Pieni matkakertomus Romanian maaseudulta, helmikuulta 2017, sekä lopussa pientä pohdintaa matkustamisesta.
Munkkeja ja matkantekoa
Venyttelen hartaasti rokokoohenkisen jättisängyn pehmeissä lakanoissa ja kuuntelen kaupungin keskustan aamuääniä: raitiovaunun kolinaa, pulujen kujerrusta ja naakkojen aamuparaati.
Nälkä. Purjehdimme aamiaiselle ruokasaliin. Eiffel-tornin suunnitellut arkkitehti piirteli tämän historiaa huokuvan hotellin, joka rakennettiin herran vuonna 1882. Osa henkilökunnasta näyttää siltä kuin olisivat olleet töissä siitä lähtien.
Jalkoja kivistää eilisen pitkän kentillä ja kolmella eri lennolla istumisen jälkeen, ja kohta saamme istua hiukan lisää matkalla Bucovinaan. Sitä ennen tapaamme sukulaisia. Veli on tullut muiden munkkien kyydillä luostarista tapaamaan äitiään tärkeitä papereita varten. Aurinko tulee esiin ja karkottaa loputkin pilvet. Käännän nopeasti kasvoni valoon ja ahmin keväisen lämmittäviä säteitä.
Lounas. Taas on nälkä. Ahmin voilla höystettyä perunamuussia, paistettua taimenta joka katsoo syyttävästi lautaselta paistetuilla taimenensilmillään, tuoretta leipää sekä tietysti anopin tekemää viiniä. Sanatate. Farkun nappi ei mene kiinni.
Ennen pikatielle kiihdyttämistä teemme nopean pitstopin valtavalle vanhalle hautausmaalle. Lumi on kevyesti kuorruttanut pari sataa vuotta vanhat enkelipatsaat saaden ne näyttämään melankolisella tavalla varsin upeilta. Mieleni tekisi mennä ulos autosta kuvaamaan niitä mutta pitstop on niin lyhyt että vain formuloissa ollaan tätä nopeampia.
Pikatielle. Hevoskärryjä ja erikoista liikennettä. Munkki ajaa minibussia kuin tuulispää ohitellen rekkoja niin että anoppi tarttuu jo kädestäni. Radiosta tulee Depeche Moden My Personal Jesus ja kuski laittaa volat kovempaa. Hymyilen kaulahuiviini. Moldavian maakunnan ohikiitävät peltomaisemat kimaltelevat lumessa. Ohitamme ruskean hevosen joka vetää aivan törkeän isoa melkein kaistan kokoista heinäkuormaa. Päällä istuu mies joka näyttää siltä että hänellä ei ole yhtään hammasta. Liikenteestä päätellen ei ole kohta muutamia muitakaan osia.
Reittimme kulkee välillä kylien halki. Varakkaampien mustalaisten talot tunnistaa kruusatuista peltikatoista ja tinakoristeista. Kaikki mahdollinen, jopa naapuritalo on yhdistetty toisiinsa köynnösten peittämillä viritelmillä. Varattomampien mustalaisten huushollit ovat melkoisia virityksiä. Kylki kyljessä, ja korkeilla aidoilla. Yhden hökötystalon ikkunasta kurkkaa verhojen välistä jokin eläin. Olisiko peräti hevonen. Mene ja tiedä. Taloja on kaikenvärisiä. Mietin onko kirkkaan pinkkiä? On.
Kuulen matkalla tarinan luostarissa asuneesta romanialaisesta keskiraskasvetotammasta, joka oli nyt annettu pois. Se oli telonut jo toisen munkin ja ryöstänyt taas kärryillä pitkin kyliä. Tamman elämä oli ollut metkaa, se oli ollut kolmevuotiaaksi ihan kiltti joskin herkkä. Eräänä päivänä kävi moka. Kokematon ajomies sekoitti emätamman ja sen prikulleen samannäköisen kolmevuotiaan varsan, ja valjasti varsan. Jolla ei oltu tehty vielä mitään. Varsa antoi hölmistyneenä tehdä kaiken. Veti kärryjäkin hyvän matkaa. Vieläkään mies ei huomannut mokaansa. Mitä lie käynyt, kurvissa ehkä aisa koskenut pyllyyn, mutta tamma läks. Se oli juossut koko pitkän tien kylän halki, ihmisten ja autojen väistellessä ja hyppiessä ojiin. Ohjista vetäminen oli saanut varsan toki vielä enemmän kauhun valtaan. Mihin mahtanut lopulta topata, ja saatu kotiin. Tamma oli iäksi traumatisoitunut.
Perillä munkkiluostarissa. Bucovinan jylhät maisemat saavat kultareunukset laskevasta auringosta. Käymme tervehtimässä ikonit kirkossa, kyykistyn Jumalanäidin ikonin eteen ja melko vanhan ja kolme maanosaa nähneen lapikkaani pohja irtoaa puoliksi. Löydämme onneksi pikaliimaa. Ja paperia johon kuivata kyyneleet. Kenkiinkin voi kiintyä.
Illalliseksi on lämmintä polentaa ja kalaa ruusulautasista, ja luostarin lehmistä vastalypsettyä kiehautettua maitoa, jossa on päällä paksu kerma. En ole juonut maitoa 20 vuoteen kuin kahvissa, mutta pakkohan sitä on maistaa. Dippaan lämpimään maitoon tuoretta rahkapullaa. Ei paha. Nappi ei mene taaskaan kiinni.
Luostarin sänky on kova mutta uni painaa luomia.
Elämää luostarissa Bucovinan vuorilla
Nukun kuin tukki säkkipimeässä ja hiljaisessa vierasmajassa. Herään kotoisasti hevosten kavioiden kopseeseen ja hetken mietin, missä olen. Kyläläiset suuntaavat aamulla metsätöihin ruskeine ruunineen ja valkeine varsoineen, tai hakemaan heinää hevoskärryillä läheiseltä tilalta. Säntään ikkunaan ja sanon ääneen "heppa", ehkä noin viidennenkymmenennen kerran tällä reissulla. Missähän iässä se muuten loppuu?
Juomme ystävällisen keittiöavustajan tuoman aamukahvin anopin kanssa. Yhteistä kieltä ei oikein ole mutta yritän änkyttää huonoa romaniaani josta on varmaan puolet espanjaa. Aina kannattaa kokeilla joku sana menee tuurilla tarpeeksi lähelle, sukulaiskieliä kun ovat. En voi käyttää netin kääntäjiä koska netti ja ylipäänsä puhelinyhteys toimii vain jos kiipeää vuorenrinnettä hyvän matkaa ylöspäin. Piirrän. Anoppi ymmärtää. Nauramme.
Peitän pääni huivilla ja vedän ylleni tekemäni pitkän pellavahameen. Munkkiluostarissa on hyvä noudattaa pukeutumiskoodia. Kirkossa otan kengät pois jalasta. Lapikkaiden tilanne on pikaliimasta huolimatta hiukan arveluttava. Naisten puolella eli vasemmalla ei ole tällä kertaa muita. Kyläläiset tulevat syrjäisen luostarin kirkkoon vain erityispäivinä, koska kylässä on omakin kirkko. Luostarin kirkon seremoniat ovat pitkiä. Lattiat on pehmustettu paksuilla matoilla joiden päällä on mukava seistä vaikka ilman kenkiäkin, tai olla polvillaan. Ortodoksikirkossa ei ruukata istua, etenkään Romaniassa. Miesten puolella on aina enemmän niitä jotka eivät jaksa seistä. Saa olla myös polvi-istunnassa, mutta miehet etsiytyvät tuoleille. Kylän vanhat rouvat katsovat heitä silloin usein pahasti. Varmaan keskustellaan kotimatkalla.
Romaniassa kirkossa käynti on muutenkin erilaista. Ihmiset itkevät ja nauravat, kisaavat siitä kuka pääsee kirkon etuosaan, ryömivät pitkin lattioita etenkin Jumalanäidin ikonien edessä, ramppaavat tervehtimässä ikoneja kuin vanhoja ystäviään, tulevat ja menevät. Ilmapiiri on lämmin. Monet tuovat luostarin kirkkoon ruokaa ja viiniä siunattaviksi. Nyt tänään perjantaina on luvassa erityinen iltavigilia, jonne odotetaan paljon kyläläisiä. Teemana on jotkut parantavat pyhimykset ja moni tulee hakemaan helpotusta omiin tai sukulaistensa vaivoihin.
Kiipeämme vuoren rinnettä lumessa liukastellen. Kännykkä alkaa herätä henkiin. Soitamme muutamia puheluja, ja tarkistan netistä että kotipuolessa on kaikki ok, talonvahti pärjää auton kanssa ja hepat ovat hengissä. Kookas korppi raakkuu lähipuussa ja hypähtää siivilleen. Ihailen sen päättäväistä lentoa sinisellä taivaalla. Bongaan hangesta isot tassunjäljet. Ehkäpä ne ovat koiran? Tai ehkäpä eivät.
Lounasaika; vaaleanpunaista soppaa ruusulautaselta, kasviksilla höystettyä perunamuussia ja soijanakkeja. Jälkkäriksi appelsiini. Romaniassa on helppoa olla kasvissyöjä koska aika iso osa väestöstä on hartaita ortodokseja ja noudattaa paastoaikoja, jolloin ei syödä eläinkunnan tuotteita. Nappi ei ole mennyt kiinni koko päivänä.
Kaivan esiin mukaani ottamani "paremman kameran" ja ihmettelen miksei se toimi. Akku on jäänyt laturiin, ja laturi kotiin kun matkustamme kevyesti vain käsimatkatavaroilla. Kiroan mielessäni. No mutta. Kirmaan katsomaan luostarin navettaan. Ulkona iso kanalauma nauttii kevätauringosta, mutta läheltä kuuluva haukan huuto saa ne säntäämään sisälle melkoista kaakatusta pitäen. Navetassa on kolme lempeänoloista lypsylehmää, kaksi vasikkaa ja kaksi kuttua. Toista pitää rapsuttaa korvan takaa. Toinen menee karkuun. Lisäksi siellä on "hullun tamman" pilttuu, joka on nyt tyhjänä. Tamma lähetettiin vuorille metsätöihin, mutta se palaa jossain vaiheessa. Tamma jaksaa vetää raivolla isoja tukkeja, mutta se myös tappaa talossa ja puutarhassa.
Nimeän ruskeavalkoisen vasikan Mansikiksi ja pienen mustavalkoisen Mustikiksi. Mustikilla on nälkä ja se hamuaa heti kättä suuhunsa ja katsoo merkitsevästi viereisessä parressa olevaa emoaan. Pidätän intoani ryhtyä ruokkimaan vasikkaa omin päin ja vasikan paksuudesta voi päätellä että sitä ruokitaan kumminkin ihan riittävästi. Mansikki on ihana. Se rakastaa leuan alta rapsuttamista. Mansikilla on paksut posket ja vaativa ääni. Se sanoo pienellä vasikanäännellä möö perääni kun rapsutus loppuu ja sammutan valot.
Käteni ovat kyynärpäitä myöden vasikoiden kuolassa. Hymyilen korvasta korvaan.
Röhnötän pienessä yksiössäni kivikovalla patjallani pari tuntia ja tuijotan kattoa. Väsyttää. Aivot joutuvat koville kun yrittää pysyä kärryillä keskusteluissa kielellä jota osaa vain vähän. Kohta alkaa se iltaserviisi, jota ennen pitää taas syödä. Ja paljon, koska seuraavan kerran saan syödä tai juoda edes vettä vasta sunnuntaina myöhään iltapäivällä. Tämä on housun napin kannalta hyvä asia. Huomenna on suuri päivä, meidät vihdoin vihitään virallisesti. Suomessa meillä oli vain kihlausseremonia, koska emme halunneet perua jo varattua hääjuhlaa paperisotkun takia. Byrokratian puolesta virallinen vihkiminen on helpompaa täällä Romaniassa. Meillä on siis vähän niinku kahdet häät. Siippani vanha äiti on siitä iloinen, koska nyt hänkin voi osallistua. Jännittää. Häitä ei yleensä järjestetä munkkiluostarissa, mutta tilanne on spesiaali. Tunnen oloni pienestä jännityksestä huolimatta aika hyväksi täällä keskellä-ei-mitään.
Jännitän tuleeko kummitätini nunna Nectaria vihkitilaisuuteen. Kutsumamme tutut "kruununpitelijät" eivät pääse, joten meillä on yhtäkkiä minulle uppo-oudot "hääkummit". Onneksi toin Suomesta hiukan ylimääräisiä pikku lahjoja. Seremonia on osin myös englanniksi jotta pysyn kärryillä. Puuh.
Spesiaali iltapalvelus on vetänyt kirkon niin täyteen porukkaa, että ihmisiä on ulko-ovelle saakka. Luotsaan anopin kuitenkin muiden mummojen sekaan kirkon etuosaan, josta bongaan vielä muutamia tyhjiä kohtia. Anopin pitää päästä istumaan tuolille koska hän on melko huonossa kunnossa. Nuorempi polvi antaa ystävällisesti tilaa hänelle. Olen iloinen että naiset ja miehet ovat eri puolilla; kylän miesten puolelta lemahtaa vieno lehmän ja hien haisu. Olen aistivinani myös hentoa pieruaromia. Naisten puolella on hillitön ryysis, kun mummot kilpailevat parhaista paikoista. Lapset hyppivät maahan kumartuneiden naisten yli ja pelaavat kännykällä. Joku rapistelee karkkipapereita. Mummot komentavat.
Seremoniassa ovat kaikki luostarin papit. He tulevat moneen kertaan keskikäytävälle ja ojentavat pitkät kaavun etuliepeet niin että ihmiset ryömivät sen alle tai koskettavat lievettä. Jos ei yllä koskemaan kaapua, voi koskea ihmistä joka koskee kaapua. Samalla papit lukevat monia parantavia rukouksia. Vanhat hampaattomat mummot kiistelevät parhaista paikoista ja konttaavat pikavauhtia suosikkipappinsa liepeeseen. Anopin on istuttava mutta pidän häntä kädestä ja toisella kädellä kurkotan liepeen reunaan. Hän tarvitsee kaiken avun. Lopuksi kaikki ryysivät kirkon etuosaan hölväyttämään itsensä pyhällä öljyllä. Olipahan kokemus tämäkin.
Papin aamen ja pari muuttujaa
Lauantaiaamuna herään ranka perin suorana kovalta punkaltani. Isä Iustin armahtaa meidät luvalla syödä aamupalaa. Vihkiseremonia on vasta myöhään iltapäivällä ja meidän pitäisi olla syömättä ja juomatta sitä ennen koska siihen kuuluu myös ehtoollinen. Häntä käy kuitenkin sääliksi kun muut syövät ison lounaan aamuliturgian jälkeen ja me ollaan aivan vatsa muristen. Minulla ei ole yhtään nälkä koska olen jo mentaalisesti varautunut täyspaastoon mutta syön kumminkin hiukan lampaanjuustoa, leipäpalan ja tipan kylmää mustaa kahvia.
Liturgia kestää kolme tuntia. On yksi kuolleiden ja pyhien muistopäivistä, ja ihmiset tuovat hirmu määrät ruokaa siunattavaksi ja "uhrattavaksi" kuolleille. Suosikki näyttää olevan perinteinen ympyrän mallinen letitetty iso vehnäleipä jonka keskelle on lätkäisty viinipullo. Monet tuovat myös kakkuja, pikkuleipiä, öljyä ja hilloa. Ruoat eivät suinkaan päädy seremonian jälkeen hukkaan vaan luostari lahjoittaa mittavan ruoka- ja juomamäärän vanhustentaloihin, köyhille ja kodittomille.
Polvet alkavat olla mustat. Romanialaiset kylän naiset ovat hullua kirkkokansaa. Miesten puolella istutaan reunassa olevilla tuoleilla puolet ajasta, naisten puolella ei edes seistä vaan ollaan polvillaan - polviseisonnassa tai - istunnassa. Keksin tavan selvitytyä; ilman kenkiä se on hiukan helpompaa, ja pönkkään tanskalaisen design villanuttuni polvien alle. Välillä on pakko mennä "sikiöasentoon" ja laittaa vähän painoa käsille ja otsalle. En tajua kuinka mummot pystyvät olemaan tuntitolkulla polvillaan. Mutta jos he pystyvät pystyn minäkin. Ja jos ei pysty, joku kylän mummoista katsoo erittäin pahasti, hahhah. Välillä ajatus tahtoo karata. Eräs ikoneista alkaa näyttää pikkuisen Mr Beanilta. Yritän keskittyä.
Syömme ison lounaan, kasvisrisottoa ja laihaa kalakeittoa, kotitekoisia säilöttyjä chilipippureita ja leipää. Syön liian ison chilin ja kyynelehdin hiukan kalakeittooni. Hups. Jälkiruoaksi pöytään laitetaan litran tonkka paikallista hunajaa ja keksejä. Olen jo virittänyt jatkopalan housun nappiin.
Valmistaudun. Yritän fiksata tukkaani ilman pinnejä ja lakkaa, mukana ei ole juuri edes meikkejä. Laitan hiukan ripsiväriä. Huivin alta ei edes näy kuin hiusten etuosa. Hääkummit saapuvat paikalle, aivan ihania ihmisiä. Ilo tutustua heihin. Samalla saapuu ystävämme jonka luona olimme kylässä viime kerralla Bucovinassa käydessämme.
Jännittää. Ravaan pitkin vierasmajaa kuin ravihevonen volttilähdössä. Lopulta hyppäämme autoihin. Meidät vihitään kylän kirkossa. Luulemme että saman kylän vaan ei - ajamme hyvän matkaa pitkin mutkittelevia hiekkateitä jotka routa ja lukuisat hevoskärryt ovat murjoneet melkoiseen kuntoon. Ihailen matkan varrella näkemieni paikallisten lampaiden villaa. Mieleeni tulee heti monta juttua mitä upeasta pitkästä villasta voisi tehdä. Eläimet ovat ulkona talvellakin; monen talon pihassa ovat samassa tarhassa kanat, lampaat ja lehmät. Bucovinan vuoristoalueen ruoho on kuin alppiheinää ja lehmien ja lampaiden tuottama maito erityisen hyvälaatuista. Myös vesi on täällä todella hyvää ja terveellistä, ja sitä myydään pullotettuna ympäri Romaniaa. Ja hevosia-- niitä on täällä kaikkialla. En ole nähnyt ainuttakaan traktoria. Kuusien peittämille jyrkille vuorille ei pääse kovin kätevästi kuin hevosella.
Lopulta saavumme erikoisen näköiselle kirkolle. Saamme selityksen tuotapikaa; kirkon ovat rakentaneet unkarilaisten alueelle aikoinaan lähettävät germaanit. Kylän nimi oli ollut alunperin Swartch, mutta se oli myöhemmin muutettu Negrisalaksi, "pikkumusta".
Kirkossa on niin kylmä että hengitys huuruaa. Anoppi ja isä Iustinin äiti kohentavat huiviani ja halaavat moneen kertaan sopottaen ohjeita korvaani romaniaksi. Meitä on iso retkue luostarista: kolme pappia ja laulajamunkki sekä tietysti siippani veljet, äiti, kummit ja ystävämme. Kaksi Isää puhuu sujuvaa englantia ja he löysivät vihkikaavan englanniksi. Olin liikuttunut että he näkivät niin paljon vaivaa. Paikallinen pappi toimittaa seremoniaa romaniaksi ja luostarin papit englanniksi, samoin laulaja laulaa molemmilla kielillä. Ja niin kauniisti että nousee pala kurkkuun. Meidät kruunataan, siunataan yhdessä ja erikseen, ja tanssimme piirissä kolmesti alttaripöydän ympäri. Sen jälkeen saamme ehtoollisen. Valtavaa keksiä dipataan viiniin ja siitä pitää haukata kolmesti. Olen kuin hamsteri. Onneksi en aivasta. Seremonia on kaunis ja koskettava. En tunne kylmää, vaikka olen ohuissa vaatteissa.
Vihkimisen jälkeen saamme kolme hervottoman isoa kukkapukettia ja Jumalanäidin ikonin. Se ei mahdu reppuun, joten otamme sen mukaan seuraavalla kerralla. Sitten nautimme kirkon sivuhuoneessa koko porukalla luostarista mukanamme tuomia keksejä, kakkuja, ja anopin tekemää viiniä. Tunnelma on lämmin ja läheinen. Paluumatkan jälkeen onkin jo taas illallisen aika. Syömme samalla porukalla soppaa, risottoa ja kummien mukanaan tuomaa suklaakakkua. Sekä toki paikallista hyvää jälkiruokaviiniä. Pystyn töin tuskin kävelemään.
Hotelli Transilvania!
Yöjuna. Olin ollut tarpeeksi fiksu pulittaakseni makuuvaunuhytistä. Meillä oli onnea saada paikat junasta joka menee suoraan Gura Humoruluista Aiudiin. Matka kestää 8 tuntia ja nukumme kuin pikku opossumit keukkuvassa ja kolisevassa junavanhuksessa. On aika kuuma. Kuumissa maissa kuten Malesiassa ihmiset tykkäävät ilmastoinnista ja kylmissä maissa lämmityksestä. Romanialaisissa jumissa tuntuu olevan vain kaksi lämmitysvaihtoehtoa - ei ollenkaan tai täysillä.
Herätyskello kilkattaa sunnuntaiaamuna vaativaan sävyyn ennen kuutta. Kurkkaan hyttimme ikkunasta, vielä kolme asemaa ennen omaamme. Juna on hiukan myöhässä. Se ei varsinaisesti haittaa. Loikoilen vielä hetken.
Saavumme vielä uniseen Aiudin pikkukaupunkiin. Soitamme taksin, jolla huristelemme pitkin mutkaista tietä kohti Valisoaran linnaa. Sataa lunta. Tie on liukas. Kuski juttelee siippani kanssa huolettomasti ja auton kojelauta vilkkuu kuin joulukuusi luistoneston valoja ja muita. Kurkkaan alas ja vatsani muljahtaa, tien reunalta on hyvä pudotus alas jokilaaksoon. Matka on yllättävän lyhyt mutta jännittävä. Tie kurvaa äkkijyrkästi ylös linnalle. Aamun arassa valossa ja lumisateessa kuultavat vuoret ovat kauneudessaan huikeat. Kyyneleet kohoavat silmiin väkisin ja henki salpautuu. Olemme perillä.
Huilaamme hetken hotelliksi muutetun restauroidun linnan huoneessamme ja sitten lähdemme katsomaan ulos pienelle kävelylle. Maisemat ovat todella upeat, sataa hiljalleen lunta ja usva ryömii laaksoa ylöspäin.
"Kävellään ihan vaan tuonne mistä metsä alkaa". Rinne on yllättävän jyrkkä vaikkei aluksi näytä siltä. Vanhat pyökit seisovat hiljaa lumen alla torkkuen. Linnut rapistelevat oksilla ihmetellen talvisia kulkijoita. Huomaamme metsän reunassa pienen kärrypolun ja lähdemme seuraamaan sitä rinnettä ylöspäin. Linnan koira Rex lähtee mukaamme näyttämään tietä, ja mukaan kirmaa vielä sen paikallinen tyttöystävä. Päätämme kävellä vielä pienen matkaa ylöspäin. Uteliaisuus saa pienen matkan muuttumaan pitkäksi. Rex pysähtyy välillä odottamaan meitä. Lumi luistaa lapikkaiden alla, kiipeäminen alkaa tuntua reisissä ja keuhkoissa.
Tie päättyy ja haarautuu T-risteyksenä kahdeksi poluksi. Puissa on vaellusreittien merkkejä. Rex kääntyy tietäväisen näköisenä vasemmalle ja seuraamme sitä. Hetken matkaa vielä loivasti ylöspäin patikoituamme saavumme huikealle kallionkielekkeelle, josta näkyy lumisateesta ja sumusta huolimatta Valisoaran laakso. Kurkkaan alas varmaan n 400 metrin pystysuoraa pudotusta ja polvia heikottaa, vatsanpohjaa vääntää. Huh! Alue on ollut strategisesti tärkeä kulkureitti ja sieltä on löydetty neoliittisia muinaisjäännöksiä. Mielikuvitus alkaa heti laukata; vuoren kielekkeeltä näkyy koko laakso ja alla on ainoa pääsy alueelle. Voi vain kuvitella jos heittelee kielekkeeltä kiviä vihollisen niskaan... aika tehokasta.
Käännymme takaisin ja seuraamme koiraoppaitamme tällä kertaa toiselle polulle. Polku kulkee matalamman vuorenharjanteen päällä, ja maisema olisi varmasti upea jos ei olisi niin sumuista. Polku pienenee ja alkaa jälleen nousta. Takki alkaa olla läpimärkä puista putoavasta nuoskalumesta. Kiivetessä ei kuitenkaan varsinaisesti palella. Metsä on aika mahtaa. Valtavia tammia, vanhoja vänkyröitä pyökkejä. Pyökki on Romaniassa tärkeä ja arvostettu puulaji. Bucovinan alueen nimi tulee pyökistä. Ihmettelen että se menestyy näinkin kylmässä täällä vuorilla. Tosin huomaan että vuoren etelärinne on pyökkimetsää ja pohjoisrinne pääosin tammea.
Kuulemme haukkojen ääniä jostain kauempaa. Muuten on hipihiljaista. Alueella on haukkojen ja kotkien lisäksi mm peuroja, karhuja, susia ja tietysti kettuja ja muita perus metsän eläimiä. Kesällä karhu oli tappanut läheisestä kylästä lampaita ja pelotellut ihmisiä. Emme näe tällä kertaa edes jälkiä eläimistä koska edelleen satava lumi peittää kaikki jäljet nopeasti. Romaniassa on Euroopan tihein karhukanta. Onneksi ne ovat nyt nukkumassa.
Polku muuttuu aika haastavaksi näillä varusteilla keli huomioon ottaen, ja päätämme kääntyä takaisin. Alkumatka sujuu leppoisasti mutta jyrkemmät kohdat reitistä ovat työläitä mennä alas. Märkä lumi ja lumen alla oleva lehtikerros luistaa mukavasti, kengän alla. Pyllähdän kerran komeasti. Nyt ovat farkutkin märät, hups. Koirat juoksevat edellämme leikkien, me taistelemme painovoimaa vastaan väillä sivuttain askeltaen. Etureidet reklamoivat.
Vihdoin olemme takaisin linnan pihalla. Märät vaatteet ja kengät kuivumaan, kohta onkin jo sopivasti lounasaika. Ranskalaisia perunoita ja paistettua juustoa. Onneksi tuli juuri patikoitua välillä aika jyrkkää ylä- ja alamäkeen kokonaista 5,6 kilometriä kännykän sporttiapsin mukaan.
Iltapäivällä kävelemme vielä kohti läheistä kylää mutta luovutamme hetken matkan päästä. Matkaa olisi kolme kilometriä suuntaansa, mutta jalat ovat kipeät ja alkaa sataa märkää räntää. Rex tulee jälleen mukaamme ja näyttää meille mm vuoristopelastajien majoja. Pissiikin yhteen.
Mamaligaa ja pingpongia
Takkatuli aulassa. Vanhat haarniskat seisovat hiljaa vartiossa. Lapikkaat ovat ovat märät ja varpaita paleltaa. Maistelen paikallisia viinejä. Makoisaa. Yhtäkkiä näen oven lasiosan läpi neljän hevosen juoksevan pitkin linnanpihaa. Niillä on riimu päässä. Mistä lie karanneet. Paikalliset hevoset ovat usein risteytyksiä huzulin ja romanian keskiraskaan työhevosen välillä. Ne ovat pieniä, vahvoja, varmajalkaisia ja melkoisia jukuripäitä.
Illalliseksi syön polentan tyyppistä lämmintä maissijuttua mamaligaa smetanalla ja juustolla, joka on hyvin perinteinen romanialainen perusruoka. Lasi paikallista viiniä kruunaa uniruoka fiiliksen. Jännitän saanko nukuttua keskiaikaisessa linnassa. Onneksi kyllä; vetäisen yhdeksän tunnin yöunet pitkästä aikaa punkassa joka ei ole kivikova tai liiku.
Herään maanantaihin hyvissä fiiliksissä, unet tosin olivat perin outoja. Kotifarmilla järjestettiin naisten mutapainikisat jota varten jotkut järjestäjät tulivat yöllä kaivamaan lapioilla koko puutarhan auki, josta olin aivan raivoissani. Enni hiipi taloon yöllä ja yritti kaivaa suutani pienellä lusikalla jolloin selätin hänet lattialle. Okei. Lisäksi juttelin ystävällisen ketun ja naapurin Hennan kanssa heidän terassillaan niitä näitä. Aamukahvia, ja äkkiä!
Koska farkunnappitilanne on yhä kriittinen, päätän lähteä taas kävelylle. Ilma on kuitenkin aika surkea, sumuinen ja maa loskasta liukkaana. Kiipeämme vain hiukan, otan kuvia sumuisista vuorista. Rex on taas toki mukanamme. Sen toinen korva on aika huonona laumanvartijakoirien kohtaamisesta, ja se asettelee sitä varoen käteeni. Hoidan sitä hiukan kraniolla, ja kipu ehkä hiukan lievittyy; Rex laittaa käteni hellästi suuhunsa kiitokseksi ja heiluttaa häntäänsä. Hauska pieni kotisusi.
Suunnittelemme hiukan missä voisi olla talli ja kenttä. Ylhäältä on hyvä näköala lintuperspektiivistä missä mitäkin voisi olla. Missään ei ole yhtään tasaista maata, joka tietysti aina vaikeuttaa tällaisia projekteja. Linnan ympäristö on pääosin luonnonsuojelualuetta jonne ei saa rakentaa mitään. Neljä näkemäämme hevosta asuu isossa yhteiskarsinassa linnan alla. Jostain syystä ne ovat sisällä melkein koko ajan. Harmistun.
Lounas. Kuuma kasviskeitto ja paksu viipale tuhtia kotitekoista leipää maistuu niin hyvälle viluisille kulkijoille. Sen jälkeen on hyvä köllöttää hetki viltin alla ja lukea kirjoja. Olo on jotenkin nuupea. Ehkä monen viikon kiire ja stressi ja suuret elämykset purkaantuvat nyt pienenä alakulona. Mietin minkälaista olisi oikeasti asua täällä? Suomeenkaan meidän ei ole järkeä jäädä, meillä ei ole siellä tarpeeksi töitä. Siippani lahjakkuus ja erityisosaaminen menee hukkaan, ja itse olen hiukan epäonnistunut opettajan ja valmentajan roolissani sikäli etten edusta tyylillisesti ja filosofisesti valtavirtaa, ja persoonani on melko ärsyttävä. Sori siitä. Ammattiakaan ei viitsi vaihtaa enää tässä vaiheessa; ihmisten ja hevosten opettaminen ja yhteensovittamisessa auttaminen on elämäni. Rakastan hevosia, niiden kanssa olemista, kouluttamista ja ratsastusta. Oppilaani ovat aivan mahtavia, on ollut kunnia saada auttaa niin monia ihania ihmisiä jotka ovat halunneet lähteä hiukan syvemmälle polulle hevostensa kanssa. Ikävä omia hevosia. Onneksi ne ovat tosi hyvässä hoidossa. No, kyllä varmaan kaikki järjestyy. Ehkä normaalia kokea hiukan huimausta ja pelkoa tässä kohtaa. Vuorilla ja ilman.
Farkunnappi ei armahda, siippani keksii vaihtoehdon kävelylle. Linnasta löytyy pingpong -pöytä. Olen pelannut viimeksi varmaan 25 v sitten, ja olin silloinkin tosi huono. Onneksi siippani on kiltti ja kärsivällinen vastustaja ja meillä on aika hauskaakin. Pöytätennis on aika hyvää treeniä ratsastusjousiampujalle koska se kehittää reaktionopeutta ja motoriikkaa.
Lopulta innostumme pelaamaan peräti toista tuntia. Sitten onkin jo illallisaika! Syön taas lämmintä mămăligaa smetanalla ja juustolla ja ryystän paikallista viiniä. Olemme linnan ainoat vieraat ja tunnelma on erikoinen tyhjässä kylmässä linnansalissa. Temppeliritarien kaavut seisovat hiljaa nurkissa. Seinillä on vanhoja aseita. Linna on todella vanha, vanhin osa aina 1300- luvulta. Osa on vielä restauroimatta, työ on hidasta ja vaikeaa.
Täytettyjä lepakoita
Nukun taas kuin tukki vaikka jo ikääntyneen sängyn jouset hiukan painavat selkää, ja riennän vikkelästi aamukahville. Nukuin hiukan liian pitkään ja nyt on jo kiire ehtiä kyydillä Aiudin kaupunkiin hoitamaan vielä yksi pikku paikallinen paperijuttu tuoreeseen avioliittomme liittyen. Suomen päässä koko paperihässäkkä vasta odottaa. En vaihda sukunimeäni Suomessa vielä hetkeen virallisesti koska passien, korttien ja kaikkien juttujen vaihto kestää, ja meillä on jo mm lentoliput Pretoriaan pääsiäiskurssia pitämään vanhalla nimellä. Totuttelen kuitenkin jo uuteen nimeeni. Jännä fiilis.
Aiudin kaupunki vasta heräilee tuuliseen ja kylmään tiistaihin. Notaarin toimiston jälkeen lampsimme loskassa läheiseen ortodoksikatedraliin, ja 1300- luvulla rakennettuun linnoitukseen. Ei ole turistikausi ja linnoituksessa ei ole mitään avoinna. Noh, lähellä oleva luonnontieteellinen museo on, ja menemme sinne. 1700- luvun rakennuksessa toimii myös lukio. Pienessä museossa on esihistoriallisia fossiileja, formaliinissa uiskentelevia sikiöitä ja melko karmean näköisiä vanhoja täytettyjä eläimiä. Osa on kyllä aika hienojakin. Opettelen samalla eläinten nimiä romaniaksi. Vulpe. Urs. Lup. Aqvila. Aika lähellä latinaa. Pöllö on romaniaksi huhurez. Huhuu. Hihi. Löydän on myös täytettyjä lepakoita, joista yksi on vallan vampyyrilepakon nimellä. Tämän lähemmäs vampyyreitä en taida tällä reissulla päästä.
Lähdemme torille kivojen tuliaisostosten toivossa. Missään ei harmikseni myydä mitään paikallista, vaan kiinatavaraa ja perusjuttuja, höh. Löydän kumminkin yhden söpön huivin. Katujen vilinää on hauska seurata. Mies vie isoja polttopuita fillarin tarakalla. Mummo tinkaa torimyyjän kanssa kumisaappaista. Yhdessä kojussa on työhevosen kahdensentin paksuiset kengät joissa on valtavat kiintohokit. Käymme myös second hand kaupossa joissa myydään pääosin vaatteita. Joskus niistä voi tehdä hyviä löytöjä vaikka vaatteet ovat pääosin aika huhhuh osastoa. Löydän erittäin paksun laama+lammasvillapuseron huvittavasti made in Bolivia ja mätsäävän virkatun huivin yhteensä neljällä eurolla. Nyt ei enää palella.
Lounasaika. Mätämme kitaamme isot kasvispizzat, ja nautimme lämmikkeeksi kuumat kaakaot rommilla. Osaan jo kommukoida paremmin tarjoilijan kanssa. Vatsa on aivan täynnä, haaveilen jälleen kävelylenkistä. Miksei voi syödä vaan puolikasta pizzaa? Notaarin paperikin on tällä välin valmistunut ja hyppäämme taksiin takaisin linnalle. Matkaa on vain viitisentoista kilometriä ja tien varrella on kolme pientä kylää. Taksikuski juttelee iloisesti niitä näitä kylistä ja alueesta, mutta heijaa itseään edestakaisin penkissään. Kun tie pienenee heijaaminen kiihtyy. Okei. Ongelmansa kullakin. Mietin mitä mahtaa maksaa talo näistä kylistä. Olen varma että kuulen väärin, tolkuttoman edullista. Hmm.
Ilma on kerrankin kirkas ja aurinko näyttäytyy hetken. Maanittelen uupuneen siippani ulos; näkymä kallionkielekkeeltä on nyt varmasti upea! Hän toppuuttelee. Lumi on sulanut lähes kaikkialta ja tehnyt vuorenrinteestä petollisen. Lähdemme kuitenkin kokeilemaan. Alkumatka ylös on kamala, kengät luistavat mudassa. Rex säntää iloisena mukaamme ja näyttää parempia reittejä. Seuraan myös hetken matkaa tuoreita kauriin jälkiä. Kettukin on juossut samaa reittiä. Kännykän appsi kertoo että olemme kiivenneet 45 kerrosta. Ok! Jalat ovat samaa mieltä. Näkymä on kyllä sen arvoinen. Vau! Nyt kun taivas on kirkas näemme tosi kauas.
Takaisin patikointi on taas vitsikästä. Päätän seurata Rexiä eri reittiä, jyrkempää mutta ruohopohjaista. Kävelen siksakkia alamäkeen. Jalat ovat ihan muussia mutta mieli iloinen ja posket punaisina. Patikoinnin päätteeksi on mukava huilata hetki ja lukea kirjaa. Luen David-Kimballin kirjaa Amazon Warriors, joka on arkeologinen kirja muinaisesta soturinaisista. Kiintoisaa. Siippa maanittelee pelaamaan pingpongia ja olen jo vähän parempi kuin eilen. Kohta pitää taas syödä. Otan taas mămăligaa smetanalla ja juustolla, mitä sitä hyvää vaihtamaan. Lisäksi maistelen linnassa tuotettua luumupalinkaa joka sujahtaa kurkkuun petollisen sulavasti. Huomaan efektin vasta kun pitäisi kiivetä rappuset huoneeseen, hupsista. Naurattaa. Nolottaakin. Huone pyörii silmissä ja yritän lukea kirjaa. Huomaan lukevani samaa sivua puolisen tuntia.
Peukalokyytejä ja serkkujen avioliittoja, tjsp
Keskiviikkoaamuna herään ilokseni aivan pirteänä auringon paistaessa kirkkaalta taivaalta. Katson ikkunasta kepeän aamuauringon kultaamaa vuorenrinnettä ja äimistelen nopeasti päivittäin muuttuvaa maisemaa. Aamupalan jälkeen lähdemme ulos nauttimaan +10 asteen kelistä ja sinisestä taivaasta. Mittailemme maa-aluetta ja laadimme suunnitelmia. Yritämme yhyttää yhden päivän harvoista busseista läheiseen kaupunkiin Rimeteaan, mutta päätämmekin liftata. Peukalokyyti pientä korvausta vastaan on varsin yleinen ja suosittu tapa täällä maaseudulla. Heti ensimmäinen auto pysähtyy ja iloinen nuorimies noukkii meidät punaisen autonsa kyytiin. Hän kertoilee matkan varren kahdesta pikkukylästä ja ajaa päätöntä vauhtia mutkaisella tiellä likipitäen törmäten keskellä katua seikkailevaan paimenkoiraan.
Pudottaudumme kyydistä Rimetean pikku kaupungissa joka on aavemaisen autio. Keskusaukio on hipihiljainen eikä missään näy elonmerkkejä. Vain kolme kulkukoiraa päivystää aukion laidalla. Olo on hiukan surrealistinen. Päätämme kävellä pikku kierroksen kylässä, ja kohta vastaan tuleekin jo muutama mummo, hevoskärryt ja koulusta lintsaavia pikkupoikia. Kylä on rakennettu unkarilaiseen tyyliin ja kaikki kyltit ovat unkariksi. Linnasta katsottuna pohjoiseen mennessä on muutamia kyliä: Valisoara, Coltesti ja tämä Rimetea; raja unkarilaisten ja romanialaisten välillä kulkee Valisoaran ja Coltestin kohdalla. Metkaa! Siippani puhuu onneksi myös sujuvaa unkaria ja kyselee jotain vinkkejä paikallisilta. Kertovat että kylä on täysin kuollut talvisin ja siltä se vaikuttaakin. Kiipeämme pätkän matkaa alueen korkeimman vuoren (1200m) juurta, näkymä aurinkoiseen pikkukaupunkiin on aika kiva. Matkalla tapaamme miehen joka kuulee meidän puhuvan englantia. Päädymme hauskaan keskusteluun - miehen tytär on opiskellut Helsingissä finno-ugrialaisia kieliä ja etenkin suomea, ja yhdessä pohdimme suomalaisten ja unkarilaisten kaukaisia sukujuuria volganmutkasta lähtien.
Kävelemme hissuksiin takaisin keskusaukiolle ja yritämme käydä kotiseutumuseossa mutta se on kiinni. Ovea koputeltuamme avaamaan tullut rouva lupaa avata ovet viiden minuutin päästä, mutta tätä ei koskaan tapahdu. Luovutamme. Bussin tuloon on vielä vajaa tunti aikaa, ei kerrassaan mitään tekemistä kaupungissa jonka kaikki kiinnostavat ovet on sälvätty kiinni ja kolmen koiran kopla on turhan kiinnostunut eväskassistamme ja seuraa meitä kaikkialle kuin karvaiset haisevat airuet. Päätämme liftata hetimiten takaisin. Jälleen kerran heti ensimmäinen auto ottaa meidät kyytiin - maitokuski on menossa vain viereiseen Coltestiin asti mutta päätämme hypätä kyytiin. Autossa on kuuma. Hyppäämme kohta pois ja bongaan kaksi hevosta parkkeerattuna Coltestin keskustaa toimittavan huoltoaseman / baarin pihassa. Kävelemme jututtamaan kuskeja, jotka ovat tulleet Aiudista saakka ostamaan ja kuljettamaan romumetallia. Puheliaampi ja enemmän selvin päin oleva kuski esittelee ylpeänä hevostaan joka on ollut hänellä varsasta saakka. Toisen kuskin silmät harittavat niin pahasti joka suuntaan ja puheenparsi on metkaa etten ole varma onko kyse liiasta viinasta vai liiallisesta serkkujen avioliitoista. Yhtäkaikki hevosen ovat kivoja.
Kävelemme takaisin tienlaitaan ja kas kohdallemme pysähtyy jarrut kirskuen tuttu punainen auto! Hauska yhteensattuma. Palaamme linnaan saman vauhdikkaan kuskin kyydissä. Äimistelen miten maisema on muuttunut näiden päivien aikana! Kun tulimme, satoi sakeasti lunta, nyt aurinko kylvettää lämpimässä sylissään vuoria ja tuoksuu keväälle. Nyt onkin mukava hiukan taas lukea ja napostella paikallisia pikkuleipiä. Päätän vakaasti aloittaa dieetin Suomeen palattuamme; edes suurimmat farkut eivät meinaa mahtua kiinni. Olen ollut saman kokoinen 25 vuotta, voi kamala. Googletan punttisaleja Naantalin alueelta. Ja otan vielä yhden keksin.
Keskiyö. Aiudin rautatieasemalla on kylmä. Yhdeksän tuntia vuorten halki matkaava mutta onneksi suora yöjuna Bukarestiin on tulossa, onneksi pääsemme kohta nukkumaan makuuvaunuun. Päivällä meitä odottaa lennot Tukholmaan, jossa joudumme viettämään yön lentoyhtiön muuttaessa lentojamme jälleen kerran. Viimeinen puristus kohti Suomea... kiitos Romania, kiitos kanssamatkustajat.
Kuvat lopussa!
. . . . . .
YLEISTÄ POHDINTAA MATKAILUSTA...
Viimeisen parin vuoden aikana on tullut reissattua aika tavalla hevostelun merkeissä. Pelkästään vuonna 2016 kävin kymmenessä eri maassa. Se on ollut upeaa, mutta myös hyvin raskasta. Koska emme ole millään tavalla varakkaita, vaan kaikki mitä tulee menee farmin ylläpitoon ja ammatilliseen itsensä kehittämiseen, pitää olla kekseliäs ja kestää epämukavuutta jos mielii matkailla. Ei majoituta pitkillä vaihdoilla hotelliin tai edes löhötä loungessa drinksuja nauttien, eikä etenkään matkusteta muuten kuin tavallisessa turistiluokassa. Olen siitä onnellisessa asemassa että monet matkoista on osin tai kokonaan maksettuja - jos joku tilaa minut pitämään kurssia tai esiintymään showhun vieraaseen maahan, he myös maksavat lentoni ja majoitukseni. Joskus siitä saa jopa pientä palkkaa, heh. Toki niistä seuraa liki aina jotain tulonmenetyksiä sillä joudun samaan aikaan järkkäämään kaiken oman yritystoimintani Suomessa lepotilaan ja järjestämään hevosten hoidon jne. Luojan kiitos kaikista ihanista apureista jotka ovat auttaneet hevosten hoidossa näinä kiireisinä vuosina!
Työn puolesta matkustamisen parhaita puolia on päästä tapaamaan ihmisiä erilaisista kulttuureista, nähdä erilaisia tapoja tehdä asioita, oppia kieliä, tavata uskomattomia ihmisiä ja hevosia ja solmia uusia ystävyyssuhteita, oppia kulttuureista ja nähdä hienoa luontoa. Välillä työnteko vieraassa kulttuurissa on henkisesti aika raskasta, ja toki joskus fyysisestikin, jos ilmasto-olosuhteet ovat rankat. Välillä majoitus voi olla aika eksoottista, ruoka kummallista ja tavat perin poikkeavia, mutta hirmu monesta asiasta selviää kysymällä, olemalla itse reipas ja joustava; mikään ei kestä ikuisesti ;-)
Muutoin olen oppinut kestämään epämukavuutta matkanteossa ja keksinyt omia konsteja selvitä pitkistä lentokenttävaihdoista ja tuntikausien istumisesta erilaisissa kulkuvälineissä. Sitä oppii nopeasti mistä milläkin lentokentällä löytyy nukkumiseen sopivia alueita ja penkkejä. Monilla kentillä on nimittäin sellaiset penkit joissa on käsinojat joka istuimessa, niihin ei siis pääse pitkälleen. Lisäksi oppii sukkelaan mitkä lentokentät on järkyttävän kalliita, mistä saa juomavettä hanasta ja mistä ei, missä on tosi kylmä ja missä tosi kuuma. Missä voi istua huoletta vessanpytylle ja missä ei mistään hinnasta. Näppärää.
Tässä pari tärppiä, joista suurin osa on toki varmaan matkaajille perin tuttuja.
*Puhallettava tyyny. Perusjuttu mutta etenkin niskavikaiselle lifesaver matkakumppani
*Ota selvää onko lentokentällä ns Quiet Roomeja, joissa rahvaskin pääsee nukkumaan pötkölleen suhteellisen mukavasti, ilmaiseksi. Esim Heathrowssa on (vitosterminaalissa), ja Dohassa (esim porttialueella E). Dohassa on tosin hirveän kylmä, nukuin penkkien alla jonne ilmastointi ei tohottanut niin täysillä :P
*Villasukat. Pitkillä lennoilla ja vaihdoilla on kiva saada kenkiä pois jalasta, mutta koneessa ja kentillä on usein kylmä. Jos jalkoja palelee, nukkumisesta tai lepäämisestä ei oikein tahdo tulla mitään.
*Tyhjä vesipullo kotoa. Nykyisin aika monella kentällä saa juomakelpoista vettä hanasta, ettei tarvi ostaa jokaisen turvatarkastuksen jälkeen sitä 3,5 euron vesipulloa uudestaan.
*Eväät. Monet halpalentoyhtiöt eivät enää tarjoa mitään sapuskaa koneessa, paitsi ylihintaisen kumisämpylän tai kolmeneuron suklaapatukan. Esim pähkinät ja proteiinipatukat ovat helppoja kuljettaa ja antavat paljon energiaa.
*Lataa kännykkääsi offline-tilassa katsottavia leffoja Netflixistä. Voi ihana mikä loistava keksintö.
*Kännykkään tai tablettiin voi ladata myös äänikirjoja, joita voi kuunnella puoliunessa silmät kiinni kymmenen tunnin lennolla melko mukavasti.
*Hyödynnä kenttien ilmaiset WiFit mutta muista laitteesi tietoturva - verkot ovat julkisia ja avoimia.
*Viitaten edelliseen - kannattaa hankkia hyvä VPN. Se auttaa myös jos matkustat maahan missä tietoliikenne on rajoitettua. (Mikä on VPN ja mistä sen saa? Google auttaa :D)
*Virtapankki josta voi ladata kännykän on ihan lifesaver. Tosi monilla lentokentillä EI ole mitenkään hyviä mahdollisuuksia ladata kännykkää. Pitkillä lennoilla koneissa saattaa olla usb-liitin edessä olevan istuimen selkänojassa screenin ohessa, mutta ei kaikissa, eikä toimivaa.
*Hyödynnä automaattiset passintarkastuspisteet EUn sisällä matkatessa ja vältä sikahitaat jonot.
*Jos matkustat pelkillä käsimatkatavaroilla, muista nestesäännöt turvatarkastuksessa. Laita nestepussi laukkuun niin ettei tarvi purkaa koko kassia siinä jonossa... :D
*Käsimatkatavaroilla matkatessa tulee äkkiä pieni hiksa miten tunkea paluumatkalla kaikki takaisin, etenkin jos on ostanut jotain tuliaisia. Mutta ei hätää! Nokkela matkaaja on ottanut mukaansa vanhoja kamalia sukkia ja aluspaitoja joilla heittää kuikkaa matkan päätteeksi. Kas näin on tilaa laukussa.
*Pieni määrä pyykinpesuainetta ja majapaikan lavuaari säästää paljon tilaa matkalaukussa...
*Opiskele netin hakukoneita edullisia lentoja etsiessäsi. Tyhjennä välimuisti ja cookiesit - ne perhanat nostaa hintoja jos haet samoja uudestaan.
*Älä osta uusia kenkiä juuri ennen matkaa jos ajattelit kävellä. Tämäkin on pitänyt kokeilla
*Missä paikalliset käyvät syömässä? Älä mene ensimmäiseen näkemääsi turistiravintolaan, kysy paikallisilta, tai seuraa missä he syövät. Ruoka on usein parempaa ja halvempaa. Tosin jos haluat vain hampurilaista, ihan sama :D
*Taksit. Tästä voisi kirjoittaa oman bloggauksen. Monessa maassa on syytä olla hyvin varovainen etenkin jos matkustaa yksin naisena. Tarkista että mittari on päällä. Tarkista että kuskilla on henkkarikortti näkyvillä taksissaan ja kuva täsmää. ÄLÄ mene niiden kyytiin jotka ovat vastassa asemilla ystävällisesti kysymässä tarvitko taksin. Ota taksi mieluummin virallisesta taksijonosta. Pidemmillä matkoilla kysy hinta etukäteen. Ota kuva kännykällä taksin rekisterinumerosta niin että taksikuski näkee sen.
*Jos et halua herättää taskuvarkaiden ja huijareiden ylenpalttista huomiota, yritä näyttää vähemmän turistilta :D pidä kalliit älypuhelimet piilossa, laita kameranhihna kaulaasi tai ranteen ympärille, älä laske rahojasi keskellä katua, karttaakin kannattaa tutkia diskreetisti. Pahin moka ikinä on tunkea kännykkä tai lompakko housujen takataskuun... ei kai kukaan enää niin tee.
*Jos tarvit matkan aikana runsaammin käteistä, naisten kannalta hyvä jemma on rintsikat. Samalla pushup efekti riippuen setelitukon määrästä
Mitä niksejä olet keksinyt ja/tai hyväksi havainnut? :)
Teksti ja kuvat, Katariina Cozmei
