Hevosen kouluttaminen ratsastusjousiammuntaan

Kuva Carita Kattelus 

JOHDANTO

Ratsastusjousiammunta on hauska ja jännittävä laji, joka on kasvattanut suosiotaan suuresti viime vuosien aikana sekä Suomessa että maailmanlaajuisesti. Ratsatusjousiammunnassa yhdistyy nimensä mukaisesti kaksi eri lajia: ratsastus ja jousiammunta. Lajia harrastavan onkin hyvä harjoitella molempia lajeja myös erikseen, eli hioa sekä jousiammutataitojaan maasta käsin sekä ratsastustaitoa ja tasapainoa ilman jousivarusteita. Lajeista ratsastus on selkeästi haastavampi ja hitaampi oppia kuin jousiammunta johtuen myös siitä, että jousiammunnasta on helppo saada vakioituja toistoja suuri määrä jopa päivittäin, kun taas ratsastuksessa on jatkuvasti monta muuttujaa. Hevonen on elävä, tunteva ja ajatteleva yksilö; jousi on eloton väline.

Hevosen osuus ratsastusjousiammunnassa on karkeasti sanottuna toimia ampujan "kuljettimena" pisteestä a - b. Hevoselta ei siis vaadita samanlaisia ominaisuuksia kuin vaikkapa korkeamman tason kouluratsastuksessa tai isohkoilla esteillä, mutta tietyt perusratsastuselementit on hyvä olla hanskassa.

Mitä hevosen olisi hyvä osata minimitasolla, ennen kuin sitä kannattaa lähteä opettamaan ratsastusjousiammunnan alkeisiin?

- Toimia hyvin talutettuna
- Kulkea rentona ja luottavaisena ratsastaja selässään kaikissa askellajeissa
- Pystyä kulkemaan vähintään käynnissä ja ravissa ilman ohjastuntumaa: ohjat täysin vapaana
- Lähteä liikkeelle, pysähtyä ja kääntyä kevyistä merkeistä
- Säädellä vauhtia vähintään käynnissä ja ravissa ilman ohjastuntumaa

Jos näissä asioissa on vakavia haasteita, hevosen totuttaminen ja opettaminen ratsastusjousiammuntaan on melko haasteellista, ja jopa vaarallista. Kun perusratsastus sujuu rennosti, voimme lähteä etenemään. Kuvailen tässä oman metodini joka ei suinkaan ole ainoa oikea, mutta yksi tapa lähestyä asiaa.

Muutama pääperiaate:

- Hevosta ei tahallaan säikytellä eikä käytetä koulutusmenetelmää "flooding", jossa ärsykettä toistetaan kunnes hevonen turtuu siihen. Turruttaminen on eri asia kuin totuttaminen tai siedättäminen.
- Kaikki harjoitukset aloitetaan maasta käsin.
- Varmista asianmukainen ympäristö sekä varusteet jotka ovat sopivat ja turvalliset sekä sinulle että hevoselle.
- Älä kiirehdi! Jos varaat johonkin hommaan päivän, siihen menee kuukausi: jos varaat kuukauden, siihen voi mennä päivä.
- Kokonaisuus on aina yhtä nopea tai hidas kuin sen hitain osa. Jos hevosesi pelkää, et voi pakottaa sitä (tai itseäsi) rennoksi. Pilko tällöin harjoitus pienempiin ja helpompiin osiin.
- Pidä yllä kysymystä: tunnenko että tilanne on minulle ja hevoselle riittävän turvallinen?


HEVOSEN SIEDÄTTÄMINEN KÄYTETTÄVIIN VARUSTEISIIN JA JOUSIAMMUNTAAN

Aloitan hevosen opettamisen aina maasta käsin. Tällöin välimatkaa hevoseen on helpompi säädellä ja siten pysytellä hevosen mukavuusalueella. Totuttaminen tai siedättäminen on siis eri asia kuin turruttaminen eli "floodaaminen".
Esimerkki: hevonen pelkää sulkien rapinaa. Kuinka toimit?

Siedättäminen tarkoittaa menettelyä, jossa pelottavaa ärsykettä tuodaan toistuvasti ja asteittain lähemmäs hevosta jolloin hevosen pelko asiaa kohtaan vähenee. Hevonen pysyy tällä menetelmällä aika hyvin ns. sietoikkunassa (eli se ei hermostu ylivireeseen eikä toisaalta tipahda alivireeseen kuten käy helposti lopulta floodingissa). Esim, sulkia rapistellaan aluksi niin kaukana ettei ne aiheuta hevosessa muuta reaktiota kuin korkeintaan uteliaisuutta. Välimatkaa ja ehkä myös rapinan voimakkuutta tuodaan asteittain lähemmäksi hevosen reaktioita tarkkaillen. Jos hevosta alkaa jännittää, palataan takaisin kohtaan jossa sitä ei jännitä.

Jos hevonen onkin karsinassa, tarhassa, pyörössä tai vaikkapa sidottu kiinni lyhyelle, se ei pysty kasvattamaan etäisyyttä ärsykkeeseen ja kyseessä on tällöin totuttaminen. Esimerkki: hevonen on karsinassa, ja ihminen rapistuttaa sulkia karsinan ulkopuolella. Totuttaminen toimii hyvin lähinnä silloin kun hevosta ei varsinaisesti jännitä kyseinen asia, vaan sen pitää pelkästään tutustua siihen.
On hevosesta, ihmisestä ja intensiteetistä kiinni, muuttuuko totuttaminen floodingiksi:

Floodingia käyttäessä eläintä altistetaan pelottavalle asialle, kunnes reaktio "sammuu". Esimerkki: Hevonen on sidottu karsinaan, ja sulkia rapistellaan sen vieressä siitä huolimatta että hevonen pelkää kovasti kunnes se lopulta (ehkä pitkänkin tovin päästä) lakkaa reagoimasta ja sammuu. Menetelmää voidaan käyttää myös siten, että jostain muusta osasta tehdään vielä epämiellyttävämpi esim aitauksessa: "juokse ja kuole tai tule tähän sulkien viereen". Tällöin hevonen valitsee kahdesta pahasta sen jota se kestää paremmin. Tätä koulutusmenetelmää en pysty suosittelemaan vaan pidän sitä eettisesti kyseenalaisena.

Vastaehdollistamisella taas tarkoitetaan menetelmää, jossa pelottavaan asiaan yhdistetään toistuvasti positiivinen palkkio. Esimerkki: sulkia rapistellaan sen verran etäällä että hevosta vähän huolestuttaa ja samalla sille annetaan ruokaa. Tosin tässä on riskinsä. Joku nokkela hevonen voi käsittää niin päin että aina kun se saa porkkanan samalla joku rapistaa nuolia, eikä uskalla ottaa porkkanaa muussakaan tilanteessa... mutta tällöin hevosta usein pelottaa aivan liikaa, ja ärsykkeen voimakkuutta ja etäisyyttä on syytä helpottaa olennaisesti. Joistain hevosista voi olla vaikea nähdä että niitä jännittää kovastikin, etenkin introverttityyppiset "hiljaiset hevoset" saattavat pitää painetta sisällään pitkäänkin ennen "räjähdystä". Onkin hyvä opetella lukemaan hevosen ilmeitä ja eleitä, tarkkailla sen kasvojen ilmeitä ja hengitystä, jotta oppii havaitsemaan hevosensa jännityksen jo aika pienistä merkeistä.

Turvallisin tapa on siedätys, jossa hevonen pysyy koko ajan kartalla tilanteesta eikä sitä turhaan ahdistella. Usein tähän tarvitsee avustajan, jotta pääsee tarpeeksi kauas hevosesta. Toinen keino on tehdä sitä isossa vapaassa tilassa kuten ratsastuskentällä tai laitumella, jossa hevonen saa valita etäisyyden itse. Tämä toki edellyttää että hevonen on tottunut työskentelemään vapaana ihmisen kanssa turvallisesti. Mitä asioita hevonen yleensä jännittää jousiammuntaan liittyen?

Äänet:
- Sulkien rapina! (Tämä on se yleisin)
- Nuolien kolina toisiaan vasten
- Nuolen jousta vasten kopahdus
- Nokin liukumisesta jänteellä tuleva ääni
- Laukaisun suhahdus
- Tauluun osuvan nuolen napsahdus (hyvin moni jännittää)

Liikkeet:
- Ampujan käsien liikkeet
- Nuolen liike viinestä tai jousikädestä jänteelle
- Nuolen lento jänteeltä maaliin
- Nuolen ottaminen viinestä
- Jousen liikuttaminen hevosen lähellä

Liikkeiden kanssa tarkkana etenkin jos hevonen pelkää raippaa. Siedättäminen näihin auttaa myös raippakammoon. (Edellyttäen että hevoselle ei anneta syytä alkaa pelätä uudestaan vrt raipan asiallinen käyttö)

Kun hevonen on tottunut erilaisiin välineistä lähteviin ääniin ja liikkeisiin, voidaan ampua maahan maasta käsin ja sen jälkeen tauluun niin kaukana hevosesta ettei se huolestu tarpeettoman paljoa, asteittain hevosen lähelle siirtyen ja reaktioita tarkkaan haistellen. Tarvittaessa palaa kauemmas ja ammu vain maahan kunnes reaktio on jälleen minimaalinen. Uteliaisuus on sallittua ;) Tässä tarvitaan yleensä avustajaa joka pitää hevosesta ja tarvittaessa käyttää samalla vastaehdollistamista, ja ampuja muuttaa välimatkaa.

Kun hevonen on rento ihmisen ampuessa läheltä satulan kohdalta, voidaan kokeilla ampua myös jakkaran päältä satulan kohdalta; olettaen että hevonen on tottunut siihen että ihminen seisoo jakkaralla sen vieressä ylipäätään. Kun kaikki tämä sujuu, voidaan lähteä siedättämään hevosta myös selästä käsin samalla periaatteella.

Ensin ratsastetaan jousi kädessä, sitten otetaan yksi nuoli; kun näiden liikuttelu ja rapistelu ja nuolten heittely selästä täysin ok, voidaan ampua ensin pieniä lerppuja laukausia maahan sivulle ja sen jälkeen tauluun sivulle hevosta edelleen tarkkaan kuulostellen. Tässä voidaan käyttää avustajaa antamassa hevoselle positiivinen vahviste kun se pääsee hommasta jyvälle (= esim, kävellään jousiammuntakujaa, jossa päässä ihminen odottamassa maalissa namin tai rapsutusten kera. Ketjutustoive hevoselle: lähde liikkelle pyynnöstä, kävele kuja suoraan, älä reagoi ammuntaan, pysähdy kujan päähän = nami tai muu vahviste). Vauhtia on turha kasvattaa ennen kuin homma sujuu. Älä ammu aluksi ns front shotteja eli etuviistoon tulevia laukauksia: ne vaan jännittää hevosta turhaan kun nuolet suhahtavat lähempää päätä. Sivulaukauset ovat hevosen kannalta muutenkin turvallisempia, sillä on vähemmän riskiä että mikään osa varusteista tökkää vahingossa hevosta.

Selästä käsin en ammu juurikaan enää paikalla seisten: monia luonnostaan aktiivisia hevosia kuumottaa enemmän jos ne eivät saa liikkua. Rauhallinen käynti sopii monille parhaiten. Aluksi ammun vain yksi nuoli kerrallaan, ja kun hevonen suhtautuu siihen rennosti, kokeilen ottaa nuoliviineen ja siihen vain pari nuolta. Pahin moka on ottaa selkään saman tien täysi viineellinen rapisevia nuolia ja katsoa mitä tapahtuu... Varmista myös, ettei nuoliviine osu hevoseen missään vaiheessa esim kääntyessäsi takaviistoon back shottiin. Varmista myös ettei jousen alalapa osu hevoseen ampuessasi, ja vältä muutenkin hevosen yllättämistä etenkään alkuvaiheessa.

Kun perus sivulle ammunta alkaa sujua moitteetta, hevosta voidaan alkaa totuttamaan myös takaviistoon ja etuviistoon suuntautuvaan ammuntaan sekä "offside shottiin" eli jousikamojen nostamisesta kaulan yli ja laukaisusta ns väärälle puolelle. Toki hevosen symmetrian takia on hyvä opettaa se molemmin puolin ampumiseen. Tässä on vasurikaverista apua :p jos ei halua itse opetella ampumaan molemmin puolin.

Tämä koko prosessi on hyvin yksilöllistä: joidenkin hevosten kanssa voidaan edetä varsin nopeasti ja joidenkin kanssa hommaan menee jopa VUOSIA. Kaikista hevosista ei tule kovin hyviä ratsastusjousiammuntahevosia koskaan, mutta kaikkia voidaan toki opettaa ja siedättää.


Tälle hevoselle kävi oikein paha säikähdys edellisenä päivänä ja kuvasarjassa sitä totutetaan nuoliin uudestaan. Hevonen väistää jo pelkkää nuolen antamista.


Tässä kuvassa hevonen on jo asteen rennompi nuolen kanssa, vaikka sitä edelleen huolestuttaa.


Pitkähkön session jälkeen (välillä syötiin ruohoa) tämän hevosen kanssa pystyi jo etenemään seuraavaan vaiheeseen, jossa avustaja ampuu maasta kohtuullisen matkan päästä hevosen kävellessä kujassa. Loistavaa työtä Maija!


HEVOSEN KOULUTTAMINEN "RATSASTUSJOUSIAMMUNTARATSASTUKSEEN"

Kuten jo johdannossa mainittuna, hevosen on hyvä olla vähintään perusratsastettu ennen kuin sitä alkaa kouluttamaan lajiin. Tosin, toki pikkuvarsaakin voi jo siedättää jousiammunnan ääniin, jos siitä halajaa myöhemmin itselleen lajiin soveltuvaa ratsua! Varsinaiseen ratsastushommaan ajateltu hevonen kuitenkin olisi turvallista osata ratsastuksen perusasiat ennen kuin alkaa lisätä aseita mukaan kuvioon.

Miten ratsastusjousiammuntahevosen ratsastus sitten poikkeaa "tavallisesta" ratsastuksesta? Lähinnä siten, että vaatimustaso on oikeastaan aika matala verrattuna lajeihin joissa hevoselta vaaditaan hyvinkin paljon; toisaalta hevosen tulee osata kantaa itsensä ja olla hallittavissa myös ilman ohjastuntumaa sekä osata mennä suoraan haluttua linjaa pitkin vaikka ratsastaja kääntyilee ja liikkuu selässä. Hevoselle pitää siis tässäkin lajissa opettaa sen duuni, ennen kuin lähdetään ampumaan.

Tämä artikkeli ei nyt uppoudu sen syvemmälle ratsastajalta vaadittaviin ominaisuuksiin - palaamme siihen toiste - mutta hevosen pitää oppia myös siihen ettei kevyeen istuntaan siirtyminen välttämättä tarkoita sitä että kohta tapahtuu jotain. Tämä tarkoittaa toki myös sitä että ratsastaja hallitsee kevyen istunnan itse ja pysyy siinä rentona ja samalla sopivasti jäntevänä hyvässä tasapainossa.

Perusharjoitus kentällä hevoselle "duunin" oppimiseen asteittain:
- Rajaa puomeista kuja pitkälle sivulle hevosta auttaaksesi (varmista että hevonen ei pelkää puomeja)
- Ratsasta hevosen muusta ratsastustaidosta ja kunnosta riippuen kujaa käynnissä, ravissa ja laukassa ensin ohjista löyhästi kiinni pitäen niin että lähdet liikenteeseen kujan alusta ja pysäytät hevosen kujan päätteeksi lyhyelle sivulle. Kiitä hevosta vaikkapa rapsuttamalla ja äänellä.
- Toista sama päästän ohjat vapaaksi. Puutu hevosen "toikkarointiin" korjaamalla kevyesti sen toimintaa ja kiittämällä oikeasta toiminnasta. Oikea toiminta tässä on se, että se jatkaa samaa vauhtia koko kujan suoraan.
- Kun homma sujuu, laita ohjat solmuun kaulalle ja varmista ohjat laittamalla esim nahkanyöri tai alaturpis ohjasperistä satulaan. Älä käytä paalinnarua tms totaalisen katkeamatonta materiaalia. Tällä varmistat ettei ohjat valu hevosen kaulalta pään yli mutta kuitenkin naru katkeaa jos hevonen sattuisi vaikka kompastumaan ja kaatumaan.
- Toista harjoitus päästäen kokonaan irti ohjista: korjaa hevosta tarvittaessa ja kiitä kun duuni hoituu.
- Toista harjoitus liikuttaen käsiä sivuilla ja imitoimalla jousiammuntaliikkeitä.
- Yhdistä omien taitojesi ja kuntosi mukaan harjoitukseen kevyt istunta koko harjoitteen ajaksi.
- Opeta hevosesi siihen, ettei sen tarvitse välittää kun nouset kevyeen istuntaan tai liikut selässä: sen tehtävä on vain tehdä oma duuninsa eli jatkaa samaa vauhtia eteenpäin. Hevoset alkavat ketjuttaa tapahtumia todella nopeasti...
- Kun kaikki tämä sujuu mainiosti, voit kokeilla pysyykö hevonen "kujassa" myös ilman kujaa ;) eli ilman puomeja.

Oma hommansa on toki opettaa hevonen tekemään duuninsa pitkällä radalla, jossa on astetta jännittävämpää, tai field archeryssä isolla pellolla ilman kujaa, tai vaikkapa puolalaisella radalla joka mutkittelee oikealle ja vasemmalle, maaleja on joka suunnassa ja matkalla voi olla ylämäkiä, alamäkiä, jopa hypättäviä esteitä!





LOPUKSI

Kun olet onnistuneesti yhdistänyt sekä hevosen siedättämisen että opettamisen lajin "duuniin", voit alkaa yhdistää oppimiasi ja hevosellesi opettamiasi asioita ja ampua vaikkapa pitkällä sivulla tauluun kaikissa askellajeissa riippuen omasta ja hevosesi sen hetkisestä tilanteesta, kunnosta ja taitotasosta. Hitaasti hyvä tulee. Tärkeintä on kuulostella hevosen rentoutta ja reaktioita. Jos ns kakka osuu kuitenkin tuulettimeen ja hevonen reagoi yllättäen isosti (vaikkapa johonkin ihan muuhun kuin ammuntaan), heitä jousikamat käsistä ja keskity kontrolloimaan ja auttamaan hevosta. Jousen kanssa ei ole kiva pudota.

Jos tuntuu ettei homma ota edetäkseen, ei ole häpeä pyytää apua.
Opetan meidän kotitilallamme Turun lähellä Raisiossa sekä kierrän ympäri Suomea opettamassa lajia ja hevosia, myös edullinen videovalmennus rullaa. :) Lisätietoja ja apuja voi kysellä myös Suomen Ratsastusjousiampujain Liiton kouluttajilta, www.srj.fi !

Katariina Cozmei

Ranskan maaseudun sydämessä - Euroopan GP Gauchoux 2018

Perjantai.
Hätkähdän hereille kun Finskin siniset siivet laskeutuvat tömähtäen Pariisin Charles de Gaullen lentokentälle. Olo on innostunut ja iloinen. Pidän kovasti Ranskan maaseudusta. Olemme matkalla Bellacin pieneen kaupunkiin, joka sijaitsee Limousinin maakunnassa Keski-Ranskan ylänköalueella. Alue on yksi maan harvimmin asuttuja ja todellista maaseutua, joka on tullut tunnetuksi mm. limousin- nautarodusta ja kuuluisasta pitkästä automallista.

Hyppäämme lentoasemalta luotijunaan, joka kiidättää meidät kolmensadan kilometrin tuntivauhdilla suoraan Ranskan sydämeen. Loppumatkan taivallamme autokyydillä, ja keskustelemme kuskin kanssa englannin ja ranskan sekasotkulla. Perillä meitä odottaa valtavan kokoinen hevostila, jonka 50 hevosta käyskentelevät suunnilleen samoilla hehtaarimäärillä olevilla vanhojen jalolehtipuumetsien reunustamilla pelloilla. Tilalle pystytetyt mongolijurtat ovat erikoisessa mutta toimivassa sopusoinnussa vanhojen kivisten murattien ja ruusujen peittämien päärakennusten kanssa. Olemme saapuneet Domain de Gauchouxiin.

Lauantai.
Olemme saaneet kunnian majoittua jurtan sijasta vanhaan sivurakennukseen jossa meillä on puolisoni kanssa vallan oma huone. Nukun pitkän matkustuksen jälkeen kuin tukki ja olen valmiina päivän seikkailuihin. Puolisollani on kahden päivän klinikka ja hän lähtee oppilaidensa kanssa ampumaan maasta, minä taas suuntaan lassoamaan tulevaa kisaratsuani. Mutaisen polun päässä on valtava laidun, jossa tammani torkkuu käppyräisen tammen alla. Brune on kuusi vuotias lusitanoristeytys, joka on vielä vähän vihreä ja aika herkkä. Tamma ei meinaa ensin antaa kiinni vaan väistää kaverinsa takapuolen taakse. Saan kuitenkin riimun sujautettua sen sen silkkisten jouhien lomaan ja supisen sen korvaan, ettei sen tarvitse jännittää minua.



Lähden ratsastamaan yhdessä australialaisen ystäväni kanssa, jonka tapasin myös Jordaniassa. Hänellä on hauska rautias tamma, joka on myös vähän säikky. Nauramme kun kävelemme yhdessä tietä pitkin ratsastuskentälle, miten molemmat tammamme nytkivät tietä puolelta toiselle milloin mitäkin säikähtäen; varsinainen parivaljakko. Hevoseni tuntuu jännittyneeltä, mutta en voi sanoa olevani itsekään erityisen rento sen selässä. Ratsastamme ensin kentällä hetken ja kokeilen miltä se tuntuu radalla, ja hevonen sinkoilee sinne tänne. Aurinko porottaa ja ilma on kostea. Tuskanhiki alkaa valua silmiin ja tamma käy kierroksilla. Käyn kysymässä kisan järjestäjältä saisinko kokeilla jotain muuta hevosta, mutta hän puistaa päätään ja toteaa että kyllä sä sille pärjäät, treenaa nyt vaan, vaikka kahdesti päivässä. Huokaisen alistuneena ja marssin tamman kanssa takaisin radalle. Käymme myös isolla pellolla, jossa on maastoesteitä. Tulevaan puolalaiseen rataan on tulossa pari hyppyä, ja kokeilen miten tammani hyppää. Hyppäähän se. Muistan taas miten olen joskus nauttinut maastoesteiden hyppäämisestä. Aika kivaa!




Syömme lounaalla tukevasti. Tarjolla on myös viiniä. Yritän syödä kohtuudella että jaksaisin lähteä uudestaan treenaamaan mutta en pysty hillitsemään itseäni täytettyjen kesäkurpitsojen, ranskalaisten juustojen ja briossien parissa. Vaapun hetkeksi pitkälleni ja alan välittömästi nähdä kummallisia unia. Pakotan itseni kohta hereille ja lähden istuskelemaan ulos auringonpaisteeseen teekupin kera - josko tiukka vihreä tee saisi olon virkeämmäksi. Talomme kiviset seinät tarjoavat sisiliskoperheelle ihanteellisen temmellyskentän ja jään tarkkailemaan niitä. Sisiliskot ovat olleet suosikkiotuksiani lapsesta saakka: pienenä jaksoin kytätä niitä tuntikausia valmiina nappaamaan ne käteeni. Ne eivät koskaan pudottaneet häntäänsä, ja hetken ihastelun jälkeen päästin ne aina vapaaksi samaan paikkaan. Sisiliskoilla on hauska naama, ja ne ovat aika uteliaita. Eräs tietty sisilisko joka näytti olevan eri alalajia (hietalisko) oli erityisen utelias ja jopa kesyyntyi viikon aikana niin ettei se jaksanut enää luikkia karkuun kun ramppasin talon ovesta sisään ja ulos vaan jäi tuijottamaan metrin päähän.



Iltapäivällä suuntaan unkarilaiselle radalle kokeilemaan kuinka tamma kulkee. Se säikähtelee kaikenalaista ja välillä spurttaa ja välillä tekee äkkipysähdyksen mutta jatkan sinnikkäästi. Kaipaan omaa satulanpäällistäni mutten ottanut sitä mukaan koska kuvittelin saavani jonkun helpon hevosen... oh well. Tammalle ei myöskään käy mikään muu satula kuin tämä sen oma liukas estepenkki koska sillä on skolioosi, joten tällä mennään. Treenien lopussa eräs nuori ratsastaja tulee nappaamaan sen minulta ja sanoo että nyt on hänen estetunti. Okei! Oli käynyt pikku sekaannus ja tamma oli menossa seuraavana aamuna pieniin estekisoihin ja nyt oli vielä viimeisten treenien aika. No, ainakin se oli perusteellisesti verrytelty, heh!




Sunnuntai.
Aamu sarastaa jo valmiiksi helteisenä ja kosteana. Yöllä on ollut kauhea ukkosmyrsky, sähköt on poikki ja kaikkialla saapaskeli. Tungen kitaani ronskin viipaleen rapeakuorista maalaisleipää ja brietä, ja aamupalajälkkäriksi briossin vadelmahillolla. Onneksi ratsastushousujeni vyötärö joustaa. Tamma on kisoissa ja nappaan alleni toisen hevosen, Tactigin. Tactig on hylkeenmallinen potra poika, joka ei ole turhan virmakka. Suuntaamme kentällä olevalle lyhyelle radalle, joka ei kärsinyt viimeöisestä myrskystä niin pahasti. Ruuna etenee radalla kuin junavaunu. Treenaamme
korealaista tripleshottia, ja homma luonnistuu yllättävän hyvin; ammun koko treenien aikana vain yhden nuolen ohi taulusta. Kas.

Muhkean lounaan jälkeen lähdemme uudestaan treenaamaan ja suuntaamme unkarilaisen treenin jälkeen maastoradalle. Hyppään ilman käsiä ja hihittelen itsekseni. Olen muuttunut jälleen pikku ponitytöksi ja mietin että pitää alkaa hyppäämään useammin kotonakin. Kamalaa miten siitä tuleekin niin jännittävää.



Suurin osa lopuistakin kisaajista alkavat valua paikalle ja vietämme varsin hauskaa iltaa yhdessä. On ihana nähdä vanhoja ystäviä ja tavata uusia lajin harrastajia joita en ole vielä aikaisemmin tavannut. Illanvietto keskeytyy kun taivaalla vyöryvät mustat murisevat pilvet, ja ukkosmyrsky valtaa taas Gauchouxin tilukset.



Maanantai.
Yön sateiden jäljiltä kaikki tulvii. Taivas on edelleen pilvessä ja on aika kylmää. Herään todella aikaisin aamulla sillä kello seitsemältä alkaa valmentajaopiskeluihini liittyvä webinaari. WiFi ei taaskaan toimi myrskyn jäljiltä ja yhteys pätkii mutta onnistun löytämään pienen wifinpoikasen toisesta talosta sen verran että saadaan oma ryhmätyömme esitettyä.
Nyt on vuorossa Wojtek Oscienskin klinikkapäivät, ja odotan että he ovat ratsastaneet oman treeninsä hiekkakentälle rakennetulla puolalaisella radalla jossa on erilaisia maaleja, paljon kiemuroita ja suunnanvaihtoja. Menen paikalle jo vähän ennen ja annan tammani katsella kun muut viipottavat puolalaisella radalla. Tammaa hermostuttaa ensin mutta se rauhoittuu kohta. Annan sen syödä ruohoa. Kun näyttää siltä että heidän treeniinsä alkaa olla ohitse, käyn vielä kiertämässä metsälenkin ja laukkailen hiukan pellon kuivemmassa yläosassa. Tamma saa luonnollisestikin pienen hepulin kun se jää yksin kentälle, mutta se rauhoittuu pian. Treeneistä ei kuitenkaan meinaa tulla mitään, koska se ei pysty pitämään yllä laukkaa pienissä kurveissa vaan rikkoo joko raville tai menee ristilaukkaa ja yrittää hilpaista naruaitojen väärälle puolelle. Turhautuminen alkaa iskeä ja mutisen itsekseni paljon erilaisia rumia sanoja. Totean että ei tämä nyt tule tästä paremmaksi tällä kertaa ja lähden kävelemään takaisin tallille.



Syön muhkeaa lounasta poikkeuksellisen hiljaisena ja mietin että pitäisikö sittenkin pyytää vielä jotain toista hevosta, mutta muut jäljellä olevat vaihtoehdot eivät ole kovin kummoisia. Alan tykätä tammasta hevosena mutta koska tiedän että jännitän kisoja, kaksi jännittävää tyttöä yhdessä ei ole ehkä paras ratkaisu. Lähden lounaan jälkeen tamman kanssa uudestaan treenaamaan yhdessä Wojtekin ryhmän kanssa, koska missään muualla ei voi nyt oikein ratsastaa sateen takia ja illaksi on luvattu uudestaan sadetta. Sukkuloimme sitä puolalaista pikkurataa eestaas ja tamma alkaa vähitellen rentoutua. Ehkä se tästä. Illalla ei sada. Vuorossa on musiikkia, viiniä ja tanssia. Ei paha.



Tiistai.
Nukuin tosi huonosti ja näin ihan umpihulluja unia. Torkun naama kiinni aamupalassani. Suunnitelmissa on lähteä yhdessä puolisoni kanssa treenaamaan puolalaista rataa vasta iltapäivällä sen jälkeen kun rata vapautuu klinikkalaisilta. Ammun ensin maasta hyvän tovin. Puolisoni ratsastaa hyvin kuumaa mutta kovasti hienoa lusitanotammaa Roxaa, jota ei anneta muille. Roxa on Veiga-linjainen kovilla pisteillä kantakirjattu tamma, jonka motto tuntuu olevan "bullfight, no bullshit"... Tänään puolalainen rata sujuu jo paremmin, ja alan tuntea oloni hiukan paremmaksi. Kaikilla muilla tallin hevosilla on kaksi kisaajaa paitsi meidän hevosilla joilla on vain meidät, joka on sikäli kiva että saamme treenata niitä mielin määrin. Tulee kyllä tarpeeseenkin.

Illalla loputkin kisaajat tulevat paikalle, samoin kaatosade. Ulos katettu illallinen evakuoidaan nopeasti sisätiloihin. Ruokailutila täyttyy puheensorinasta ja lasien kilistelystä. Vesisade yltyy huimaksi ryöpyksi ja mietityttää miten onnistumme treenaamaan seuraavana päivänä.



Keskiviikko.
Herään jo puoli seitsemältä, että ehtisin ratsastaa ennen väenpaljoutta sillä nyt ainoa paikka ratsastaa on hiekkakenttä. Pellolle ei ole mitään asiaa eikä unkarilaiselle treeniradalle. Lähden hakemaan hevostani silmät sikkuralla alalaitumelta mutta vastaani käveleekin kahdeksan vapaana olevaa hevosta. Hups. Silmäilen ympärilleni mutta olen yksin. Yritän saada edes jotain hevosista kiinni mutta se ei onnistu vaan koko lauma tekee U-käännöksen ja painelee takaisin peltotielle pukitellen ja piereskelle. Lähetän tallin omistajalle viestin. Hän nukkuu kuten kaikki muutkin. Onneksi treeninkaverini ilmestyy paikalle ja pari paikallista ratsastajaa joten nappaamme mukaamme kasan riimuja ja lähdemme metsästämään karkulaisia. Joudumme kävelemään ihan hyvän tovin mutaiseen maahan painuneita kavionjälkiä seuraten, kunnes löydämme hevoset laakson perukoilta kyykistelemässä naapuritilan talon pihasta autojen seasta. Nice. Tuhmurit antautuvat ja talutamme ne tallille.

Valmiiksi hiestä märkänä lähden uudestaan hakemaan tammaani laitumelta, ja mutisen itsekseni jotain hevoseläinten älykkyydestä ja yhteistyöhalusta. Tamma aistii huonon tuuleni eikä taaskaan meinaa ensin antaa kiinni, mutta lahjon sitä porkkanalla. Puolalainen rata on vielä pystyssä hiekkakentällä ja harjoittelemme yhdessä parin ratsukon kanssa. Homma alkaa itseasiassa sujua! Olen iloinen. Kyllä se tästä. Heti kun olemme lopettaneet, rata puretaan pois ja sinne tuodaan valtava keko hiekkaa. Muut ratsukot alkavat valua paikalle treenaamaan lyhyen radan unkarilaista. Hyvä ajoitus. Treenin jälkeen on huutava nälkä, sillä kuvittelimme tekevämme vain pikku treenin ennen aamupalaa, mutta pitkin mäkiä karanneiden hevosten perässä juokseminen ja tunnin treeni ennen aamiaista alkaa heikottaa polvissa. Kännykän askelmittari näyttää jo aamuyhdeksältä 25 000 askelta (josta osa toki hevosen selässä) joten ei ihme että kuuma vahva tee ja briossit juustolla uppoavat kitaan todella vauhdilla.

Iltapäivällä pitkä unkarilainen rata on saatu tyhjennettyä vedestä ja paikattua hiekalla niin, että sitä voi käyttää. Yritän päästä paikalle hyvissä ajoin mutta hevosellani ei ole suitsia! Käy ilmi että jonkun hevosen suitset ovat kadonneet ja he olivat ottaneet puolisoni hevosen suitset. No, hän oli valmiina satuloituna joten ne suitset napattiin takaisin ja laitettiin sitten mun hevosen suitset vaikka olin jo harjaamassa omaani. Argh.... jouduin odottamaan tunnin hevosen kanssa että sain suitset takaisin ja pääsin itsekin radalle. Ajoitus on itseasiassa sikäli hyvä että pahin ruuhka oli jo ohitse ja saan treenata suhteellisen rauhassa, meitä on enää vain pari ratsukkoa. Hämmästyksekseni osun ihan mukavasti tauluun, ja vaikka tamma säikähtelee ja loikkii hiukan se on kuitenkin sitten radalla ihan ok alkutuijottelusta selvittyään.

Illalla meillä on kisapalaveri ja ryhmäjako. Minulla olisi ekana vuorossa korelalainen rata seuraavana päivänä.



Torstai.
Kisat alkavat. Puen ylleni valkoiset housut ja sinisen kisapaidan jossa on Suomen Ratsastusjousiampujain Liiton logo ja FINLAND selässä. Tunnen lievää kansallisylpeyttä ja yritän rauhoittaa hermostunutta oloani napsimalla extra-annoksen b-vitamiinia ja magnesiumia. Muuten raahaan kisoissa mukanani LifePak-vitamiineja, kun tulee syötyä välillä huonosti. Täällä ei ole sitä vaaraa, vaan ruoka on todella herkullista ja lihattomalla ruoallakin olevalle löytyy paljon vaihtoehtoja. Käyn katsomassa ensin pari korealaista rataa ja unkarilaista, jotka kisataan uusilla radoilla pellolla. Korelainen rata on kirjaimellisesti pellolla, joka alkaa olla jo ekan ryhmän jälkeen aika mutainen. Olisin neljännessä ryhmässä ja mielessäni käy jo kauheita mielikuvia miten hiukan pöhkö tammani säikkyisi radalla, hyppäisi matalan naruaidan yli ja liukastuisi mennessään... Yritän sitkeästi käyttää mielikuvaharjoittelua jossa kaikki menee tosi hienosti, jottei paniikkimieliala ottaisi ylivaltaa. Satuloin tammani ja tuon sen hyvissä ajoin katsomaan paikat. Se on kauhusta kankeana enkä meinaa saada sitä koko alueelle; hänen kotiympäristönsä onkin muuttunut vallan eri näköiseksi ja laidunpellolla on tuomarikatos, generaattori, ratiseva äänenvahvistin ja yleisöä, kauhean jännittäviä maalituomareita puutarhatuoleissaan ja puskissa lymyäviä valokuvaajia. Annan tamman asettua ja käymme katsomassa kaiken läpi, ja se alkaa vähitellen rentoutua. Käyn tekemässä lyhyen verryttelyn hiekkakentällä ja palaan kävelemään kisa-alueelle jotta tamma saa orientoutua.

Olen ryhmässäni eka ratsastaja. Saamme ensin kävellä radan kertaalleen läpi, ja tamma hiipii kuin kettu ympäristöään pälyillen välillä hiukan nykien pelästyksestä. On täysi työ saada pidettyä itseni rauhallisena ja tyynenä. Rata alkaa olla aikamoista velliä alku- ja loppupäästä. Meillä ei tokikaan ole nurmihokkeja, mutta tammalla ei ole takana kenkiä joten se pysyy ehkä pystyssä kuitenkin. Se on tuntunut koko viikon aika varmajalkaiselta kaverilta. Sen jälkeen meillä on kaksi verkkalaukkaa radalla joissa saa halutessaan ampua. Ammun vain ekaan tauluun, koska sen jälkeen tamma mutkittelee kuivaa paikkaa etsin ja kaikkea tuijottaen niin jännittyneenä että on pakko ottaa ohjat taas käteen. "Ei tästä tule mitään"... hengitys muuttuu pinnalliseksi ja kädet hikoavat. Pyyhin niitä valkoisiin kisahousuihini ajatuksissani jotta nuolen nokki ei lipeäisi radalla kädestä. On lähtövuoroni. Ensin suoritetaan kaksi kierrosta "double shottia" jossa on siis kaksi maalia, jotka ammutaan etu- ja takaviistoon. Osun vain backshottiin. Aika on ihan ok. Sentään ei tule nollia tästä. Kakkoskierroksella osun vain frontshottiin, jonka jälkeen tamma alkaa taas tuijottaa kaikkea. Äh. Vuorossa on kaksi kierrosta triple shottia. Tamma alkaa hyytyä mutaisen radan ja jännityksen takia, ja ekaa kertaa koko viikkona joudun vähän hoputtamaan sitä. Osun vain keskimmäiseen tauluun mutta tiikeriin (eniten pisteitä). Yleisö aplodeeraa ja tamma säikähtää. Vielä pitäisi mennä kaksi rallia serial shottia jossa on 5 taulua 30 metrin välein. Tamma ei enää oikein etene mudassa ja joudun oikeasti pyytämään sitä. Osun viimeisellä rallilla neljään tauluun mutta hevonen on täysin loppu ja saan aikasakkoja. Vaikka en ampunut yhtään nollarataa osumapisteet jäävät heikoiksi ja aikasakot syövät loputkin. En ole ikinä ennen saanut aikasakkoja korealaiselta radalta mutta kerta se on ensimmäinenkin... Olin niin helpottunut viimeisen kierroksen jälkeen jossa osuin neljään tauluun ja selvisin koitoksesta hengissä että purskahdin itkuun. Nolotti kamalasti ja toivoin ettei kukaan nähnyt kun kyynelehdin vuolaasti tammani selässä. Harva itkee onnesta jos on about tokavika korealaisen jälkeen. Olin kuitenkin selvinnyt siitä ja tehnyt parhaani.

Ensimmäinen kisapäivä päättyy iltapäivällä jonka jälkeen meillä on vaan rentoa yhteistä vapaa-aikaa. En ole kovin hyvällä mielellä siitä miten olin ampunut mutta yritän kääntää ajatukset tulevaan unkarilaiseen rataan ja käyn tekemässä radan varressa mielikuvaharjoituksia.





Perjantai.
Aamuyöllä sataa taas yllättäen hiukan vettä ja radat ovat aamulla tulvan vallassa. Korealaista rataa siirretään uudelle peltokohdalle mutta sekin menee toki mudaksi hyvin nopeasti. Unkarilaista rataa on menty vasta yksi ryhmä, kun se päätetään siirtää harjoitteluradalle. Nouuu! Olin tehnyt hulluna mentaaliharjoittelua nimenomaan uudelle radalle, joka olisi ollut myös hevoselleni paljon helpompi paikkana kuin vanha harjoittelurata, jossa ei ollut nimeksikään lähtö- tai maalialuetta ja pelottavia juttuja siellä täällä. Ihmiset istuvat aivan kiinni radassa, ja tuomarikopin äänentoistolaitteistosta kuuluu napsauksia ja rätinöitä juuri sopivasti. No, ei auttanut kuin lähteä koitokseen. Satuloin tammaani hiukan myrtyneenä. Tällä kertaa tamma tuli muuten itse vastaan laitumella joten se ei selvästikään ollut moksiskaan eilisen kommelluksista. Tamma katsoo minuun huolestuneena. Yritän kertoa sille että meitä molempia jännittää mutta lupaan etten jätä sitä pulaan vaan pidän siitä huolen. Ja toivon ettei sekään jätä minua pulaan.

Unkarilaisella Kassai99- radalla on kolme harjoittelukierrosta ja yhdeksän varsinaista kierrosta joten kyseessä on varsinainen maraton. Tammaa kauhistuttaa radanvieren ihmiset ja tuomarit ja kaikki, ja se suorastaan ryömii yleisön ohitse ja spurttaa aina hiukan vetääkseen sitten taas pelottavassa loppupäädyssä lossit pohjaan ABS-jarrut nakuttaen. Ammu siinä sitten rennosti. Osun vielä johonkin harjoittelukierroksella vaikka tamma laukkaa aika holtittomasti, mutta sitten parila ekalla kierroksella en osunut juuri mihinkään vaan nuppi leviää, tekniikka hajoaa ja hätäännys alkaa iskeä. Ei auta yhtään että pari tyyppiä käy kommentoimassa "mikset sä osu mihinkään, koita nyt keskittyä" ja muuta yhtä kannustavaa. Sen jälkeen mistään ei tule enää todellakaan mitään. Jos olisin osunut edes yhteen tauluun joka kerta olisin saanut varsin kelvolliset pisteet koska hevosen ajat olivat hyviä, mutta ei. Osun todella monella nuolella kyllä tauluun mutta puoli senttiä pistealueen ulkopuolelle. Ottaa päähän aivan sairaasti. Olin kuitenkin treeneissä naputtanut samassa vauhdissa kolmea nuolta tauluun monta kierrosta peräkanaa.





Suorituksen jälkeen lähden kävelemään muun ryhmämme kanssa puolalaista rataa joka oli pystytetty liki valmiiksi. Livahdan edelle jotta muut eivät näkisi kyyneleitäni.
Rata on aika haastava, ja mietin etten ehkä selviäisi siitä tamman kanssa kovin kaksisesti. Harmittaa etten ollut sittenkään ottanut jotain helpompaa hevosta kun oli vielä mahdollisuus vaihtaa. Kuvittelen että saan tamman rennommaksi viikon aikana, mutta en pystynyt tukemaan tammaa tarpeeksi kun itseäkin jännittää. Radalla on ylä- ja alamäkiä, kaksi hyppyä joista toinen alamäkeen, metsäreitti joka on todella liukas ja mutainen, 20 maalia joista valtaosa 3D maaleja. Mittaa radalla on yli kilometri ja ihanneaika 350m/min. Tammaa pelottaa kaikki, maalit ja etenkin metsässä kävelevät ihmiset. Se yrittää tehdä uukkarin pusikkoon, ja mietin että miten ihmeessä pystyn ensinnäkin laukkaamaan siellä mutkaisessa ja mutaisessa metsässä ja vielä ampumaan kun tamma tekee äkkipysähdyksiä ja -käännöksiä. Pelko kasaantuu vatsan pohjalle kuin kylmä musta sakka, joka jää sinne asumaan.

Olen niin pahalla tuulella illalla etten jaksa valvoa kovin myöhään muiden kanssa vaan painelen illallisen jälkeen nukkumaan. En saa unta kun mietin miten surkeasti ammuin koko kisat ja suorastaan häpeäksi Suomen tiimille; ärsyttävää miten aivoja ei saa pois päältä vaikka kuinka yrittää. No. Ratsastuksellisesti olin suoritunut aika hyvin ja iloinen siitä miten olin saanut luotua tammaan hyvän suhteen lyhyessä ajassa. Se yrittää kovasti luottaa minuun ja olla kiltti tyttö. Yritän olla sen luottamuksen arvoinen.

Lauantai.
Puolalainen rata käydään käänteisessä järjestyksessä rankingin mukaan, juniorit ensin ja sitten rankingin viimeiset sennuista ensin. Kerrankin onnea epäonnessa, sillä alkupäästä rata ei olisi ehkä ihan niin liukas vielä. Satuloimme ekan ryhmän hepat aamulla heti kurkkuun takertuneen aamupalan jälkeen ja kävelemme maasta sen radan kaikkien 66 kisaajan kanssa. Käymme läpi mitä mistäkin saa pisteistä ja mitkä ovat säännöt. Rata on liukas mutta ihanneaika oli se mikä oli etukäteen päätetty eikä ravista ammuttuja nuolia laskettu. Suuta kuivaa ja polvia heikottaa mutta kiipeän hevoseni selkään päättäväisin mielin. Päätän etten anna oman turhautumiseni ja kunnianhimoni viedä voittoa turvallisuudesta. Mieluummin olen kisassa viimeinen kuin vedän tamman kanssa voltit jossain metsässä sen säikähtäessä maalituomareita. Tulee mitä tulee. Verryttelen lievästi kauhuissani ja rukoilen kaikkia mahdollisia jumalia etten putoaisi selästä tai ettei hevonen loukkaisi itseään siellä metsän kurveissa. Tulee vuoroni. Lähden matkaa ja heti ekojen maalien jälkeen tulee yllätys kun tamma tekee stopin takaisinpäin tulevan portin kohdalla josta pitäisi jatkaa kohti pimeää metsää ja yrittää kääntyä ympäri. En pysty ampumaan niihin maaleihin vaan on pakko ohjata hevosta. Seuraavatkin maalit jäävät ampumatta kun tamma luikertelee kuin känninen käärme eikä uskalla mennä pimeään metsään. Kiroilen kaikki mahdolliset kirosanat tuntemillani kielillä ja yritän sisuuntua. Puren huulta ja nostan laukan aina just ennen maalia, ja osun peräti kolmeen maaliin metsässä. Yhdessä kohdassa tamma tekee U-käännöksen umpimetsään kun se säikähtää maalituomaria joka istuu puun takana piilossa. Kadotan toisen jalustimen ja joku perhanan piikkpensas repii reittä. Hoplaa ratsu, jatkamme matkaa. Osun vielä pariin tauluun mutta nuoli kimpoaa ärsyttävästi pois 3D-maalista eikä sitä lasketa. Loppumatkasta olemme molemmat jo hyytyneet. Tamma raskaasta radasta ja minä kyydissä pysymisestä. Pääsemme kuitenkin maaliin. En tiedä kumpi huohottaa enemmän. Saamme metsässä ravailusta aikasakkoja jotka syövät loputkin taulupisteeni ja olen melkolailla viimeisten joukossa mutta sentään tulimme yhdessä maaliin. Huhhuh.



Hoidettuani tamman takaisin laitumelle lähden kameran kanssa seuraamaan muiden kisasuorituksia. Puolisoni pärjää tosi hyvin kahelilla tammallaan. Ihailen suunnattomasti hänen ratsastus- ja ammuntaitaitoaan. Vau. Muutama putoaa selästä, mutta onneksi kukaan ei loukkaannu. Hevoset ovat tosi varmajalkaisia.



Illalla meillä on luonnollisestikin palkintojenjakoseremonia ja juhlat. Näemme kaikenlaisia tanssiesityksiä ja 3D-karhun kanssa painimista ja yhtä sun toista. Nauru raikaa ja kaikilla on hauskaa.

Sunnuntai.
Totaalinen lomapäivä nro 1. Tänään on vuorossa paikalliset kisat junnuille ja aloittelevimmille, jotka käyvät lyhyen version kisoista saman päivän aikana. Mukana on pari pientä lasta shettisten kanssa, tosi päteviä tyyppejä! Hurraamme lapsille ja saan kivoja kuvia heidän lyhennetyltä puolalaiselta radalta.



Iltapäivällä suuntaan parin kaverin kanssa läheiseen Mortemarten historialliseen kylään. Mikä ihana pittoreski pieni paikka! Käymme kirkossa ja kahvilassa, seikkailemme pienillä mutkaisilla kujilla. Vanhan linnan takapihalla on lampi jossa asuu nutrioita ja kesy joutsen jolle kahvilanpitäjä käy heittämässä leipää. Välillä joutsen tulee kuulemma kahvilaan saakka ja kerjää asiakkailta. Kirkossa on todella erikoisia puuveistoksia, mitä lie taiteilija on ajatellut. Kirkon torni on pahasti kallellaan, ja tuo mieleen Pisan kaltevan tornin.



Maanantai.
Totaalinen lomapäivä numero 2. Lähdemme aamulla lähellä asuvan vanhan tuttuni Marion Courtin luokse Asnieresiin. Hän tulee hakemaan meidät kylään ja lounaalle. Maailma on todella pieni, sillä kävin sattumalta paikalla vuonna 2011! Marion kasvatti lusitanoja ja menin katsomaan heillä yhtä oria jota harkitsin Suomeen. Kah. Olimme olleet yhteyksissä sen jälkeenkin ja totesimme että hitsi, hän asuu noin 25 kilsan päässä Gauchouxista. Kyllä on pieni maailma kertakaikkiaan. Vietämme ihastuttavan tuokion hänen tilallaan ja nautimme runsaan ja herkullisen lounaan. Hänen pikkutilallaan aika pysähtyy. Kerrassaan ihana vapaapäivä.

Iltapäivällä takaisin palatessamme istun pihalla auringossa ja tarkkailen sisiliskoja ja reflektoin kaikkea viikon aikana oppimaani. Aamulla olisi aika lähteä takaisin Suomeen. Sumplimme busineksia ja suunnittelemme tulevia juttuja, palaamme takuulla tänne kurssien pitoon.

Tiistai.
Kerrankin kotimatka sujuu todella sukkelasti. Autolla Poitiersiin, 450 kilsaa kahdessa tunnissa luotijunalla suoraan Pariisin lentokentälle suoraan meidän terminaaliin, siitä Finnairin koneeseen ja kas meidät oli koneen ylibuukkauksen takia upgradettu business-luokkaan, shampanjat huiviin ja Helsinkiin, Express-vuorolla suoraan aurinkoiseen Turkuun ja taksilla himaan. Erittäin tehokasta ja perin sukkelasti aikataulutettua toimintaa :'D

Kiitos isosti Ranska, kiitos team Suomi, kiitos kaikille kotijoukoille tuesta. Seuraava etappi on sitten Unkari ja MM-kisat. Siihen mennessä pitää saada kisasuoritusnuppi kuntoon, auttaisko foliohattu?

Nyt sen keksin. Miesaivot.
Voi kumpa minulla olisi aina kisojen ajaksi miesaivot. Tiedättehän, sellaiset yhteen asiaan kerrallaan keskittyvät aivot. Nosta laukka, tähtää keskustaan, ammu ja toista. Pydähdy radan päähän. Toista alusta. Kun suoritus on ohitse, suunnataan iloisena yhdessä kaljalle, huolimatta lopputulemasta. Ihan sama vaikka joulupukki kävelisi yleisössä tai alkkarit olisivat persvaossa.

Naisaivot eivät pysty tähän samaan. Hevonen tuntuu huolestuneelta. Onkohan sillä kaikki hyvin. Kiristinkö satulavyön? Onkohan mulla tarpeeksi nuolia. Mitä jos ammun kaikki yli tuonne pusikkoon en löydä niitä enää ikinä. Kympin kappale. Hitto. Parempi osua siis tauluun. En kyllä osunut viimeksikään. Tiimikaverit pettyy jos en osu. Kamala kun tuo yleisö tulee niin lähelle rataa. Onko nuo sadepilvet tulossa vai menossa? No nyt se alkaa. Näyttääköhän mun perse isolta näissä housuissa? No nyt se nosti väärän laukan. Ihan sama ammun silti. En osunut. Pusikkoon meni. Tähtään vähän alemmas. No nyt se meni liikaa. Hei nyt osuin. Älkää nyt kesken taputtako. Jaha rata loppui ---



Näihin kuviin ja tunnelmiin, Katariina Cozmei

Kuvat Katariina Cozmei, Katrina Kruse, Gael Imbert, Amy O'Connor

Persian aavikolla - Yazd 11/2017

Räntäsade piiskaa märkää asfalttia kiitävän bussin ikkunoihin ja kurittaa jo ennestään melko masentavan näköistä marraskuista varsinais-suomalaista maisemaa. Olemme puolisoni kera jälleen kerran matkalla lentokentälle. Olen tehnyt koko syksyn töitä aivan hirmuisella tahdilla, ja pikku irtiotto arjesta - niin mukavaa kuin se arki onkin ollut kiireestä huolimatta - tuntui sopivan tähän kohtaan paremmin kuin hyvin. 

Ensimmäinen lento Helsingistä Istanbuliin on tapansa mukaisesti melko lailla myöhässä, mutta ehdimme silti Teheranin koneeseen, koska sekin on myöhässä. Tapaamme lähtöportilla myös saksalaisen kollegan joka on tulossa samoihin kisoihin. Istumme hassusti kaikki erillämme toisella lennolla, enkä pääse puolisoni viereen. Sen sijaan istun kahden paikallisen karpaasin välissä keskipenkillä, eikä nukkumisesta tule mitään. Herrat istuvat niin leveästi että vähän väliä jomman kumman kyynärpää napsahtaa kipeästi kylkeeni tai polvi jalkaani. Äh. Yritän silti nukkua edes vähän, koska kokemuksesta sitä jo tietää, että univelka ei ole ystävä. Vajaa kolmen tunnin yöunetkin olisivat jo kova juttu mutta toiveeni on turha. Kyynärpää herättää minuutin välein, siitäkin huolimatta että huomautan asiasta. Luovutan ja selaan näytöltä jonkin kivan leffan jota katsoa. Löydänkin, mutta se on leikattu ja sensuroitu niin oudosti että juoni hiukan kärsii. Paskat. Yritän nukkua uudestaan kyynärpäästä huolimatta.

Laskeudumme Teheraniin, yhä unettomana. Kyynärpäiden lisäksi sankarit alkoivat myös piereskellä, onneksi huivi oli jo valmiina hollilla koska se toimii hyvin myös ilmansuodattimena. Jonotamme muiden saapuvien ulkomaalaisten kanssa viisumia, jono on tällä kertaa aika pitkä. Muistelen ensimmäistä reissuani helmikuussa 2015, jolloin olin kuin Liisa Ihmemaassa, silmät teevadin kokoisina tuijottamassa äkeää viisumivirkailijaa. Paljon on muuttunut siitä, ja viisumiralli menee totutusti hitaasti mutta varmasti ja paljon helpommin kuin ennen. Meillä alkaa olla jo kiire, sillä juna maan keskiosissa sijaitsevaan historialliseen kaupunkiin Yazdiin lähtee melko pian ja rautatieasema on kaukana lentokentältä. Passintarkastaja alkaa höpistä Suomesta ja pohdimme hetken miksi Nokia jäi kehityksen jalkoihin ja olisko Suomessa muuta kiinnostavaa yritystä ja päädymme siihen että Microsoft on vähän perseestä. En viitsi olla epäkohtelias kun kerrankin viranomaistaholta on noin lupsakka meinkinki, mutta silmäilen vaivihkaa kelloa. Kylmä hiki nousee otsalle: näinköhän missaamme sen junan ja joudumme odottamaan aika monta tuntia seuraavaa. Meitä ollaan onneksi vastassa, kurvaamme ensin lentokenttäbussilla parkkialueelle ja siitä varsinaisella persialaisella raketilla halki Teheranin 15 miljoonan asukkaan aamuruuhkan. Kuski sukkuloi taidokkaasti kaistojen välissä ja onnistuu pelaamaan tetristä niin hyvin että saavumme asemalle kymmenen minuuttia ennen kuin juna lähtee, vaikka jossain vaiheessa näytti jo hiukan huonolta. Kipitämme laiturille, kilsan mittaisen junan toiseen päähän ja sisälle vaunuun kaikkien pakaasien kanssa vain huomataksemme että meillä on väärät junaliput. Kuskiparka juoksee kuin hirvi halki rautatieaseman ja pihan hakemaan autostaan oikeat liput, ja samalla kun astumme takaisin junaan, se lähtee. Huh! Junamatka halki aavikon alkaa.

Matka Teheranista Yazdiin kestää hyvät 6 tuntia ja rapiat päälle, jonka aikana ikkunasta näkyy matalaa vuoristoa, ja sitten kilometrikaupalla aroa ja aavikkoa. Juna pysähtyy muutamassa kaupungissa ja kylässä radan varrella. Kauempana sivistyksestä kännykkäverkko katoaa ja näen ikkunasta monen sadan kilometrin verran pelkkää aavikkoa. Mietin mitä tapahtuisi jos juna hajoaisi sinne, tai joku saisi vakavan sairauskohtauksen… parempi että ei. Junahenkilökunta tarjoilee hyvää vahvaa teetä ja pikakahvia. Junalipun hintaan kuuluu myös vesipullo sekä ateriaboksi jossa on pientä murkinaa. Yritän taas nukkua, ja nukunkin katkonaisesti muutaman minuutin pätkiä, ja yhden pidemmän ennen kuin selkää alkaa taas särkeä ja on pakko vaihtaa asentoa. Aurinko paistaa siniseltä taivaalta, maisema vaihtelee piikkipensasaron ja kaukana siirtävien länsivuorten välillä. 

Vihdoin juna jarruttaa pydähdyksiin perille Yadzin ruuhkaiselle asemalle, jossa vastassa on kymmeniä innokaasti palveluaan tarjoavia taksikuskeja. Yhdelle osaan jo vastata napakasti farsiksi, ja tilanteesta riemastunut vieressä kävellyt paikallinen mummo kapsahtaa käteeni kiinni ja alkaa halaamaan ja hihittelemään ja sopottamaan farsia. En ymmärrä mitään mutta halaan takaisin ja toivotan siunausta. Moni tuijottaa sekalaisen näköistä ulkomaalaista kolmikkoa. Joku ottaa meistä kuviakin kännykällä. Sitten näemmekin jo meitä vastaan tulleen kuskin, ahtaudumme paikalliseen automerkkiin Saipaan ja huristelemme halki Yazdin melko lähellä olevaan ikivanhaan Sar Yazdin kaupunkiin. Odotan jonkinlaista maagista tunnelmaa kun olin nähnyt Yazdista unia viimeisen muutaman vuoden ajan, mutta päädynkin yskimään kaulahuivin läpi parhaat päivänsä nähneiden kuorma-autojen pakokaasuja ja aavikon pölyä. No ehkä sitten jos pääsen kurkkaamaan historialliseen osaan Yazdia.



Historia-annos tuleekin aivan tuotapikaa lautaselle, kun saavumme perille Sar Yazdiin, jossa majoitumme historiallisessa majatalossa joka toimi sotilaiden ja lähettien majapaikkana. Jokaisen huoneen edessä oli paikka ratsulle. Rakennus on vähintään tuhat vuotta vanha, ja osa ympäröivistä raunioista 2500-3000 vuotta vanhoja. Hiekkainen maaperä on täynnä ikivanhoja ruukun palasia. Tuurilla saattaa löytää jonkun tosi vanhan kolikonkin. Raahaamme kapsäkkimme huoneeseen, joka on linnoituksen sisällä. Paikka on todella upeasti restauroitu, ja tunnen miten monen historian kerroksen kasaama tunnelma nostaa ihokarvat pystyyn ja saa hengen pikkuisen salpaantumaan. 

Kävelemme ulos katsomaan hevosia ja rataa. Paikalla olisi myöhemmin viikolla isot kansainväliset ratsastusjousiammuntakilpailut, joihin en nyt tällä kertaa itse kylläkään osallistu, mutta halusin silti tulla paikalle aviopuolisoni assistenttina ja täyttämään pitkäaikaisen haaveeni että näkisin Yazdin. Onnekseni tämä onnistui. Hevosetkin on majoitettu todella vanhaan linnakkeeseen, jota on restauroitu. Niitä on kaikkiaan 17; toinen toistaan kauniimpia persialaisia hevosia sekä muutama paikallinen darrfour- rodun edustaja. Nämä jälkimmäiset eivät näytä kummoisilta mutta ovat raketinnopeita ja kestäviä ratsuja, joiden genetiikka pohjautuu paikallisiin muinaisiin arohevosiin. 

Pussailen hevosia ja käyn moikkaamassa myös kamelit. Kaksi isoa persialaista dromedaaria vetää lonkkaa pihalla ja syö heinää. Puolisoni ottaa kuvan meistä, mutta kameli näyttää siltä että se joko sylkee tai jopa syö minut. Päätän ottaa vähän etäisyyttä. Tapu tapu kiltti kameli. Melko äkäisen oloinen tyyppi. Tyydyn vatuamaan jalalla maata, josko aavikon hiekasta löytyisi vanhoja kolikoita. 




Odottelemme muuta porukkaa saapuvaksi ja loputkin hajaantuvat; yksi lähtee kävelylle, yksi ampumaan ja yksi pikareissulle Teheraniin hakemaan uutta viisumia. Hupsista. Nukuttaa. Facebookki on kuitenkin pakko päivittää, onneksi VPN toimii ja löydän WiFin, kylläkin vain rakennuksen katolta roikkumalla puoliksi kaiteen yli, mutta huomattavasti parempi kuin ei mitään. Käytän tilaisuuden olla yksin hyväkseni ja istun hiljaa linnoituksessa kuuntelemassa hiljaisuutta. Ainoa ääni on vaimea läheisen kyyhkyslakan kujerrus joka kuluu vain unenomaisesti paksujen tiiliseinien läpi. Tiensä päähän tuleen sähkölampun kalpea valo värisee katossa ja yöperhonen kiertää sitä levottomana. On niin hiljaista, että voin kuulla tuhat vuotta vanhat askeleet ja hevosten äänet. Hmm. Nukuttaa jo ihan todella. 24 tunnin yhtämittainen matkustus ilman kevyttä muutaman minuutin torkahtelua alkaa painaa luomia. Mikä päivä nyt on? Mikä aikavyöhyke täällä on? Yöperhonen kiertää edelleen värisevää lamppua. Puntaroin eri strategioita miten pysyä hereillä illalliseen saakka. 

Herään tiistaiaamuun hiukan tokkuraisena, vaikka nukuin kuin tukki pimeässä kammiossamme. Yön aikana paikalle on tullut melkein kaikki loput kilpailijat, ja jälleennäkeminen on sydämellinen. Mikä ihana porukka.



Aamupalapöytä notkuu ihania persialaisia herkkuja: lampaanmaitojuustoa, paikallista hunajaa, porkkanahilloa, pieniä makeita kurkkuja, tomaatteja ja tuoretta lämmintä leipää. Laitan leivän päälle paksulti voita ja hunajaa jotka huuhtelen alas mukillisella höyryävän kuumaa tanakkaa teetä. Olo on kuin uudestisyntyneellä. Aamupalan jälkeen seurue lähtee ulos katsomaan hevosia ja rataa, ja kaikki kokeilevat hevosia ensin aavikolla kävellen ja sitten siirtyivät radalle. Puolisollani on aivan mahtava musta raketti, aavikon pieni kukkanen, noin nelivuotias tamma, joka oli paikallinen laukkakisachampionaatti. Tamma on hermostunut ja tanssii kun sitä satuloidaan, sekä näyttää kaikenlaisia naamanilmeitä. On vaikea päästä satulaan, tamma haluaisi jo juosta. Sen kiiltävän musta talvikarva on ohutta ja läikehtii auringossa kuin öljy. Sen pitkät jalat ovat kuivat ja jänteikkäät, reisi pitkä, takapuolessa on voimaa kuin pienessä kylässä. Syvään rintakehään mahtuu paljon ilmaa keuhkoihin. Tamma on luotu juoksemaan kovaa. 

Ratsukot siirtyvät radalle ja saavat kokeilla hevosia laukassa. Musta kukkanen lähtee kiihdyttämään ja sen kivikovat kengättömät kaviot nielevät rataa uskomattomalla vauhdilla. Hengitys salpaantuu katsellessa, ja unohdan ottaa kuvia. Poetry in motion. Seuraavalla kierroksella puolisoni ampuu maahan muutaman nuolen testatakseen miltä tamma vaikuttaa, eikä se välitä ampumisesta. Myös muut hevoset ovat todella hienoja ja kauniita, ja käyttäytyvät hyvin vaikka alueella on orien seassa myös pari tammaa. 

Hoidamme pienen kukkasen takaisin karsinaansa, ja siirrymme lounaalle. Persialaista riisiä ja kasvismuhennosta. Ahmin kuin en olisi ruokaa nähnytkään. Miksi täällä on koko ajan nälkä? Voisin syödä todella paljon.



Lounaan jälkeen siirrymme läheiselle linnoitukselle, joka on sassanid-ajalta, eli noin 1700 vuoden takaa. Linnoitus on myös UNESCOn maailmanperintölistalla, ja melko uniikki - melkein hehtaarin kokoinen rakennus on rakennettu keskelle erämaata savesta, ja on toki osin jo raunioina, mutta silti vielä tutustumisen arvoinen kohde. Linnoituksen sisällä on neljä kerrosta ja noin 400 pientä huonetta, ja se on varsinainen labyrintti johon voisi eksyä helposti. Linnoitus on ollut muinaisina aikoina Iranin suurin - ja yksi maailman suurimmista “kassakaapeista” jossa on säilytetty kultaa, aseita ja viljaa. Käymme sisään ja tutkimme linnaa. Kiipeilemme kapeita kuluneita portaita edes takaisin kerroksia ja hiivimme kumarassa pienitä käytäviä linnan osista toiselle. Katolta ja vahtitorneista maisema on aikamoinen. Kierroksen päätteeksi nautimme linnan sisäpihalla perinteistä kuumaa vahvaa kahvia, joka maistuu hiukan kaakaolta. Todella hyvää ja virkistävää. Linnassa on erikoinen energia, ja puhelimeni lakkaa toimimasta aivan kokonaan. Myös kamera alkaa herjata “korttivikaa”, ja kummasti sekä puhelin että kamera heräävät henkiin paikalta poistuttuamme. Erikoista. 

Takaisin palattuamme onkin jo illallisen aika. Kaikilla on kova nälkä. Sosekeittoa, tomaattimunakasta ja leipää. Ahmin vatsani täyteen. Illalla syömme vielä tuoreita granaattiomenoita ja pidämme pienet juhlat. Nauru raikaa ja puheensorina täyttää majapaikkamme salin. Kohta on aika mennä nukkumaan. 





Keskiviikkoaamu sarastaa jo vuorilta mutta kammiossamme on pilkkopimeää. Ajantaju katoaa ikkunattomassa tilassa jonne päivänvalo ei pääse. Kömmin aamupalalle ja voitelen tuoreen leivän paksulla kerroksella voita ja hunajaa. Aavikon puutarhassa kasvanutta herkullista kurkkua kyytipojaksi. Porkkanahillo on uusi tuttavuus mutta aika hyvää, vähän kuin marmeladia. Aamiaisen jälkeen retkue suuntaa taas talleille treenaamaan kisaa varten radalle. Aurinko hellii maisemaa ja mieltä, on aika lämmintä. Ehkä jopa 20 astetta. Vuorilla on ollut kylmä yö ja etelässä siintävät vuoret ovat saaneet ylleen lumipeitettä Satuloimme hevoset ja autan taas siippaani pikku kukkasen kanssa joka on tänään jo rauhallisempi. Suuntaamme radalle, otan kuvia ja videoita ratsastajista ja juoksen nuolia tauluista. Kaikilla menee aika mukavasti, vain pari ratsastajaa haluaa vaihtaa hevosta. Nuolet viuhuvat tauluihin, tuuli nostaa aavikolta pölyä ja tunnelma on sopivan hektinen. 

On taas lounaan aika. Kaikilla on sudennälkä. Jännä miten täällä on koko ajan ruokahalu tapissa ja uni maittaa, ainakin tuntee elävänsä täysillä ihan kehollisestikin.



Lounaan jälkeen teemme pienen ekskursion Sar Yazdin “keskustaan” eli pieneen hiljaiseen kylään jossa on kaksi minimaalisen pientä kauppaa. Molemmissa myydään muutamia elintarvikkeita. Sar Yazdissa asuu 2006 väestönlaskennan mukaan 421 henkilöä, 141 perheessä. Ei näytä siltä että väestö olisi kasvanut tuosta. Kävelemme kylän halki ja muutama harva vastaantulija tööttää ja morjestaa, talojensa edustalla istuvat vanhat miehet tervehtivät iloisesti erikoisen näköistä kansainvälistä joukkiota. Vanha mies hymyilee komeasti hampaatonta komeaa hymyä ja sopottaa jotain farsiksi, erotan vain sanat “siunattuja olkootte”, kiitän kohteliaasti. Vihdoin näemme nurkkakaupan, ja sukellamme sisään ihmettelemään paikallisia tuotteita. Ostan teen kanssa nautittavaksi kivoja keksejä, valtavan ison purkin halvaa ja maallisesti ihan tavallisia sipsejä. Kauppias on kovasti iloinen tulostamme, ostamme paljon kaikenlaista. Hän on vaan hiukan pulassa vaihtorahan kanssa, koska kaikilla on isoja seteleitä. Iranissa on kova inflaatio ja esimerkiksi miljoona rialia on noin 30 euroa. Tämä osa maata on melko köyhä, ja hinnat ovat huokeita. Pussillinen tavaraa maksoi noin 4 euroa. 

Kaupalla tapaamme miehen joka puhuu englantia. Hän lähtee näyttämään meille paikallista aluetta, jossa on muutamia muinaisia rakennuksia ja jonkin sortin nähtävyyksiä. Ikkunattomat savitalot ja muurit ovat monen sadan vuoden takaa, osa varmasti vanhempiakin. Kiitämme miestä ja hiippailemme takaisin hotellille. 

Osa kisaajista lähtee harjoittelemaan vielä maasta ammuntaa ja fiksaamaan rataa, lähden parin tyypin kanssa talleille vielä kuljailemaan. Juttelemme paikallisten ratsastajien kanssa, käyn vielä pussaamassa mustaa kukkasta. Aurinko alkaa laskea ja tuuli navakoitua, on aika lähteä kävelemään takaisin hotellille. Tongin taas hiekkaa kengänkärjelläni mutta en vieläkään löydä kolikoita tai kovin hienoja ruukunpalasia. Ehkä huomenna.



Valmistaudumme illalliselle, ja lähdemme bussikuljetuksella Yazdiin. Perillä meitä odottaa suuri ravintola-hotelli-spa-whatnot- kompleksi jossa on upea puutarha, altaita ja istutuksia. Nautimme herkullisen buffet-illallisen, joka on kasvissyöjän dream come true. Tässä maassa ei ole muuten aivan helppoa olla kasvissyöjä mutta seisovasta pöydästä löytää aina jotain syötäväkseen. Tapaamme tärkeitä ihmisiä ja poseeraamme kuvissa. Vatsa on täynnä. Nyt kyllä uni maittaa.

Torstai. Uni olisi maistunut vielä hetken mutta tauonnut puheensorina tarkoittaa että aamiainen on katettu. Tarvitaan paljon kuumaa mustaa teetä että saan silmät auki. Porukka valmistautuu avajaisseremoniaan, käymme katsomassa paikan joka on hotellin ja radan välissä oleva restauroitu linnoitus sekin, ja sitten satuloimaan hevoset. Musta pieni kukkanen on jo tottunut meihin ja rapsuttelen sitä odotellessa. Katson sen hampaat ja kauhukseni totean että se on ehkä kolmen. Voi lasta… aikaisin on hänkin aloittanut uransa, kun on jo voittanut paikallisia laukkakisoja. Opetan tammaa syömään sokeria kädestä. Helpompi mennä selkään, kun sen jälkeen saa pienen herkun ratsastajalta. Homma toimii, tamma seisoo jo paljon paremmin paikallaan eikä lähde enää suoraan lähtökuopista suuntaan x kuten se teki ekana päivänä. Fiksu pieni tamma. Otetaan kuvia aavikolla, kaikki ovat pukeutuneet parhaimpiinsa. Jäätävän kylmä tuuli puhaltaa aavikolla ja saa vaatteet lepattamaan, silmät ja nenän täyteen hiekkaa. Pitelen kiinni huivistani, joka uhkaa lähteä koko ajan lentoon. Iranissa on hijab-pakko myös ulkomaalaisille, eli huivi on oltava päässä aina julkisilla paikoilla. Tässä aavikkoilmastossa se ei haittaa yhtään, jos se vaan pysyisi päässä. 





Kävelen edeltä sisään paraatipaikalle ja minut istutetaan korealaisen ylimestarin pöytään yhdessä toisen ulkomaalaisen kanssa. Tästä on hyvä paikka ottaa kuvia. Paraatin ja avajaisseremonian aloittaa kamelikulkue, jonka viimeisenä tepsuttaa pieni kameli. Vauva ei pidä hommasta, ja rimpuilee riimunsa köyteen vastaan haraten äitinsä perässä onnistuen rikkomaan kujan muodostavaa aitaa. Hups. Seuraa kaikenlaisia puheita ja vihdoin ratsastajien lippuparaati, jonka avaa kisan isäntä hevosellaan. Jokainen ratsukko ratsastaa linnoituksen läpi lipunkantajan perässä. Osa hevosista on pikkuisen hermostuneita mutta kulkevat pääosin kiltisti halki aplodeeraavan monilukuisen yleisön. Kuulemme sen jälkeen perinteistä kansanmusiikkia, lisää puheita, kuurojen lipunkantajien viittomakielisen tanssin ja lasten runonlausuntaa. Hörpin tuulen paleltamana kuumaa teetä niin paljon että alan jo haaveilla vessasta. Seremonia onkin onneksi jo loppupuolellaan ja pääsemme lounaalle. Majapaikkamme salin valtaa parisataapäinen hitusen kaoottinen vierasjoukko jolle on katettu notkuvat lounaspöydät.




Kilpailu oon määrä alkaa lounaan jälkeen, ja kilpailijat alkavat syötyään valmistautua koitokseen. 

Radan varrelle kerääntyy paljon yleisöä. Maisema on aivan eri näköinen kuin aamulla, jolloin paistoi aurinko. Taivas on tumma ja vuorilta valuu pahaenteisen näköisiä mustia pilviä, vyöryttäen edellään myrskylukemiin nousevia tuulenpuuskia. Aavikolla sataa todella harvoin, eikä nytkään, vaan sade jää vuorille. Sen sijaan tuuli ja hiekka kurittavat yleisöä ja odottelevia ratsukoita. Vihdoin kilpailu alkaa, mutta joutuu keskeytymään tuon tuosta tuulen kaataessa ajanottolaitteita ja aiheuttaessa kaikenlaista häiriötä. Ensimmäisenä luokkana kilpaillaan single shot eli radalla on vain yksi maali, joka on hiukan totuttua kauempana. Rata on haastava etenkin psykologisesti, ja moni ampuukin vähän liian hätäisesti ja siten ohi. Puolisoni musta raketti kiittää radalla melkoista vauhtia ja hän saa hyviä osumia. Kierroksia käydään kaksi, ja ryhmiä on neljä, koska monella hevosella on kaksi ratsastajaa ja lisäksi kisassa on vielä kolme vasenkätistä, jotka kisaavat rataa eri suuntaan. 

Hiekkamyrsky yltyy ensimmäisen ryhmän aikana todella hurjaksi, ja peittää maiseman. Aavikolla näkyy normaalina päivänä helposti yli sadan kilometrin päähän - nyt näkyvyyttä on ehkä parikymmentä metriä. Hiekka tunkeutuu silmiin ja korviin, kamera alkaa pätkiä, yskittää. Kiedon huivia tiukemmin pään ympäri ja suun eteen, aurinkolasit ovat hyvät estämään pahimman hiekan tunkeutumisen piilolasien ja silmän väliin. Tuuli on purevan kylmä ja tunkee läpi kaikkien vaatekerrosten. Huh, nyt ollaan todellakin aavikolla! Kisa ei silti keskeydy vaan urheat soturit kiitävät radalla ja yrittävät osua myrskyssä yksin seisovaan tauluun. Saavat hyviä osumiakin.



Otan kuvia kädet sinisenä, videoiden kuvaaminen on vaikeaa kun kädet tärisevät kylmästä. Voin vaan kuvitella miten vaikeaa kisaajien on nokittaa eli laittaa nuoli jänteelle jäätyneillä sormilla tässä tuulessa… Kisa menee onneksi olosuhteet huomioon ottaen hyvin eikä satu mitään onnettomuuksia. Kaikkien ryhmien jälkeen näyttää siltä että siippani armain on ykköspaikalla single shotin jälkeen! Jipii! 

Kisan jälkeen kaikki säntäävät pölyisinä ja viluisina kuumaan suihkuun ja odottamaan illallista kieli pitkällä. Vatsa kurnii pitkän kylmettyneen päivän jälkeen ja ahdamme kitaamme paksua kuumaa keittoa leivän kanssa ja herkullista munakasta kuin heikkopäät. Keskustelu polveilee värikkäänä mutta alkaa hyytyä - selkeästi alkaa olla jo nukkumaanmenoaika. Seuraavasta päivästä on tulossa taas pitkä ja pölyinen. 



Perjantai. Olin ollut fiksu tyttö edellisenä iltana ja mennyt nukkumaan jo aikaisin, ja kyllä se uni maittoikin. Nousin pirteänä ennen seitsemää, vaikka uni keskeytyi brutaalisti hiukan varhain aamuyöllä - naapurustossa majaileva hirmuisen lihava iso kollikissa avasi oven kun unohdin laittaa sen hakaan ja säikähdin kuollakseni keskellä yötä parkaisten narahtavaa ovea ja kissan heittämää oudon näköistä varjoa seinällä. Hahah. Historiaa havisevilla paikoilla mielikuvitus alkaa laukata helposti. Hiljaisen ja laiskan aamiaisen jälkeen retkue valuu kisapaikalle valmistelemaan hevosia. Tänään keli hellii meitä, tuuli ei ole vielä herännyt ja aurinko paistaa kirkkaasti siniseltä taivaalta. On jopa suorastaan mukavan lämmin ja voin heittää päällimmäisen takin pois. Tänään on vuorossa korealainen double shot, jossa ammutaan ensin viistosti eteenpäin suunnattuun ja sitten viistosti taaksepäin suunnattuun maaliin. Puolisoni ratsu kiitää radalla vielä eilistäkin nopeammin, ja osumat eivät ole ihan niin hyviä kuin eilen jolloin tuli napakymppejä. Taulut ovat korealaisia tauluja, joissa on keskellä tiikerin pää. Siitä saa viisi pistettä, muista osista sitten alenevasti 4-3-2-1 pistettä. Tällä kertaa ei tule tiikereitä. Toisella kierroksella hänet hylätään kun hän muka koski nuolta ennen lähtöporttia, mutta kun katsomme myöhemmin videolta, näin ei ole. Ilman diskausta hän olisi ollut tällä radalla toinen, koska vaikka taulupisteet eivät olleet niin hyvät, hän sai hyvät lisäpisteet vauhdista. Reklamaatio ei tuota tulosta, ei voi mitään.



Heti double shotin jälkeen alkaa serial shot, jossa on viisi taulua melko lyhyin välimatkoin. Yleisö elää mukana ja hurraa kaikille, ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua. Alkupään porukka takoo todella hyvää tulosta ekalla kierroksella, tiikerinpäitä putoilee. Siippani ratsu menee aina vaan kovempaa ja tuntuu melkein yliluonnolliselta että hän pystyy ampumaan tuosta vauhdista jokaiseen tauluun. Sinne ne vaan silti napsuvat, molemmilla kierroksilla, ja hän voittaakin tämän luokan! Jipii! 

Serial shotin päättymisen jälkeen kirmaamme lounaalle, joka on katettu läheiseen telttaan. Riisiä ja soosia ja leipää, kyllä olikin jo nälkä ja jano. Yleisö käy ottamassa meistä kuvia ja höpöttämässä, tarjoilevat omia eväitään ja ovat kovasti mukavia. Matkailjjalta kysytään aina kolme kysymystä: mistä maasta olet, oletko naimisissa ja onko sinulla lapsia. Ehkä vielä bonuksena neljäs: kuinka vanha olet? Kun olin vielä sinkku, vastauksen seuraukset olivat välillä hiukan kiusallisia ja vastasinkin yleensä että olen naimisissa ja minulla on kolme lasta - vältyin surunvalitteluilta ja sopivan puolison etsinnän ehdotuksilta. Hah.




Seuraavaksi on alkamassa qabaq: 8-9 metrin korkeudessa oleva metallinen lautasen 
mallinen lätkä johon ammutaan suoraan ylös. Kierroksia käydään vain yksi. Löydän istumapaikan ihan qabaqin vierestä johon parkkeeraan ottamaan kuvia. Vieressä istuu sama tyttö joka kävi jututtamassa kisaajia lounaan aikana, ja hän esittelee innoissaan minulle perheensä ja sukunsa pikkuserkkuja myöten. He ovat tulleet katsomaan kisoja Yazdista monen muun lailla, ja ovat kovin mukavia. Hänen äitinsä tarjoaa pieniä makeita omenoita, teetä termospullosta ja tosi hyviä kuivattuja hedelmiä. Valkoinen viikuna on suosikkini. Käytän koko farsin sanavarastoni lyhyeen kohteliaaseen keskusteluun. Kisa alkaa. Myös tuuli alkaa viritä uudestaan unestaan ja pureutuu kylmästi vaatteiden läpi. Jännitän niin paljon kisaajien puolesta että kylmä ei nyt haittaa.



Kaikista kisaajista vain 3 osuu maaliin, yksi heistä on siippani oppilas ja hyvä ystävämme bulgariasta. Hurraamme hänelle kovasti. 

Illallista odotellessa meille tarjoillaan makeita paikallisia appelsiineja ja pieniä kurkkuja välipalaksi. En ole syönyt koko viikkona karkkia, suklaata tai mitään muutakaan makeaa lukuunottamatta pieniä määriä hunajaa ja porkkanahilloa, mutta housujen nappi kiristää yhtä lailla koska ruoka on paljolti riisiä ja leipää joka näyttää hiukan pöhöttävän vyötäröäni. En ole silti huolissani, niin kauan kuin nappi menee silti edelleen kiinni. En tiedä johtuuko se ilmastosta vai historiallisesta atmosfääristä vai mistä, mutta minulla on ollut täällä kova nälkä ja voisin syödä paljon, myös uni maistuu varsin hyvin ja unet ovat aika kummallisia ja ajatuksia herättäviä. 



Lauantai. Herään puolisoni pusuun ja toivotukseen hyvästä nimipäivästä. On Pyhän Katariinan päivä. Toivottavasti se antaisi onnea myös puolisolleni finaalipäivän suoritukseen. Vuorossa on persialainen rata jossa on jousiammuntaa ja miekka/keihäshommia. 

Persialaisella radalla on frontshot, jonka voi ampua jo aika kaukaa, ja välittömästi perään backshot, sekä jonkin matkan päässä vielä sivushotti. Ensimmäinen ja toinen maali on kiinni toisissaan, ja nopealla hevosella on melko vaikeaa ampua kaikki kolme. Jos ei osu ekalla kierroksella mihinkään, ei saa jatkaa toiselle kierrokselle. Porukka aloittaa vahvasti mutta sitten kukaan ei osu mihinkään pitkään aikaan - ei edes siippani, jonka ratsu kiitää sadan metrin radan seitsemään sekuntiin. Kaikki nuolet menevät täpärästi ohitse oikealta. Nyt potuttaa. Lopulta melko harva onnistuu osumaan tauluihin, rata on selvästikin tosi vaikea. Yritän ottaa kuvia kaikista mutta aina joku tulee koputtamaan olalle ja haluaa selfieitä. Ihmiset ovat tosi mukavia mutta suomalainen on välillä hiukan hapenpuutteessa. Aurinko paistaa mutta kylmä tuuli valuu alas vuorilta, ja käärin huivia tiukemmin päähäni. Tee maistuisi, mutta vessa on kaukana.

Kisa jatkuu saman tien keihäs ja miekka- osuudella, jossa pitää ensin saalistaa viisi rengasta telineestä miekkaan ja sitten vaihtaa miekka keihääseen ja napata maasta pieni 6 cm x 20 cm maalipala keihäänkärkeen. Myös aika ratkaisee tässäkin. Rata on vaikea nopealla hevosella, osa hevosista on enempi laukkaratsuja kuin ratsuja-ratsuja, mutta kaikki yrittävät parhaansa. Puolisoni ratsastaa viimeisessä ryhmässä koska hän on oikeasti vasenkätinen vaikka ampuu oikeakätisten puolelta; hän käyttää miekkaa vasemmalla kädellä. Musta raketti ei ole ihan samaa mieltä suunnasta ja vauhdista mutta hän onnistuu koukkaamaan renkaat ja maalin harjoittelukierroksella mutta ei enää sitten kisakierroksella eikä saa jatkaa toiselle kierrokselle. Plääh. Ei ollut hänen päivä. Eikä kyllä eilenkään. No ei voi mitään.



Jatkamme takaisin hotellille pölyisinä ja nälkäisinä, ja saammekin pian lounasta. Sen jälkeen on palkintojenjakoseremonia. Majatalomme aula on piukallaan yleisöä. Paikalliseen tapaan saamme ensin kuulla mahtipontisia puheita ja kansanmusiikkia melko pitkälti ja polveilevasti ennen kuin pääsemme asiaan. Jokaisesta osakokeesta jaetaan erikseen mitalit. Siippani armain voitti sekä single shotin että serial shotin, ja olisi ollut hopealla double shotissa jos häntä ei olisi diskattu toisella kierroksella. Kalkuloin nopsaan että hän olisi ollut pronssilla kokonaiskisassa jos ei olisi käynyt näin mutta minkäs teet. Tänään ei ollut hänen vuoronsa. Kokonaiskisan voitto menee puolalaiselle Anna Sokolskalle joka on eittämättä maailman paras naispuolinen ratsastusjousiampuja, kakkospalkinto komeasti suomalaiselle Anna Minkkiselle joka treenaa täällä Iranissa, ja kolmospalkinto unkarilaiselle Christoph Nemethylle. Onpa hienoa kuulla maammelaulu myös tässä lajissa! Kyyneleet tulevat väkisin silmiini, kun otan kuvia ja videoita palkintojenjaosta. Hienoa, vaikka Suomessa on paljon kökköjä juttuja, rakastan kotimaatani ja yritän aina edustaa sitä mahdollisimman hyvin ulkomailla matkatessani. 





Palkintojenjaon jälkeen saamme jotain palkintoja vielä paikallisilta ja poseeramme loputtomissa selfieissä, katsomme läppäriltä ottamiani kuvia ja surffailemme niillä harvoilla nettisivuilla johon Isoveli meidät täällä päästää. Kohta on illallisen ja laukkujen pakkaamisen aika. Illallinen onkin tällä kertaa aavikolla nuotion ääressä, jossa grillaamme kebabia. On pakko kyyristyä nuotion äärelle, vaikka savu ja kuumuus alkaa tuntua siltä että piilolasit kärvähtävät silmiin kiinni, koska aavikolta puhaltava tuuli on todella jäätävä ja tunkeutuu läpi kaikkien pynttäämieni vaatekerrosten saaden hampaat kalisemaan. Taivas on kirkas ja tähdet tuikkivat kirkkaana, Pohjantähti erityisesti. Laulamme vuorollamme kaikenlaisia kansanlauluja ja kerromme ennemmän ja vähemmän huonoja vitsejä. Kun nuotio alkaa olla palanut loppuun, on aika siirtyä sisätiloihin lämpimän peiton alle tsekkaamaan mitä Nukkumatilla on yöllä mielessä. 



Sunnuntaiaamu sarastaa kylmänä mutta aurinkoisena, ja matkaajat pakkaavat laukkujaan. Lähdemme bussilla Yazdiin, jossa pääsemme tutustumaan historiallisen kaupungin kuhinaan. Ensimmäinen etappi on Zarathustralainen temppeli Yazd Atash Behram joka tunnetaan myös nimellä Atashkadeh-e Yazd, jonka tuli on palanut vuodesta 470 jKr yhtäjaksoisesti. Olen nähnyt muutaman erikoisen unen aiheeseen liittyen ja palan halusta saada nähdä tämän tulen. Jalat tutisten astelen sisälle temppeliin, mutta tunne ei olekaan kovin vahva. Tämä temppeli on uusi, rakennettu 1930-luvulla. Unieni paikka on paljon vaatimattomampi, tuskin savimajaa kummempi rakennelma jossa ryhmä ihmisiä lukee mantraa tulen ympärillä. On pakko googlettaa; alkuperäisen tulen sytytti Sassania-periodin aikaan Shaahi vuonna 470 Pars Karyan tulitemppeliin. Tämä sijaitsi eteläisen Parsin alueella Larestanissa. Sieltä tuli siirrettiin Aqdaan, jossa se paloi seuraavat 700 vuotta. Vuonna 1173 tuli siirrettiin läheisen Ardakanin kaupungin Nahid-e Parsin temppeliin jossa se paloi kunnes kolme sataa vuotta, taas tuli aika muuttaa - tällä kertaa ylipapin taloon Yazdista josta se siirrettiin lopulta uuteen temppeliin 1934. 
Vaikka ei nyt tulekaan maagisia värinöitä, paikka on joka tapauksessa hieno.




Siirrymme sujuvasti shoppailun pariin, onneksi tulin tänne puolityhjällä laukulla. Puikkelehdimme pieniä kujia, sokkeloisia basaareja ja äänekkäitä toreja. Maistelemme sahramilla ja sitruunalla maustettuja pistaaseja, valkoisia viikunoita, kuivattuja mulperinmarjoja ja muita erilaisia paikallisia herkkuja. Ostan joululahjoja ja tuliaisia, sekä itselleni hienon käsintehdyn nahkaisen laukun ja pari metriä kangasta. Okei, viisi metriä. Mietin miten ihmeessä saan pakattua kaiken laukkuuni. Käymme välillä tankkaamassa voimia pienessä kahvilassa, jonka katolta aukeaa huikea näköala. Käymme myös vanhassa upeassa moskeijassa, jonka sinisävyiset tiililaatat hohtavat maagisena auringolaskun lämpimässä valossa.



Shoppailu jatkuu kunnes on aika siirtyä bussiin ja Yazdin rautatieasemalle. Kolme meistä jatkaa nyt matkaa yöjunalla Teheraniin lentokentälle ja osa matkustaa sitten vasta huomenna aamulla. Jäähyväiset ovat pitkät ja lämpimät. Näistä ihmisistä on tullut vuosien varrella rakkaita ystäviä ja kuin siskoja ja veljiä. Onneksi näemme taas pian jossain. 

Juna on hidas ja täynnä. Makuuvaunussa on kaksi kolmikerroksista sänkyä, meitä on siis yhteensä kuusi. Minun ja puolisoni lisäksi neljä paikallista matkaajaa. Ihanaa päästä oikaisemaan itsensä pitkälleen, mutta hytissä on tuskaisen kuuma. Avaan vähän ovea käytävälle, mutta se ei juuri auta. On pakko pitää hijabia kun hytissä on paikallisia miehiä, pää hikoaa huivin alla ja tekee mieli ottaa pitkähihainen pois ja olla t-paidassa mutta se ei ole nyt mahdollista. Nukun hikisestä olosta huolimatta muutaman silmäyksen, kunnes saavumme neljältä aamulla Teheranin rautatieasemalle ja nappaamme taksin lentokentälle. Matka kotiin voi alkaa, kiitos ja nähdään taas!


Katariina Cozmei

Lisää KUVIA