Kaikki ovat kuulleet ohjeen "istua paremmin", "istua syvemmälle" ja "tiiviimmin" ja mitä näitä nyt on. Olisipa ratsastus niin helppoa, että ainoastaan käskyllä istua paremmin voisi istua suuriliikkeisen hevosen ravissa hölskymättä tai pomppimatta, elegantisti ja kauniisti. Käsky istua paremmin on yhtä heikko kuin esteen epäonnistuessa todeta että "tule paremmin uudestaan". Millä tavalla paremmin? Mikä on paremmin?
Joskus törmää vähän äärimmäisiin ajattelumalleihin, että ratsastajan istunta joko on täysin yhdentekevä, tai se ratkaisee aivan kaiken. Kumpikaan ääripää ei liene aivan koko totuus: ratsastajan paino ja konkreettisesti oleminen satulassa vaikuttaa ihan koko ajan hevoseen halusimme tai emme, mutta meillä on toki käytössämme muitakin apuja. Ei voida ajatella että ratsastamme ilman että istunta vaikuttaa hevoseen, jos emme kykene levitoimaan sen päällä koskematta sitä takapuolellamme. Toisaalta pelkällä istunnallakaan harva ratsastaa, eikä ole tarvettakaan - käytämme raajojamme ja ääniapuja myös melko tahattomasti.
Minkälainen ylipäätään on hyvä istunta? Riippuu kysytäänkö hevoselta, ratsastajalta, koulutuomarilta, estevalmentajalta, lännenratsastajalta, akateemisen ratsastuksen harrastajalta, tai vaikkapa nuorten hevosten ratsuttajalta? Yhteistä kaikille vastauksille olisi todennäköisesti: hyvä tasapaino. Jos ratsastaja on tasapainossa itsensä ja hevosen ja liikkeen kanssa, hän tuskin häiritsee hevosta hurjasti vaikka kaikki raajat eivät olisikaan tyylisuunnan mukaisessa oppikirjamaisessa asennossa. Kuten hyvin tiedämme, hevosta ja sen selkää ei ole lähtökohtaisesti luotu ratsastukseen. Olisikin vallan suotavaa, että ratsastus vahingoittaisi hevosta mahdollisimman vähän. Hyvä tasapainoinen istunta auttaa hevosen mahdollisuuksia liikkua ja tehdä kuten pyydämme mahdollisimman pienellä häiriöllä ja vaikeuttamisella. Samasta syystä on keksitty satula ja paksut toppaukset - suojaamaan hevosta ratsastajalta.
Koska "tavoitteellista ratsastusta" on harrastettu ja kuvailtu jo pari tuhatta vuotta aina Xenofonin ajoista lähtien, pyörää ei tarvi toki keksiä uudestaan. Katsokaamme hyväksi havaittuja knoppeja siis. Kaikki ratsastajat muistavat varmaan nähneensä heppakirjoissa tai nykyisin nettiartikkeleissa kuvia, joissa on piirretty ratsastajan halki vertikaali pystyviiva korva-olkapää-lonkka-kantapää. (Pahoittelen tökeröä omaa piirrosta mutta en löytänyt vapaasti käytettävää kuvaa)
Tämä on niin kutsuttu klassinen perusistunta, joka on hyväksi todettu jo vuosikausia, lähinnä sileällä työskennellessä. Oli kyseessä sitten lännenratsukko, kouluratsastaja tai puskaratsastaja. Esteilläkään asento ei ole pahitteeksi (jalustimen pituus ja kulmaukset ovat toki eri), koska tällöin ratsastaja on omilla jaloillaan ja pääsee myös nopeasti ylös satulasta, tai voi varioida asentoa pienillä liikkeillä vaihdellen kahden-kolmen pisteen istunnan ja perusistunnan välillä.
Tässä on jo jonkin aikaa ollut suorastaan muotia ratsastaa myös melkoisessa tuoli-istunnassa, jossa jalka sijoitetaan hyvinkin eteen, ratsastajan koko paino on istuinluiden takaosalla, usein vielä niin että yläselkä on pienessä takakenossa. Asento on varmasti miellyttävämpi jos hevosella on iso liike ja se on edestä raskas, koska tässä asennossa ratsastaja voi joustaa aika paljon myös ala- ja keskiselästään (tervemenoa kiropraktikolle sen jälkeen, auts!) eikä enimmäkseen lonkista, ja etenkin koulusatulasta saa hyvän tuen "pönkätä" itsensä niin että käsiin saa voimaa omista jaloista. Voisi sanoa, että siitä asennosta hevosta voi pidellä edestä omien jalkojen voimalla.
Tuoli-istunta syntyy tosin usein ihan vahingossakin, jos ratsastajalla on kovin kireä lantion, lonkankoukistajien ja reisien lähentäjien alue. Etenkin leveällä hevosella lonkkia pitää pystyä avaamaan melko lailla, jotta klassinen perusistunta olisi mahdollinen.
Miksi sitten ei voisi istuskella mukavasti kuten tuolissa? Muutamista syistä, mistä johtuen tähän perusasentoon ja sen opettamiseen on ylipäätään päädytty. Ensinnäkin, jos ratsastajan kaikki paino on istuinluiden takaosalla ja jalat edessä, hän on auttamatta koko ajan hevosen liikettä jäljellä. Tästä asennosta keventäminen on kaikkea muuta kuin tasapainoista - kevennysliike on oikeasti tasapainossa ja liikkeen päällä vain, jos ratsastaja voi jäädä ylä-asentoon muutamaksi askeleeksi. Vaikka ratsastaja pystyy heilauttamaan itsensä yhdeksi askeleeksi ylös, se ei tarkoita että kevennysliike eikä sitä edeltävä perusasento olisi tasapainossa. Voit kokeilla vaikka tuolilla istuen: pystyt kyllä heivaamaan itsesi ylös pieneksi hetkeksi (etenkin jos tuoli vielä liikkuisi ja auttaisi pikkusen pomppaamalla liikkeessä), mutta pystyisitkö jäämään seisomaan kolmeksi sekunniksi? Tuskin.
Vanha kansa osasi kertoa, että hyvässä perusistunnassa ollaan aika samassa asennossa, kuin ilman hevosta maassa seisoen. Omilla jaloillaan, tasapainossa. Molemmilla jaloilla. Miten tätä voisi itsekseen treenata? Esim centered riding tarjoaa monia hyviä niksejä omien jalkojen ja tasapainon löytämiseen, mutta oma suosikkini tulee estepuolelta. Pers irti satulasta, ja harjoittelemaan kevyttä istuntaa! Jos pystyt pysymään eri askellajeissa lähellä satulaa mutta irti siitä ilman että puristat hulluna polvilla, vaihtelemaan sujuvasti kevyen ravin, harjoitusravin ja kevyen istunnan välillä, olet jo lähempänä tasapainoa. Jos kokeilet, huomaat ettei se onnistu niin että jalat ovat kovin edessä, ja ylävartalo kovin takana. Kantapäitä ei ole hyvä painaa hirmuisen alas sillä se lukistee ja jäykistää koko jalan aika tehokkaasti. Ennemminkin kannattaa yrittää pitää nilkka rentona - on parempi ajatella kantapäätä taakse, kuin alas. Jalkojen nivelten on tarkoitus joustaa kuin saranoiden, eikä kiristellä ja puristella liikettä vastaan. Voit ajatella, että polvi putoaa jalustimen eteen. Katso kuvia. Jalustinhihna on tällöin myös kohtisuorassa maata kohden, riippuen toki hiukan jalustinkoukun kiinnityskohdasta ja satulan mallista. Rennon tasapainon saavuttamiseen auttaa myös, jos ei samalla purista pyllyllä. Kankut rentona, takareidet rentona, tuki tulee vatsasta eikä persuksilla ja polvilla tikistämällä.
Jos lonkankoukistajat ovat kovin kireät, tasapaino jaloilta ei aluksi ehkä löydy, ellei nojaa samalla hiukan eteenpäin. Mutta no worries! Kenenkään ei ole tarkoitus jäädä könöttämään etukenoon, mutta on myös hyvä muistaa ettei sen kummemmin ihmisen kuin hevosenkaan kehoa jumpatessa kaikki näytä samalta prosessin aikana kuin valmiina. Aika harva asia näyttää harjoitellessa samalta, kuin valmiina, itseasiassa. Siksi sitä kutsutaan harjoitteluksi. On hyvä kokeilla missä oma tapapainopiste menee, ja miltä hevonen tuntuu, kun se löytyy. Asento paranee siitä kyllä, kun oma keho vertyy ja löytyy uusia tasapainoa ylläpitäviä lihaksia.
Aloittelijoille huudetaan edelleen usein kolmea tavallaan hiukan hupsua neuvoa: Kantapäät alas! Hartiat taa! Nojaa taa! Perusteet neuvoihin ovat selvät: aloittelevat tai muuten vielä kokemattomat ratsastajat pyrkivät usein tiedostamattaankin melkolailla sikiöasentoon, jolloin jalka nousee, hartiat ovat korvissa tai ryhti kyyry, ja tekee mieli nojata eteenpäin. Noh, eihän siellä harjoitusravissa pysy laukasta puhumattakaan jos on kovasti etukenossa, kantapäät tosi ylhäällä ja hartiat korvissa. Kädetkin ovat usein jossain ihan omilla teillään. Ensin pitää siis saada jalat alas, kädet alas, hartiat alas, pois stunttikyyrystä ja kehoa auki. Ongelmaksi homman tekee, jos noudattaa näitä neuvoja uskollisesti vielä vuosienkin päästä. Kantapäät alas? Koko jalka menee pökkelöksi hevosen kainaloon, jos lähtee painamaan kantapäätä alas. Niin kauan kuin meillä on maan vetovoima, kantapää menee riittävän alas ihan itsekseen jos nilkka on rentona. Kantapään alhaalla oleminen ei ole mikään itseisarvo sinänsä, mutta kantapään ylhäällä oleminen saa jalustimen putoamaan jalasta, polvet jännittymään ja reidet pökkelöksi, istuinluut irti satulasta ja lantion lukkoon. Eli ei kannata. Joustava nilkka paras. Nilkan joustavuuteen vaikuttaa myös varpaiden asento... jos varpaat ovat kippurassa kengän sisällä, koko jalka jähmettyy. Kokeile!
No entäs se hartiat taa- sitten. Ei ole hyvä könöttää kuin orava aamukakalla, mutta ei ole hyvä vetää ylävartaloa yliryhtiinkään. Yliryhdikäs ylävartalo ei jälleen kerran jousta, happi ei kulje keuhkoihin asti kun koko rintakehä on jäykällä rottingilla kuin Napoleonilla konsanaan. Ryhdin korjaamiseksi on monia muita paljon parempia keinoja ja mielikuvia, mutta hartiat taa vetämällä saa äkkiä pökkelön ylävartalon.
Tässä on jo jonkin aikaa ollut suorastaan muotia ratsastaa myös melkoisessa tuoli-istunnassa, jossa jalka sijoitetaan hyvinkin eteen, ratsastajan koko paino on istuinluiden takaosalla, usein vielä niin että yläselkä on pienessä takakenossa. Asento on varmasti miellyttävämpi jos hevosella on iso liike ja se on edestä raskas, koska tässä asennossa ratsastaja voi joustaa aika paljon myös ala- ja keskiselästään (tervemenoa kiropraktikolle sen jälkeen, auts!) eikä enimmäkseen lonkista, ja etenkin koulusatulasta saa hyvän tuen "pönkätä" itsensä niin että käsiin saa voimaa omista jaloista. Voisi sanoa, että siitä asennosta hevosta voi pidellä edestä omien jalkojen voimalla.
Tuoli-istunta syntyy tosin usein ihan vahingossakin, jos ratsastajalla on kovin kireä lantion, lonkankoukistajien ja reisien lähentäjien alue. Etenkin leveällä hevosella lonkkia pitää pystyä avaamaan melko lailla, jotta klassinen perusistunta olisi mahdollinen.
Miksi sitten ei voisi istuskella mukavasti kuten tuolissa? Muutamista syistä, mistä johtuen tähän perusasentoon ja sen opettamiseen on ylipäätään päädytty. Ensinnäkin, jos ratsastajan kaikki paino on istuinluiden takaosalla ja jalat edessä, hän on auttamatta koko ajan hevosen liikettä jäljellä. Tästä asennosta keventäminen on kaikkea muuta kuin tasapainoista - kevennysliike on oikeasti tasapainossa ja liikkeen päällä vain, jos ratsastaja voi jäädä ylä-asentoon muutamaksi askeleeksi. Vaikka ratsastaja pystyy heilauttamaan itsensä yhdeksi askeleeksi ylös, se ei tarkoita että kevennysliike eikä sitä edeltävä perusasento olisi tasapainossa. Voit kokeilla vaikka tuolilla istuen: pystyt kyllä heivaamaan itsesi ylös pieneksi hetkeksi (etenkin jos tuoli vielä liikkuisi ja auttaisi pikkusen pomppaamalla liikkeessä), mutta pystyisitkö jäämään seisomaan kolmeksi sekunniksi? Tuskin.
Vanha kansa osasi kertoa, että hyvässä perusistunnassa ollaan aika samassa asennossa, kuin ilman hevosta maassa seisoen. Omilla jaloillaan, tasapainossa. Molemmilla jaloilla. Miten tätä voisi itsekseen treenata? Esim centered riding tarjoaa monia hyviä niksejä omien jalkojen ja tasapainon löytämiseen, mutta oma suosikkini tulee estepuolelta. Pers irti satulasta, ja harjoittelemaan kevyttä istuntaa! Jos pystyt pysymään eri askellajeissa lähellä satulaa mutta irti siitä ilman että puristat hulluna polvilla, vaihtelemaan sujuvasti kevyen ravin, harjoitusravin ja kevyen istunnan välillä, olet jo lähempänä tasapainoa. Jos kokeilet, huomaat ettei se onnistu niin että jalat ovat kovin edessä, ja ylävartalo kovin takana. Kantapäitä ei ole hyvä painaa hirmuisen alas sillä se lukistee ja jäykistää koko jalan aika tehokkaasti. Ennemminkin kannattaa yrittää pitää nilkka rentona - on parempi ajatella kantapäätä taakse, kuin alas. Jalkojen nivelten on tarkoitus joustaa kuin saranoiden, eikä kiristellä ja puristella liikettä vastaan. Voit ajatella, että polvi putoaa jalustimen eteen. Katso kuvia. Jalustinhihna on tällöin myös kohtisuorassa maata kohden, riippuen toki hiukan jalustinkoukun kiinnityskohdasta ja satulan mallista. Rennon tasapainon saavuttamiseen auttaa myös, jos ei samalla purista pyllyllä. Kankut rentona, takareidet rentona, tuki tulee vatsasta eikä persuksilla ja polvilla tikistämällä.
Jos lonkankoukistajat ovat kovin kireät, tasapaino jaloilta ei aluksi ehkä löydy, ellei nojaa samalla hiukan eteenpäin. Mutta no worries! Kenenkään ei ole tarkoitus jäädä könöttämään etukenoon, mutta on myös hyvä muistaa ettei sen kummemmin ihmisen kuin hevosenkaan kehoa jumpatessa kaikki näytä samalta prosessin aikana kuin valmiina. Aika harva asia näyttää harjoitellessa samalta, kuin valmiina, itseasiassa. Siksi sitä kutsutaan harjoitteluksi. On hyvä kokeilla missä oma tapapainopiste menee, ja miltä hevonen tuntuu, kun se löytyy. Asento paranee siitä kyllä, kun oma keho vertyy ja löytyy uusia tasapainoa ylläpitäviä lihaksia.
Aloittelijoille huudetaan edelleen usein kolmea tavallaan hiukan hupsua neuvoa: Kantapäät alas! Hartiat taa! Nojaa taa! Perusteet neuvoihin ovat selvät: aloittelevat tai muuten vielä kokemattomat ratsastajat pyrkivät usein tiedostamattaankin melkolailla sikiöasentoon, jolloin jalka nousee, hartiat ovat korvissa tai ryhti kyyry, ja tekee mieli nojata eteenpäin. Noh, eihän siellä harjoitusravissa pysy laukasta puhumattakaan jos on kovasti etukenossa, kantapäät tosi ylhäällä ja hartiat korvissa. Kädetkin ovat usein jossain ihan omilla teillään. Ensin pitää siis saada jalat alas, kädet alas, hartiat alas, pois stunttikyyrystä ja kehoa auki. Ongelmaksi homman tekee, jos noudattaa näitä neuvoja uskollisesti vielä vuosienkin päästä. Kantapäät alas? Koko jalka menee pökkelöksi hevosen kainaloon, jos lähtee painamaan kantapäätä alas. Niin kauan kuin meillä on maan vetovoima, kantapää menee riittävän alas ihan itsekseen jos nilkka on rentona. Kantapään alhaalla oleminen ei ole mikään itseisarvo sinänsä, mutta kantapään ylhäällä oleminen saa jalustimen putoamaan jalasta, polvet jännittymään ja reidet pökkelöksi, istuinluut irti satulasta ja lantion lukkoon. Eli ei kannata. Joustava nilkka paras. Nilkan joustavuuteen vaikuttaa myös varpaiden asento... jos varpaat ovat kippurassa kengän sisällä, koko jalka jähmettyy. Kokeile!
No entäs se hartiat taa- sitten. Ei ole hyvä könöttää kuin orava aamukakalla, mutta ei ole hyvä vetää ylävartaloa yliryhtiinkään. Yliryhdikäs ylävartalo ei jälleen kerran jousta, happi ei kulje keuhkoihin asti kun koko rintakehä on jäykällä rottingilla kuin Napoleonilla konsanaan. Ryhdin korjaamiseksi on monia muita paljon parempia keinoja ja mielikuvia, mutta hartiat taa vetämällä saa äkkiä pökkelön ylävartalon.
Nojaa taa? No, jaa. Kuten alussa pohdiskelin, takanojasta voi olla helpompi kestää isoa ravia jos kroppa ei muuten anna myöden, ja vetää ohjasta, mutta muuta ideaa sille on vaikea keksiä. Vertikaali olisi varmaan aivan hyvä tavoite. Ihmisen kroppa huijaa aika hyvin, on varsin hyödyllistä pyytää joku kuvaamaan videomateriaalia omasta ratsastuksesta. Monesti etenkin kevennysliike on hyvinkin takakenoinen, tai paljon nuoria hevosia ratsastavilla varsin etukenoinen. Eipä kai sillä muuten niin väliä ole, mutta hevosen on helpompi kulkea ja kantaa itseään, jos ratsastaja on edes jollain tavalla liikkeen päällä. Keskivauhtisilla hevosilla asialla ei ole varmastikaan niin suurta merkitystä, mutta jos hevonen on perustemperamentiltaan kuumaa sorttia ja haluaa juosta alta, tai vetelämpi ookailija, asialla on heti aika paljon suurempi merkitys. Mitä se liikkeen päällä oleminen sitten tarkoittaa? No, sitä voi testata esimerkiksi hokkareilla tai rullalaudalla. Jos olet liikettä jäljessä, kaadut persuksillesi, jos olet liikkeen edellä, polvillesi, tai vähintäänkin huojuttaa eikä asento ole kovin stabiili. Liikkeen päällä ollessasi tasapainopiste säilyy vaikka liike jatkuu.
Kiipeämme kuvaa ylemmäs: ratsastajan pään asennolla on myös suuri merkitys. Ihmisen pää painaa muistaakseni keskimäärin palttiarallaa 3,5 kiloa, eli melko painavasta ruumiinosasta on kuitenkin kysymys. Pää on kiinni selkärangassa (toivottavasti), ja sen asento vaikuttaa koko rangan asentoon. Jos pää on rangan edessä kuten nykypäivän kännykänräplääjillä, yläselän luonnollinen kaari kurvaa melkoiseksi kyttyräksi ja alaselkä jäpittää liikkumattomammaksi. Painopiste on väkisinkin edessä, ja harjoitusravissa tämän kaltainen pään asento saa usein aikaan pään pomppimista, notre-damen-kellonsoittaja-asennon sekä pahimmassa tapauksessa melkoisen päänsäryn ja yläselkä/niskakivut. Notredamesta viattomampi versio on onpa-hevosellani-kauniit-korvat- asento, jossa hevosen niskaa ja korvia tuijotetaan herkeämättä toivoen että pää menisi sillä konstilla alas ja pysyisi siellä.
Hyvä paikka päälle on lantion ja rintakehän päällä, ihan niinku kuvassa! Kannettuna, leuka vähän sisällä, ei eteenpäin päästettynä niinkuin pululla. Siitä sitä voi käännellä ja katsella ympärilleen kätevästi.
Millä ihmeellä tällaisen asennon sitten saa aikaiseksi ja vielä pidettyä liikeessä? Kaksi avainasiaa: syvien vatsalihasten tuki, ja kurinalainen(-hko) harjoittelu. Molemmat toki auttavat toisiaan; harjoitellessa syvät vatsalihakset ja muut asentoa tukevat lihakset treenaantuvat.
Seuraavan kerran kun opettaja huutaa "ISTU!" voitkin ehkä käydä läpi omaa tsekkauslistaa: missä ovat jalat, kädet, pää, pylly, varpaat? :D Niistä käsistä sitten vaikka toisella kertaa.
Teksti Katariina Albrecht
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti