Kohtaamisia.

Hevosen ja ihmisen kohtaaminen ja siitä syntyvä suhde - tuo kautta aikain taitelijoita, runoilijoita, kirjailijoita, elokuvantekijöitä ja tutkijoitakin inspiroinut aihe - jotain mystistä, jotain tieteellistä, jotain arkista, ja samalla maagistakin.

Hevonen kulkenut ihmislajin matkassa monella tavalla jo pitkään. Sitä on käytetty ravinnonlähteenä, kulkuvälineenä, taisteluapuna, maataloudessa, urheilukaverina/-välineenä, lemmikkinä, terapeuttina... kutakuinkin tässä järjestyksessä historian havinassa. Nykyinen tapamme pitää hevosia täällä Suomessa on luksusta. Hevonen ei ole enää korvaamaton osa maatalon töitä tai kulkuväline, eikä sitä tarvita enää maanpuolustukseenkaan, vaan sen rooli on toimia kaverina harrastuksessa ja urheilussa, jopa välineenä, tai pelkästään lemmikkinä. Suhde hevoseen on takuulla muuttunut tuhansien vuosien aikana, ja edelleen suhteemme hevoseen täällä Suomessa on takuulla erilainen kuin mitä se on vaikkapa Romanian pohjoisosien maaseudulla jossa valtaosa maa- ja metsätöistä tehdään edelleen hevosvoimin. Suhteesta muodostuu väkisinkin erilainen, jos elanto riippuu hevosesta ja sen kanssa vietetään koko päivä joka päivä, tai jos se asuu täysihoidossa kaupunkitallilla ja sen kanssa vietetään pari tuntia 5-6 kertaa viikossa pääosin urheiluharrastuksen parissa.

Hevosen ja ihmisen suhteen voikin nähdä monesta eri näkövinkkelistä. Onko se omistajalleen työkaveri? Työntekijä? Harrastuskaveri? Väline? Statussymboli? Lemmikki? Terapeutti? Jumppalaite? Kaikissa on puolensa ja puolensa. Vaikka meillä Suomessa on ollut jo pitkään muotia syyllistää eri leirejä puolin ja toisin eläinrääkkääjiksi ("kukkahatut vs true ridaajat" tai jotain sinnepäin) asia ei tietenkään ole niin mustavalkoinen, enkä nyt aio mennä siihen sen enempää. Joskus on kuitenkin ihan hyödyllistä pysähtyä hetkeksi aprikoimaan suhdettaan omaan eläimeensä. Onko nykyinen suhteesi hevoseesi haluasi kaltainen? Jos se on, hienoa, jos ei, mitä voisit ehkä muuttaa?

Olen matkustanut ahkerasti hevosten parissa ympäri palloa vuodesta 2003, ja viimeisten kahden vuoden aikana käynyt ratsastusjousiammunnan parissa jo aika monessa maassa, joissa on hyvin erilainen kulttuuri kuin meillä. Olen saanut ilokseni (ja joskus kauhukseni haha) oppia valtavan paljon nimenomaan hevosen ja ihmisen kohtaamisesta ja suhteesta, koska ratsastusjousiammuntakisoissa on aikaa tutustua uuteen hevoseen joskus todella vähän, ja hevoseen on pakko pystyä luottamaan jollain tasolla aika nopeasti voidaksesi karauttaa täyttä kiitolaukkaa radalle yleisön eteen, päästää ohjista ja ampua. Mitä olen oppinut? Hmmm.

On todella hienoa, että eläinlääketiede ja etologia (=eläinten käyttäytymistiede) ovat tulleet avuksemme selvittämään miten meidän kannattaisi hevosiamme hoitaa, lääkitä, auttaa ja kouluttaa. Kyllä, se on todella arvokasta ja ehdottoman hyödyllistä. Pelkkä tiede ei kuitenkaan ihan yksin riitä - kyse on kuitenkin kahden elävän olennon kohtaamisesta. Kyllä, KOHTAAMISESTA. Valitan capslockin käyttöä, mutta omasta henkilökohtaisesta kokemuksestani nimenomaan se aito kohtaaminen on täysin korvaamatonta kahden elävän olennon vuorovaikutuksen luomisessa. Voin toki olla väärässäkin, mutta ainakin omalta kohdaltani ajattelen asian olevan näin. Mikään määrä teknistä osaamista eikä tieteellistä teoriatietoa auta, jos ihminen ei osaa tai pysty kohtaamaan hevosta (tai ihmistä, tai koiraa, tai mihin tahansa hän haluaa luoda hyvän vuorovaikutussuhteen). Toisaalta, jos ihmisellä ei ole minkäänlaista relevanttia tietoa tai taitoa, hän on ongelmissa kohtaamisen edettyä toimintaan. Molempia siis tarvitaan, mutta kaikki me aloitamme jostain. Lapset ovat tässä hyvä esimerkki! Miten hienoa onkaan seurata lapsen ja eläimen suhdetta, siinä jos jossain on autenttista kohtaamista.

Minkälaista on hyvä kohtaaminen? Miten itse haluaisit tulla kohdatuksi? Näkisin, että hyvään kohtaamiseen kuuluu hevosen kanssa seuraavat seikat:

- Ole rehellinen.

- Ole avoin.

- Kuuntele.

- Kommunikoi.

- Yritä ymmärtää.

- Ole länsä, hetkessä.

Samat attribuutit sopinevat myös ihmisten väliseen kohtaamiseen, sekä siihen miten kaksi hevosta kohtaavat toisensa.

Ole rehellinen: Ei ole vääränlaisia tunteita. Tunne on eri asia kuin teko. Voit olla tosi vihainen, jos et pura sitä muihin vahingollisella tavalla. Voit olla pelokas. Vanha neuvo "älä näytä hevoselle että pelkäät" on aivan täyttä lehmänkakkaa - ihan kuin voisimme fuulata hevosta joka on saalis- ja laumaeläimenä erityisen herkkä elukka aistimaan ympäristönsä tunnetiloja. Pelon piilottaminen johtaa usein ylirehvakkaaseen käytökseen, jopa aggressioon tai sitten huomattavaan hermostuneisuuteen, tai lamaantumiseen. Mikään näistä ei varsinaisesti auta saavuttamaan hyvän kohtaamisen tilaa eikä lisää luottamusta puolin eikä toisin. Paljon parempi keino on tunnistaa ja myöntää tilanne, yrittää rauhoittaa tunnetilaa ja kehoa hengittämällä tietoisesti ja syvään sekä harjoittelemalla tietoista läsnäoloa (siitä myöhemmin). Mielenhallintaa voi onneksi harjoitella jo etukäteen, jos tietää joutuvansa kiperiin tilanteisiin. Mielenhallinta on siis tykkänään eri asia, kuin tunteiden tukahduttaminen tai kieltäminen. Ratsastajat käyttävät urheilupsykologiaa aika vähän, enemmänkin voisi.
Hevonen on suuri ja vahva eläin ja pelko on täysin normaali ilmiö joka pitää meidät hengissä. Kirjoitin pikku pelon poikkileikkauksen taannoin blogiini, jos aihe kiinnostaa enemmänkin.
Hevoselle voi myös kertoa, että hei mua jännittää nyt aika paljon, mutta mä yritän parhaani ja pidän susta kyllä huolta. Vaikkei hevonen ymmärrä sanoja, se tuntee asioita. Kokeile!

Ole avoin: Jokin aika sitten putosit kipeästi estetunnilla, kun hevonen kielsi esteelle viime hetkellä vaikka se ei ole sille tyypillistä. Kokeilet silti estetuntia uudestaan. Kieltääköhän hevonen taas samalla tavalla? Jännittää, pelottaa, olet valmiiksi kireä, tarraat varmuuden vuoksi hevoseen kuin hukkuva köyteen samalla liioitellusti kantapäillä kannustaen saaden sen olon aika epämukavaksi (vrt edellinen kohta ja ylirehvakas käytös). Yllätys yllätys -hevonen kieltää taas vaikka se ei kuuluisi sen "arkitapoihin". Alat ehkä jännittää, että kaikki hevoset kieltävät ennen estettä. Lopulta koko esteratsastus muuttuu epämiellyttäväksi, ja alat vältellä sitä. Kuulostaako tutulta? Yleistäminen huonoihin kokemuksiin liittyvistä muistoista on aika normaali tapa pitää meitä elossa, mutta onneksi me myös pystymme järkeilemään ja tunnustelemaan kuvioita avoimesti tilanteen mukaan niin halutessamme. Tieto siitä että juuri tämä hevonen ei yleensä kiellä ja hyvän opettajan tuki ja apu auttavat rentoutumaan ja oppimaan uutta esteratsastuksen saloista, keskittymään omaan asentoon ja esteen lähestymiseen. Miksi se hevonen kielsi? Oliko este teille liian iso? Pitäisikö aloittaa pikku ristikosta? Onko hevonen ok?
Vanha kokemus ja tieto on olemassa, mutta sen päälle voi rakentaa uutta! Vanhaan lukkiutunut ajattelumalli ei ole kovin hedelmällinen. Muista että hevosellakin jokainen päivä on uusi alku, uusi tilaisuus. Vanhoista tavoista voi aina yrittää päästä irti, jos niille antaa mahdollisuuden. Pätee sekä hevosiin että ihmisiin!
Avoimuuteen kuuluu nähdäkseni myös rauhallinen ystävällisyys: lähdetään uusiin tilanteisiin ja kohtaamisiin ilman etukäteen negatiivista tai torjuvaa ennakkoasennetta. Jos on jo valmiiksi päättänyt että joku hevonen on kamala ja ikävä, kohtaamisesta tuskin tulee kovin hedelmällistä. Tästä toki erotuksena oikeasti vaaralliset tilanteet ja hevoset - on rehellistä tietää omat ja hevosen rajat.

Kuuntele: Dialogi muuttuu äkkiä monologiksi, jos ei koskaan kuuntele. Mitä hevonen yrittää sanoa? Hevoset eivät puhu suomea, mutta se ei tarkoita etteivät ne kerro meille mitään. Ne kertovat paljonkin, jos me vaan osaamme kuunnella. Ne kertovat meille jos niillä on nälkä, kylmä, niitä sattuu johonkin (vaikka hevoset ovat mestareita piilottamaan kipua kuten muutkin saaliseläimet), ne kaipaavat seuraa, kosketusta, huomiota, vaihtelua, haluavat mennä tiettyyn paikkaan / pitävät jotain paikkaa vaarallisena... hevosetkin kokevat monia tunteita joita pidämme aika inhimillisinä, hyvään kohtaamiseen kuuluu kuunnella niitä. Jos hevonen kokee että sitä ei enää kuunnella ollenkaan, se alkaa sulkeutua ja vaipua sisäänpäin. Tämänkaltaisesta toiminnasta voidaan käyttää termiä opittu avuttomuus.
Kuuntelu ei tokikaan tarkoita, että meidän pitäisi toimia hevosen haluamalla tavalla. Vertaan tilannetta pieneen lapseen: lapsi haluaa välttämättä lähteä tammikuussa kesämekossa ulkoilemaan, ja voimme toki kuunnella hänen toiveensa, mutta meidän ei tarvitse silti toteuttaa sitä. Meillä on nurkissamme pitämiin hevosiimme sekä valta ja vastuu - on meidän tehtävämme ottaa vastuu ja myös suojella hevosta sen omilta hupsuilta päätöksiltä, joilla se ei pärjää ihmisten maailmassa. Onhan se kuitenkin hevonen, eikä ihminen. Joskus tilanne vaatii kuitenkin neuvottelua, ja osaava ratsastaja tai ylipäätään hevostelija onkin myös taitava neuvottelija. Joka on kisannut tammoilla, tietää tämän, hah. Hevosta ei kauheasti kiinnosta pokaalit ja rusetit ja sivumaininta paikallislehdessä; ratsastajan tehtävä on motivoida hevonen haluamaan tehdä asioita, joita ihminen toivoo siltä. Usein se vaatii nimenomaan hevosen kuuntelua; miten juuri tälle hevoselle voisi "myydä" tämän idean tai tehtävän.

Kommunikoi: Pelkkä kuuntelu ei usein riitä, jos ei osaa lainkaan vastata. Hevosen kanssa voi kommunikoida monella eri tasolla: käyttäen yhdessä hevosen kanssa opittua sanallista ja fyysistä merkkikieltä, hevoselle aika luontaisia eleitä ja keinoja, ja ihan tunteenkin tasolla. Tunteet tarttuvat. Peilisolut aktivoituvat, kehot synkronoituvat... ihan kuten hevonen-hevonen kommunikaatio. Olisi hupsua ajatella että hevoset kommunikoivat keskenään ainoastaan isosti; korvat luimuun, hörinää ja vinkunaa, potkuja ja puremia --tilanne on jo aika kärjistynyt ennen kuin hevoset alkavat tosissaan mukioida toisinaan, orivarsojen painimista lukuunottamatta. Ihmisen järjestämissä usein ahtaissa oloissa ja melko epäsopivissa laumoissa joissa saattaa vielä olla resurssipulaa (ravinto, vesi, tila, kaverit, suoja...) tällaista käytöstä toki esiintyy useammin kuin luonnonlaumoissa aavalla preerialla. Kommunikaation laatu on aika olennaista kohtaamisen onnistumiseen etenkin aivan alkuvaiheessa: miksi huutaa jos voi puhua kauniisti? Jos tapaat uuden työkaverin ja menet kättelemään häntä ystävällisesti, ja henkilö heti alkuunsa haistattelee ja lyö naamalle, haluatko työskennellä hänen kanssaan? Et välttämättä. Ensivaikutelmaa voi olla vaikea muuttaa, sama pätee usein myös uusien hevosten kanssa kohtaamisiin. Onneksi hevoset ovat lähtökohtaisesti paljon rauhaa rakastavampia ja ystävällisempiä kuin ihmiset, joten tilannetta pääsee kyllä usein paikkaamaan, vaikka ensikohtaamisella olisi pahojakin kommunikaatiovaikeuksia.

Yritä ymmärtää: Miksi joku käyttäytyy niinkuin se käyttäytyy? Ymmärtäminen ei suinkaan tarkoita käytöksen hyväksymistä, mutta auttaa avamaan tilannetta ja löytämään keinoja yhteiseen säveleen. Ymmärtäminen liittyy läheisesti myös tilanteen hyväksyimiseen - jos ymmärrät miksi aggressiivinen hevonen on aggressiivinen (ehkä sitä on kohdeltu kaltoin tai se on kivulias) voit paremmin hyväksyä kyseisen hevosen sen hetkiset haasteet ja rajoitteet. Pahoinpidellyn hevosen käytöksen korjaamiseen harvoin tehoaa, jos sitä pahoipidellään vähän lisää. Jos hevonen on selästään kipeä ja sen takia keulii rajusti, sitä ei ehkä kannata viedä seuraavan viikonlopun koulukisoihin, eikä siihen auta mikään naksuttelu, kuiskaus eikä kepitys. "Päin seinää juoksemisesta" on harvoin hirmuisesti hyötyä, ainakaan toistuvasti. Tulee vaan pää kipeäksi.

Ole läsnä, hetkessä: Mikään ylläolevista listaamistani vinkeistä ei varmastikaan toimi, jos ei pysty olemaan läsnä ja hetkessä. Vaikka kuinka olisimme mielestämme rehellisiä, avoimia, kuuntelisimme ja kommunikoisimme, mutta emme ole pätkääkään läsnä siinä hetkessä, homma ei toimi. Läsnäolon taito on kauhean vaikeaa. Kadehdin tässä suuresti eläimiä. Kuinka haastavaa onkaan aidosti kohdata tilanteet sitä mukaa kuin ne tulevat, pläräämättä päässään aikajanaa eessuntaas. Murehtimalla menneitä ja pelkäämällä tulevaa hukkaamme nykyhetken. Onneksi tietoisuustaitoja voi harjoitella ja kehittää, alalta on runsaasti kirjallisuutta ja ihan kurssejakin saatavilla. Arjen mindfulness ei ole mitään mystistä tai "henkistä": se on pysähtymistä hetkeen, keskittymistä juuri siihen mitä parhaillaan teet, mielen komeroiden konmaritusta, turhan pläräämisen karsimista. Go for it! Pääsi kiittää. Ympäristösi kiittää.

Mitä sinulle tulee mieleen hevosen ja ihmisen kohtaamisesta? Olisiko sinulla kiva tarina aiheeseen liittyen? Kerro se meille kommenttikenttään <3

Katariina Cozmei

Sancak Beyi, Kayseri Turkki 7/2017

Lentelin jo viidettä kertaa Turkkiin ratsastusjousiammunnan merkeissä, tällä kertaa Anatolian keskiosiin Kayseriin, joka sijaitsee maagisen Kappadokian alueella. Kävin Kappadokiassa kaksi vuotta sitten jolloin esiinnyin equestrian martial arts showssa yhdessä nykyisen aviomieheni Mihai Cozmein kera.

Tällä kertaa vuorossa oli Sancak Beyi- niminen kansainvälinen kutsukilpailu Kayserin kaupungissa. Saavuimme paikalle Istanbulin ripeän juoksuvaihdon kautta torstai-iltana, ja riemukkaan jälleennäkemisen jälkeen söimme porukalla herkullista illallista Kayserin ratsastusjousiammuntakerhon tallilla. Olipahan hieno paikka vuoristossa, illan viiletessä tuuli tyyntyi ja lähes täysi kuu nousi vuortenhuippujen takaa valaisten muuten niin hiljaisen ja rauhallisen tienoon maagisella valolla. Uu. Kaksi vuorista näytti päivänvalossa muuten aika vitsikkäältä, vai mitä sanotte näistä? :'D



Perjantaina alkoi sitten action. Aamupalan jälkeen ajelimme bussikuljetuksella kisapaikalle, joka oli Erciyesin yliopiston eläinlääketieteellisen koulukunnan pihamaalla olevalla yliopiston hevosurheilukentällä (!). Yliopisto on saanut nimensä taustalla siintävästä Erciyes -vuoresta, joka on Turkin toiseksi korkein vuori, melkein 4000 metrin korkuinen nukkuva tulivuori. Paikalle oli roudattu katsomot ja systeemit, sekä väliaikaispilttuut hevosille telttakatoksen kera. Hevosia oli yhteensä 25, ja ne oli jaettu jo etukäteen osallistujille, mikä on aika hyvä systeemi. Tosin hevosta saisi vielä vaihtaa jos sitä ei kertakaikkiaan halua.



Mulle oli laitettu 8 vuotias arabiori nimeltä Gentleman, joka saapui vaappuvalla rekalla yhdessä muutaman muun hevosen kera. Ori oli kiltin oloinen ja söpö naamastaan, lupasi hyvää... ja olikin. Ainoastaan yksi juttu piti muistaa; ori oli hiukan telonut takajalkojaan ja vaati pitkän verryttelyn, ettei se kompuroisi. Sävähdin hiukan tämän kuullessani koska olin juuri muutama viikko sitten vetänyt voltit Almalla meillä kotona laukasta, ja oikea olkapääni oli vihoitellut siitä saakka. Eih, ei taas kaatuvia hevosia, ajattelin mielessäni ja lähdin tekemään piiiitkäää verryttelyä, heh. Kävelin ympäriinsä ja yritin saada jotain suhdetta ratsuuni, tutkien miten se toimii ja käyttäytyy. Gentleman oli nimensä mukaisesti kiltti poika, herkkä, viisaan oloinen ja piti itsestään huolta eikä tyhmäillyt. Se oli yllättävän hyvin ratsastettu ja kuunteli painoapuja, kääntyi helposti ja oli hyvin rohkean oloinen. Jes! Saimme testata hevosia radalla ilman ampumista, ja olin positiivisesti yllättynyt miten ratsuni toimi radalla. Sen laukka oli hitaan näköistä ja vaivatonta, mutta todellisuudessa se meni aika kovaa; askel venyi pitkäksi maata pitkin ja oli taloudellinen, kun monella hevosella polvi nousee tarpeettoman korkealle jolloin laukka ei ole niin taloudellista eikä matkaavoittavaa per askel. Nautin menosta ja odotin jo innolla iltapäivän uutta testikierrosta, jolloin saisimme kaikki ampua kolme kierrosta mamlukkia (=turkkilainen tyyli: front shot, back shot ja sideshot) hevosillamme.



Mihai sai varsin metkan hevosen jonka nimi oli Sivasli: nuori voimaa uhkuva todella komea ilmestys, ori niinkuin kaikki muutkin, mutta ori joka suorastaan tihkui voimaa ja testosteronia. Se mylvi ja tanssi pilttuussaan ja veti aasinpotkuja ja rempoi naruissa, ai kauhea olisin varmaan kuollut jos olisin joutunut menemään sillä hehheh. Omistaja näytti sitä ensin itse ja ori tanssi ja veti kaikenlaisia muuveja ja oli radalla todella magean näköinen, ihan käsittämätön laukka - pitkä lentävä askel kuin gepardilla, koko hevonen oli laukassa suorastaan "poetry in motion". Huh! Kiva ihailla etäällä. Mihai on kuitenkin todella taitava ratsastaja ja handlasi hevosen hienosti, ei provosoinut sitä mutta oli selkeä ja jämpti ja reilu. Pelkäsin hiukan aluksi hänen puolestaan mutta kun näin miten hän saa hevosen tosi hienosti rentoutumaan ja kuuntelemaan, pelkoni hälveni.



Lounas tuotiin paikalle pakulla, hevosetkin saivat porkkanoita ja omenoita. Syötin ja juotin samalla ratsuani, ja vähän muidenkin ratsuja - vesihuolto pelaa usein hiukan laiskasti, ja useat hevoset olivat niin janoisia että ne hirnuivat perääni kun näkivät minun kulkevan vesiämpäri kädessä. Pakkohan niille oli antaa kulaus jos toinenkin, pienet reppanat kovassa helteessä ja paahteessa. Keli ei onneksi ollut ihan niin kuuma kuin se oli ollut edellisellä viikolla - yli 40 astetta! Nyt Kayserissa oli "vain" noin 32 astetta, ja vuorilla alati puhaltava tuuli piti ilman siedettävänä, tosin pölyisenä. Keski-Anatolian vuoristoseudulla on hyvin kuivaa, ja jo keskipäivällä huuleni olivat aivan palaneet vaikka laitoin niihin suojaa, silmät täynnä pölyä ja hampaat nirskuivat hiekasta. Lounastauko venyi koska oli perjantai ja suurin osa paikallisista lähti moskeijaan, ja käytimme tauon hyväksemme torkkumalla yksinäisten puiden varjossa ja seuraamalla hassuja pieniä siiseleitä, jotka olivat valloittaneet koko suuren ratsastusalueen laitamat. Kuoppia piti varoa tarkoin, ettei loukannut hevosen jalkoja jos käveli alueen reunamilla. Siiselit olivat niin söpöjä! Ja höpsöjä. Jos jäi kolojen lähelle hiljaa istuskelemaan, ne tulivat aika lähelle ihan parin metrin päähän uteliaana tutkimaan hassua vierailijaa. Niin että höpsönä pitäminen oli varmasti aika molemminpuolista...



Iltapäivällä satuloimme ratsumme uudelleen ja karautimme ryhmä kerrallaan verkan jälkeen kolme kierrosta mamlukkia koemielessä. Ajanotto ei pelannut vielä joten kenelläkään ei ollut hajuakaan ajasta, mutta kaikki näyttivät melko nopsajalkaisilta. Oma ratsuni alkoi hiukan keittää innostuksissaan ja lähti radalle kuin raketti, mutta oli silti aika helppo saada hidastamaan radan jälkeen, alue oli rakennettu niin että ratsun pystyi kääntämään isolle kaarelle jolloin se oli helpompi pysäyttää. Osuin melko huonosti tauluihin mutta sentään ekaan tauluun joka kerta, joka antoi hiukan toivoa viikonlopun kisaan. Paikalla oli pientä hässäkkää, eräs hevonen lähti kisaajalta täysin lapasesta ja karkasi ulos avoimesta portista yliopiston parkkipaikalle, onneksi kuski ei pudonnut asfaltille... muutoin kaikki sujui aika mutkattomasti, ja ihmiset olivat pääosin tyytyväisiä saamiinsa hevosiin.



Oli aika suunnata illalliselle, joka oli katettu hevoskeskuksen tilavalle sisäpihalle. Ahdoimme navat täyteen ruokaa ja kerroimme tyhmiä vitsejä, ja yllättävää kyllä palelimme! Auringon laskettua vuorilla puhalsi kylmä viima, ja kääriydyimme ilolla tarjottuihin viltteihin. Lämpötilan muutos päivän ja yön välillä oli todella merkittävä.

Lauantaiaamuna pukeuduimme kisa-asuihimme - Turkissa historiallinen asu on pakollinen, mukaanlukien jonkinlainen hattu. Naiset saavat tästä poikkeuksen, eikä tarvi pitää hattua päässä. Minulla on kypärähattu, jossa on kevytkypärä alla ja hattu päällä :D Sopii hyvin historialliseen asuun, ja samalla suojaa päätä. Tosin en saa muutenkaan pudota, kaularankani on sen verran kulunut ja risa että putoaminen aiheuttaisi turhan suuria riskejä. Eihän sitä koskaan voi tietää jos hevonen vaikka kompastuu, kuten kävi juuri muutama viikko sitten oman hevoseni Alman kanssa joka kaatui laukasta, mutta yritän välttää liian vaarallisia hevosia ja typeriä tilanteita juurikin sen takia että tiedostan oman kehoni rajoitukset. Ihan sama jos joku pitää minua siinä kohtaa arkana tai huonona - mieluummin ihmisten naureskelu kuin halvaantuminen tai muu pysyvä vakava vammautuminen, jos sen vaan voi välttää perustuen kokemukseen, omien rajojen tuntemukseen ja oman kehon rajoitusten hyväksymiseen.

Ratsastimme Mihain kanssa molemmat ryhmässä 3/4, hevoseni omistaja ratsasti ekassa ryhmässä. Päivä kuitenkin alkoi lippuparaatilla joka oli kisan ainoa "showosio"; tämä kisa oli ensimmäinen kansainvälinen kisa ikinä Turkissa joka oli puhtaasti kilpailu ilman mitään showjuttuja tai festivaalia. No mutta oli miten oli hevosen omistaja joka kisasi ensin ei puhunut kauheasti englantia ja yritti ottaa multa hevosta väkisin; koitin selittää että eiku meillä on ensin se lippuparaati ja sitten vasta alkaa ryhmän 1 verryttely. Pantomiimiesityksen ja piirtämisen jälkeen olimme yhtä mieltä asiasta ja sain käteeni Suomen lipun jota kernaasti kannan leveä hymy naamalla! Kuinka komeana se liehuikaan navakassa tuulessa, vallan laukkasin vuorollani riviin yleisön eteen lipun lepattaessa niin kovin että jouduin pitämään tosi tiukasti lippukepistä kiinni. Olisikin ollut noloa lähteä lepattavan lipun mukana satulasta, hahah.



Avajaispuheen jälkeen kisat alkoivat. Ihan ensimmäisenä ratsastimme qabaqin, jossa ammutaan ensin todella pieni maali nimeltä kikaç maahan taaksepäin, ja sen jälkeen napataan viinestä tylppä nuoli fluflu-sulilla ja ammutaan ylöspäin qabaq-maaliin. Olen tässä aika kökkö kun sitä tulee niin vähän harjoiteltua, mutta osuin pari kertaa siihen pikku maaliin mutta en yhtään kertaa perhana vieköön qabaqiin... noh, enpä ollut ainoa, moni jäi nollille. Qabaqista ei saa siis pisteitä jos osuu vaan siihen pikkumaaliin, mutta ei itse qabaq-maaliin. Sitten meillä oli tauko, ja iltapäivällä homma jatkui uudella radalla, turkkilaisella double shotilla. Yleensä double shotissa on ensin etuviistoon ammuttava maali ja sitten jonkun matkan päässä takaviistoon ammuttava. Nyt maalit oli sijoiteltu siten, että ensin ammuttiin etuviistoon oleva maali joka oli kauempana radalla ja sitten takaviistoon! Tämä pakotti ampumaan ekan kauempaa jotta ehti ampua vielä siihen toiseenkin. Säännöt sanoivat että aikapisteitä ei saa ellei osu molempiin. Silti aika monet paikalliset eivät edes yrittäneet osua molempiin vaan ampuivat läheltä ekaan ja sitten painelivat täyttä höökää... yllättäen tulosten selvittyä vasta paljon myöhemmin kävi ilmi että säännöt olivat muuttuneet kisan aikana, hupsista. No, sillä saatiin hyvin paikalliset kärkisijoille. Enivei rata oli todella vaikea, ja harva osui molempiin maaleihin jotka olivat pieniä, 60 sentin halkaisijalla olevia pyöreitä tauluja noin ihmisen pään korkeudella kepin nokassa. Taustalla ei ollut mitään paaleja, nuoliverkkoja tms joten taulut olivat myös psykologisesti jollain tavalla vaikeita. Osuin kahdesti ekaan tauluun neljästä kierroksesta, johon oli pakko olla jollain tasolla tyytyväinen. Moni ei osunut mihinkään, mutta sai näemmä silti aikapisteet joka jäi vähän kaivelemaan mutta no, treenaamaan sinne mentiin lähinnä, samapa tuo. Olin itse ihan iloinen päivän saldoon vaikka tuloslistalla olinkin täten aika häntäpäässä.



Heppa toimi hyvin ensimmäiset kierrokset kunnes sille yhtäkkiä riitti. Qabaqiin piti lähteä "nocked-in" eli nuoli valmiiksi jänteelle laitettuna, koska ekaan maaliin ammuttiin terävä nuoli ja tokaan tylppä, ettei nuolet mene sekaisin. Noh jos lähtee valmiiksi nokitettuna, ei käytännössä pysty handlaamaan hevosta kuin toisella kädellä - hevoset myös oppivat tämän ja keksivät kaikenlaista venkoilua ennen lähtöä. Ratsuni päätti lähteä tallialueelle hyvin päättäväisesti ja jouduin häpeäkseni oikein pyytämään apua että joku talutti meidät radan alun lähelle, josta sain sen kyllä hyvin sitten itse radalle kun meidän vuoro tuli. Tai näin kuvittelin... hevonen laukkasi taluttajan ympäri ja oli itseasiassa melko hankala pysyä kyydissä kun hevonen teki taluttajan ympärillä vaikka mitä muuveja. Noh päästiin kuitenkin miljoonan ympyrän jälkeen koko ajan eteenpäin hivuttautumalla sinne radan alun lähelle ja heppa kävi jo niin kuumana että se lähti kuin raketti radalle eikä meinannut ihan helposti pysähtyä radan jälkeen, voi toista... onneksi se oli jo vähän rauhoittunut sitten iltapäivän rientoihin ja keksin systeemin miten saan sen rauhassa radan alkuun, piti kävellä toista reittiä ja pysähtyä aina samaan paikkaan, ei saanut liikkua, puhua, edes hengittää vaan levitoida hiljaa siellä satulassa kunnes oli oma vuoro :D Monet hevoset olivat oppineet nimensä, ja aina kun se kuuli nimensä sanottavan, se heräsi ja lähti väkisin pönkemään radalle, hihih. Metka eläin.



Valuimme kaikki hikisinä ja pölyisinä takaisin majoituspaikkaan ja säntäsimme suihkuun. Illalla oli taas fiini illallinen ja hieman palelua, tosin osasin jo varautua tällä kertaa pitkähihaisella paidalla ja villapuserolla. Niin se keli muuttuu vuoristossa päivän +35 asteesta yön palelu-lukemiin! Illalla julkistettiin tulokset kahdesta ekasta osakokeesta, tuloslista herätti vähän mutinaa mutta ilta jatkui kuitenkin ihan kivoissa merkeissä. Meillä oli elävää musiikkiakin vallan, ja jatkoimme hyväksi havaituilla väsyneiden vitsien saralla...



Sunnuntaina saimme nukkua vähän pidempään ja kisat alkoivat vasta kello 11. Lorvin aamulla kisapaikalla siiseleiden elämää puun varjosta tarkkaillen ja join teetä joka mukavasti lievitti pölyn ja kuumuuden karhentamaa kurkkua. Ehdin käydä katsomassa ekan ryhmän radat, ja todistamassa metkaa pikku trombia joka pyyhkäisi kisa-alueen yli viskaten ilmaan kaikki roskat ja irtotavarat hevosten juomaämpäreitä myöden. Jos joku ei vielä ollut hiekkapölyn kuorruttama ennen tuota, sen jälkeen oli. Hieman jännitti miten ratsuni käyttäytyisi tänään, mutta luulin oppineeni jo miten sitä kannattaa handlata. Lähdin reippain mielin satuloimaan sitä tauon jälkeen, vuorossa oli kuusi rundia mamluk-rataa, jossa siis oli tosiaan ensin etuviistoon tuleva maali, sitten takaviistoon ja lopuksi hiukan etäämmällä radasta oleva sivulaukaus.



Lämmittelyssä hevonen tuntui ihan hyvältä, mutta homman keskeydyttyä rukoushetkeen se alkoi taas kikkailla ja hermostua. Yritin kaikenlaisia hyväksi tuntemiani konsteja mutta ei, hän oli päättänyt että nyt tämä pelleily riitti, jos ei mitään tapahdu hän lähtee himaan. Screw you guys I'm going home jep jep. Sain sen levitointiratsastuksella (ei liikuta, ei kosketa hevoseen, ei edes hengitetä....) lampsimaan toiselle puolelle rataa olevalle katokselle jonne näin sen omistajansakin kanssa jääneen. Sinne se jäikin nököttämään pää varjossa, mutta taas sama juttu kun se kuuli nimensä se heräsi nukuksistaan ja lähti puoliväkisin radan alkua kohti.

Eka rundi meni tosi hyvin ja osuin ihmeekseni sekä ekaan että tokaan tauluun yleisön hurratessa, ja siitä hämmästyneenä vetäisinkin sitten tosi kehnosti seuraavat kierrokset, en osunut sen jälkeen enää kuin yhteen tauluun. Arrrrgh miten ärsyttävää! Korjasin milloin oikealle ja milloin vasemmalle ja milloin ylös tai alas, ja kaikki meni tyyliin sentillä ohitse. Voi että miten otti päähän. No, oli silti hauskaa, ja sain pysyttyä väleissä ratsuni kanssa, joka oli näistä radoista nyt kaikista vauhdikkaimmillaan pistellen 100 metrin radan aina kahdeksan sekunnin pintaan. Oli kiva huomata että silti sain nokitettua kolmeen tauluun kaikilla radoilla ilman ongelmia melko kovasta vauhdista ja lähellä toisiaan olevista tauluista huolimatta ja pää pysyi kasassa loppuun asti vaikka osumia tulikin vähän ekan hyvän radan jälkeen. Radan alussa oli aikaa nokittaa ihan hyvin ennen ekaa taulua joten en lähtenyt nocked-in kun se ei kerta tällä radalla ollut millään lailla pakollista, ja hevonen olikin näin paljon helpompi hanskata. Kun katsoin itsestäni otettuja kuvia ja videoita, näin että asentoni on koko ajan parempi ja parempi, mutta veto jää helposti vielä vähän liian lyhyeksi. Jouseni maksimiveto on muutenkin vain 28", mutta en vedä sitä ns loppuun radalla vaan jää vielä tuuma vetämättä, joka myös toki vaikuttaa nuolen lentorataan. Paljon hyvää, mutta toooosi paljon vielä vaan korjattavaa. Jäi kaikesta huolimatta hyvä fiilis!



Päivän aikana oli taas pientä hässäkkää, yksi hevonen kaatui ennen radalle menoa kun se pyöri kuin puolukka persiissä niin kauan että menetti jalansijansa, onneksi ratsastajalle ei käynyt mitenkään. Mihain ratsu potkaisi yhtä hevosenhoitajaa rintakehään aasinpotkulla yrittäessään potkaista pilttuustaan toista hevosta, huhhuh. Hirmu tuuri ettei luita murtunut tai mennyt rintakehä sisälle... tyyppi selvisi vaan mojovalla ruhjeella, kävi kyllä sairaalassa tarkistuttamassa luunsa. Onneksi koko viikonlopun aikana kukaan ei pudonnut eikä muutenkaan telonut itseään sen kummemmin, vaikka välillä oli menoa ja meininkiä paikalliseen tyyliin.



Vuorossa oli palkintojenjako. Qabaqin palkinnot putsasivat paikalliset, double shotissa unkarilainen Christoph Nemethy oli hienosti toinen ja pääkokeen eli Mamlukin voitti rakas siippani Mihai Cozmei! Oujee. Kokonaiskisan voitti taas Turkin edustaja. Iloisen palkintojenjaon ja melko monen yhteisselfien, yleisön kättelyn ja vaikka minkä jälkeen lähdimme hotellin kautta vielä viimeiselle yhteiselle illalliselle, joka jatkui pikku jatkoilla hotellissa. Kyllä meillä oli mukavaa hah.





Muut lähtivät seuraavana päivänä lentelemään takaisin koteihinsa mutta meillä oli lento vasta tiistaina kun en saanut maanantaille järkeviä lentoja, joten saimme nauttia yhdestä ylimääräisestä lomapäivästä, ooh ihanaa! Olimme niin väsyneitä ettemme jaksaneet lähteä oikein mihinkään, nukuimme melkein koko päivän, kävimme taksilla läheisen Talasin kylässä torilla ostamassa hedelmiä ja juustoa lounaaksi ja pienellä kierroksella Talasin vanhassa osassa. Illalla nautimme vielä pienen illallisen tuttujen kanssa, muutama oli jäänytkin vielä mestoille kun heidän koneensa oli kääntynyt takaisin moottorivian iskettyä. Hyi kamala, onneksi ei ollut sattunut mitään siinä, puistattava ajatus että lentokone alkaa sakkaamaan kesken lennon ja joudutaan palaamaan riprap takaisin lähtöpisteeseen.

Koneet onneksi toimivat ja palasimme Suomeen ehjin nahoin :D Seuraavaa reissua odotellessa... silloin lähdemmekin Kazakhstaniin World Expon yhteydessä olevaan kisaan Astanaan. Melko jännittävää.

Teksti Katariina Cozmei

Kuvat Katariina Cozmei, Mihaela Trukanova, Seyit Tekcan, Ahmat Topaloglu