lauantai 5. elokuuta 2017

"Ei se määränpää, vaan se matka."


Mikä ihme saa keski-ikäisen joka paikan jo kertaalleen teloneen naisen päättämään lähteä johonkin keskelle ei-mitään laukkaamaan naama lepattaen ilman käsiä ja leikkimään ylikasvanutta soturiprinsessaa? Sitä minäkin tässä edelleen ihmettelen! :D

"Olen matkoilla". Hyvin useasti tullut lausahdettua tässä viimeisen muutaman vuoden aikana. Sen lisäksi että olen matkannut jo pitkään hevosten ja nyt viime vuodet ratsastusjousiammunan parissa pitkin maailmaa, olen tehnyt melkoista sisäistä matkaa, jota tämä erilaisissa kiperissäkin tilanteissa toistuvasti viipyily on vauhdittanut ja osittain muuttanut matkan määränpäätä, suuntaa ja tapaa.

Hevosten parissa matkailu lähti tosissaan käyntiin, kun majailin Espanjan maaseudulla puolet vuodesta 2003. Innostuin espanjalaisista hevosista, ja aloin myöhemmin tuoda niitä Suomeen. Olen (ja varmaan olen vieläkin) hiukan naivi idealisti asian suhteen, eikä hommaa voinut kehua kovin kummoiseksi businekseksi. Ehdin kuitenkin tuoda vuosien varrella ihan kivoja hevosia Espanjasta ja Portugalista, joissa ramppasin itsekin aherasti. Aloin tuoda hevosia muistakin maista, kuten Baltian alueelta ja Unkarista. Voi niitä aikoja. Tuli seikkailtua pitkin Itä-Eurooppaa jos jonkinlaisilla reissuilla ja tavattua mitä mielenkiintoisimpia ihmisiä ja hevosia, nähtyä todellista maalaiseurooppaa ja kokeiltua satoja erilaisia hevosia. Osan selässä olin varmaan ensimmäisenä ratsastajana, joka luonnollisesti tuli aina ilmi vasta sitten myöhemmin... kaikenlaisia kommelluksia ennen ja jälkeen pikku vodkasnapsien jotka kuuluivat tietysti asiaan Itä-Euroopassa kauppaa tehdessä. Ihme etten kertaakaan loukannut itseäni tai muutenkaan joutunut mihinkään mahdottoman pahaan kiipeliin niiden vuosien aikana, ehkä sanonta siitä että "Herra pitää huolen hölmöistä" pitää paikkansa. Näistä vuosista saisi oivallisen kirjan, mutta valitettavasti se johtaisi varmaan jo erilaisiin kunnianloukkaussyytteisiin tai vähintäänkin lukuisiin herneneniin vaikka nimet olisivatkin muutettuja - niin hauskoja ja outoja kuvioita tähän elämän episodiin mahtui kaikenlaisten kommellusten merkeissä.

Varsinaisesti tämä reissaamishomma (ja moni muukin homma) lähti lapasesta, kun keksin kokeilla ratsastusjousiammuntaa. Ystäväni oli hommannut perinnejousen, jota piti sitten tietysti kokeilla. Heti ekasta nuolesta lähti valtava himo saada heti äkkiä oma jousi ja ampua kaiket päivät! Etenkin kun sitä pääsi myöhemmin kokeilemaan hevosen selästä, vaikkakin ihan vaan käynnissä. Kohta minulla olikin jo oma ensimmäinen jouskari, jolla sitten pääsin harjoittelemaan Alma-tamman selästä. Kiitos Nina Virtaselle tästä nuolenpistosta, joka johtikin aivan toisenlaisiin kuvioihin, mitä olisin äkkiseltään aavistanut. Sekä tietysti Mikke Reinikaiselle joka värkkäsi ensimmäisen jouseni ja tsemppasi alkuun, koska en tuntenut yhtään ketään muita ratsastusjousiampujia ja koitin opetella hommaa lähinnä katsomalla YouTube-videoita, heh.

Tässä kuvassa ammutaan aivan alkuaikoina hienosti Alman kanssa primijousella kolmella sormella. (Kuva muuten aiheutti aikoinaan facessa kauhean kypärägaten, jestakkoo) Kuva luottokuvaaja Johanna Mäkynen <3

Kun olin ampunut itsekseni jousella pari kuukautta ja ekat tutisevat nuoleni laukasta, äkkäsin Facebookin feedissäni hienon kuvan jossa olivat lumihuippuiset vuoret, valkea hevonen, ja kotka laskeutumassa jonkun vakuuttavan näköisen tyypin käsivarrelle. Tykkäsin kuvasta kädet täristen ja taisin kommentoidakin jotain "amazing" tyyppistä. Vau, jollain on oma kotka! Kauniit vuoret, kotkat ja hevoset ovat olleet kovasti sielua vavisuttava yhtälö minulle jo tovin, ja olin aivan kylmissä väreissä. No, kohta jo päädyinkin tsättäilemään kotkasta ja vuorista, ja parin kuukauden päästä tästä jotenkin jännästi löysin itseni ihmettelemässä tätä kotkaa Iranin maaseudulla ja pitelemään sitä hennolla käsivarrellani, sekä laukkaamassa päätöntä vauhtia pitkin Alborzin vuoristoa ihanilla hevosilla henkeäsalpaavissa maisemissa. Sittemmin kävin Iranissa useammankin kerran ja olin aivan rakastunut paikalliseen luontoon, vanhaan persialaiseen kulttuuriin jne, mutta olen nyt ainakin toistaiseksi poistanut varmuuden vuoksi eetteristä kaikki niitä reissuja koskevat bloggaukseni jo jokin aika sitten saamani kovan palautteen takia vaikka ne innostivat kaiketi muutamia muitakin lähtemään reissuun ja toivottavasti toivat erilaista ja positiivista kuvaa tästä historiallisesta ja pittoreskista maasta. En mielestäni ole kirjoittanut mitään kovin negatiivista käymistäni maista, vaan pyrkinyt antamaan aika realistisen kuvan kokemuksistani sekä korjaamaan perusmedian vääristämiä negatiivisia ajatuksia monista maista. Jokaisessa maassa on hyvät ja huonot puolensa, omat ominaisuutensa, ja valtamedian antama kuva täällä Pohjoismaissa on usein aika erilainen verrattuna siihen minkälaisena arki kyseisissä maissa näyttäytyy maaseudulle paikalliseen arkielämään matkaavan silmin. Moni kammoksuu Turkkiin matkustamistakin vallitsevan tilanteen takia, mutta voin kertoa, että arki jatkuu sielläkin aivan normaalina. Tiettyjä alueita (monissa maissa) on toki turistin syytä välttää, mutta maaseudulle tuttujen kontaktien luokse matkaava heppailija on suhteellisen turvassa kuitenkin. Joka tapauksessa, otan nyt taas varmaan riskin kun kerron avoimesti ajatuksistani näistä sillä jos joku haluaa välttämättä lietsoa epäsopua ja ymmärtää väärin, ymmärtää varmasti väärin... mutta menkööt. Minusta tämä on tärkeää.

Tämä ensimmäinen ratsastusjousiammunta-aiheinen reissuni helmikussa 2015 muutti tosi monta asiaa. Olin juuri eronnut erittäin pitkästä parisuhteesta ja tulevaisuus näyttäytyi synkkänä ja melko päämäärättömänä, olin aivan loppu töistä ja muutoksista ja pitkästä maatilaremontista joka oli vielä kesken, eikä oikein mikään ovi tuntunut aukeavan eikä mikään polku vetävän. Kaverit ja tuttavat yrittivät kovin toppuutella lähtöäni Iraniin, pääosin juurikin länsimaisen median antaman kuvan perusteella, ja itseänikin hiukan pelotti lähteä sinne koska en tuntenut ketään joka olisi käynyt Iranissa. Minulla oli kuitenkin niin vahva tunne siitä että sinne on lähdettävä, että ostin tiketit ja ampaisin matkaan. Olin perillä kuin Liisa Ihmemaassa ja ylitin itseni moneen kertaan tehdessäni asioita joita en uskonut rikkinäisellä keholla ja umpiväsyneellä hiukan luovuttaneella päälläni pystyväni ikinä tekemään. Tästä olen ikuisesti kiitollinen Ali Ghoorchianille, joka ei pelkästään avannut ovea uuteen Minään vaan jopa tuuppasi isällisesti kulkemaan läpi siitä ovesta! Mahtavaa. Ja näin sen hitsin kotkankin, joka oli eräs elämäni hienompia kohtaamisia minkään elollisen olennon kanssa. Se on vallan tässä Alin ottamassa kuvassa. Hoomay <3

Tästä kisareissuhommasta tekee jännittävän se, etten ole ollut koskaan kovin kilpailuhenkinen ja ratsastuksen lajeissa kisaaminen on ollut aina minulle pikkuisen ristiriitainen asia. Tykkäsin kisata koulua (ja sitä ennen esteitä ja kenttää) koska kisoissa näki tuttuja ja kollegoita, oli usein ihan kivaakin, mutta se kilpailuaspekti oli aina vähän plääh. Eikö kaikilla voisi vaan olla kivaa? I know, I know. Ajattelin että en enää kilpailisi missään lajissa koulukisaamisen kerran lopetettuani, mutta niin vaan kävi että vaivaiset puoli vuotta jousella ammuttuani lähdin reippaasti Turkkiin korkkaamaan ratsastusjousiammuntakilpailun maailman. Voi jestas, mikä reissu se oli. Varsinainen tulikaste. Jälkeenpäin ajateltuna olisi ehkä kannattanut aloittaa Euroopan kisoista, mutta toisaalta, selvisin siitä kyllä ja oli tosi hauskaakin. Jatkoin samoilla lämpimillä Turkista AMM Archeryn leirille Puolaan, jossa otin kaiken irti treeneistä ja imin infoa kuin pesusieni, olisin alkuinnostuksissani jaksanut ampua ja ratsastaa vaikka koko päivän. Oli valtavan hauskaa, tutustuin kertarytinällä isoon nippuun ratsastusjousiampujia ja tunsin löytäneeni heimoni. Jee!
Aloin tutustua myös suomalaisiin ratsastusjousiampujiin, joita oli tässä vaiheessa vuonna 2015 vielä aika vähän, meillä oli esimerkiksi samana vuonna käydyissä ekoissa SM-kisoissa häthätää 15 osallistujaa (2017 30 osallistujaa, vau!). Aivan ihanaa porukkaa, Suomen Ratsastusjousiampujain Liitossa oli niin hyvä meininki ja jengi tuntui isolta perheeltä, jossa oli hyvin vähän mitään kitkaa. Mikä ihana raikas tuulahdus hiukan ummehtuneeseen perusratsastusmaailmaan verrattuna jossa jengi vetää kisoissa pääosin aika kireällä nutturalla ja paheksuu kaikkea mitä ei ole tehty vielä viittäkytä vuotta samalla tavalla. Ratsastusjousiammuntaa voi tehdä tosi monella eri tyylillä ja tavalla, ja todellakin monta tietä vie Roomaan, ja on ollut hienoa päästä kokemaan kansainvälisen yhteisön yhteishenki ja keskinäinen kannustus huolimatta etnisestä taustasta, uskonnosta, iästä, sukupuolesta, sosiaalisesta statuksesta jne. Ihan parasta.

Sittemmin onkin tullut käytyä aika monessa maassa kisaamassa tai treenaamassa, tai vetämässä itse treenejä. Turkissa jo viidesti ja tänä vuonna tulee vielä kuudes kerta, Iranissa neljä kertaa, Etelä-Afrikan savannilla, Puolassa, Ranskan EM-kisoissa joissa sain suuren kunnian olla osana Suomen joukkuetta, Korean MM-kisoissa viime vuonna ekoina suomalaisina yhdessä Anna Minkkisen kanssa, Malesiassa jossa olimme itse järjestämässä kisoja (notes to self: älä vaan enää ikinä järjestä kansainvälisiä kisoja missään roolissa :'D), Romaniassa elokuvan kuvauksissa, Latviassa vetämässä kursseja ja esiintymässä showssa, Qatarin aavikolla, Bulgarian maaseudulla sekä juhannusyönä Ruotsissa laukkaamassa hameenhelmat lepattaen järven rannalla käydyssä kisassa. Olen todella kiitollinen että olen päässyt kokemaan näitä juttuja ja kaikenlisäksi löysin yhdestä Turkin kisasta vielä itselleni aviomiehen, ei huono! Hehheh... En kylläkään ajatellut että hänestä tulisi vallan aviomieheni, vaan olimme ensin pitkään vain ystäviä, mutta elämässä ei koskaan tiedä mitä seuraavan mutkan takaa putkahtaa. Ja hyvä niin.


Kuva Mari Soiniitty

No mikä se sisäinen matka tässä nyt sitten on ollut? Jatkuva reissaaminen ja urheilukilpaileminen ei ole pelkästään hauskaa, kuten kaikki reissussa asuvat tietävät. Stressi kotiin jäävistä hevosista hyvistä huoltojoukoista huolimatta, jatkuva univelka, fyysinen kuormitus, pienet loukkaantumiset ja kehon kivut, kaikki tavarat väärässä laukussa tai maassa tai vähintään paikassa, mittavat järjestelyt yritystoiminnan ja duunien suhteen vaikka enenevässä määrin yritystoimintani tapahtuu myös ulkomailla, jatkuva pikku kaaos kamalasta rahanmenosta puhumattakaan joka taas aiheuttaa itsensä pientä työhön tappamista väliajoilla. Onneksi osa kisamatkoista on sponsoroituja ja klikoille matkat ovat aina toki maksettuja ja niistä saa vielä palkkaakin. Hyvä stressinsietokyky ja harjoiteltu ominaisuus nukkua melkein missä ja milloin tahansa auttaa, ja samallapa niitä tulee treenattua.

Samaan tahtiin kun oppii ymmärtämään vieraita kulttuureja ja tapoja, arvostaa enemmän helppoa Koti-Suomea. Täällä on niin puhdasta ja toimivaa, virkamiehiin ja poliisiin voi periaatteessa luottaa, ruoka on puhdasta ja maailmanlaajuisessa mittapuussa melkoista luomua, byrokratia loppupeleissä suhteellisen toimivaa vaikkakin rasittavaa ja osin ehkä hiukan turhaa, kulttuuriimme kuuluu rehellisyys ja suoraselkäisyys, ja onhan täällä ihan tosi turvallista. Toisaalta taas hiukan kutistun aina kun palaan Suomeen. "Kel onni on se onnen kätkeköön" - "kannattaa pitää kynttilää vakan alla" - "mies se tulee räkänokastakin vaan ei tyhjän naurajasta"... niinpä niin. Huonoiksi puoliksi Suomessa laskettakoon ärtyisä ja tummasävyinen kansanvire, johon kuuluu hyvin usein naapurin kyttääminen ja kadehtiminen; muiden repiminen alas jos raukat hiukan pääsevät kiipeämään tikkaita ylöspäin jonkin taidon, ominaisuuden tai peräti omaisuuden suhteen; itsensä ja muiden jatkuva vähättely; vakavuuden, totisuuden, raatamisen ja muiden perusluterilaisten hyveiden loputon ihannointi; muutoksen ja tuntemattoman kova pelko... Näissä meillä olisi kyllä vielä kehittymisen varaa. Aika reippaastikin.

Tuleeko tähän tekstiin mitään huipentumaa? Kysyy kärsimätön lukija. Tulee tulee.
Aloitin siis tämän päättömän jousiharrastuksen vajaa kolme vuotta siksi, että oli pakko. Sisäinen pakko. Oli vaan ihan pakko saada oma jousi ja ampua nuolia. Nopeasti jousiammunta muuttui totiseksi treenaamiseksi, mutta se oli silti hauskaa. Aloittelijan tuurilla ja vailla mitään sen kummempia tavoitteita ja paineita osuinkin aika hyvin, jopa kisoissa. Neuvoja sateli joka suunnalta, koska tätä lajia voi tehdä ihan miljoonalla eri tavalla. Jousia, viineitä eli nuolikoteloita, nuolia, ja tekniikoita on todella montaa erilaista ja jokainen liputtaa omansa puolesta. Kokeilinkin montaa eri tyyliä, ja sain pääni aivan sekaisin siitä sillisalaatista joka eri tekniikoita yhdistellessä kehittyi. Näin käy helposti muuten myös ratsastuksen suhteen, mutta sitä olen tehnyt jo ihan ammatiksenikin niin kauan, että pää ei mene enää kyllä sekaisin vaikka jotain muuttaisikin. Sain myös huomata, että vaikka tämä heimo onkin ihan paras heimo, ihmisten välisiltä draamoilta ei voi välttyä tässäkään jengissä. Missä ihmisiä, siellä selkkauksia... Kerrassaan kurja huomata jälkeenpäin, että selän takana oli pyöritetty pitkään melkoista saippuadraamaa joka oli vielä lähtenyt aika absurdisti liikkeelle, ja josta oli toki ollut itse ihan tietämätön ja naivisti kuvitellut jotain ihan muuta ja toiminut sen mukaan... Äh. Tämä oli toisaalta erittäin oivallinen oppiläksy kiitos siitä - jospa nyt neljänkympin korvalla vihdoin oppisi olemaan luottamatta ihan niin hövelisti ihmisiin ja olemaan vähemmän avoin niillekään, joihin siinä hetkessä kokee voivansa luottaa. Ainakaan jos ovat naisia, ja ainakaan jos ovat alta kolmekymppisiä, haha! Näköjään kylläkään en, koska nyt kerron teille armaat lukijat tästä muutaman vuoden sisäisestä matkastani aika avoimesti, mutta sovitaanko että aloitan epäluottamusharjoitukset sitten huomenna!

Kilpaileminen on tosiaan tuonut aivan uusia aspekteja omaan matkaani. En ole nauttinut siitä "entisessä heppaelämässäni", enkä ole järin kilpailuhenkinen muutenkaan, ja joka kerta kun valmistaudun tuolla jossain maailmalla radalle mietin aina että mitä hitsiä minä täällä taas teen. Alkuun ratsastusjousiammunnassa kisaaminen oli itseasiassa ihan hauskaa koska ei ollut minkäänlaisia paineita, eikä kukaan odottanutkaan keltanokalta yhtään mitään. Ratsastusjousiammunta on siitä jännä laji, että maailmalla kisataan yleensä hevosella, jota et ole edes nähnyt aikaisemmin. Kisasta riippuen sen voi vähän valita itse, tai ei voi, ja aikaa tutustua on mitä tahansa viiden minuutin ja tunnin välillä. Aika usein Aasian maissa lähempänä sitä viittä minuuttia. Euroopassa hevoset ovat keskimäärin aika kilttejä, hommaan koulutettuja ja aika keskivauhtisia, mutta Aasian kisoissa voi saada kaikenlaisia hevosia, ja silmä kehittyy nopeasti bongaamaan mitä ei ehkä kannata ottaa ja minkä kanssa tällainen täti ehkä selviää hengissä, heheh. Radat ja säännöt ovat erilaisia Euroopassa ja Aasiassa - esimerkkinä aikasäännöt. Se mikä Euroopassa (ja USAssa) on minimiaika, on Aasiassa maksimiaika, vrt 90 metrin radalla Europassa on aikaleikkuri 9 sekunnin kohdalla jolloin aikapisteitä ei saa enempää vaikka menisi nopeammin ja osuisi kaikkiin tauluihin, Aasiassa 100 metrin radalla enimmäisaika on monissa kisoissa 10 sekuntia, jonka ylitettyään ratsastaja alkaa saada aikasakkoja. Metkaa eikö. Koska aloitin kisaamisen Aasian kisoissa ja muutenkin treenaamisen nopeilla hevosilla, oli vaikea sopeutua Euroopan kisoihin. Tunnelma on hyvin erilainen, hevoset ovat rauhallisia ja kilttejä, painopiste on enemmän urheilussa kuin kulttuurihistorian vaalimisessa. Puolensa kummassakin. Koska minulla on toistaiseksi sihti vähän vähemmän jiirissä, nautin Aasian kisojen show-meiningistä, hienoilla arabioreilla pyyhältämisestä ja historiallisiin asuihin pynttäytymisestä. Ehkä sitten kun sihti paranee ja ehkä murran vielä vähän lisää luita, alan arvostaa eurooppalaisia hissuratsuja ja painottumista puhtaasti jousiammuntapuoleen enemmän kuin ratsastustaitopuoleen :p Suap nähdä.


Eikö ole pitkät jalat tällä arabiorilla. Niillä pääsee kovaa! Kuvaaja joku hyvä turkkilainen, nimi hukassa, anteeksi.

No mitä siellä kisoissa on sitten tapahtunut? Ensimmäisen aika hyvin menneen kauden jälkeen kohtasin varmaan monelle tutun ongelman: alun rentomeiningin ja aloittelijan tuurin jälkeen kuvaan astuvat suorituspaineet, turhautuminen, ja hirveä vtutus. No niin kävi. Viime kaudella en olisi osunut kisoissa edes talon seinään, ja mielessä kävi muutaman kerran jo koko touhun tauolle laittaminen. Vanha muija laittaa kaikki resurssinsa tällaiseen mesoamiseen, mikä järki.... Korjasin korjaamasta päästyäni tekniikkaa, ostin parempia jousia, kokeilin kaikenlaisia muutoksia, mutta ei - kisatilanteessa kaikki levisi käsiin ja nuolet suihkivat sinne tänne, onneksi en sentään tappanut lokkeja tai muita viattomia luontokappaleita, heheh! Se turhautumisen määrä on niiiiiin käsinkosketeltava. Tunnistaa virheensä, mutta ei pysty korjaamaan niitä. Katsoo kuvia ja videoita ja näkee miten vetokäsi on väärin ja asento kuin ankalla, grippi jousesta heikko, lapatuki jäänyt talliin ja ilme yhtä rento kuin itäsaksalaisella kuulantyöntäjällä (anteeksi itäsaksa). Kauheaa! Showjutuissa tätä ongelmaa ei ollut, nautin flow-tilasta, ammuin hienosti maaliin kaikki nuolet ja laukkailin rennosti isonkin yleisön edessä. Ihme juttu. Ja tosi raivostuttavaa. Samaan aikaan tietää sen, että tämäntyyppinen aallonpohja on aika normaalia lajissa kuin lajissa, jossa pääkopan merkitys näyttelee minkäänmoista roolia. Ratsastusjousiammunnassa yksi suoritus kestää radasta riippuen usein vain 8-14 sekkaa, kaikki tapahtuu nopeasti ja tehokkaasti, lihasmuistin merkitys on aika suuri. Liikeradat pitää tulla selkärangasta, joka vaatii valtavaa toistomäärää. Ainakaan nykyisessä elämäntilanteessani en pysty omistautumaan jousella harjoitteluun niin paljoa kuin tilanne vaatisi todella edistyäkseni nopeammin, mutta asian kanssa on vaan elettävä ja kestettävä sitä turhautumista. Se jos jokin on matka sisäiseen maailmaan! Kysellä itseltään, miksi turhauttaa, mitä väliä sillä on onko viimeinen vai ei, jos on pitänyt kuitenkin hauskaa ja oppinut jotain? Miksi pakka leviää kisoissa, jos show-tilanteessa tai kameroiden edessä kaikki on hyvin? Ja ennenkaikkea - MIKÄ saa kaikesta huolimatta silti matkustamaan maan ääriin vaan todetakseen, että tälläkään kertaa sihti ei ole kohdallaan? Hulluus, sula hulluus! Kai se on se itsensä jatkuva kehittäminen: kilpailu itseään vastaan, että olisi joka päivä vähän parempi ihminen kuin eilen. Ylittäisi omassa päässään kehiteltyjä kuvitteellisia rajojaan, kokeilisi kehonsa toimintaa ja kestävyyttä, luottaisi omaan kokemukseen ja ammattitaitoon hevosten ja ratsastuksen suhteen, heittäytyisi tilanteisiin joissa on tosi kaukana omalta mukavuusalueelta. Kerta toisensa jälkeen.



Ensi viikolla matkaan armaan siippani kera Kazakstaniin, jossa World Expo 2017- systeemien yhteydessä on iso ratsastusjousiammuntakilpailu. Lisämaustetta kisaan tuo seuraavat seikat: kilpailu käydään Astanan laukkaradalla, oletettavasti entisillä (I hope!) laukkahevosilla, joita ei kauheasti pääse tyyppaamaan ennen kisaa. Jokaisesta maasta on vain yksi edustaja. Olen ilmeisesti ainoa nainen. Glup. Jos haluatte lukea jatkossakin näitä höpsöjä tekstejäni, pitäkääpä hiukan peukkuja etten tällä kertaa haukannut hiukan liian isoa palaa tästä seikkailukakustani... :D

Katariina Cozmei

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Olipa mukava kirjoitus! Kiitos siitä!

Muistan joskus lukeneeni tuosta Espanjanmatkasta yheltä foorumilta. Negrito ja estekilpailut. Siitä asti on ollut kiva seurata tutkimusmatkojasi hevosmaailmassa. Jonkinlainen esikuva tai idoli olet minulle :).

Tasapainoa ja onnea elämääsi! Kateellisia ovat ne, jotka eivät ole omaa tietään löytäneet taikka edes uskalla astua laatikon ulkopuolelle.

Kata kirjoitti...

Hei joo, niinpä oli, se muodostuikin tosi pitkäksi ketjuksi "hola amigos" tjsp jonne kerroin Espanjan ajastani... siitä tämä sitten lähti.

Kiitos kivasta palautteesta! Ihanaa syksyä sinne.