Ikuinen kissanhännänveto siitä kumpi on parempaa tai enemmän oikein, taide vai urheilu. Oli sitten kyseessä kouluratsastus, mikä vaan ratsastus, tai ylipäänsä jokin ilmiö josta voi väsätä taidetta tai kilpaurheilua. Kysymys on sikäli lähtökohtaisesti typerä, ettei niitä voi edes verrata toisiinsa; kyse on tyystin eri asiasta ja lähtökohdasta. Otetaan esimerkki tanssin puolelta: tanssitaiteen lajiksi luokiteltava baletti. Miten baletissa voisi kilpailla? Voimme arvioida teknisiä näkökantoja: balettilajin tyylillistä korrektiutta sekä motoristen taitojen hallintaa, mutta miten arvioimme objektiivisesti taiteellista vaikutelmaa, liikkeiden sulokkuutta, sovitusta musiikkiin, tanssijan ekspressiivisyyttä... meneekin vaikeammaksi. Pelkästään teknisesti taitava ballerina kun ei välttämättä ole se estradien kuningatar, jos hän ei hallitse itseilmaisua, osaa eläytyä, tulkita. Voisimme toki kinata mikä on paras tyylisuunta, ranskalainen, venäläinen vai peräti italialainen, tutkia videoilta oliko se lonkan aukikierto nyt riittävä vai ei, mutta silti kyseessä on taiteenlaji.
Kilpatanssissa (vakio- lattaritansseissa) sen sijaan on kehitetty vallan pisteytysjärjestelmä. Äkkiä googletettuna Kilpatanssin arvosteluperusteet voidaan jakaa seitsemään ryhmään, jotka ovat tärkeysjärjestyksessä:
Tahti- ja perusrytmi
Vartalolinjat (tanssiasento, selän asento, käsien asennot, niskan ja pään asennot)
Liikeradat (jalkojen ja vartalon liike suoritetun kuvion mukaan, tekniikan oikeellisuus)
Jalkatekniikka (polven ojentuminen, nilkan käyttö, painonsiirrot, liikkeen terävyys ja sujuvuus)
Tanssin luonteen tulkinta (samba on "karnevaalitanssi", rumba on "kosiotanssi", paso doble on "härkätaistelutanssi" jne.)
Tanssillinen esittäminen (ilmeet, eleet (ja sopivatko ne tanssin luonteeseen), karisma, yleisön huomioiminen)
Koreografia (sisältääkö "kuolleita kohtia", monipuolisuus, vaikeusaste, näyttävyys)
Toki tässäkin on mukana taiteellinen vaikutelma, mutta kyseessä ei silti ole taiteenlaji vaan ihan kilpaurheilu.
Vaikka baletti on taidetta eikä urheilua, tuskin kukaan on niin pöljä että väittää sen olevan tosissaan otettuna jotain piiperrystä ja kukkahattujen hommaa, missä ei tule edes hiki. Ballerinat ovat fysiikaltaan huippu-urheilijoita.
Miten tämä nyt liittyy ratsastukseen ja Katariinan Tallikamarin löpinöihin? Noh kuulkaas armaat lukijat, ratsastuksessakin on se ikuinen kissanhännänveto taiteen ja urheilun välillä. Kaikissa niissä lajeissa, joissa sitä voidaan hahmottaa kummastakin näkövinkkelistä; selkeimmin kouluratsastuksen puolella. Kirjoitin takavuosina artikkelin klassisesta ratsastuksesta ja sen historiasta, jossa asiaa myös sivutaan. Artikkelin laadukkuudesta voi olla montaa mieltä (uh jospa vaan jaksaisi panostaa enemmän näihin) mutta jotain kepeää yleisinfoa mistä oikein on kyse.
Kuten baletin ja kilpatanssinkin suhteen, on aika turha lähteä vertaamaan näitä kahta näkökantaa toisiinsa niin mustavalkoisesti kuin sitä yleensä pruukataan tehdä. Mistä sen sitten tietää, kumpaa näkövinkkeliä joku ratsukko edustaa? Irvileuat vastaavat: "Urheiluratsu on alistettu ja rääkätty ja elää laitostunutta elämää ja ratsastaja on nuttura kireällä vääntävä hermokimppu". "Ei-kisaava-ratsukko on läski, laiska, mennä piipertää maahansidottua alitempoista ravia ohjat löysällä ja pää ylhäällä ja syö lopun päivää pää paalissa". Joopa joo. Molemmat meni väärin :D Ensinnäkään ei voida mitenkään niputtaa kaikki ratsukoita samaan kastiin näin karkealla jaolla, eikä yksi sulje pois toista. Hyvänä esimerkkinä tästä vaikkapa Carl Hester, joka edustaa hyvinkin klassista taideratsastushaaraa ja silti pärjää melkoilailla mukavasti tuolla maailman areenoilla.
Minusta oli hyvin sanottu jossain, että urheilu/kilparatsastus on ratsastajaa varten, ja taide/klassinenratsastus hevosta varten. Tästä käy myös ilmi lähtökohta treenaamiselle: ratsastaja/hevoskeskeinen. Hevoskeskeinen ei toki tarkoita tässä mitään "äitin kulta saa tehdä mitä haluaa"; itseasiassa monet klassisen haaran tyylisuunnista korostaa hevosen liikkeiden ja asennon melko pikkutarkkaakin kontrollia vielä enemmän kuin kilparatsastuksessa konsanaan. Kaikki taide/klassinen/akateeminen ratsastus ei välttämättä ole ollenkaan hevosystävällistä, kuten ei esimerkiksi lännenratsastuskaan. Pätkääkään. Hevonen voi olla perin juurin opitun avuttomuuden vallassa ja sen koko elämä niin kontrolloitua ettei se saa edes pieraista ilman lupaa. Toisaalta kilparatsastus voi olla hyvinkin hevosystävällistä, ja arvokkaista kisaratsuista on pakko pitää hyvää huolta ainakin jollain tasolla. Kaikki riippuu siitä tyypistä, joka siellä hevosen päällä istuu - ei tyylilajista itsestään.
Yllättäen siis tässäkään hommassa kyse ei ole pelkistä dikotomioista - inspiraationa taannoinen juoksutusraippakohu - jos et tykkää että maajoukkuevalmennuksessa vedellään aika hatarin perustein hevosta persuksille juoksutusraipalla (osui se tai ei, yritys oli hyvä kymmenen) sen kummemmin asiaa yleisöllekään avaamatta, olet välittömästi herkkäperseinen kukkahattu joka haluaa ratsastaa vain hengitellen ja keskittyen että tasapainopiste säilyy napakeskuksen päällä yksisarvisten kuoron heleästi taustalla lauleskellen. Joopa joo. Kaupoissa voitaisiin myydä harmaita vaihtolinssejä rilleihin. Eri sävyissä mielellään. Oikein villeille eri värisinäkin.
Sekä kilpaurheiluun keskittyvien ratsastajien että taiteellisempaan menoon suuntautuneiden ratsastajien keskuudessa on yllättäen valtava variaatio. Käytän sanaa yllättäen, koska äkkiseltään voisi kuvitella että jengi on nyt sitten jakaantunut pelkästään "eläinrääkkääjiin ja löntystelijöihin" jos yhtään seuraa keskusteluja somessa ja talleilla. Olen kirjoittanut aika monta kertaa tästä kahtiajaosta ennenkin enkä nyt lähde värkkäämään siitä sen tarkemmin, mutta yritän avata hiukan tätä taideaspektia niin kuin itse sen näen.
Otetaan esimerkiksi Apassoniata -hevosshow. Ei ole kilpaurheilua, se on selvä asia. Taidetta? No sitä enemmän. Ovatko hevoset ja ratsastajat läskejä kukkahattuja, jotka köpöttävät navetan takana sulka päässä ja lukevat väliajoilla Nuno Oliveiran ajatuksia kammarissaan yrttiteetään hörppien? Öö, ehkä ei. No sitä Oliveiran kirjaa ovat varmaan lukeneet.
Mitä sitten on taide ratsastuksessa? Tai ylipäätään taide? Taiteesta on valtavasti erilaisia määritelmiä. Oma suosikkini on ajatus siitä, että taide on kontaktipintaa fyysisen maailman, mielen ja sielun välillä. Tiedättehän sen tunteen, kun esimerkiksi kuulee todella hyvää itseään koskettavaa musiikkia; mieli hyrisee ja sielu värisee, tunteet nousevat pintaan. Hevosihmiselle upea taiteen kokemus voi tulla myös siitä, kun näkee omaan silmään erittäin kauniin hevosen tanssahtelevan laitumella upeassa auringonlaskussa, tai ratsastajan alla mutta näyttäen siltä kuin kaikki liikkeet tapahtuisivat hevosen omasta ajatuksesta, vailla pakonomaisuutta, aggressiota, harmoniassa, liitäen kuin yhdeksi kehoksi sulautuneena.
Taide edellyttää harjoittajaltaan myös luovuutta; luovuudesta syntyy variaatiota. Kuinka tekisin tämän itseni näköiseksi, tai paremmin, tai uudelta näkökannalta? Taide on osa itseilmaisua, kommunikaatiota, ja se voi herättää meissä ajatuksia ja tunteita joita emme yleensä niin kohtaa arkitodellisuudessa.
Kilpaurheilun keskeinen tavoite taas on voitto. Mikä idea muuten olisi edes kilpailla, ellei laittaa kilpailijoita keskinäiseen järjestykseen ja katsoa kuka on paras ennalta asetetuin kriteerein. Kilpaurheilukin antaa paljon tunteita ja ajatuksia sekä harjoittajalleen että katsojille. Jännitys siitä kuka voittaa, onnistuuko suosikin tai oma suoritus, ja mitä siitä seuraa; koko tunneskaala vilistää ennen ja jälkeen suorituksen.
Lähtökohta on siis melko lailla eri. Sama itämaisissa kamppailulajeissa: esimerkiksi aikido käsitetään nimenomaan vahvasti termin martial ART alle, eikä siinä voi kilpailla. Ajatus aikidokisoista olisi absurdi. Karatessa ja judossa sen sijaan voi, vaikka nekin ovat "martial artseja". Taiteesta on tehty kilpailulaji, jossa on ennalta sovitut säännöt, pisteytys ja selkeä voittaja. Kouluratsastuksestakin on tehty kilpailulaji joka pohjautuu taiteeseen: siihen on sopivasti sotkettu taide ja armeijan tarpeista tulleet ajatukset kurinalaisuudesta ja järjestyksestä, jolloin saatiin sujuvasti kehitettyä mm herra Decarpentryn ajatuksien mukainen nykykoulukilparatsastus (googlettamalla vaikka kuinka paljon aiheesta, jos jotakuta kiinnostaa perehtyä). Kouluratsastuksen juuret eivät siis ole yksinomaan armeijan peruja vaikka jotkut tahot näin haluavat vängätä; esimerkiksi piaffilla, passagella, sarjavaihdoilla ykkösvaihdoista puhumattakaan eikä sen kummemmin liikkeillä ilmassa jne ei ole eikä ole ollut mitään merkitystä sotatantereella. Korkeintaan joku käskystä tapahtuva pukitus vihollista kohti mutta sillä on aika vähän tekemistä korkean koulun liikkeiden kanssa.
No mutta. Kouluratsastuksen arviointiin. Ollaan siis sujuvasti yhytetty taide ja urheilu. FEI:n koulusäännöissä no kuvailtu hyvin tarkkaan jokainen liike ja kuinka se pitäisi arvostella, sekä annettu tarkat ohjeet muutenkin arviointiin ja pisteytykseen. Esimerkiksi FEIn artikla 401 kuvailee kouluratsastuksen tarkoitusta ja minkälaisen vaikutelman siitä pitäisi saada aika tarkasti. Eri juttu onkin tyystin, noudatetaanko tätä artiklaa enää laisinkaan, mutta ei nyt mennä siihen. Koulukilparatsastuksessa taiteen vaikutelma siis pitäisi kyllä säilyä, ja katsojalle tulla "ooh"-efekti ratsukon harmoniasta ja sopusointuisuudesta, sulautumisesta yhdeksi kehoksi. Pitäisi.
Miksi näin ei aina oikein ole? No, koska se kilpailu. Ihmispää on siitä jännä, että heti kun jostain asiasta tehdään kilpailu, jossa joku on voittaja ja joku viimeinen, raadolliset luonteenpiirteemme alkavat putkahdella esiin. Joillakin enemmän ja joillakin vähemmän. Toisilla meistä on luonnostaan vahvempi draivi ja kova kilpailuvietti, toisilla taas ei niinkään. Joillain on kova kilpailuvietti lähinnä itse itseään vastaan, toiset taas haluavat testata omia taitojaan nimenomaan suhteessa muiden taitoihin.
Kilpaurheilu arvostelulajeissa (pätee myös siihen tanssivertaukseen) on muutenkin poikkeavaa verrattuna vaikkapa yleisurheiluun tai esteratsastukseen, jossa ei anneta pisteitä sulavuudesta ja tyylistä (esteratsastuksen tyyliluokkia lukuunottamatta). Joko se puomi putoaa tai ei, tai urheilija hyppää pidemmälle tai korkeammalle tai ei. Selkeää. Kouluratsastuksessa taiteen mukanaroikotus tekee sen, että kauneus on katsojan silmässä. Immanuel Kant lausahti taiteesta muun muuassa, että ihminen ei voi saada tietoa ympäristön todellisesta olemuksesta, vaan ympäröivä todellisuus ilmentyy havainnoissamme sellaisena, kuin aistimme ne hahmottavat. Estetiikka ei siis myöskään kerro mitään tarkasteltavasta esineestä (tai teoksesta) itsestään, vaan tarkastelijan tunnepohjaisesta suhtautumisesta esineen (tai teoksen) mielikuvaan. Hmm! Tekee kaikki arvostelulajit eittämättä vaikeiksi, vaikka meillä olisi selkeät ohjeet mistä "kuuluu" tykätä ja mistä rokottaa. Emme voi mitään humaanille subjektiivisuudelleen, muutenhan me olisimme vallan robotteja.
Miten arvioida ratsastustaidetta? Jos palataan tanssivertaukseen: voimme arvioida tyylilajin korrektiutta tai ratsastajan ja hevosen motorisia taitoja, mutta estetiikan ja harmonian arvioiminen jää ehkä syvemmälle tasolle kuin mieleen johon on kerrytetty informaatiota tiedon ja empiirisen kokemuksen kautta siitä mikä on hyvää ja mikä ei ole hyvää. Koetko esteettistä mielihyvää? Värisyttääkö näkemäsi sieluasi? Leviääkö hymy kasvoillesi? Nostaako näkemäsi tai muutoin aistimasi pintaan syvempiä tunteita? Aina taide ei ole pelkkää estetiikkaa tai mielihyvää, vaan joskus taiteella voidaan myös ravistella tai vaikuttaa pinttyneisiin ajatuskuvioihin. Muistaakseni Immanuel Kant lausahti taiteesta myös, että se on tarkoituksellisuutta ilman tarkoitusta, tai jotain sinnepäin. Taiteella itsessään ei tarvitse "saavuttaa" mitään, eikä siitä tarvitse saada mitään prenikkaa tai arviota. Kuten aiemmin kirjoitin tuolla ylempänä olen ihastunut siihen määritelmään, että se on kontaktipintaa fyysisen maailman ja kehon, mielen ja sielun välimaastossa. Jotain elävää, jotain koskettavaa, jotain joka saa aikaan tunteita ja ajatuksia. Hevosmaailmaa ajatellen mielellään positiivisia sellaisia (vrt takavuosien kohuttu nyljetty kissa-taideteos, yhhh). Yhtäkaikki - taidetta ei voida arvioida kilpaurheilun kriteerein.
Myös ratsastusjousiammunta tai vaikkapa ratsastusmiekkailu voidaan ajatella joko "martial artsina" tai puhtaasti kilpaurheiluna, tai näiden yhdistelmänä. Joillekin on tärkeintä osua tauluun tai vastustajaan keinolla millä hyvänsä, joillekin voi olla tärkeämpää myös itsensä kokonaisvaltaisempi kehittäminen, sisäiset prosessit ja ylipäätään matka, eikä niinkään se hetkellinen onnistuminen. Kumpikaan ei ole millään tavalla parempaa tai oikeampaa, mutta jälleen lähtökohta on eri.
Mitä voimme tästä päätellä? No eipä juuri mitään :D Kissanhännänveto kilpaurheilun ja taiteen välillä on jatkunut iänkaiken ja tulee jatkumaankin, mutta jokainen voi itse päättää haluaako osallistua siihen vai tehdä sitä mikä itsestä tuntuu itselleen oikealta ja hyvältä. Luonnostaan matalan kilpailuvietin omaavasta taiteilijasielusta on paha leipoa menestyksekästä piinkovaa mitalistia joka nauttii tekemisestään, eikä kovasta kilpaurheilijasta taiteilijaa joka mystisesti yhtäkkiä lakkaa kilvoittelemasta paremmuudesta. Eikä siinä mitään!
Harmi vaan että nykykulttuurissamme olemme kovin ihastuneita mitaleihin, titteleihin, sertifikaatteihin, diplomeihin ja pokaaleihin. Ihminen lajiina tuntuu rakastavan kategorisointia ja arvottamista, joka liittyy vahvasti kädellisaivoihimme ja evoluutiobiologiaamme, emmekä sitä ihan äkkiä muuta vaikka olemmekin olevinamme kovin sivistyneitä. Palaamme aina vaan samaan ongelmaan- kuinka arvioida taidetta? Mitäpä jos taidetta ei tarvi arvioida? Hevosten mukanaolon takia me voimme ja toki pitääkin arvioida käyttämiemme metodien eettisyyttä, mutta tämä pätee mitä suuremmassa määrin myös kilpaurheilupuoleen. Jos eläinsuojelulliset ja eettiset raamit täyttyvät kirkkaasti, pitääkö kaikkea toimintaa arvioida ja arvottaa niin hanakasti?
Miettii Katariina Albrecht,
Öisinajattelija, sulkahattutäti ja taiteellinen kilpaurheilija :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti