi lähdimme taas Maaseikiin pitkälle ja hartaalle illalliselle. Mukaan liittyi Diilerin kreikkalainen hevosenhoitaja ja ratsuttaja, eli meillä oli varsin kansainvälinen seurue.

Keskiviikkona lähdimme ajamaan taas aamutuimaan. Illalla nautitut gintonicit lurputtivat edelleen silmiä, mutta suuntasimme reippaasti autobanhia pitkin kohti Kölniä, Saksaa. Maisemat muuttuivat oleellisesti heti rajan jälkeen, ja tiiviisti rakennettu nukketalomainen näkymä muuttui laajoiksi pelloiksi. "Katsokaa nyt, meillä on heinä jatkuvasti kortilla ja nämä jättää niitä mätänemään pellolle", Diileri mutisi osoittaessaan pelloilla kököttäviä paalikasoja.

Lopulta löysimme Diilerin auton navigointilaitteiston avulla pieneen tuppukylään, jossa ratsut odottelivat. Diileri parkkeerasi auton aivan keskelle kylää ja hiukan äimistyneenä katselimme ovia. Siis onko tuolla jonkun oven takana talli?! Keskellä korttelia? ... Seurasimme Diileriä ovelle ja meinasimme pudottaa silmät päästämme - ovesta tosiaankin avautui sisäpiha, josta pääsi niin asuntoon kuin talliinkin. Keskellä asfalttia majaili 20 hevosta, tarhat löytyivät kauempaa 'takapihalta'. Pelkkää saksaa kiivaasti puhuvat myyjät satuloivat muutaman myyntihevosen ja lähtivät läheiselle maneesille ratsain, ajoimme autolla perässä päivitellen paikallista menoa. Kyseisiä hevosia emme sitten edes testanneet, toinen liikkui epäpuhtaasti ja toinen ei vakuuttanut hyppykyvyllään millään lailla. "Jaaha, no jos lähdettäis takaisin Hollantiin"...

Kävimme vielä pikaisesti Diilerin tallilla kokeilemassa sinne varta vasten tuotua 4 v ramirolaista oria, jonka selkään minut tuupattiin testipilotiksi. Orilla oli ratsastettu vasta muutama kuukausi, ja se olikin vielä hieman pöllämystynyt uudessa paikassa. Hevonen oli tyypillinen 'orilaiska' rento mötkäle, koulusukuinen laajasti liikkuva ja raamikas tapaus, ja se osasi kyllä hypätäkin. Herra R nousi itse selkään hyppäämään, ja vähästä kokemuksesta huolimatta ori selviytyi hienosti pienistä tehtävistä. Mielenkiintoinen tapaus!



Sitten olikin jo aika lähteä kohti Brysselin lentoasemaa. Kotiinpääsy ei ollutkaan ihan selviö - kuulin matkalla että Suomessa oli hirmuinen myrsky... niin siinä sitten kävikin, että jouduin olemaan puolen yötä Arlandassa Tuhkolmassa, jossa piti vaihtaa konetta. Koko kenttä oli täynnä kiukkuisia suomalaisia, mutta siinä vaiheessa olin jo niin väsynyt että tyydyin löhöämään penkillä ja syömään belgialaista herkkusuklaata ja vain odottamaan tyynesti. Mitäs siinä muutakaan tehdä, ei viitsinyt uimallakaan lähteä lahtea ylittämään...

Että sellainen reissu. Nyt on jo rötvätty joulunpyhät ja rentouduttu, mihkäs seuraavaksi? ;-)

Pikkutyttöjen Puuhastelua?

9. joulukuuta ilmestyneessä Hevosurheilulehdessä oli kerrankin Kunnon Asiaa - Tiina Vähämäen kirjoitus oli todella bueno. Kansaa kosiskelevia hymistelijöitä kyllä riittää, mutta kuka uskaltaa tarttua hankalampiin juttuihin? Hyvähyvähyvä.

Artikkelin kirvoittamana mietin itsekin, mihin Suomen ratsastusurheilu on menossa, ja miksi? Ruotsi on pyyhältänyt ohitsemme jo aikaa sitten ja nyt jopa Viro vaihtoi kaistaa ja näyttää perävaloja. Me roikumme yhden käden sormilla laskettavien starojen varassa, jotka nekin ovat täysin riippuvaisia muutamasta kelvollisesta kansainvälisen tason kisahevosestaan.

Ensinnäkin, harrastajan on vaikeaa päästä mukaan kisaruljanssiin. Kisakulut ovat tosiaan pompanneet päättömiin määriin. Viikonloppu koulukisoissa kahdella hevosella vie äkkiä monta sataa euroa. Ei ihme, että uusia staroja syntyy entistä vähemmän, kun kisatouhu vaatii jo aluetasolla aikamoisia rahallisia investointeja. Niillä ressukoilla, joiden pappa ei betalaa, on aika tiukka tilanne lähteä kiertämään vaikka jotain nuorten hevosten luokkia. Kaiken lisäksi palkintotaso on säälittävä. Vaikka voittaisi kaikki luokat, ei pääse edes omilleen. Mikä ratkaisuksi? SPONSORIT. Jos jokaiseen luokkaan saataisiin paikallinen sponsori, nousisi palkintotaso, ja järjestävä seura saattaisi hyötyä sponsorista suoraan rahallisestikin eikä kisaan osallistuvia ratsastajia tarvitsisi kupata henkihieveriin.

Miksi tosiaan EU- ja TE- rahoilla ei rakenneta uusia tiloja ja kunnosteta vanhoja? EU-tukieuroilla on rakennettu pöhkömpiäkin fasiliteetteja. Miksi ratsastus ei houkuttele sponsoreita? Harrastajamäärä nousee, mutta määrä ei korvaa laatua. Onko kaiken takana ratsastajien ja SRL:n oma asennevamma – "meidän laji on vaan tämmöistä harrastelua", kuviokellujatkin menevät hierarkiassa ohi. Onkohan ongelma siinä, että suomalainen ratsastusurheilu leimataan edelleen pikkutyttöjen puuhailuksi ja naisten kotkotukseksi? Ainoastaan svenska talande bättre folk pääsee pikkutyttöpuuhailun yläpuolelle? Niinkö?

Muualla maailmalla ratsastus on huomattavasti miesvoittoisempi laji kuin täällä meillä. Esimerkiksi Etelä-Euroopassa tallityttöjen tilalla on hevosenhoitajan virassa raavaita ukkoja, "mozo" letittää hartaan näköisenä kilpahevosta viiksikarvat väpättäen, mitä kummaa? Kansallisten kisojen palkintotaso on aivan jotain muuta. Lähtijämäärät ovat huikeasti eri luokkaa – kansallisessa 140 cm luokassa saattaa olla yli sata lähtijää. Okei, onhan siellä kansalaisiakin kymmenkertainen määrä Suomeen nähden, mutta ero on silti dramaattinen. Ratsastusväki on huomattavan miesvoittoista – miehet tunnetusti pitävät huolta omista saamisistaan (heheh) ja asemastaan...

En haluaisi ajatella, että suomalainen ratsastus on näin kurjassa jamassa vain siksi, että suurin osa ratsastajista on naisia. Emmekö me osaa pitää puoliamme? Eikö meitä arvosteta sittenkään? Onko niin, että tyydymme osaamme ja toivomme parasta, kun voisimme nousta barrikadeille ja vaatia? Ratsastus ei ole tällä hetkellä lainkaan niin mediaseksikästä, kuin se voisi olla. Muualla Euroopassa kilpailut ovat seurapiiritapahtuma, joissa käydään nappailemassa cocktaileja ja näyttäytymässä uusimmissa ralph laurenin vetimissä, eikä suinkaan kököttämässä hyisillä penkeillä vaisusti taputtaen, kun joku putoaa selästä mutta kiipeää takaisin.

Ratsastajien määrä on tosiaan nousussa, ja liitto hehkuttaa miten lujaa ratsastuksella menee ja eurot kilisevät, mutta hetkinen - määrä ei todellakaan korvaa laatua. Ratsastus EI ole mitään sauvakävelyyn verrattavaa iisiä ja kaikelle kansalle sopivaa hytkyttelyä, kuten ei esimerkiksi motocrossikaan, vaan vaatii harrastajaltaan sitoutumista pitkäjännitteiseen ja osittain vaikeaan ja vaaralliseenkin prosessiin, jossa hän oppii tuntemaan "välineensä" ja käyttämään sitä. Ei ihan helppo nakki! Pitäisikö siis liiton keskittyä panostamaan enemmän oikeasti motivoituneihin ja kunnianhimoisiin tuleviin ja nykyisiin urheilijoihin, kuin kansan syvien rivien houkutteluun ratsaille?

Media sanelee tunnetusti yleisön kiinnostusta ja samalla sponsorien ajatuksia. Meillä ON sopivia mediaseksikkäitä ja kiinnostavia ratsastajia, mutta kuka jaksaa aina katsella samaa Björssin naamaa, vähän mielikuvitusta! SRL tekee yleisesti ottaen hyvää työtä, mutta pr-puoli tökkii edelleen. Muidenkin urheilulajien edustajat patsastelevat jos minkäkin mainoskampanjan kasvoina, tuoden näkyvyyttä koko lajille. Mikä olisi parempi tapa hankkia sponsoreita?

Osa ratsastajista on sentään osannut puljata asiansa kuntoon.

Oheinen pätkä on lainattu
Porschen maahantuojan sivuilta:

"Esteratsastus sopii Porschen imagoon loistavasti. Hyvässä estehevosessa ja oikeassa urheiluautossa on paljon yhtäläisyyksiä. Molemmissa yhdistyvät voima, suorityskyky, ketteryys, hyvä käsiteltävyys ja turvallisuus. Lähes poikkeuksetta molempiin liittyy myös tarkoituksenmukainen esteettisyys.", kertoo Porschen maahantuojan Autocarreran toimitusjohtaja Riccardo Bernard esitellessään uutta, kolmen suomalaisen huippuesteratsastajan tiimiä, Porsche Team Finlandia.

Maamme kirkkaimman tähden, Sebastian Nummisen lisäksi tiimiin kuuluvat Tomas von Rettig ja Antti Palin. "Porsche on yhteistyökumppanina varmasti yksi tavoitelluimmista. Tämä on tiimi, jota voi edustaa todella mielellään. Tuote edustaa oman alansa ehdotonta huippua ja tiimikaverit ovat oikeastikin hyviä kavereitani.", toteaa ensimmäisenä suomalaisena 100 maailman parhaan esteratsastajan joukkoa hätyyttelevä Sebastian "Sebbe" Numminen. Sebben hevoset ovat olleet kuluvalla kaudessa todella kovassa iskussa ja odotukset tämän kauden maailmancupin suhteen ovat korkealla.


Noniin. Sillälailla. Tätä lisää.
Saisivatko naisratsastajat vokoteltua sponsorikseen sitten vaikka Marimekon? :)

Aloitus.

Tällaiselle voisi olla ehkä käyttöä.
Kepposblogin lukijoita ei ehkä heppajutut kiinnosta, eikä heppajuttujen lukijoita henkilökohtainen säätö? ;)

Katotaan.