Pura Raza Española

Andalusianhevosia hurrikaani Wilman pyörityksessä.
Imelää vuodatusta.

Oletteko koskaan ratsastaneet sellaisella hevosella, että kädet tärisevät innostuksesta vielä puoli tuntia jalkautumisen jälkeen niin ettei kahvikuppi pysy kädessä? Huh. Tuli sitten sekin koettua.
Mutta aloittakaamme alusta...

Ei siitä nyt kovin kauaa ole kun lähetin tämän postauksen, ja nyt sitten lähdin pällistelemään mitä hevosia ja mihin hintaan siellä olisi tyrkyllä. Olen asunut Espanjassa vuonna 2003 puolisen vuotta, työskentelin Centro Equestre Badajozissa, erään ammattiesteratsastajan kanssa, höykyttäen hänen hevosiaan sileällä ja valitettavasti myös minut laitettiin hopiloikkaamaan, ihan kilpaakin. Hui ;-) Minulla oli siis jo valmiita kontakteja hevospiireihin, ja Extremaduran alue (Portugalin rajan tuntumassa) on ikivanhaa hevoskasvatusaluetta. Minun piti alun perin lähteä Madridiin muutamaksi päiväksi, sillä seutuvilla on kymmeniä siittoloita mutta hintataso on aika pöyristyttävä, ja nämä tallit ostavat hevosia juuri "maalta" Extremadurasta ja myyvät ulkomaalaisille pölvästeille tuplahinnalla. Onhan paljon helpompi käydä Madridissa hevoskaupoilla kuin keskellä ei-mitään, mainittakoon että matka Madridista tuonne landelle kestää 5-6 tuntia eikä julkisilla pääse kovin lähelle. Onneksi palvelu pelaa ja tätiä kyydittiin milloin mihinkin. Jee.

Hautasin siis Madridin heppahommat ja suuntasin puskaan. Ratsastin ensin pari päivää Badajozissa ystäväni uusia GP-estetykkejä (ei paha ei paha), ilma oli mitä loistavin, 25 astetta ja sininen taivas. Tapasin vanhoja ystäviä, niin ihmis- kuin hevoskin, ja kävin katsomassa läheisen kaupungin Olivenzan hevostarjontaa.

Olivenzassa (tuo sivun ylälaidan banneri on muuten Olivenzasta, hispanoarabi auringonlaskussa v.2003) on eräs maan vanhimmista, ellei Se Vanhin siittola,

El Corazon. Polttomerkkinä loogisesti sydän. Tällä kertaa heillä oli vain kaksi sopivan ikäistä myyntihevosta tarjolla, yksi 3v oli juuri myyty Meksikoon. Toinen hevosista oli aika tavis, ja toinen kyllä kaunis kuin karamelli mutta ehkä enemmän näyttelyvalio ja koriste kuin varsinainen urheiluhevonen.

Seuraavana päivänä ystäväni kiikutti minut 100 kilometrin päähän Burguillos del Cerroon, joka on kyläpahanen lähellä vanhaa kaupunkia Jerez de los Caballerosia. Tie vaan pieneni ja kiviaidat kasvoivat ja tuuli tuiversi, pyyhkien rutikuivia kukkuloita ja tammilehtoja. Ajattelin jo että mihin hittoon olemme menossa, kunnes kurvasimme tallin pihaan, ja näin ensi silmäyksellä muutamia kiiltokuvan näköisiä satuhevosia. Talli oli itse asiassa Espanjan parhaita, yeguada Solera Bravo, joka on kasvattanut laadukkaita PRE-hevosia jo vuosikymmeniä. Nyt paikkaa pitää Bravo junior, Ignacio, yhdessä vaimonsa Eva kanssa joka on itse asiassa tämän vuoden Espanjan koulu-pronssimitalisti hevosellaan Cristiano ja kvaalannut mm. olympialaisiin ja muuta kivaa. Eipä ole Ignaciokaan ihan eilisen teeren poikia – hän on kasvattanut ja kouluttanut jo lukuisia hevosia gp-tasolle ja kilpailee itsekin ahkerasti omilla kasvateillaan, valmentaa muutamia ratsastajia ja kesyttää varsoja ;)

Solera Bravo käsittää hillittömän lauman hevosia. Noin 30 siitostammaa, 20 tämän keväistä varsaa, 25 1-3 vuotista orivarsaa ja noin 20 1-3v tammavarsaa, sekä n. 20 aikuista hevosta. Laskekaa siitä ;) Lisäksi tallilla kirmaa toistakymmentä terrieriä, tallityöntekijöitä ja muutamia "working students" ratsastajia. Kiviaidoilla ympäröidyt laitumet jatkuvat silmänkantamattomiin oliivipuiden ja tammien verhoamille kukkuloille, lähin naapuri on varmaan useamman kilometrin päässä.

Tällä hetkellä Solera Bravossa oli kaksi 5 vuotiasta, muutama 4 v ja 3 v varsa myytävänä. Toki kaikki on aina myytävänä jos hinnasta sovitaan mutta nämä nyt olivat lähinnä sitä mitä etsin...
Isäntäväki toi yksitellen hevoset tarhaan kirmaamaan vapaana, että näkisin miten ne liikkuvat ja käyttäytyvät. Jo tässä vaiheessa pystyin sanomaan että joo tuo ja tuo vaikuttaa mielenkiintoiselta, ja isäntä kysyi että hei kuule, haluatko jäädä tänne pariksi päiväksi katsomaan ja ratsastamaan? Öööö, JOO?! =D Ei kun takas Badajoziin, kamat kassiin ja aamulla ekalla bussilla Zafraan joka on suhteellisen lähellä. Tallipoika Guchi oli vastassa, matka oli kovin hiljainen kun hän luuli etten osaa ollenkaan espanjaa. Vasta lähestulkoon perillä avasin itse sanaisen arkkuni ja poika rukka ajoi melkein ojaan ja älähti että helkkari, olisit heti sanonut ettei olis tarvinnut miettiä koko matkaa, osaisko sanoa mitään englanniksi. Hehheh!

Perillä meitä odotti liuta satuloituja hevosia ja hurrikaani Wilman jäänteet – tuuli puhalsi kukkuloilta hirmuisella voimalla, ja jännitti vähän mitä hevoset mahtaisivat tykätä myrskystä. Aamupäivän aikana testasin viisi oria. Aloitin 5 vuotiaasta

suurehkosta tummasta kimosta, "Domino" nimeltään, joka oli hyvin barokki, liikaakin. Liikkui polvet suussa erittäin näyttävästi mutta ei pystynyt kyllä lisäämään askeltakaan. Erittäin miellyttävä, sympaattinen hevonen silti.
Seuraavaksi sitten sainkin tulta alleni – 4 vuotias valkoinen söpöliini "Egeo", joka jo ensimmäisestä raviaskeleesta tuntui heti erilaiselle kuin nämä aiemmat.






Egeollakaan ei ollut ratsastettu vielä kauaa, alle puoli vuotta säännöllisesti vaikka satula oli ollut selässä jo vuosi sitten. Ori oli hyvin pirteä ja herkkä, liikkui isosti ja oli muutenkin kiva. Säkää noin 160, mutta kasvaa vielä joka suuntaan.

Seuraavaksi kentälle tuotiin "tordo vinoso" eli eräänlainen punainen kimo, 4 vuotias, ratsastettu vasta tosi vähän, hillittömän rauhallinen. Niin rauhallinen, että isännän piti heitellä kivillä persuksiin että sain sen laukkaamaan ;D Kaunis kuin karkki, liikkuikin hyvin, mutta minun makuuni liian vetelä. Tosin pre-hevoset kasvavat aina 7-vuotiaaksi asti ja saattavat muuttua hyvinkin paljon muutamassa vuodessa, mutta tämä poika vaikutti kyllä tosi lunkilta.


Sitten kokeilin 5 vuotiasta valkoista oria, "Iris", jo melko hyvin kehittynyt iso poika, äärettömän älykkään oloinen hevonen. Ei helppo, kuittasi heti virheistä, liikkui niin nopeasti ja isosti että hyvä kun pysyin kyydissä =P Tykkäsin silti, erittäin kaunis ja urheilullinen hevonen.



Viimeiseksi ratsastin 4 vuotiasta kimoa joka oli aika "cartujano", vanhanmallinen pötkylä, voimaa kuin pienessä kylässä mutta eleganssia hyvin vähän. Hevonen oli tosi symppis ja itse asiassa oikein kiva ratsastaa mutta ulkonäöllisesti ei sytyttänyt yhtään.

Aamupäivän ahkeroituani kävimme katsomassa varsalaidunta ja 1-3 vuotiaita oreja. Solera Bravossa varsat elävät puolivillinä isoilla laitumilla 3 vuotiaaksi asti, kunnes ne otetaan sisälle töihin, siitostammoilla ei ratsasteta ollenkaan. Ruunia ei ole laisinkaan ellei ole jokin terveydellinen syy kastraatioon. Kerran vuodessa puolivillit varsat ja tammat rauhoitetaan ruoan seassa ja rokotetaan ja katsotaan tietysti jokaisen ruokinnan yhteydessä että kaikki on ok. Tämän keväiset varsat olivat äärettömän uteliaita, ne juoksivat heti katsomaan kun astuimme heidän valtakuntaansa. Isommat varsat pysyttelivät kohteliaan välimatkan päässä mutta eivät suorastaan pelänneet ihmistä, tähän astisessa elämässään ihminen on merkinnyt niille vain ruoan tuojaa, ei koskaan uhkaa tai kipua.

Iltapäivällä sain ratsastaa kolmella aikuisella hevosella, ensin kuusivuotiaalla oriilla joka oli jäänyt ikäluokastaan "käteen" siittolalle, koska hevonen oli rotunsa edustajaksi poikkeuksellisen tavallinen ja hidasälyinen, minusta se vaikutti silti varsin mukavalle – kaikki on niin suhteellista. Ori oli jo hyvin koulutettu ja osasi piffit ja puffit, mutta niiden ulossaaminen olikin sitten toinen tarina. Hevonen oli silti erittäin mielenkiintoinen ratsastaa ja varsin symppis tapaus! Vietyäni sen takaisin talliin, katselin kun Ignacio ratsasti omalla ykköshevosellaan. Tallin kuningas, "Atiza", on niin sanottu cruzado eli andalusianhevosen ja jonkun muun rodun risteytys, suuri ja erittäin jalo ilmestys. Atiza on huippuälykäs eläin, tallipojan mukaan aivan liian älykäs, koska se oppii myös pahoja tapoja hyvin nopeasti ja tehokkaasti.



Väärissä käsissä se olisi luultavasti hengenvaarallinen, mutta tuolla Hänen Majesteettinsa käy lähes päivittäin tervehtimässä tammoja ja varsoja, ilman satulaa, pelkkä riimuun kiinnitettävä kuolain suussaan, esittää vapaana tallinpihalla (20 oria möykkää vieressä) espanjalaista käyntiä koira selässään kun isäntä napsuttaa sormia... Atiza debytoi tänä vuonna Espanjan mestaruuksissa Ignacion kanssa mutta sai GP-kürista "vain" 62% koska ori ei ollut ihan primakunnossa. Hevosella on niin uskomaton piaffe ja passage että tuijotin hypnotisoituna heidän treenaustaan, siitä ei piffit ja puffit paljon klassisemmaksi enää muutu! Kun Ignacio oli valmis, hän hyppäsi alas ja kysyi haluaisinko kokeilla hevosta. En voinut uskoa kuulemaani, mutta tallipojat vakuuttivat lähes yhtä hämmästyneenä että joo joo, niin se kysyi! Jalat tutisten kiipesin oriin selkään, ja kun sain jalustimet jalkaan, Hänen Majesteettinsa käänsi päänsä minua kohti, ja jos hevonen osaisi kohottaa kulmiaan merkitsevästi, kaikkea sitä joutuukin... HRM vaikutti ajattelevan. En oikein tiennyt mitä olisin uskaltanut tehdä, joten ratsastin aluksi vain hyvin tarkkaan Ignacion ohjeiden mukaan ravia pääty-ympyrällä, ja kun maestro totesi että okei, pärjään, sain kokeilla miltä tuntuu tehdä passagea pelkillä vatsalihaksilla ja sarjavaihtoja ajatuksen voimalla ja niin uskomatonta lisättyä ravia että ajattelin jo tarjotaanko tällä lennolla kahvia?! :D Ilmeisesti HRM ei tykännyt kyttyrää koska hän teki kiltisti kaiken mitä osasin pyytää. Ristus sentään mikä kokemus, "this is way better than sex" xD ... käteni tärisivät niin paljon etten pystynyt juomaan tarjottua kahvia, hyvä kun pystyin puhumaan, mitään kieltä, saatikka espanjaa (toim huom herrasväki ei puhu sanaakaan englantia).


Juuri kun luulin että okei, tämä oli tässä, minulle tuotiin vielä Iriksen isä, Duende (haltia). Duende on lähes 700 – kiloinen järkäle, siitosori, GP-tason kouluhevonen, leveä kuin ladon ovi, hillittömästi raakaa voimaa. Olin hieman epäileväinen että mitähän tästäkin tulee, kun oriin vakioratsastajat ovat paljon isompia ja pitkäjalkaisempia kuin minä, ja minulla oli vaikeuksia hallita pienempiäkin hevosia… kaikki hevoset oli ratsastettu hyvin pitkälti istunnalla, eli hevosia hallitaan keskivartalolla eikä niinkään kädellä ja jalalla, ja minulla kun on keskivartalon kohdalla pelkkä napa... =P
Noh, kiipesin kuitenkin Duenden kyytiin ja yritin saada siihen jotain tolkkua. Tein tietysti klassisen virheen ja yritin hallita voimaa voimalla, jolloin erittäin nokkela ja terveen egon omaava ori pysähtyi keskelle kenttää, ei liikahtanutkaan, ja kun pamautin raipalla oikein olan takaa, se alkoi lepuuttaa toista takajalkaa ;D katsojat nauroivat vedet silmissä, kyllä hävetti. Ja nauratti! Ei auttanut kuin aloittaa uudestaan, ja tosiaan ratsastaa vatsalihakset soiden kevyellä tuntumalla ja luottaa siihen että räjähtävä voima ei häivy mihinkään vaikka narut olisivatkin löysällä. No eihän se häipynyt, sen sijaan pääsin hieman juonesta kiinni ja Herra suostui armeliaasti esittämään pätkittäin aika kelvollista passagea ja piaffia (no piaffiin tarvittiin jo Ignacio seisomaan keskelle kenttää pahan näköisenä) ja sarjavaihtoja. Tosin niistäkin Herra sai aikaan farssin – pyysin YHTÄ yksittäistä vaihtoa ja vaikka kuinka varovasti yritin, sain yhden vaihdon sijaan aina 3-4 vaihtoa jokaisella, ja päälle valahtamisen raviin... no, ajattelin sitten kokeilla vaihtoja jokaisella, ja Herra tekikin 9 siivoa vaihtoa halkaisijalla, kunnes repesi kevyeen keskilaukkaan häntä suorana. Kiittiriitti? kyllä nauratti, varsinainen persoona! Kun tulin alas selästä ja talutin hänet talliin, Herra pysähtyi satulointikatokseen ja nuolaisi minua naamasta, kuin sanoakseen että no hei ihan hyvin se meni, aika symppis kaveri.

Seuraavana päivänä hurrikaanin kosteat jäänteet todella saapuivat Espanjaan, taivas aukesi ja vettä satoi aivan kaatamalla. Haimme silti laitumelta erään kolmevuotiaan josta olin aika lailla kiinnostunut, ja ai että olikin mielenkiintoista nähdä miten homma tapahtuu. Orien laidun rajoittui toiselta puolelta tallin lähistölle, ja ajoimme 3 lauman kingiä (tämä minun valintani oli tietysti se kingien kingi) portista toiseen tarhaan, jossa erotimme kaikki 3 omiin tarhoihin ja päästimme kolmannen pois, ja jätimme 2 muuta rauhoittumaan omiin osastoihinsa.


Seuraavaksi töihin otettava "Delantero" ajettiin sitten kapeaan käytävään, jonka saa suljettua takaa. Sitten käytettiin hyvin paljon aikaa ja kauroja hevosen houkuttelemiseksi riimutettavaksi. Hevonen ei varsinaisesti pelännyt, mutta pohti selvästi koko ajan että voi pahus, lapsuuden loppu, miten tästä vielä livistäisi? sitten harjoiteltiin riimussa eteenpäin kävelemistä, taas käytettiin runsaasti aikaa ja kauraa ja tupakkataukoja :D Hevonen osoittautui yhtä älykkääksi kuin sukulaisensakin, ja seurasi hetken päästä isäntäänsä ulos käytävästä. Sitä ei kuitenkaan vielä voinut varsinaisesti taluttaa, joten päästimme sen irti ja ohjasimme saarrettuna talliin, joka oli valmisteltu niin että avoin karsina odotti kutsuvana. Sinnehän se sitten menikin, ja muutaman tunnin kuluttua sain varovasti mennä isännän kera katsomaan sitä. Hevonen oli siis oikeastaan melko villi, ja siten vaarallinenkin, joten yritin muistella kaikkia "montyrobertseja" ja tekeytyä mahdollisimman vaarattoman oloiseksi. Voi mikä tunne kun Delantero söi kädestäni kauraa hetken kuluttua, en uskaltanut hengittääkään :D

Jäin edelleen miettimään kyseistä hevosta, joskus vaan tuntuu siltä että kemiat kohtaa – bongasin sen ensimmäistä kertaa kun kävimme katsomassa edellisenä päivänä orilaitumella olevia hevosia ja tämä kyseinen hevonen tuijotti minua hievahtamatta – ei katsonutkaan kahta muuta mukana ollutta ihmistä ollenkaan, vain minua?! Ja minä sitä, erittäin kaunis ja sopusuhtainen varsa, joka liikkuu niin että eturivi tarvitsee aurinkolasit. "Mikä hevonen TUO on?" , Ignacio nauroi että jaaha sulla onkin silmää laadulle, tämä taitaa olla paras näistä kolmivuotiaista mutta myös aika roikale. Delantero oli varsojen kingi ilmeisesti, erittäin nopealiikkeinen ja ketterä lapsi. Tallipoika/stunttipilotti Leo virnuili että rodeota luvassa kun tuota aletaan satuloimaan... hehheh.

Solera Bravossa varsat saavat kasvaa rauhassa. Espanja on pullollaan liian aikaisin aloitettuja pre-varsoja, jotka eivät vielä kykene asioihin joita niiltä vaaditaan – silloin otetaan mukaan kuvioihin serretat ja piikkikannukset ja muut väkivaltaiset apuvälineet.

PRE-hevoset kasvavat 6-7 vuotiaaksi asti, mutta toisaalta niiden käyttöikä jatkuu pitkälle kolmannelle kymmenelle "jos luoja suo", joten miksi kiirehtiä? Solera Bravossa ei käytetä ns. perinteisiä andalusialaisia apuvälineitä vaan painotetaan rentoutta, luontaista balanssia, tahtia, ilmavuutta, keveyttä. Hevoset polkevat piaffia rentona, vailla pakon tunnetta, lisäävät ravia ylpeä ilme naamallaan (kato mua!!), ja kaikkein vakuuttavinta oli kokea seuraava episodi ja osoitus luottamuksesta - - ->

Iltapäivällä sateen hetkeksi laantuessa ratsastin uudestaan kaksi hevosta, Egeon ja Iriksen. Tällä kertaa menimme isolle kentälle joka on tammalaitumen ja tammavarsalaitumen välissä – kivakiva… lisäksi oli satanut oikein kunnolla ensimmäistä kertaa 9 kuukauteen, joten kentällä olevat vesilätäköt olivat vähintäänkin eksoottisia. Tuuli edelleen voimakkaasti. Oli melko kylmä. Olosuhteet olivat täkäläisittäin lähes äärimmäiset. Molemmat hevoset olivat seisseet muutamia päiviä ennen eilistä testiratsastusta. Noooh, kiipesin kuitenkin tallin pihassa pikku Egeon kyytiin ja suuntasin Ignacion ja koiralauman perässä isolle kentälle. Ori teki muutamia katoamistemppuja heti kättelyssä, en olekaan ennen tehnyt tuplapiruetteja molempiin suuntiin kahdessa sekunnissa, en käsitä miten pysyin edes kyydissä?! Tuuria. Sen jälkeen esitimme erittäin pinkeää ja lennokasta ravia, mutta kun sain pikkupojan rauhoittumaan, se tuntui todella hyvältä. Yksin suuressa maailmassa, kaikkien tammojen keskellä, tuuli korvissa ja lätäköitä kavioiden alla, iiik! Todellinen testitilanne syntyi kun kaikki 30 tammaa päätti lähteä jytistämään laitumen toisesta päästä sinne päähän jossa me olimme, ostras, teki mieli paeta itsekin paikalta. Tallipoika/stunttipilotti Guchi vaan nauroi että pidä kiinni! kun Egeo spurttaili pitkin lyhyttä sivua ja hirnui tammoille häntä suorana. Se pysyi kuitenkin yllättävän hyvin käsissä ja rauhoittui heti kun tammat lakkasivat pukkipiereskelemästä...

Seuraavana kentän portilla (aukko matalassa kiviaidassa) odottikin jo seuraava potilas, Iris. Iris on muutenkin pinkeämpi ja vuotta vanhempana vahvempi kuin Egeo joten olin hieman jännittynyt että pysynkö ollenkaan kyydissä. Ignacio kiipesikin itse ensin selkään ja onneksi niin – viereisen laitumen tammavarsat päättivät tulla kanssa katsomaan ja laukkasivat monen sadan metrin päästä kukkulan rinnettä alas tanner tömisten ja villisti pukitellen kentän laidalle! Iris esitti sarjan liikkeitä ilmassa ja olin varma että jos vastaavaa tapahtuisi "minun" oriini Leon kanssa Suomessa, haluaisin sitten valkoisia ruusuja haudalle… :-o Muutaman levaden ja sarjapiruetin jälkeen Iris tokeni taas kuuntelemaan ratsastajaa ja vaikka tammat jatkoivat juoksemista kentän molemmissa (…) pitkissä sivuissa niin hevonen kuunteli moitteettomasti ratsastajaa. Jestas. Kiipesin sitten itse vielä selkään, ja vaikka tammat kirmasivat edelleen ja hevonen oli todella jännittynyt, se teki kuitenkin kaiken mitä pyysin ja sain sen lopuksi jopa rentoutumaan ja pärskimään ja venyttämään itse kaulaa eteen-alas, mikä ei ole superpinkeälle pre-oriille voimiensa tunnossa ihan pikku juttu =D Todellinen extreme-testi, huh.

Haikein mielin laskeuduin selästä ja vein hevosen talliin. Juttelimme vielä pitkät pätkät hevoskasvatuksesta ja rakenteesta ja näiden kahden viimeksi mainittujen hevosten ominaisuuksista. Kävin vielä heittämässä lentosuukon sille ihkulle Delanterolle… Sitten olikin jo aika hyvästellä hevoset ja loikata bussimatkalle kohti Madridia, hieman lähemmäs kotia.


Matka herätti minussa runsaasti ajatuksia ratsastuksesta ja ratsastuksen filosofiasta, kokoamisesta, rollkurista ja ylipäätään kouluratsastuksen ilmiöistä, niistä oma postauksensa jahka saan ajatukseni koottua kirjalliseen muotoon.

Palataan astialle =)