Operantti oppiminen, vahviste, heikenne, mitäh?

OPERANTTI? DEODORANTTI? OOPPERA? Mikä? 
Mitä jos kertoisin sinulle, että me kaikki koulutamme hevosiamme ihan koko ajan operantisti.. ja hevonen oppii ihan koko ajan. Halusimme tai emme!
Erityisesti somen hepparyhmissä on viime aikoina ollut innokasta debattia operantti koulutus- termin ympärillä, ja se on kirvoittanut myös lukuisia vähintäänkin erikoisia tulkintoja. Eräs yleisimmistä tuntuu olevan, että operantisti hevosia opettava henkilö on steretyyppisesti koiratreenitaskuihin pukeutunut tomera kirkasotsainen nuorehko naishenkilö värikkäissä villasukissa ja hassussa pipossa joka puhuu käsittämättömin hepreankielisin termein ja jonka hevonen roikkuu kiinni vaatteissa ja jolle tungetaan porkkanaa suuhun muutaman sekunnin välein ja joka ei liiku eteenpäin muuta kuin target-kepin perässä. Oukei!

Mitä se OPERANTTI nyt sitten tarkoittaa?

“Operantti” termi viittaa käytökseen joka on opittua: oppija saa käyttätymisestä palautteen joka voi olla joko vahviste tai heikenne.
 (Erotteluna tästä respondentti käytös ja respondentti ehdollistuminen: “klassinen” ehdollistuminen eli ei samalla tavalla opittua käyttäytymistä vaan fysiologinen reaktio tahdosta riippumaton, vrt Palvovin koiran sylki erittyy suuhun automaattisesti kellon äänestä johon se on ehdollisesti oppinut ja mitä se sitten tekee, esimerkiksi hakeutuu ruokakupille, on operanttia käyttäytymistä koska se on opittua ja siihen voi vaikuttaa koulutuksella).

Jos toiminta johtaa johonkin yksilön kannalta kannattavaan, käytös vahvistuu, ja jos negatiiviseen tai merkityksettömään, käytös heikkenee tai sammuu kokonaan. Oppija siis yhdistää käytöksen ja sen seuraukset.

Haaa, sanoo lukija, mutta kaikki kouluttaminenhan on sellaista! No niin onkin.

Huomioitavaa on myös, että eläin (ja sinä ja minä!) oppii ihan koko ajan. Siis ihan koko ajan - ei vain silloin kun me “lähdemme kouluttamaan”. Yksilö saa koko ajan palautetta ollessaan vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa, eli reagoi vaikutteisiin joista seuraa joko kivaa / ei kivaa / neutraalia. Koko ajan.
Vrt vatsa ilmoitaa ikävällä tunteella että olisi nälkä - siirry jääkaapille - avaa jääkaappi - ota mieleistäsi ruokaa - laita ruoka suuhun - pureskele - niele - aika pian kivampi olo. Hieno ketju opittuna. Nälkä oli vaikute, sitten seurasi opittua käyttäytymistä, ja lopussa seisoi kiitos eli näläntunne helpotti ja tuli vielä hyvä maku suuhun josta saimme mielihyvää. Ei se sen kummempaa oikeastaan ole.

Kun koulutamme eläintä pitäen mielessämme muutaman yksinkertaisen pointin oppimisen teorioista kuten yllä mainituista, voimme kouluttaa huomattavasti systemaattisemmin ja analyyttisemmin joka lisää sekä koulutettavan että kouluttajan hyvinvointia ja vähentää turhautumista. Mitkä ne varsinaiset koulutuskeinot ja -välineet ovat, siihen en ota kantaa, puhun tässä nyt vaan oppimisesta ja oppimisen terminologiasta ylipäänsä. Jos jotain eroa pitää etsiä, niin ero on siinä että kouluttaako eläimiä ymmärtäen perusperiaatteet oppimisesta ylipäänsä, vai pelkästään kokemusperäisellä tiedolla ja yrityksen ja erehdyksen kautta. Yritystä ja erehdystä tapahtuu tietysti joka tapauksessa koska aina kun kaksi elävää otusta on vuorovaikutuksessa keskenään, on myös paljon mahdollisuuksia väärinkäsityksille sekä ympäristön vaikuttavuudelle. 

Eli siis niin mitä? 

Operantti oppiminen on osa behavioiristista oppimisnäkemystä. Behavioristisessa oppimisnäkemyksessä oppiminen nähdään vaikute-reaktio-reaktiokytkentöjen muodostumisena, ja sitä voidaan säädellä vahvisteilla tai heikenteillä. Vahviste on jotain mitä eläin halusi, ja heikenne jotain mitä eläin ei halunnut. Plussa tarkoittaa että yhtälöön lisätään, miinus että yhtälöstä poistetaan. Matikkaa, siis! Eli positiivinen heikenne (josta käytetään myös termiä rankaisu) ei ole mitään arvolataukseltaan positiivista eikä negatiivinen vahviste arvolataukseltaan negatiivista: näissä ei ole mitään arvolatauksia vaan puhtaasti matematiikan termejä kuvaamaan lisäämistä ja poistamista. 

Tein tästä havainnollistavan taulukon: 

Miten naksu ja maksu sitten liittyvät tähän?

Eläin voidaan ehdollistaa (respondentisti) äänimerkkiin, muistattehan Palvovin koiran? Vahviste voi olla toki jotain muutakin kuin ruokaa, esimerkiksi koiralla lempilelu. Ehdollistetusta merkkiäänestä pitää aina seurata myös se vahviste eli naksusta maksu. Äänimerkin ei tietenkään tarvi olla naksutin: en käytä sitä oikeastaan koskaan, vaan ihan itse tuottamiani lyhyitä sanoja ja ääniä koska silloin naksutinta ei tarvi kanniskella mukana, ja saa kädet vapaaksi toimintaan. Olen opettanut omille hevosilleni kaikille oman äänimerkin jotta pystyn kouluttamaan yksilöä myös laumassa. 

Miksi ehdollistettu äänimerkki? 
Ei sitä välttämättä tarvita mihinkään, vaan eläintä voi toki palkita "muuten vaan" hyvästä suorituksesta. Mutta. Tällöin jää paljon eläimen arvailun varaan, mitä tarkalleen ottaen vahvistimme. 
Ehdollisella vahvisteella voidaan merkata käyttäytymisestä juuri se hetki ja kohta, jota halutaan lisää eli vahvistetaan. Menetelmä tekee siis kouluttamisen tarkemmaksi, eikä eläimen tarvitse arvata mistä vahviste tuli.
Oppija muistaa mitä tapahtui ennen vahvistetta, ja muistamisen kautta pystyy toistamaan käytöstä saadakseen uudestaan kivan vahvisteen. (Etsi piilotettu suklaarasia, avaa suklaarasian kansi, laita suklaa suuhun… uudestaan ja uudestaan… ;) ) Saamme miellyttävän palautteen käytöksestämme ja toistamme sitä. Suklaarasian kannen rapina voi toimia myös ehdollisena vahvisteena joka saa jo syljen erittymään suuhun koska olemme ehdollistuneet ääni - > hyvä maku jossa välissä oli vielä tarvittava käytös suklaan saattamiseksi rasiasta suuhun.

Behavioristinen oppimisnäkemys on toki vain yksi osa hommaa. Konstruktiivisen oppimisnäkemyksen mukaan oppiminen on aktiivista ja sosiaalista toimintaa, jossa oppija tulkitsee havaintojaan ja uutta tietoa aikaisempien tietojensa, käsitystensä ja kokemustensa pohjalta. Oppija siis aktiivisesti luo ja uudistaa maailmankuvaansa oppimisen myötä.

Nämä kulkevat käsi kädessä. Konstruktiivisen opimisnäkemyksen suola on se, että oppija pystyy soveltamaan oppimaansa, kerää lisää tietoa ja nivoo niitä yhteen. Behaviorismi on kumminkin siinäkin “olkapäällä”: yksilö toimii, kuten se kokee itselleen jollain tavalla kannattavaksi.

Oppimiskäsityksiä on toki muitakin, kuten humanistinen, kognitiivinen ja sosiokulttuurinen, mutta ei niistä nyt sen enempää. Vaikkapa googlettamalla lisää hyviä artikkeleita! 

Miten harjoitella? 

Tämä kuuluu sellaisiin hommiin, jotka lähtevät helposti pieleen jos ei tiedä mitä on tekemässä. Ei ole yksi eikä kaksi hevostelijaa, jotka ovat ehkä kokeilleet kouluttaa hevostaan käyttäen "naksua ja maksua" ja luovuttaneet nopeasti kun sekä kouluttaja että koulutettava ovat turhautuneet. Tämä ei kuitenkaan ole varsinaisesti todella hyvin toimivan metodin vika - on epärealistista ajatella että jotain uutta menetelmää tarkkoine ajoituksineen oppisi itsekään kertalaakista! 
Jos hevosen tai muun eläimen opettamismetodit kiinnostavat, aiheesta alkaa olla onneksi aika hyvin apua ja kurssitarjontaa. Jos kiinnostus herää syvemminkin, monet oppilaitokset järjestävät eläintenkouluttajan ammattitutkintoja (tai itseasiassa eläntenhoidon at, eläintenkoulutuksen sv) joissa pääsee sukeltamaan syvemmin siihen kuinka ymmärtää ja soveltaa käytäntöön erilaisia oppimis- ja opettamisnäkemyksiä. Järjestän myös pienryhmäkursseja sekä yksityistunteja aiheesta omalla tallillani sekä kutsuttuna ympäri Suomen, laita rohkeasti meiliä. 


Katariina Cozmei 
Eläintenkouluttaja AT,  EAT menossa
Valjasseppä AT
Ratsastusurheiluvalmentaja AT 

Lähteitä ja linkkejä:
https://www.tuni.fi/tlc/suunnittelu/pedagogisia-ratkaisuja/
http://tievie.oulu.fi/verkkopedagogiikka/luku_2/behavioristiset_suuntaukset_behavioristinen.htm

https://sporttirakki.fi/2017/06/10/faq-mika-ihmeen-operantti/

https://www.verywellmind.com/classical-vs-operant-conditioning-2794861

https://www.verywellmind.com/operant-conditioning-a2-2794863

http://www.theevolvingequestrian.com/blog/understanding-the-principles-of-learning-theory-operant-conditioning

Kohtaamisia.

Hevosen ja ihmisen kohtaaminen ja siitä syntyvä suhde - tuo kautta aikain taitelijoita, runoilijoita, kirjailijoita, elokuvantekijöitä ja tutkijoitakin inspiroinut aihe - jotain mystistä, jotain tieteellistä, jotain arkista, ja samalla maagistakin.

Hevonen kulkenut ihmislajin matkassa monella tavalla jo pitkään. Sitä on käytetty ravinnonlähteenä, kulkuvälineenä, taisteluapuna, maataloudessa, urheilukaverina/-välineenä, lemmikkinä, terapeuttina... kutakuinkin tässä järjestyksessä historian havinassa. Nykyinen tapamme pitää hevosia täällä Suomessa on luksusta. Hevonen ei ole enää korvaamaton osa maatalon töitä tai kulkuväline, eikä sitä tarvita enää maanpuolustukseenkaan, vaan sen rooli on toimia kaverina harrastuksessa ja urheilussa, jopa välineenä, tai pelkästään lemmikkinä. Suhde hevoseen on takuulla muuttunut tuhansien vuosien aikana, ja edelleen suhteemme hevoseen täällä Suomessa on takuulla erilainen kuin mitä se on vaikkapa Romanian pohjoisosien maaseudulla jossa valtaosa maa- ja metsätöistä tehdään edelleen hevosvoimin. Suhteesta muodostuu väkisinkin erilainen, jos elanto riippuu hevosesta ja sen kanssa vietetään koko päivä joka päivä, tai jos se asuu täysihoidossa kaupunkitallilla ja sen kanssa vietetään pari tuntia 5-6 kertaa viikossa pääosin urheiluharrastuksen parissa.

Hevosen ja ihmisen suhteen voikin nähdä monesta eri näkövinkkelistä. Onko se omistajalleen työkaveri? Työntekijä? Harrastuskaveri? Väline? Statussymboli? Lemmikki? Terapeutti? Jumppalaite? Kaikissa on puolensa ja puolensa. Vaikka meillä Suomessa on ollut jo pitkään muotia syyllistää eri leirejä puolin ja toisin eläinrääkkääjiksi ("kukkahatut vs true ridaajat" tai jotain sinnepäin) asia ei tietenkään ole niin mustavalkoinen, enkä nyt aio mennä siihen sen enempää. Joskus on kuitenkin ihan hyödyllistä pysähtyä hetkeksi aprikoimaan suhdettaan omaan eläimeensä. Onko nykyinen suhteesi hevoseesi haluasi kaltainen? Jos se on, hienoa, jos ei, mitä voisit ehkä muuttaa?

Olen matkustanut ahkerasti hevosten parissa ympäri palloa vuodesta 2003, ja viimeisten kahden vuoden aikana käynyt ratsastusjousiammunnan parissa jo aika monessa maassa, joissa on hyvin erilainen kulttuuri kuin meillä. Olen saanut ilokseni (ja joskus kauhukseni haha) oppia valtavan paljon nimenomaan hevosen ja ihmisen kohtaamisesta ja suhteesta, koska ratsastusjousiammuntakisoissa on aikaa tutustua uuteen hevoseen joskus todella vähän, ja hevoseen on pakko pystyä luottamaan jollain tasolla aika nopeasti voidaksesi karauttaa täyttä kiitolaukkaa radalle yleisön eteen, päästää ohjista ja ampua. Mitä olen oppinut? Hmmm.

On todella hienoa, että eläinlääketiede ja etologia (=eläinten käyttäytymistiede) ovat tulleet avuksemme selvittämään miten meidän kannattaisi hevosiamme hoitaa, lääkitä, auttaa ja kouluttaa. Kyllä, se on todella arvokasta ja ehdottoman hyödyllistä. Pelkkä tiede ei kuitenkaan ihan yksin riitä - kyse on kuitenkin kahden elävän olennon kohtaamisesta. Kyllä, KOHTAAMISESTA. Valitan capslockin käyttöä, mutta omasta henkilökohtaisesta kokemuksestani nimenomaan se aito kohtaaminen on täysin korvaamatonta kahden elävän olennon vuorovaikutuksen luomisessa. Voin toki olla väärässäkin, mutta ainakin omalta kohdaltani ajattelen asian olevan näin. Mikään määrä teknistä osaamista eikä tieteellistä teoriatietoa auta, jos ihminen ei osaa tai pysty kohtaamaan hevosta (tai ihmistä, tai koiraa, tai mihin tahansa hän haluaa luoda hyvän vuorovaikutussuhteen). Toisaalta, jos ihmisellä ei ole minkäänlaista relevanttia tietoa tai taitoa, hän on ongelmissa kohtaamisen edettyä toimintaan. Molempia siis tarvitaan, mutta kaikki me aloitamme jostain. Lapset ovat tässä hyvä esimerkki! Miten hienoa onkaan seurata lapsen ja eläimen suhdetta, siinä jos jossain on autenttista kohtaamista.

Minkälaista on hyvä kohtaaminen? Miten itse haluaisit tulla kohdatuksi? Näkisin, että hyvään kohtaamiseen kuuluu hevosen kanssa seuraavat seikat:

- Ole rehellinen.

- Ole avoin.

- Kuuntele.

- Kommunikoi.

- Yritä ymmärtää.

- Ole länsä, hetkessä.

Samat attribuutit sopinevat myös ihmisten väliseen kohtaamiseen, sekä siihen miten kaksi hevosta kohtaavat toisensa.

Ole rehellinen: Ei ole vääränlaisia tunteita. Tunne on eri asia kuin teko. Voit olla tosi vihainen, jos et pura sitä muihin vahingollisella tavalla. Voit olla pelokas. Vanha neuvo "älä näytä hevoselle että pelkäät" on aivan täyttä lehmänkakkaa - ihan kuin voisimme fuulata hevosta joka on saalis- ja laumaeläimenä erityisen herkkä elukka aistimaan ympäristönsä tunnetiloja. Pelon piilottaminen johtaa usein ylirehvakkaaseen käytökseen, jopa aggressioon tai sitten huomattavaan hermostuneisuuteen, tai lamaantumiseen. Mikään näistä ei varsinaisesti auta saavuttamaan hyvän kohtaamisen tilaa eikä lisää luottamusta puolin eikä toisin. Paljon parempi keino on tunnistaa ja myöntää tilanne, yrittää rauhoittaa tunnetilaa ja kehoa hengittämällä tietoisesti ja syvään sekä harjoittelemalla tietoista läsnäoloa (siitä myöhemmin). Mielenhallintaa voi onneksi harjoitella jo etukäteen, jos tietää joutuvansa kiperiin tilanteisiin. Mielenhallinta on siis tykkänään eri asia, kuin tunteiden tukahduttaminen tai kieltäminen. Ratsastajat käyttävät urheilupsykologiaa aika vähän, enemmänkin voisi.
Hevonen on suuri ja vahva eläin ja pelko on täysin normaali ilmiö joka pitää meidät hengissä. Kirjoitin pikku pelon poikkileikkauksen taannoin blogiini, jos aihe kiinnostaa enemmänkin.
Hevoselle voi myös kertoa, että hei mua jännittää nyt aika paljon, mutta mä yritän parhaani ja pidän susta kyllä huolta. Vaikkei hevonen ymmärrä sanoja, se tuntee asioita. Kokeile!

Ole avoin: Jokin aika sitten putosit kipeästi estetunnilla, kun hevonen kielsi esteelle viime hetkellä vaikka se ei ole sille tyypillistä. Kokeilet silti estetuntia uudestaan. Kieltääköhän hevonen taas samalla tavalla? Jännittää, pelottaa, olet valmiiksi kireä, tarraat varmuuden vuoksi hevoseen kuin hukkuva köyteen samalla liioitellusti kantapäillä kannustaen saaden sen olon aika epämukavaksi (vrt edellinen kohta ja ylirehvakas käytös). Yllätys yllätys -hevonen kieltää taas vaikka se ei kuuluisi sen "arkitapoihin". Alat ehkä jännittää, että kaikki hevoset kieltävät ennen estettä. Lopulta koko esteratsastus muuttuu epämiellyttäväksi, ja alat vältellä sitä. Kuulostaako tutulta? Yleistäminen huonoihin kokemuksiin liittyvistä muistoista on aika normaali tapa pitää meitä elossa, mutta onneksi me myös pystymme järkeilemään ja tunnustelemaan kuvioita avoimesti tilanteen mukaan niin halutessamme. Tieto siitä että juuri tämä hevonen ei yleensä kiellä ja hyvän opettajan tuki ja apu auttavat rentoutumaan ja oppimaan uutta esteratsastuksen saloista, keskittymään omaan asentoon ja esteen lähestymiseen. Miksi se hevonen kielsi? Oliko este teille liian iso? Pitäisikö aloittaa pikku ristikosta? Onko hevonen ok?
Vanha kokemus ja tieto on olemassa, mutta sen päälle voi rakentaa uutta! Vanhaan lukkiutunut ajattelumalli ei ole kovin hedelmällinen. Muista että hevosellakin jokainen päivä on uusi alku, uusi tilaisuus. Vanhoista tavoista voi aina yrittää päästä irti, jos niille antaa mahdollisuuden. Pätee sekä hevosiin että ihmisiin!
Avoimuuteen kuuluu nähdäkseni myös rauhallinen ystävällisyys: lähdetään uusiin tilanteisiin ja kohtaamisiin ilman etukäteen negatiivista tai torjuvaa ennakkoasennetta. Jos on jo valmiiksi päättänyt että joku hevonen on kamala ja ikävä, kohtaamisesta tuskin tulee kovin hedelmällistä. Tästä toki erotuksena oikeasti vaaralliset tilanteet ja hevoset - on rehellistä tietää omat ja hevosen rajat.

Kuuntele: Dialogi muuttuu äkkiä monologiksi, jos ei koskaan kuuntele. Mitä hevonen yrittää sanoa? Hevoset eivät puhu suomea, mutta se ei tarkoita etteivät ne kerro meille mitään. Ne kertovat paljonkin, jos me vaan osaamme kuunnella. Ne kertovat meille jos niillä on nälkä, kylmä, niitä sattuu johonkin (vaikka hevoset ovat mestareita piilottamaan kipua kuten muutkin saaliseläimet), ne kaipaavat seuraa, kosketusta, huomiota, vaihtelua, haluavat mennä tiettyyn paikkaan / pitävät jotain paikkaa vaarallisena... hevosetkin kokevat monia tunteita joita pidämme aika inhimillisinä, hyvään kohtaamiseen kuuluu kuunnella niitä. Jos hevonen kokee että sitä ei enää kuunnella ollenkaan, se alkaa sulkeutua ja vaipua sisäänpäin. Tämänkaltaisesta toiminnasta voidaan käyttää termiä opittu avuttomuus.
Kuuntelu ei tokikaan tarkoita, että meidän pitäisi toimia hevosen haluamalla tavalla. Vertaan tilannetta pieneen lapseen: lapsi haluaa välttämättä lähteä tammikuussa kesämekossa ulkoilemaan, ja voimme toki kuunnella hänen toiveensa, mutta meidän ei tarvitse silti toteuttaa sitä. Meillä on nurkissamme pitämiin hevosiimme sekä valta ja vastuu - on meidän tehtävämme ottaa vastuu ja myös suojella hevosta sen omilta hupsuilta päätöksiltä, joilla se ei pärjää ihmisten maailmassa. Onhan se kuitenkin hevonen, eikä ihminen. Joskus tilanne vaatii kuitenkin neuvottelua, ja osaava ratsastaja tai ylipäätään hevostelija onkin myös taitava neuvottelija. Joka on kisannut tammoilla, tietää tämän, hah. Hevosta ei kauheasti kiinnosta pokaalit ja rusetit ja sivumaininta paikallislehdessä; ratsastajan tehtävä on motivoida hevonen haluamaan tehdä asioita, joita ihminen toivoo siltä. Usein se vaatii nimenomaan hevosen kuuntelua; miten juuri tälle hevoselle voisi "myydä" tämän idean tai tehtävän.

Kommunikoi: Pelkkä kuuntelu ei usein riitä, jos ei osaa lainkaan vastata. Hevosen kanssa voi kommunikoida monella eri tasolla: käyttäen yhdessä hevosen kanssa opittua sanallista ja fyysistä merkkikieltä, hevoselle aika luontaisia eleitä ja keinoja, ja ihan tunteenkin tasolla. Tunteet tarttuvat. Peilisolut aktivoituvat, kehot synkronoituvat... ihan kuten hevonen-hevonen kommunikaatio. Olisi hupsua ajatella että hevoset kommunikoivat keskenään ainoastaan isosti; korvat luimuun, hörinää ja vinkunaa, potkuja ja puremia --tilanne on jo aika kärjistynyt ennen kuin hevoset alkavat tosissaan mukioida toisinaan, orivarsojen painimista lukuunottamatta. Ihmisen järjestämissä usein ahtaissa oloissa ja melko epäsopivissa laumoissa joissa saattaa vielä olla resurssipulaa (ravinto, vesi, tila, kaverit, suoja...) tällaista käytöstä toki esiintyy useammin kuin luonnonlaumoissa aavalla preerialla. Kommunikaation laatu on aika olennaista kohtaamisen onnistumiseen etenkin aivan alkuvaiheessa: miksi huutaa jos voi puhua kauniisti? Jos tapaat uuden työkaverin ja menet kättelemään häntä ystävällisesti, ja henkilö heti alkuunsa haistattelee ja lyö naamalle, haluatko työskennellä hänen kanssaan? Et välttämättä. Ensivaikutelmaa voi olla vaikea muuttaa, sama pätee usein myös uusien hevosten kanssa kohtaamisiin. Onneksi hevoset ovat lähtökohtaisesti paljon rauhaa rakastavampia ja ystävällisempiä kuin ihmiset, joten tilannetta pääsee kyllä usein paikkaamaan, vaikka ensikohtaamisella olisi pahojakin kommunikaatiovaikeuksia.

Yritä ymmärtää: Miksi joku käyttäytyy niinkuin se käyttäytyy? Ymmärtäminen ei suinkaan tarkoita käytöksen hyväksymistä, mutta auttaa avamaan tilannetta ja löytämään keinoja yhteiseen säveleen. Ymmärtäminen liittyy läheisesti myös tilanteen hyväksyimiseen - jos ymmärrät miksi aggressiivinen hevonen on aggressiivinen (ehkä sitä on kohdeltu kaltoin tai se on kivulias) voit paremmin hyväksyä kyseisen hevosen sen hetkiset haasteet ja rajoitteet. Pahoinpidellyn hevosen käytöksen korjaamiseen harvoin tehoaa, jos sitä pahoipidellään vähän lisää. Jos hevonen on selästään kipeä ja sen takia keulii rajusti, sitä ei ehkä kannata viedä seuraavan viikonlopun koulukisoihin, eikä siihen auta mikään naksuttelu, kuiskaus eikä kepitys. "Päin seinää juoksemisesta" on harvoin hirmuisesti hyötyä, ainakaan toistuvasti. Tulee vaan pää kipeäksi.

Ole läsnä, hetkessä: Mikään ylläolevista listaamistani vinkeistä ei varmastikaan toimi, jos ei pysty olemaan läsnä ja hetkessä. Vaikka kuinka olisimme mielestämme rehellisiä, avoimia, kuuntelisimme ja kommunikoisimme, mutta emme ole pätkääkään läsnä siinä hetkessä, homma ei toimi. Läsnäolon taito on kauhean vaikeaa. Kadehdin tässä suuresti eläimiä. Kuinka haastavaa onkaan aidosti kohdata tilanteet sitä mukaa kuin ne tulevat, pläräämättä päässään aikajanaa eessuntaas. Murehtimalla menneitä ja pelkäämällä tulevaa hukkaamme nykyhetken. Onneksi tietoisuustaitoja voi harjoitella ja kehittää, alalta on runsaasti kirjallisuutta ja ihan kurssejakin saatavilla. Arjen mindfulness ei ole mitään mystistä tai "henkistä": se on pysähtymistä hetkeen, keskittymistä juuri siihen mitä parhaillaan teet, mielen komeroiden konmaritusta, turhan pläräämisen karsimista. Go for it! Pääsi kiittää. Ympäristösi kiittää.

Mitä sinulle tulee mieleen hevosen ja ihmisen kohtaamisesta? Olisiko sinulla kiva tarina aiheeseen liittyen? Kerro se meille kommenttikenttään <3

Katariina Cozmei

Kepistä, ja etenkin siitä porkkanasta

Koirapuolella on jo pitkään käytetty erilaisia tapoja opettaa eläintä, ja ilokseni olen saanut huomata, että myös hevospuolella aletaan tulla pikku hiljaa ulos "laatikosta" ja kokeilla jotain muutakin, kuin perinteistä aika pitkälti rankaisuun tai pelkkään negatiiviseen vahvisteeseen perustuvaa menetelmää (paine - paine pois).

Yhä useampi hevosharrastaja ja ammattilainen on kiinnostunut kouluttamaan hevostaan myös positiivisen vahvisteen keinoin, toisin sanoen käyttäen joko makupalaa ja tai äänimerkki+makupalaa. On myös kehkeytynyt kokonainen oppisuunta, jossa pyritään käyttämään ainoastaan positiivista vahvistetta.

Taustaa naksutinkoulutuksesta ja operantin oppimisen taustoista voi lukea mm tästä bloggauksestani. Netti on pullollaan aiheeseen liittyviä tekstejä ja oppimateriaalia, tutkimustuloksia ja käytännön kokemuksia.

Erikoista tässä sinänsä ihan kivassa ilmiössä on se, että myös tämä suuntaus on alkanut joltensakin lahkoutua. Yhtäkkiä meillä onkin se tilanne, ettei hevoseen saa enää koskea, koska se on "painetta", hevosta ei saa rajoittaa eikä patistaa, vaan pitää odotella että se aina itse keksisi mistä on kyse. Tai hevosta naksutellaan jokaisesta asiasta jolloin meillä on riski, että hevosesta tulee hyvin mekaaninen, ja se keskittyy koko ajan odottamaan mistä se saisi palkkion, ja tarjoaa koko repertuaariaan yhä kiihtyvässä mielentilassa.

Lisäksi päätään on alkanut nostaa meillä ja maailmalla myös toinen "leiri", sosiaalisen konstruktionismin näkökulma. Näiden teorioiden mukaan, hiukan karrikoidusti; hevosen käyttäytymistä ei saa näpelöidä manipulaation keinoin vaan pyrkimys on ennemminkin se, että hevonen haluaa olla ihmisen kanssa, koska ihminen on niin kiva. Teoriassa tämä kuulostaa aivan ihanalta ja houkuttelevalta, mutta tässäkin on omat sudenkuoppansa. Ensinnäkin, se toimii jos hevosen kanssa ei tarvitse varsinaisesti suorittaa ja tehdä juuri mitään. Hengailutarkoitukseen tai oikein hitaaseen etenemiseen hieno juttu. Tavoitteelliseen ratsastustreeniin tai vaikkapa vaan ihmisen luoman infrastruktuurin ja hoitotoimenpiteiden luomiin haasteisiin se toimii heikommin, etenkin jos hevosella haluaa tehdä asioita ennen kuin se täyttää jo kymmenen. Behavioristinen näkökulma on tässä ajatusmallissa suurta myrkkyä, mutta ihan kaikessa koulutuksessa on behavioristinen puolensa. Emme voi pyytää hevoselta mitään, muokkaamatta jollain tavalla sen käytöstä haluamaamme suuntaan. Yhtä lailla utopiaa, kuin joidenkin äärimmäisyyksiin menevien klikkeri"heimojen" ajatus siitä että kaikki paineenkäyttö on epäeettistä.

Sosiaalisen konstruktionismin ja kiintymysteorioiden käyttäminen hevosten kanssa saattaa aiheuttaa myös toisen ongelman. Hevosesta saattaa tulla joltensakin läheisriippuvainen ihmisestä, koska sitä palkitaan kiintymyksen osoittamisesta, ja "napanuoraa" vahvistetaan. Tämä jo itsessään hivelee ihmisen egoa, joka ruokkii prosessia. Siksi tällä metodilla kouluttaessa ihmisen olisikin hyvä tarkkailla omaa egoaan ja hevosen toimintaa, jotta hevosesta ei rakennettaisi ihmisestään emotionaalisesti (ja joskus jopa toiminnallisesti) riippuvaista olentoa.

Hevosten oppimista, sopeutumista ja käytöstä on tutkittu viime vuosina ilahduttavan paljon. Toki osa tutkimuksista ei ole aivan suoraan verrannollisia käytännön olosuhteisiin tai esimerkiksi Suomen ilmastoon (vrt pihattotutkimukset), mutta niistä saa toki oivallista osviittaa hevosten biologisista ja psyykkisistä ominaisuuksista ilman mutu-tietoa tai urbaanilegendoja.

Netistä löytyy mitä mielenkiintoisempia makupalakoulutusta kritisoivia kirjoituksia. Tässä esitetään raflaavasti, että naksutinkoulutus on vaarallista ja turhaa. Hevonen ehdollistuu tämän kirjoituksen mukaan vain nameihin, eikä tee asioita siksi, että se haluaisi. Kuulostaa sikäli aavistuksen jopa tekopyhältä, jos vaihtoehto on kouluttaa hevosta perinteisesti ennemmin pelotteilla ja pienellä kivulla. Tekeekö se silloinkaan asioita siksi, että se haluaisi, vai siksi, että totteleminen on yksinkertaisesti kannattavampaa, koska vaihtoehto on kamala? Vaikka hevosella ei olisi yhtään varustetta (vrt liberty -työskentely, jossa hevonen on vapaana), sitä voi silti pakottaa melkoisesti, ja käyttää voimakasta henkistä painostusta. Näiden väliin jää toki runsaasti harmaata aluetta. Hevostahan voi palkita myös muilla keinoin, kuin nameilla. Esimerkiksi rapsutuksella, jota käytetään esim sosiaalisen konstruktionismin ja kiintymysteorioiden avulla kouluttaessa (mutta sekin on itseasiassa behaviorismia - positiivinen vahviste).

On tutkittu, valitsisiko hevonen mieluummin miellyttävän kosketuksen kuten rapsutuksen sään alueelta, kuin namin. Koirapuolella tästä on jo useampia tutkimuksia, jotka vahvistavat, että koira kokee ruoan voimakkaampana palkintona kuin rapsutuksen. Tässä yksi mielenkiintoinen hevostutkimus aiheesta. Jos et jaksa kahlata koko tutkimusta läpi, tässä artikkelissa on hiukan aukikirjoitettu tuloksia.

Vapaasti suomennettuna:
Rapsuttelulla palkatut hevoset edistyivät kahtena ensimmäisenä päivänä, mutta sitten niiden kehitys pysähtyi. Hevoset, joita oli palkittu ruoalla, edistyivät eniten kolmena ensimmäisenä päivänä, mutta niiden kehitys jatkui senkin jälkeen.

Tutkijat tekivät myös testin nähdäkseen onko palkkion laadulla (rapsutus/nami) merkitystä siihen, kuinka kauan hevonen haluaa pysytellä kouluttajan lähellä. Tämän testin nimi oli "motionless human test". Ennen koulutusta ei havaittu mitään eroa tässä asiassa kahden hevosryhmän välillä. Koulutuksen jälkeen ne hevoset, joita oli palkittu ruoalla, lähestyivät kouluttajaa nopeammi ja pysyttelivät hänen lähellään kauemmin kuin rapsutusryhmä.

Tämän tutkimuksen mukaan hevoset, ihan kuten koiratkin, oppivat tehokkaimmin ruokapalkalla: fyysinen kosketus ei tuo samaa tulosta.

Mitä tästä kaikesta ajattelisi? Eikö eläimen käytöstä saisi tai voisi manipuloida, onko se epäeettistä? Mielestäni kyse onkin enemmän siitä, MITEN muokkaamme käytöstä, ja MIKSI?
Klikkerikoulutuksessa (johon niputan terminä myös muut äänimerkki-nami metodit vaikka kyseessä ei olisi konkreettisesti juuri naksutin) ja namipalkoissa on omat riskinsä, toki. Hevosta ei kannata vahingossa palkita kiihtyneestä mielentilasta, aggressiosta, tai pakoreaktiosta. Hevosen tulisi oppia luopumaan ruoasta ennen sen palkkiona käyttämistä, jotta se ei kerjää tai jopa ala vaatia makupalaansa.

Hevosesta voi tulla mekaaninen, totta. Sen takia fiiliksen kuuntelu onkin hyvin tärkeää, ja jonkinlaisen suunnitelman tekeminen. Mutta tämä pätee kaikkeen eläintenkoulutukseen - ei pelkästään tähän behaviorismi / sosiaalinen konstruktionismi näkökulmaan. Molemmat näkökulmat ovat hyviä, mutta molemmissa on myös omat haasteensa. Kaikille hevosille eivät sovi kaikki metodit. Eikä kaikille kouluttajille. Tärkeää olisikin kuunnella omaa ja hevosen kehoa ja mieltä ja kysyä - mikä sopii meille? Mitä voisimme kokeilla?

Haluammeko muokata hevosen käytöstä ja toimintaa siksi, että se olisi parasta hevoselle, parasta meille itsellemme, vai parasta meille yhdessä? Mikään näistä ei ole väärin tai oikein, mutta tätä on ihan hyvä pysähtyä pohtimaan. Joka tapauksessa on meidän vastuullamme opettaa hevoselle arkipäivän sivistystä, jotta yhteiselo ihmisen kanssa hevosen ammatista ja roolista riippumatta olisi mahdollisimman kitkatonta ja mukavaa meille molemmille. Minkälaista arkea sinä haluaisit, ja millä keinoin siihen voisi päästä?


Katariina Albrecht

Moa J-Molitorin Operantin Ehdollistamisen Kurssilla

Mikä olisikaan mukavampi tapa viettää sateista ja koleaa päivää, kuin hyvässä seurassa lämpimässä maneesissa, oppimassa oppimista?

Moa J-Molitor saapui Ruotsista kurssittamaan innokkaita oppilaita 17.8.2013 Janeten tallille Hepojoelle. Kurssi oli kaksipäiväinen, mutta kuten tapanani näemmä jo on, ehdin osallistua vain ensimmäiseen päivään... olisin mielelläni jäänyt vielä toiseksikin päiväksi, mutta toki jo yhdestä päivästä sai sekä vahvistusta vanhoille olemassa oleville opeilleni ja ajatuksilleni, että uusia kivoja käytännön ideoita hevosen kanssa treenaamiseen. Lainausmerkeissä suorat lainaukset, muutoin teksti on luennosta vapaasti kääntämiäni asioita yhdistettynä omiin huomioihini ja lisähuomautuksiin.

Heti alkuun Moa piti luennon operantista ehdollistamisen tiedepuolen teoriasta ja klikkerikoulutuksesta. Tässä kuitenkin ensin vähän omaa alustustani aiheeseen, josta en ole varsinaisesti aiemmin kirjoittanutkaan. Jo heti sana klikkeri tai naksutin saa monelta karvat pystyyn, mutta operantin ehdollistamisen voi tehdä ihan millä äänimerkillä tahansa, vaikkapa jotain sanaa tai vihellystä käyttäen. Klikkeri on alkuun kätevä, kun ääni tulee aina samanlaisena ja sen pystyy toistamaan samanlaisena joku toinenkin eläintä kouluttava henkilö. Oppimisteoriat pohjautuvat tieteellisiin tutkimuksiin, joita on tehty eläintenkin saralla jo pitkään. Monet muistanevat kouluajoilta psykologian kirjoista Pavlovin kuolaavat koirat, Skinnerin laatikon ja Lorenzin leimaantuneet hanhenpojat. Koirapuolella nämä jo kohta sata vuotta sitten löydetyt oppimisteoriat ja -tavat ovatkin enemmän käytössä, mutta hevosurheilun maailmassa käytämme vielä kovasti suppeaa ja pääosin aika ankaraa, eikä niin kovin motivoivaa koulutustapaa.

Otetaan vielä pieni kertaus terminologiasta. Operantti ehdollistaminen tarkoittaa käytännössä sitä, että ympäristö reagoi oppijan käytöksen muutokseen. Operantti ehdollistuminen on tahdonalaista. Ehdollistuminen lähtee liikkeelle oppijan omasta toiminnasta, jonka aikana tai välittömästi käytöksen jälkeen oppija saa itselleen merkityksellistä palautetta. Tämän seurauksena esimerkiksi hevonen alkaa ehdollistua kyseisen käytöksen seurauksiin. Esimerkiksi, kun ihminen odottaa hevosen kääntävän päätään pois makupalaa pitelevästä kädestä. Kun hevonen kääntää päänsä pois, se saa makupalan. Näin hevonen oppii toistojen myötä, että kyseisessä tilanteessa pään poispäin kääntäminen on sille kannattavaa, koska siitä seuraa jotain kivaa, eli makupala.

Tätä positiivista vahvistamista voi vielä entisestään vahvistaa ja tarkentaa klikkerikoulutuksella. Ehdollistamalla hevosen klikkerin tai minkä tahansa muun samanlaisena pysyvän äänimerkin ääneen, kouluttaja voi palkita hevosta juuri oikealla hetkellä.

Operantti ehdollistaminen poikkeaa klassisesta ehdollistamisesta siinä, että operantissa toiminta on tahdonalaista, klassisessa tahdosta riippumatonta. Vrt Pavlovin koirakokeet, jossa ehdollistettiin äänimerkkiin joka liittyi ruokailutilanteeseen, ja myöhemmin koirat alkoivat kuolata äänimerkin kuultuaan myös ilman ruokaa. Klassisessa ehdollistamisessa käytetään aina merkkiä, operantissa odotetaan myös sitä omaa toimintaa. Toki silti läsnä on aina myös klassinen ehdollistuminen, koska hevonen kokee mielihyvää naksuttimeen ehdollistuttuaan.

Miksi sitten ylipäätään käyttää positiivista vahvistetta?
Erilaiset koulutustilanteiden seuraamukset jaetaan oppimispsykologiassa neljään erilaiseen tapaan.

*Positiivinen vahvistaminen (R+) Miellyttävät asiat alkavat (palkkio)
Hevonen pysähtyy ohjamerkistä -> nami (R+) -> pysähtymisen todennäköisyys kasvaa

*Positiivinen rankaisu (P+) Epämiellyttävät asiat alkavat (rangaistus)
Hevonen ei pysähdy ohjamerkistä -> kiskaistaan ohjasta (P+) -> pysähtymisen todennäköisyys vähenee

*Negatiivinen vahvistaminen (R-) Epämiellyttävät asiat loppuvat
Hevonen pysähtyy ohjan merkistä -> myödätään ohjasta (R-) -> pysähtymisen todennäköisyys kasvaa

*Negatiivinen rankaisu (P-) Miellyttävät asiat loppuvat
Hevonen pysähtyy merkistä -> ohjasta ei myödätä (P-) -> pysähtymisen todennäköisyys vähenee

Hevosmaailmassa on käytetty, ja käytetään, pääosin positiivista rankaisua sekä negatiivista vahvistamista. Käytämme tahattomasti jonkin verran myös negatiivista rankaisua ihan arkisissa tilanteissa, esimerkiksi ottaessamme hevosta laitumelta tai viedessämme yksinoloa jännittävän hevosen yksinään talliin. Hyvät asiat loppuvat. Näissä termeissä sanat "rankaisu, positiivinen ja negatiivinen" ei tarkoita sitä että asiat olisivat hyviä tai huonoja, ne ovat vain termejä kuvailla tilannetta, jossa siihen lisätään tai poistetaan jotain.

Perinteisesti hevosurheilun maailmassa hevonen opetetaan väistämään painetta ja pitämään sitä lähtökohtaisesti epämiellyttävänä, jolloin sen poistosta seuraa negatiivinen vahvistaminen eli paine -> myötäys. Positiivisessa vahvistamisessa paine on kuitenkin vain merkki, ja on vallan mahdollista opettaa hevonen alusta asti hyvin pieneen ja kevyeen merkkikieleen. Paineen suurentaminen ei auta jos se aiheuttaa hevoselle stressiä ja pelkoa. Hevonen alkaa silloin keskittyä enemmän epämukavuuden tunteeseen ja mahdollisesti orastavaan pakoon kuin ongelmaratkaisuun.

Oppimistilanteessa rankaisu johtaa useimmiten toiminnan todennäköisyyden vähenemiseen. Moa kertoi hauskoja esimerkkejä tilanteita valottaakseen. Esimerkiksi: ajattele että olisit työpaikallasi. Teet työsi tosi hyvin, mutta et saa siitä lainkaan palkkaa. Sen sijaan joudut tekemään pidempiä päiviä, kun kerran teet työsi niin hyvin. Lisäksi pomo käy välillä lätkäisemässä, jos teet jonkin pienen virheen tai et kykene tekemään asiaa niin nopeasti, mitä pomo haluaisi. Lisääntyykö motivaatiosi, vai pieneneekö se? ;) Hevonen tekee aina sitä, mitä se kokee kannattavaksi. Jos toiminnasta tai edes toiminnan yrittämisestä tulee helposti rankaisu, se lakkaa helposti yrittämästä ja jatkuvien rangaistusten pelossa jopa kääntyy sisäänpäin omaan maailmaansa. Monesti ihmiset pitävät tämänkaltaisia hevosia "kiltteinä ja tottelevaisina", vaikka monet niistä ovatkin siinä vaiheessa lähinnä alistuneita, turhautuneita ja sulketuneita. Tämän kaltaiselle hevoselle voi olla vaikea opettaa uusia asioita, koska se ei uskalla itse tarjota mitään ratkaisuvaihtoehtoja eikä uskalla kokeilla uusia asioita. Suurin ero erilaisten menetelmien välillä piilee MOTIVOINNISSA. Hevonen tekee aina sen, minkä se kokee kannattavaksi. Positiivinen vahvistaminen lisää huomattavasti ko. asian kannattavuutta hevoselle, jolloin sen motivaatio tehdä ko. asiaa kasvaa.

Ratsastaessa käytämme joka tapauksessa jonkin verran painetta ihan jo istuessamme satulassa. Painomme, kätemme ja jalkamme aiheuttavat hevoseen kohdistuvan paineen. Emme joka tapauksessakaan voi ratsastaa levitoiden ja ohjata hevosta metrin yläpuolelta koskematta siihen, joten on ihan hyödyllistä opettaa hevoselle mitä "paine" tarkoittaa. Hevosen hermorakenteesta riippuen opetusta voi tehdä monella tavalla. Kylmähermoinen kaveri kestää jos jonkinlaista opettamista, mutta herkempi tyyppi häipyy tangenttia pitkin piereskellen ja pukitellen jos se sisäänratsastetaan kovin krouvilla tavalla. Hevosta voi siedättää, floodata, pakottaa, ja vaikka mitä. Ihan okei. Toimiihan sekin. Yksi tapa opettaa ratsastajan aiheuttamalle paineelle on tämä operantti ehdollistaminen, jossa hevoselle kerrotaan apu kerrallaan, mitä pohje tarkoittaa? Mitä ohja tarkoittaa? Miten suhtautua ratsastajan painoon? Ja niin edelleen. Nimenomaan positiivista vahvistetta käyttäen.

Klikkerikoulutus kannattaa aloittaa jollain sellaisella harjoituksella, mikä on hevoselle helppoa. Esimerkiksi katsoa muualle, koskea nenällä kohdetta tms. Moa oli sitä mieltä, että klikkeriin ei tarvitse ehdollistaa erikseen vain namittamalla hevosta vaan samalla voi alkaa harjoitella jotain helppoa tehtävää, jotta hevonen ymmärtäisi mahdollisimman aikaisessa vaiheessa, että klikkauksen saadakseen sen tulee aktiivisesti ja tietoisesti tehdä jotain asiaa (vaikka se olisi sitten paikallaan seisominen tai rentoutuminen), jolloin se alkaa helpommin hakea itse ratkaisua tilanteeseen. Käytännössä homma on neljäosainen. 1 Signaali -> 2 Pyydä (nämä kaksi menevät käsi kädessä) -> 3 Klik-nami -> 4 Anna syödä ja odota. Ja alusta uudestaan. On tärkeää antaa hevosen syödä nami rauhassa, ja silloin tehdä mitä haluaa (turvallisuuden puitteissa), se on hevosen omaa aikaa. "Me ihmiset olemme niin kontrollifriikkejä!" Moa naurahti. Kun hevonen syö namiaan rauhallisesti, samalla sen kierrokset pysyvät alhaalla, ja se miettii mistä se sen namin sai. Alkuun sessiot on pidettävä hyvin lyhyinä, etenkin jos hevonen ei ole vielä ns oppinut oppimaan. Jo 2 minuutin toistoilla hevoselle tulee aikamoinen aivohiki, ja sen on saatava pieni paussi. Kun hevonen on päässyt jyvälle mitä tehdään, sessioita voi vähän pidentää, mutta jo 15 minuuttia on pitkä aika tehdä samaa asiaa. Hevonen, yhtä lailla kuin kouluttajansakin, tarvitsevat hengähdystaukoja oppiakseen ja pysyäkseen rentona ja turhautumattomina. Käytännön esimerkki: hevosen pitäisi koskettaa turvallaan kohdetta. 1 & 2 aseta kohde hevosen ulottuville -> hevonen koskettaa kohdetta -> 3 klik ja nami 4 -> anna syödä ja odota. Ja alusta uudelleen, jos tarpeen. Riippuu täysin yksilöstä ja harjoiteltavasta asiasta, montako kertaa asiaa pitää toistaa, jotta se on varmasti ymmärretty ja opittu. Tämän voi testata helposti pyytämällä välillä jotain muuta, ja sen jälkeen antamalla signaali uudestaan ja tarkistamalla, tekeekö hevonen halutusti uudelleen paussin jälkeen. Jos se ei tee, se ei ole ymmärtänyt eikä oppinut vaadittavaa tehtävää.

Positiivisen vahvisteen vahviste, eli klik(tai muu ääni) jälkeinen kiva juttu ei ole aina nami. Ihminen ei voi päättää, mistä hevonen pitää, ja kokee palkintona, tai ei pidä. Olisikin hyvä selvittää, mistä oma hevonen pitää oikeasti? Tästä jäljempänä... Jos hevonen on todella stressaantunut ja peloissaan jo lähtökohtaisesti, se ei ehkä pysty tai halua syödä mitään vaikka tarjolla olisi sen suurimpia herkkuja. Tällöin olisi toki mietittävä ensin, miten hevosen saisi rentoutumaan, ja harjoiteltava ensin ihan vaan olemista ja rentoutumista paikassa, jossa on tarkoitus harjoitella. Joskus tällaisissa tilanteissa palkintona voi olla myös se, että ihminen ottaa suuremman välimatkan tai jopa poistuu kokonaan näkyvistä.

Jotta hevonen ei alkaisi odottaa ja tarjota asioita omin päin, aloita koulutustilanne uudestaan vasta kun hevonen on rento ja seisoo rauhassa. Jos tulet palkinneeksi hermostuneesta mielentilasta, sitä voikin olla vaikea korjata jälkeenpäin. Hevoselle on hyvä opettaa myös jokin merkki, mistä se tietää, että sessio on ohi - vähän kuin sanoisit koiralle "vapaa". Etenkin jos haluaa harrastaa hevosen kanssa "free shapingia", jossa hevonen on täysin vapaana ja tarjoaa asioita omasta aloitteestaan, on hyvä keksiä jokin merkki josta hevonen tietää että nyt ei tarvitse keksiä ja tehdä mitään vaan se saa rentoutua, eikä palkkioita ole nyt tulossa.

Hevonen on luonnostaan lauhea ruohonsyöjä, joka on luotu syömään vähän kerrallaan koko ajan. Syljen erityksestä hevonen tietää että nyt on aika pitää pieni paussi ruoassa. Ei siis välttämättä siitä, että vatsa olisi jo täynnä. Lisäksi hevonen on luotu liikkumaan laumansa kanssa koko ajan, pääosin hitaassa tahdissa, pysähtyen välillä mutustamaan ruokaa. Moa muistutti, että ratkaisemalla nämä kaksi perusasiaa moni käytösongelma ratkeaa kuin itsestään. Suuri osa käytösongelmista johtuu jonkin perustarpeen deprivaatiosta ja/tai turhautumisesta. Jos hevosen resurssit on kohdallaan ja sillä on hyvä fiilis, se kestää enemmän töppäilyjä ihmisen taholta, kuin hevonen joka on jo valmiiksi turhautunut! "Suurimmat ongelmat arjen tilanteissa tulevat siitä että hevonen ei ymmärrä, se kokee ihmisen olevan jotenkin sen ja resurssien tiellä, tai ihminen aiheuttaa jatkuvaa epämukavuutta joka turhauttaa hevosta (esim taluttaa aina todella lyhyellä narulla "naamassa roikkuen" vaikka hevonen kulkisi paljon paremmin hiukan etäämmällä ihmisestä, pidemmällä narulla)". "Joskus yllättävä ongelmakäytös voi johtua myös kivusta. Hevosella on hyvä muisti kivun suhteen ja se oppii yhdistämään kivun tilanteeseen tai paikkaan, vaikka kipu olisi jo hoidettu", Moa muistutti.

Mitä siis tehdä, jos haluaa oppia lisää hevosestaan ja ehkä vähentää sen turhautumista, muuten kuin muuttamalla sen elinolosuhteita? Yksi hyvä tapa Moan mukaan on päästää hevonen vapaaksi kentälle tai maneesiin ja vaan tarkkailla sitä. Mistä se oikeasti tykkää? Moa kertoi esimerkin kouluttajasta, joka ajatteli että hänen hevosensa tykkää kun sitä taputtaa otsasta. Tämä on helppo kokeilla. Päästä hevonen vapaaksi, ja taputa otsasta? Jos se jää luoksesi tyytyväisenä, se pitää siitä. Jos se pyrkii häipymään tai kääntää päänsä pois, se ei pidä siitä. Yksinkertaista! "Tarkkaile hevostasi. Mistä se pitää? Mistä se ei pidä? Kokeile, leiki hevosesi kanssa! Opit siitä paljon. Anna sen itse kertoa minkälainen se oikeastaan on."

"Eri hevosilla on erilainen oma tila. Vapaana työskennellessä sen huomaa erityisen hyvin. Kunnoita hevosen omaa tilaa. Harva ihminenkään tykkää, jos toisen tavattuaan toinen käy heti käsiksi, tai pitelee naamasta", Moa nauratti yleisöä imitoiden samalla tunkeilevaa käytöstä. "Tee niistä asioista kannattavia ja kivoja, mitä haluat lähteä vahvistamaan." Vapaana ollessa hevonen kertoo selvästi, minkä se kokee kannattavana ja minkä ei...

Moa muistutti, että kaikki hevosen kanssa tekeminen on sen treenaamista. Halusit tai et, hevonen oppii koko ajan. "Tämä oli kannattavaa, kokeilempa sitä uudestaan!" Hevoset ottavat jopa riskejä sen mukaan, mikä on kannattavaa. Tämä on helposti nähtävissä esimerkiksi old school länkkärikouluttajissa, joissa hevoseen laitetaan niin paljon painetta kaikkialla muualla, että se mieluummin seisoo paikoillaan kouluttajan vieressä vaikka mitä tapahtuisi ympärillä. Tämä ei tokikaan tarkoita että hevonen olisi oppinut olemaan pelkäämättä jotain tiettyä häiriötekijää, vaan että se kokee niin voimakasta painetta kaikkialla muualla, että se valitsee ns pienimmän pahan. Tällaista koulutustapaa käyttäessä hevosesta tulee helposti melko mekaaninen ja avuton, ja se lakkaa tarjoamasta omia vaihtoehtoja ja ratkaisuja koulutustilanteissa, jolloin sen motivointi ja uuden opettaminen voi olla hyvin vaikeaa. Monet valitsevat kuitenkin mieluummin hiukan sulkeutuneen hevosen kuin sellaisen, joka tarjoaa kaikenlaista ja on innokas kokeilemaan. Etenkin positiivisella vahvistamisella voi saada enemmän kuin on tilannut, etenkin jos palkitsemisen tarkkuus ja mielentila eivät ole oikein hallinnassa. "Pitääkin tietää mitä tekee, ja tehdä suunnitelma. Tiedä mitä teet, ja mitä vahvistat!" Moa terotti yleisölle.

Joskus hevosta joutuu toki myös rankaisemaan. Yksinkertaisimmillaan viemällä pois jonkin asian, mitä se haluaisi, kuten laumatoverin tai ruoan. "Jos joudut käyttämään positiivista rankaisua, esimerkiksi raippaa tai narua oman tilan säilyttämiseksi, toimi kuten sähköaita. Aina samalla tavalla, nopeasti ja tehokkaasti. Älä ole vihainen, jatka harjoitusta, ja palaa helpompaan harjoitukseen jossa pääset palkitsemaan hevosta. Jos tilanne menee vaaralliseksi, pelasta ensisijaisesti itsesi katkaisemalla vaarallinen toiminta, ja mieti myöhemmin mikä meni pieleen, missä teit virheen, ja mitä voisit tehdä toisin ettei tilanne enää toistuisi". Siedättämällä ja toistamalla jotain harjoitusta hevonen saavuttaa yhä rennomman mielentilan harjoitusta tehdessään, ja riski asioiden pieleen menemiseen vähenee. Mokia toki sattuu silti, eihän kukaan meistä ole robotti.

"Klikkerikoulutus on mekaanista, mikä on sikäli hyvä että siitä tulee tekemiseen tarvittava tarkkuus, mutta fiilis on silti tärkein". Tarkkaile omaa hevostasi, tarkkaile omaa kehoasi ja fiilistäsi". "Hevoset tykkäävät, kun ne huomaavat, että niiden käytöksellä on merkitystä ja joku kuuntelee niitä", Moa hymyili.

Teorialuentojen välissä näimme kuusi erilaista hevosta, joilla oli kaikilla erilainen haaste tai opittava asia. Ensimmäisenä meillä oli hevonen, jolla ei oltu ennen tehty klikkerikoulutusta. Koulutus aloitettiin "target trainingilla", joka onkin helppo ja kiva tapa aloittaa tämänkaltainen työskentely. Ensin keskityttiin siihen että hevonen seisoi kauniisti paikoillaan eikä hamuillut kouluttajaa vaan seisoi suorassa ja rentona. Kouluttajan paikalla on merkitystä monenkin asian suhteen, ja sillä miten järjestelee käsiinsä kohteen, naksun ja namin... ;) Alkuun namipalkkio on seurattava välittömästi, myöhemmin kun hevonen on hyvin ehdollistunut klikkeriin (tai muuhun ääneen) ajoitusta voi pidentää hiukan. Kohde piilossa -> näytetään hevoselle -> annetaan itse keksiä mitä pitää tehdä namin saadakseen. Alkuun hevonen sai palkkion jo kun se katsoi kohdetta, sitten nostettiin vaatimustasoa ja sen piti kääntää päänsä sitä kohti, ja lopulta koskettaa sitä nenällään. Kouluttaja käy helposti kärsimättömäksi ja koppaa hevosta itse nenään kohteella, joka vaan hidastaa prosessia - hevonen ei uskalla enää koskettaa sitä itse kun se pelkää viime hetken nenään kopsautusta! Olkaa siis malttavaisia ja antakaa hevosen itse keksiä mistä namin saa. Jos hevonen alkaa turhautua voi kokeilla hiukan muuttaa kohteen paikkaa vaikkapa alaspäin, jolloin se helpommin kiinnostuu siitä uudestaan. Hevonen oppi hienosti muutamilla toistoilla koko rupeaman ja säilyi rentona ja uteliaana.

Hevosenkin pitää oppia oppimaan. Emo alkaa opettamaan varsaa jo pienestä erilaisiin merkkeihin. Se kutsuu varsaa luokseen maitobaariin hörinällä, tai ajaa pois kehon keiltä käyttäen. Varsa oppii emonsa lisäksi laumasta käytöksen koodiston ja erilaiset hevosten toisilleen käyttämät merkit. Osa niistä on niin hienovaraisia, että ihmisen voi olla vaikeaa edes huomata niitä. Pieni painonsiirto jalalta toiselle, hiukan kiristyvät sieraimet... kun ihminen alkaa opettamaan hevosta, hän käyttää usein tarpeettoman suuria eleitä ja merkkejä, vaikka hevonen kuuntelisi jo pienempääkin merkkiä. Ei hevonen ole tyhmä, vaikka se on suuri! ;) "Jos opetettava ei tajua, ei se ole tyhmä, vaan opettaja on epäonnistunut ja ehkä liian hidas", Moa muistutti.

Toinen hevonen oli lastausongelmainen kaveri. Ei niinkään, ettei se olisi mennyt koppiin, vaan se ei pysynyt siellä vaan säntäsi rajusti takaperin heti, kun kuuli takaapäin ääniä ja tiesi että takapuomia ollaan sulkemassa. Tälle hevoselle oli opetettu target traniningin kautta klikkerin periaate jo aikaisemmin, ja ensin sitä vahvistettiin, ja sitten lähdettiin tekemään harjoitusta. Hevoselle opetettiin merkki seisahtua paikoilleen rauhallisena, edeten kohti traileria. Lisäksi tehtävään otettiin mukaan rauhallisesti peruutus poispäin, ja liikkeellelähtö eteenpäin. Moa korosti, että olisi opettanut nämä rauhassa erikseen pidemmällä aikavälillä, mutta hevosen on määrä muuttaa toiselle tallille kohtapuolin, joten aikaa opettaa kaikki täydellisesti ei ollut vaan pyrittiin löytämään järkevä ratkaisu, joka kuitenkin stressaa hevosta mahdollisimman vähän. Hevonen eteni harjoituksessa hienosti, ja luultavasti seuraavana kurssipäivänä olisi jo seisonut trailerissa aika kivasti takapuomia suljettaessa.

Kolmas hevonen sai tehdä maasta temppukoulutusta, ja aiheena oli kumartamisen harjoittelu. Tämä hevonen oli tehnyt klikkerikoulutuksella hommia ennenkin, ja osasi jo jonkinlaisen repertuaarin erilaisia kuvioita ja temppuja. Hevonen oli jo oppinut nostamaan merkistä jalkaa ja pitämään sitä ylhäällä. Nyt sille opetettiin painonsiirto taaksepäin jalkaansa kouluttajan avustuksella ylhäällä pitäen, ja se oppi sen varsin mukavasti session aikana.

Neljäntenä saimme ihastella herrasmiesruunan longreining-opetusta. Tässä työskentelymallissa hevosta ei ohjasajeta ohjasajovyön renkaiden läpi vaan vapailla ohjilla, pitkälti ilman tuntumaa, ääni- ja muiden merkkien ohjaamana. Hevoselta vaaditaan jo aika hyvää tasapainoa ja luottamusta ohjaajaan, ja tämänkaltainen harjoittelu toki myös lisää näitä ominaisuuksia. Tämä hevonen ei ollut tehnyt juurikaan tätä aiemmin mutta oli ehdollistunut jo operanttiin oppimiseen ja vahvisteeseen. Tehtävänä oli harjoitella liikkeellelähtöä ja kävelyä eteenpäin.

Tämä herrasmieshevonen oli hyvin älykäs kaveri ja tympääntyi, kun vaatimustaso pidettiin matalana pitkään, ja alkoi keksiä omia huvituksia. Moa muistuttikin, että etenemisvauhti riippuu täysin hevosesta ja kouluttajasta. Jos älykäs hevonen kyllästyy helposti, nosta vaatimustasoa nopeammin sen mukaan, mitä intuitio kertoo. Ei kuitenkaan niin paljoa, että luottamus horjuu tai tilanne menee lukkoon. Jos hevonen turhautuu liian nopeasti etenevään harjoitukseen, se lakkaa yrittämästä tai jopa yrittää ottaa palkinnon väkisin. Silloin rauhoita tilanne ja palaa helpompaan harjoitukseen tai saman harjoituksen helpompaan vaatimustasoon.

Viidentenä meillä oli vuorossa hevonen, jolla oli ongelmia vastaantulevien ratsukoiden kohtaamisessa. Se jännittyi ja "otti ritolat" mikä on kilpahevoselle melko hankala piirre ahtaita kisaverryttelyjä ajatellen. Tämänkin hevosen kohdalla positiivinen vahviste oli jo entuudestaan tuttu juttu. Moa valitsi ratsastajan kanssa merkiksi taivutuksen. Ensin hevoselle opetettiin että se seuraa oikeaa ja vasenta ohjaa maasta käsin, sitten selästä paikallaan seisten, sitten käynnissä ja ravissa. Lopuksi käytimme häiriönä kohti kävelevää ihmistä, jota tämä sympaattinen ruuna ei suinkaan säikkynyt mutta olisi halunnut mennä nuuskimaan, joten se kävi silti "häiriöstä". Hevoselle opetettiin että se kohtasi vastaantulevan häiriön taipuneena (kohti, ja poispäin) ja sai vahvisteen tästä. Kohta ruuna keskittyikin enemmän ratsastajaansa kuin kohti tulevaan häiriötekijään. Hienoa! Seuraavana kurssipäivänä he kokeilevat samaa isommalla häiriöllä.

Viimeisenä vaan ei vähäisempänä näimme ruunan, jolla oli ongelmia suhtautua ihmisen käsiin. Se yritti koko ajan räplätä ihmisen käsiä, nuolla, jopa näykkäistä käsiä ja kerjätä namia. Tälle hevoselle opetetiin välimatkan pitämistä ihmiseen, namista luopumista (saa namin vasta kun kääntää päänsä pois) ja namin nätisti ottamista kädestä. "Hevoselle kannattaa opettaa, miten käteen suhtaudutaan". Tämä kaveri oli aika sitkeä käden räpläämisessään mutta kun huonoa käytöstä ignoroitiin ja blokattiin liian härskiksi käydessä ("you should ninja your horse!" Moa nauratti kurssilaisia ja näytti miten raippamerkillä blokattiin hellästi mutta tehokkaan nopeasti ihmisen tilaan tunkeva kärsäkäs), ja ennenkaikkea vahvistettiin haluttua käytöstä, hevonen oppi nopeasti mistä sen namin lopulta saa. "Tämänkaltaisten ongelmien kanssa saa silti tehdä pitkään töitä", Moa kertoi. Aina kun hevonen turhautui tai kiihtyi, se alkoi palaamaan nopeasti vanhaan tuttuun käytökseensä.

Moa silti muistutti, ettei turhautuminen ole varsinaisesti paha asia. Pieni turhautuminen nopeuttaa ongelmaratkaisua. Jos hevonen ei halua namia, se ei ole tarpeeksi hyvä vahviste. Silloin on keksittävä jotain muuta (vrt koirilla nami / leikittäminen). Jos hevonen haluaa namin eikä saa sitä, kun ei keski mitä siltä halutaan, se alkaa turhautua. Tästä turhautumisesta tosiaan kumpuaa myös positiivisia asioita - se saa hakemaan ratkaisua ongelmaan ja aktivoi hevosta yrittämään. Jos turhautumisen aste kasvaa liian suureksi, se taas lakkaa yrittämästä. Moa kehotti kokeilemaan oman tutun hevosen kanssa, missä raja kulkee? Jos sitä ei tiedä - - no -- sitä ei tiedä! :D

Kurssipäivä oli kaikin tavoin mukava ja antoisa. Järjestelyt pelasivat hienosti ja Moa on opettajana toki hyvin ammattitaitoinen mutta myös mitä mukavin ja huumorintajuisin, pitäen yllä positiivsta ja letkeää oppimisilmapiiriä jossa sekä hevoset että kurssiin osallistuvat ihmiset viihtyivät. Lähdin kurssilta inspiroituneena ja täynnä uusia ajatuksia, luulen että eräs valkea hevonen saa ruveta opettelemaan tätä koulutuskeinoa käyttäen makaamaan menoa...




Teksti ja kuvat Katariina Albrecht