Tiedättekö, joskus kun sitä ratsastaa pimeällä ja märällä kentällä, vaipuu ajatuksiinsa, "ehtisinköhän mä vielä postiin? Pitäisi tiskata... niin ja käydä tankkaamassa auto... pitäisiköhän se pestä samalla? Ääh, kurastuu heti kumminkin näillä keleillä" , havahtuu huomaamaan että perhana, mähän istun tässä rennosti ja ja hevonen on kuulolla, ja saattaa olla että pääsee ohikiitävään kentaurihetkeen.
Tänään kävi vaihteeksi niin, että hölkyttelin menemään eräällä testosteronia pursuavalla ratsullani, joka hyrräsi vähän kuumana ja hörhötteli kentän viereisessä tarhassa oleville ponitammoille, ja yritin vaan saada sen rentoutumaan ja kuulolle. Ympyrällä ravaillessamme hevonen tuntui yhtäkkiä epätavallisen rennolta ja letkeältä, ja kun hiukan kiristin omaa istuntaani syvemmälle satulaan ja oikaisin ruotoni, jotain merkillistä tapahtui. Hevonen asetteli pitkät vempulasäärensä syvälle runkonsa alle, nousi niskasta, kasvoi metrillä - huisi ylämäki-efekti oli valmis :D Hevonen oli hetken todella herkkä, rento mutta jäntevä, notkea, kuin äärimmilleen viritetty jousi, täynnä energiaa joka odotti suuntaustaan. Täydellistä kentauri-hetkeä kesti ehkä muutaman armollisen sekunnin, jonka katkaisi raa'asti ponitamman hirnunta. "Iiiihahana Orhi", se huusi selvästi.
Juuri tuollaiset ohikiitävät herkkuhetket saavat homman tuntumaan mielekkäälle. Jaksaa taas puurtaa mudassa ja tuiskussa, odottaen niitä muutamia kertakaikkisen täydellisiä hetkiä. Tätä lisää. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti