Kazakstanin aroilla, 8/2017

Torstai/perjantai. Moskovan lentokentällä luxusputiikit ja maatuskamyymälät jatkuvat silmänkantamattomiin. Reitti F-terminaaliin mutkittelee kahviloiden ja ostosalueiden läpi, mutta kiireinen matkaaja ei ehdi jäädä pällistelemään näyteikkunoita eikä hörppimään vahvaa venäläistä teetä vaan kirmaa juoksujalkaa kohti porttia 52, jossa jo boardataan Astanan koneeseen.

Hengitys tasaantuu koneeseen jonottaessa, ja huomio kiinnittyy kanssamatkustajiin. Maailmannäyttely joka pidetään tänä herran vuonna 2017 Astanassa, kerää koneeseen kansainvälistä porukkaa. Mekin olemme matkalla aiheeseen löyhästi liittyen. Venäläistä eläinkuosi-eleganssia, keski-aasialaista hiukan 70-luvulle jämähtäneisyyttä, italialaista ajatonta tyylikkyyttä... melkoinen sillisalaatti. Ihmiset haukottelevat. Lento on hiukan myöhässä. Porttihenkilökuntaneidillä on pieni lentokone tatuoituna korvansa taa.

Uni painaa silmät kiinni. Yölennot ja tuleva muutaman tunnin aikaero motivoivat nukkumaan edes sen vähän mitä on mahdollista. Välillä havahdun viereisen penkin ikäneidon terävään kyynärpäähän kyljessäni. Rouva myös yrittää riistää puoliunessa vilttiäni. Kamppailemme. Unen ohuen harson läpi kuulen miten kapteeni varoittaa turbulenssista. Hetken kuluttua säpsähdänkin jo hereille kun renkaat ottavat kiinni Astanan lentoaseman kiitorataan, jota arka aamuaurinko valaisee keskellä ei-mitään. Olemme Kazakstanissa.

Hyytävän kylmä arotuuli pureutuu läpi ohuen neuletakin. Ilma on ohutta ja kuivaa. Pieni retkueemme suuntaa hotellille ahtauten jousilaukkuinemme autoon, jossa soi kazakkiräppi. Meininki on hyvä. Ihmettelen Astanan futuristista arkkitehtuuria automme pyyhältäessä halki vielä unisen pääkaupungin. Sinisenä hohtavaa peililasia, world expon huikeat hallit ja expopallo, Keski-Aasian korkein pilvenpiirtäjä, viivottimella vedetyt korttelit ja pääkadut, kiveä, lasia, komeita kaaria ja steampunk-leijona joka katsoo peiliin, tikkarin näköiset tornit... jopas on. Kaikkialla on puhdasta ja siistiä.

Rojahdan matkavaatteet päällä hotellin punkkaan enkä edes syö aamiaista. Kolmen tunnin nokosten jälkeen olo on kuin uudella. Lounaaksi on salaattia, tosi hyvää keittoa, tuotetta leipää ja suussasulavaa appelsiinijuustokakkua. Sitten käymme ihmettelemässä paikallista ruokakauppaa. Ihan parasta aina uudessa maassa missä ei ole ennen ollut! Hyvä vertailla mitä maksaa pullo tai tölkki kokista eri maissa. Heti kaupan sisäänkäynnillä on litran kokispulloja; hinta n 60 senttiä. Ok. Tutkin paikallisia tuotteita ja mietin mitä ostaisin tuliaisiksi. Kauniissa kääreessä olevaa suklaata? Taidokkaita pikkuleipiä? Heppavodkaa? Kumissi eli tammanmaidosta tehty alkoholijuoma ei taida säilyä Suomeen asti. Kieli on jännä yhdistelmä turkkia ja jotain muuta. Yritän muistella kyriilisiä aakkosia.

Palaveri tulevista kisoista. Huomenna lauantaina ja sunnuntaina karautamme yleisön edessä Astanan laukkaradan etusuoraa. Koitos sisältää kolme osakisaa. Säännöt aiheuttavat hiukan puhetta, kaikki toivovat sääntöjä suosien hitaampaa hevosta mutta täällä ei ole hitaita hevosia. Osallistujia on useasta eri maasta: Romaniasta, Unkarista, Puolasta, Kazakstanista, Mongoliasta, Japanista, Kirgisiasta, Turkista, Malesiasta ja minä Suomesta. Piti olla yksi kisaaja per maa, mutta parista maasta on kaksi ja kotimaasta toki useampi. Taidan olla ainoa naiskisaaja. Eikun Mongoliasta on yksi neiti myös. Rukoilen hevosta jonka kanssa en pääse hengestäni. Vain osa käytettävistä hevosista on kuulemma tottunut jousiammuntaan. Suuta kuivaa. Kaikenlaisiin juttuihin sitä on tullut lähdettyä. Illallisella suuta ei enää kuivaa, ruoka buffetissa on herkullista. Suklaakakku kruunaa kokonaisuuden ja saattelee leppoisasti Nukkumatin matkaan.

Lauantai. Herätyskello pärähtää soimaan puoli seitsemältä ja patistaa ylös vaativaan sävyynsä. Joku on vaihtanut yön aikana jalkani betonisiin, eivätkä ne meinaa millään lähteä liikkeelle. Herkullisen aamupalan jälkeen lähdemme bussikierrokselle Astanan keskustaan, joka on aivan hotellin lähellä. Käymme ihmettelemässä mm valtavaa keskuspuistoa jossa on paljon paikallista taidetta. Yksi patsaista esittää historiallista ratsastajaa ratsuineen, mutta näyttää siltä kuin tyyppi ottaisi selfieitä.

Kaikki on siistiä ja kaunista, miljoonan asukkaan kaupunki on täysin uusi. Kävelemme Astanan kuuluisimpaan nähtävyyteen jonka jo ristimme chupa chups torniksi ulkonäön perusteella. Sinne pitää jonottaa pitkään. Hissi vie kerrallaan muutaman kymmentä ihmistä ylös korkeaan torniin, josta avautuu huikeat näkymät koko Astanan kaupungin ylle.

Tornin ylimmällä tasolla on kultainen kädenjälki jonka koskettaminen tuo onnea. Sinnekin pitää jonottaa. Moni tarvii onnea. Otamme ryhmäkuvan. Ellei muuta niin olo on onnekas kun voi matkustaa tällaisella kivalla porukalla.

Jatkamme matkaa vielä paikalliseen jättimoskeijaan. Kazakstanissa on tilastojen mukaan 47% muslimeja ja 44% ortodoksi kristittyjä. Astana on kuitenkin selvästi enemmän muslimikaupunki. Katukuvaan se ei kylläkään vaikuta, mutta moskeijoita on useampi. En ole jostain syystä koskaan ennen käynyt moskeijassa. Minulla ei ole oikein sopivia vaatteita ja joudun lainaamaan eteisestä turkoosin väristä hupullista kaapua. Muut seurueesta hiukan hihittelevät minulle. Moskeija on sisältä tosi hieno, sisälle mahtuu tuhat ihmistä. Nyt on aika tyhjää.

Lounas. Ajatukset ovat jo hevosissa ja tallilla. Syömme nopeasti ja lähdemme taas bussilla kaikkine kamoinemme kisapaikalle, Astanan laukkaradalle. Käytävä kansainvälinen kisa on osa World Expoa, ja ensimmäinen laatuaan ikinä Kazakstanissa. Olemme koekaniineina. Jännittää niin että olen kerrankin tosi hiljainen.

Tallilla meitä odottaa kymmenkunta oria. Arabeja, arabiristeytyksiä, venäläisiä hevosia -ehkä budjonnyitä, turkmeenihevosia, paikallisia kazakkihevosia... kaikki aika suuria ja vahvoja. Etukäteen jännitimme että kaikki hevoset olisivat hullun nopeita mutta ei suinkaan. Kisasäännöt ovat jännät, ajalla ei ole merkitystä ellei ylitä enimmäisaikaa. Kaikki haluavat siten hitaan hevosen. Niitä onkin monta. Kokeilen mustaa oria joka näyttää valmiiksi hiukan väsyneeltä. Orin nimi on Limon. Se ei laukkaa radalla ilman että sille antaisi reilusti perinteistä kädessä pidettävää lyhyttä ruoskaa pyllylle lähdössä. Vaihdan hevosta. Hyppään kiltin oloisen harmaan arabiristeytysoriin selkään. Hevosen nimi on Baytar tai jotain sinne päin. Sillä on vielä pienet hampaat ja lapsen naama, mutta se on kovasti kiltti. Sillä on kiltti ilme. Jalustinhihnat ovat aivan liian lyhyet eikä niitä oikein saa säädettyä koska ne ovat vaan köyttä. Jännittävää. Ekan testilaukan vaapun kyydissä jockeyjalustimilla ja hevonenkin stoppaa kuin seinään jo ennen maalia. Pakko pidentää jalustumia. Värkkäämme niitä porukalla pidemmiksi. Ne jäävät vähän eri mittaisiksi mutta ei se haittaa.

Jaan ratsuni kahden paikallisen kanssa. Monella hevosella on 3 ratsastajaa. Ensimmäinen osakisa pyörähtää käyntiin heti avajaisseremonian ja Yabusame- shown jälkeen. Avajaisseremoniassa tervehdimme yleisöä ja sitten ammumme kaikki yhtä aikaa ilmapalloilla päällystettyä isoa maalia ja konfettipaukku räjähtää hevosten pyllyjen takana. Kultalamesateen läpi näen miten yksi ratsastaja putoaa ja toinen keulii. Evakuoidun hiukan.

Yabusame-show on hieno. Taidokkaat japanilaiset perinneasuineen ovat kyllä komeaa katseltavaa. Ensimmäinen osakisa pitää sisällään kolmen ratsukon ryhmissä tapahtuvan ammunnan jossa jokainen ampuu paikalla seisovan hevosen selästä 10 sekunnissa niin monta nuolta maaliin kuin ehtii. Ratsuni ei seiso yhtään paikallaan ennen vuoroaan mutta tilanteessa kyllä. Yritän ampua liian nopeasti ja missaan 2 ekaa nuolta, kaksi viimeistä osuu tauluun. Pisteet lasketaan niin että jos osuu kahden pistealueen rajalle, osuma tulkitaan huonomman mukaan. Toki ammuin nuolet juurikin rajalle. No, osuin kuitenkin pieneen tauluun joka oli aika kaukana edes kahdesti. Jee.

Toinen osakisa käydään heti perään. Kolmen maalin side shotti, maalit ovat noin 10 metrin päässä radasta ja aika pieniä. Nuolia saa ampua niin monta kuin ehtii. Vain puunuolet ovat kisassa sallittuja. Ensimmäisellä kierroksella kaikkiin tauluihin ihan liian aikaisin ja tietysti kaikki täpärästi ohi. Armas hevoseni on tosi hidas ja tekee vielä lopussa sivuliirron nosturikameran kohdalla. Äh. Sisuunnun.

Toiselle ja viimeiselle kierrokselle lähden adrenaliinin maku suussa ja sohlaan lähtömerkin kanssa, kun liputtajan ratsu (...) pyörähtää juuri pahasti eikä hän voikaan liputtaa lähtöä. Ajalla ei ole joka tapauksessa mitään väliä, mutta minut kuulutetaan takaisin alkuun. Osuin kivasti ekaan tauluun. Laukkaan takaisin ja lähden uudestaan - osun kahteen ekaan tauluun! Oujee! Muistin nyt olla ampumatta liian aikaisin. En edes yritä ampua viimeiseen tauluun joka on ihan maalilinjan tuntumassa, pelottava kurkikamera ahdistaa ratsuani ja se tekee taas näyttävän sivuliikkeen. Olen tosi iloinen osumista.

Yleisön eteen lavalle kuulemaan kaikkien päivän kokonaispisteet. Paikallinen tosi lahjakas nuori ratsastaja jonka kanssa jaan ratsuni, johtaa kokonaiskisaa. Perässä täpärästi parin pisteen erolla puolisoni Mihai Cozmei ja kolmantena ekan päivän jälkeen Christoph Nemethy. Ei huono. Vielä jää aikaa poseerata lukuisissa kuvassa ja jutella ihanan kannustavan yleisön kanssa ennen paluuta hotellille, jossa meitä odottaa herkullinen gaalaillallinen.

Sunnuntai. Luulen saavani nukkua hiukan pidempään ja loikoilen tyytyväisenä hotellihuoneemme superleveässä sängyssä. Aikataulua on muutettu ja meidän pitääkin lähteä heti alueelle valmistautumaan - Kazakhstanin presidentti ja kaksi ministeriä ovat tulossa katsomaan tapahtumaa. Laittaudumme nopeasti valmiiksi ja nappaamme aamiaispöydästä sämpylät mukaamme. Tapahtuma-alueella on mittavat turvajärjestelyt, ja kaikki ajoneuvot, laukut ja tavarat tutkitaan. Viikonlopun aikana sinne on ilmestynyt jurttakylä ja runsaasti näytteilleasettajia, ostos- ja ruokakojuja, muusikoita ja tanssijoita.

Aamun aurinko paistaa todella lämpimästi ja hellii edellispäivänä kylmettämiämme luita. Ei tuule juurikaan, joka on valtavalla lättänällä ruohoarolla melko epätyypillistä. Kierrämme hetken markkina-aluetta, ihastelen valtavan upeita huovutettuja tuotteita ja käsitöitä. Onneksi ei tullut juurikaan rahaa mukaan. Parhaiten näyttää myyvän perinteinen lyhyt käsiruoska jonka kahva on tehty joko puusta tai vuohen jalasta, sekä pienet söpöt huovutetut laukut, hatut ja puukäsityöt. Kazakkinaiset perinneasuissaan tanssivat, tekevät näytösluontoisesti käsitöitä ja keinuvat isoissa puukeinuissa. Monet heistä ovat todella kauniita. Kasvonpiirteet ovat jotain ottomaanien ja mongolien väliltä. Korkeat poskipäät, hienostuneet jalot piirteet, mantelinmuotoiset tummat silmät ja tuuhea tukka.

Pöllötämme kahden kaverin kanssa paikalliset perinnetrubaduurit soittamaan monelle meistä tutun turkkilaisen soturiralli dombiran. He eivät tunne kappaletta, joten etsimme sen ensin YouTubesta ja hoilaamme sitten mukana. Huvittavalla tavalla vanhat perinteet ja modernit hapatukset kohtaavat. Joku ottaa videota. Moni ottaa videota. Naurattaa.

Siirrymme laittamaan hevosia. Kuulemma ensin meillä on paraati, kun se presidentti ja ministerit tulevat. Kukaan ei tiedä milloin, mutta pitää olla valmiina. Ensin minulle annetaan iso rautias ori paraatia varten mutta hedelmäpelin lailla pyörivät silmät eivät vakuuta, ja vaihdamme sen mustaan pikku Limoniin jota kokeilin eilen. Sillä on kuitenkin toinen ratsastaja joka hiukan tuohtuu tilanteesta. Onneksi tilanne ratkeaa kaikkia miellyttävällä tavalla, kun saan alleni tutun ratsun Bayturin.

Odotamme tallin seinustan varjossa. Tulen alas selästä ja annan hevoseni syödä ruohoa. Harmaaharjainen nuori ratsuni nakertaa tuulen tuivertamaa aroheinää onnellisena. Taivas on sininen eikä tuule yhtään. Hiki. Käsky käy valmistautua ja loikkaan kyytiin, mutta vieläkään ei tapahdu mitään. Laukkaradalta pyyhältää ratsastajia luoksemme, toisella ei ole satulaa. Hevoset ovat hurjan vahvan näköisiä. Ehkä budjonnyitä. Kaksi ratsastajaa tulevat hevosineen hymyssä suin aivan kiinni ja haluaa paiskata kättä, ja hypistellä joustani. Kaikki hevoset tallilla ovat oreja, ja hiukan kuumottaa kun ratsukot piirittävät heppani aivan seinän viereen niin etten pysty livahtamaan kauemmas. Onneksi hevoset eivät potki toisiaan. Toinen ratsastajista haluaa kokeilla hauistani. Toiselta puuttuu hampaita. Täällä on muuten monella aika nuorellakin miehellä jo kultahampaat.

Pitkän odotuksen jälkeen siirrymme radalle jossa odotus jatkuu. Ikiliikkujaratsuni haluaa vihdoin seistä. Torkumme paahtavassa auringossa, ja musta villainen kaftaani alkaa tuntua huonolta idealta. Tänään meillä on taas eri satula, jalustimet ovat tuskallisen lyhyet eikä niitä saa säädettyä. Lepuutan koipiani ilman jalustumia ja saan ihmetystä omituisen pitkistä jaloistani. Kerrankin näin. Lopulta kuulemme kun yleisö villiintyy ja tiedämme että VIP henkilöt ovat paikalla. Järjestäydymme nopeasti riviin ja lähdemme yleisön eteen. Tervehdimme yksi kerrallaan kuulutuksen mukaan yleisöä ja tärkeitä vieraita ja laukkaamme jonossa täyttä häkää takaisin lähtöalueelle, josta meidät ohjataan tallialueelle. Yabusame-show on ennen kilpailua. Aikataulusta poiketen show onkin tosi lyhyt ja kiiruhdamme saman tien takaisin. Kisa alkaa heti.

Finaalikisassa radalla on kolme maalia: n 20 sentin kokoinen ilmassa telineessä riippuva pyöreä lämiskä, joka kieppuu villisti unestaan heränneessä tuulessa. Ensimmäinen maali on pronssin värinen ja 8 metrin päässä radan reunasta, toinen hopeinen ja 10 metrin päässä ja kolmas kultainen ja 12 metrin päässä. Todella vaikeaa. Lisäksi voittaa ns jättipotin jos osuu maalia pitävään ohueen lankaan ja pudottaa maalin. Yeah, right. Aika ei ratkaise tässäkään paitsi tasatuloksessa, ja jos ylittää enimmäisajan 24 sekkaa (radan koko pituus 150 m). Strategiani on yrittää parhaansa ja ratsastaa hyvin ja niin kauniisti kuin minijalustimilla pystyy.

Ratsullani on tänään neljä ratsastajaa. Ensimmäisenä sillä karauttaa mongolialainen kisaaja, minä olen toisena. Jalustinten lyhyys alkaa sattua polviin ja nilkkoihin odotellessa, joten hyppään selkään vasta lähellä omaa vuoroani. Yhteensä meitä kisaajia on 17. Lähtömerkki ja aikaliputukset tulevat myös hevosella ratsastavien merkkihenkilöiden antamana. Astelen radan alkupään eteen, tv-kamerat seuraavat herkeämättä tapahtumia. Matkaan! Ratsuni etenee kuin juna tasaisen rauhallista mutta sopivan reipasta laukkaa. Yritän osua kaikkiin mutta yllätys yllätys ei toivoa. Moni ei osu yhteenkään. Maalit ovat mahdottoman pieniä ja kieppuvat tuulessa. Annan ratsuni seuraavalle kisaajalle joka on tosi taitava nuori kazakki. Hän osuu keskimmäiseen maaliin, ja yleisö villiintyy.

Ratsuni alkaa olla syystäkin väsynyt ja hiukan hermostunut. Kävelytän sitä ennen toista ja samalla kisan viimeistä rataa. Aviomieheni Mihai on kokonaiskisan toisena ennen tätä viimeistä osakisaa. Hän ampuu matkaan peräti viisi nuolta, ja osuu hopeiseen ja kultaiseen maaliin!! Yleisö hurraa ja Mihai tuulettaa. Jännäksi menee. Lähden omaan koitokseeni ja ammun taas ohi, mutta todella läheltä sekä ensimmäistä että toista. Mutta lähelle ei lasketa. Nuolen pitää myös jäädä kiinni maaliin; muutama kisaaja osuu mutta nuoli pomppaa tai vain hipaisee ilmassa pyörivää pientä maalitaulua.

Kisat ovat ohitse, laukkaan takaisin tullessa kädet ilmassa yleisön ohitse joka huutaa nimeäni ja hurraa vaikka en on osunutkaan tänään monen muun lailla mihinkään. Se tuntuu yhtä aikaa aika omituiselta mutta myös toki mukavalta. Vuorossa on palkintojenjako, mutta sitä ennen otamme ryhmäkuvia ja kättelemme ja halaamme kaikkien kisaajien kesken, ja onnittelemme toisiamme suorituksista ja hyvästä meiningistä. Yhteistä kieltä ei juuri ole mutta se ei haittaa. Lämmin kädenpuristus ja hymy ovat kansainvälistä kieltä.

Palkintojenjako. Keräännymme riviin yleisön eteen lavan viereen, ja meidät kutsutaan lavalle järjestyksessä aloittaen viidennestä sijasta. Se menee Malesian edustajalle. Neljäs sija Unkariin, kolmas Kazakstaniin..... jännitys tiivistyy.... toinen Kazakstaniin.... silmäni sumenevat liikutuksen kyynelistä, voittaja on Mihai Cozmei!! Konfettisade ja suoraa huutoa mukana elävä yleisö kruunaavat tunnelman. Viisi parasta saavat mitalit ja shekit, voittaja vielä valtavan pokaalin. Mietin jo miten ihmeessä se tungetaan matkalaukkuun. Palkinnot jakaa herra Bilal Erdogan, Turkin presidentin poika, joka oli kutsuvieraana tapahtumassa. Kah. Paikalla oli myös tärkeä kazakkiministeri, urheilusellainen, presidentti meni jo. Myös me muut kilpailijat kutsutaan lavalle ja purskutellaan hiukan lisää kullanväristä konfettia. Paikallinen musiikkistara laulaa luikauttaa mukaansatempaavan rallin, halaamme taas kaikki toisiamme lavalla ja taputtelemne selkiä. Mikä ihana perhe ja yhteisö!

Palkintojen jaon jälkeen Mihaita raahataan pressiin ja me muut yritämme lähteä lounaalle, ja lähdemmekin, mutta vasta noin tuhannen yhteiskuvan ja selfien jälkeen. Yleisö rynnii yli ja ali aitojen kuviin ja nostaa pikkulapsensa aidan ylitse poseeraamaan. Pieni kazakkivauva joka vispataan aidan yli käsilleni haistelee hassua karvahattuani ja nauraa. Saan pieneltä tytöltä muovikukkasen ja pusun. Olen kamalan liikuttunut, ja hiukan hämilläni. Ja nälkäinen.

Kävelemme tapahtuma-alueen läpi jurttakylään jonne meille on katettu perinteinen ateria. Riisumme aseet ja kengät ja kumarrumme sisään jurtan matalasta oviaukosta. Keskellä on suuri pöytä jonka ääreen istumme lattialle. Jurtan seiniä koristavat todella kauniit huovat ja silkit, satulat, sudentaljat, kilvet ja susiturkki, joka painaa varmaan kymmenen kiloa. Kokeilen sitä päälleni ja ymmärrän miten joku voi pärjätä täällä talvella 40 asteen pakkasessa ja hyisessä tuulessa. Tutkin samalla lopputuloksia ja huomaan ilokseni olleeni 12. tässä aika kovassa seurassa. Kah.

Lounaan jälkeen Mihaikin palaa taas porukkaan, häntä riepoteltiin televisioon ja lehdistön eteen. On aika lähteä takaisin hotellille. Siellä meitä odottaa vielä kamojen ahtaminen laukkuihin, yhteinen illallinen ja pieni juhlinta, sekä haikeat jäähyväiset. Until the next... Kiitos Kazakstan!!



Katariina Cozmei