Kautta kiharakarvaisten korvieni miten kauan siitä on kulunut, kun olen viimeksi ollut teidän kanssanne jutuissa rakkaat lukijat! Olen ollut hirveän kiireinen, ja elämässämme on tapahtunut yhtä sun toista tässä in mean while.
Muistatte varmaan sen mun velipojan joka tuli tänne meidän plantaasille taannoin? Ja pienen paksun ponin, jonka kanssa minut laitettiin samaan Kurjattoon? Olenkohan mä kertonutkaan semmoisista? Ei voi muistaa. No mutta kuulkaa, nämä ovat siirtyneet muualle muonavahvuudestamme. Muistan ikuisesti kesän 2015 joka aiheutti minulle Syviä Traumoja. Jouduin samalle laitumelle tämän velipojan kanssa, lisäksi siellä oli tämä pieni paksu Poni joka sai lapsilta kaikki namupalat, lisäksi eräs burkhaan pukeutuva murahteleva natiivi, omituinen sinisilmäinen blondi poikaponi jonka nimesin Päiviksi ja sellainen kiva nuori natiivineiti ja sitte vielä hauska pilkullinen pieni tamma jonka kans mä vähän viihdyinkin. Mutta siis tämä mun veli, voi yrjö, jouduin sen kanssa Kurjattoon vielä syksylläkin. Meitä oli siellä neljä. Olisin halunnut olla vain yksin, tai siis tietysti olisi saanut olla jotain alamaisia. Mutta ei näitä. No, aina ei voi valita. Velipoika sitten kumminkin lähti läpyttämään jonnekin pohjoiseen, jossa se saa nauttia vallan herraskaiselämää jonkun tädin luona.
Se pilkullinen pieni tamma asui meidän kanssa hyvän tovin, melkolailla siitä kun päästiin laitumelle, siihen kun taas päästiin laitumelle uudestaan, ja sit vielä tultiin pois sieltä, ja tuli lunta, ja pakkasta, ja oli pitkään, liian pitkään, kylmä. Niin kauan. Ihmiset sanoo että puolitoista vuotta. Vuotta, en tiedä mikä se on. No mutta kuitenkin. Itkin kamalasti kun se lähti. Kysyin joka päivä Tulipojalta, koska se tulee takaisin, mutta Tulipoika sanoi että ei se taida tulla. Oltiin aika surullisia. Mami lupasi että me saadaan uusi poni tänne kaverikseni, joka on kans tamma, ja vaaleanpunainen! Enkestä. Saanko pukea sitä.
Muitakin muutoksia on tullut apevahvuuteen. Taloon muutti tuossa suunnilleen yksi pakkas-laidun-pakkas-kierto sitten sellainen Setä, joka tulee ja menee, mutta nyt se on ollut täällä aika paljon. Se on kiva Setä. Aluksi olin aika mustasukkainen Mamille, kun se Setä sai aika paljon huomiota, ja Mami ratsasti usein Tulipojalla ja tää Setä sitten kiipesin mun kyytiin. Se on aika taitava, se setä. Se puhuu jotain outoa kieltä mutta ei se niin haittaa, kun siltäkin saa leipää ja porkkanaa. Mutta se on kuulkaa vähän hullu! Se kiipesi mun selkään niin et sillä oli kädessä hirveää ääntä pitävä pitkä ruoska jota se paukutti ilmassa samalla kun mä laukkasin. Ja kyllä mä laukkasinkin! Hyi hitto. Siitä tuli samanlainen ääni kun joku ampuu pyssyllä. Olen kuullut, kun ammutaan pyssyllä, täällä on näitä setämiehiä jotka pukeutuu kuusen värisiin vaatteisiin ja ampuvat pyssyllä. (Mami kyllä suuttuu siitä, nyt niitä ei ole enää näkynyt tässä meidän tarhan lähellä.) No mutta semmoinen ääni tulee siitä ruoskasta, bang! Toivoin jo melkein että naapurit olisivat soittaneet piipaa-auton joka olisi vienyt Mamin ja Sedän, tai ainakin läksyttäneet niitä, että täällä ei saa kiusata pieniä eläimiä. Mä olin nimittäin juuri keksinyt sellaisen tempun, että mennään keskelle kenttää seisomaan ja hypitään paikallaan, jos en tykkää siitä harjoituksesta mitä nämä vähäkarvaiset apinat ovat keksineet. Mutta se ruoska pelotti kyllä sen verran, että katsoin parhaaksi mennä... sain mä siitä sitten leipääkin, mutta jäi vähän vtuttamaan tämä. Pitääkö niiden aika keksiä. Siitä on kuvakin, kun Mamikin kokeili sitä! Katsokaa ny! Hullu s*tana!
Ollaan tehty nyt paljon sitä leikkiä että mä laukkaan ja Mami tai Setä ampuu mun selästä jousipyssyllä. Siitä ei lähde kovin suurta ääntä. Joskus niillä on kädessä miekka, ja sitten meidän pitää metsästää jotain juttuja kentällä, vaiks niinku tyhjiä purkkeja mitä ne sitte heittelee menemään. En ihan ymmärrä miksi tämmöistä pitää tehdä mutta no, ei se kovin vaikeaa mulle ole. Välillä koitan auttaa menemällä lähelle sitä kohtaa et ne osuu, mutta välillä meen tahallaan just sen verran kaukaa ettei osu millään. Hah.
Nyt me ollaan vaan kahdestaan täällä Kurjatossa, mut Mami on ottanut meitä usein sisälle talliin kun mä olen ollut vähän kipeänä. Mulla sattuu päähän ja vatsaan. Mami on antanut lääkkeitä mutta ne maistuu hirveän pahalta. Nyt alkaa olla jo parempi olo. Toivottavasti kohta ei enää tarvita lääkkeitä, koska mun myslit on ihan myrkytetty jo niillä. Välillä mua on ottanut tosi paljon pattiin, ja herään aamulla jo niin kiukkuisena että tiuskin Tulipojalle ja irvistän oraville. Vatsassa on outo olo. Mami sanoi että munasarjoissa on jotain hässäkkää. Munasarjoissa? Mitähän nekin mahtaa olla, eikö poikahevosilla ole jotain munajuttuja? No, siihen saa eri lääkettä, ja se vasta pahalta maistuukin, jotain pippuria. Yäk.
Nyt mä jätän teidät ihailemaan kuvia. Niitä on paljon. Mami on mukana aika monessa, ja Setäkin. Terkkuja meiltä kaikilta.
Teksti Amististi D'Casa Nova
Kuvat Katariina Albrecht, Anni Jauhiainen, Riika Oksanen, Mari Soiniitty, Lauri Majamaa, Jaana Vuola
1 kommentti:
Mahtavia, kauniita ja voimakkaita kuvia!!
Lähetä kommentti