Olen pyöritellyt useampaa ratsastusteknistä aihetta mielessäni, josta olisin voinut kirjoittaa. Kuitenkin tuli huvittavasti hieman tyhjäkin fiilis siitä, että joku jossain on jo sanonut kaiken, kaikki on tehty, kaikki on sanottu, kaikki on keksitty, kaikki on jo kirjoitettu. Jossain, joskus. Ei ole mitään viisastenkiveä, jolla ihmisten ja hevosten parisuhdeongelmat ratkeaisivat. Ei ole mitään kikkakolmosta, jolla hevosen saa tekemään niinkuin ratsastaja haluaa, aina ja joka kerta. Ei ole oikein mitään muuta keinoa murtaa vanhoja myyttejä ja puhua eläinten (ja ihmisten) puolesta, kuin jakaa informaatiota syyllistämättä ja tuomitsematta. Ei ole trendikästä olla ymmärtäväinen ja kiltti. On paljon raflaavampaa lietsoa tulta, olla äärimmäinen. Hevosten kanssa se sopii vähän huonosti yhteen.
Sanotaan, että hevonen ei osaa enempää kuin sille on opetettu. Mutta ei ihminenkään! Harva ihminen on tahallaan ilkeä tai huono hevoselleen. Suuri osa arveluttavista valinnoista johtuu tietämättömyydestä. Ei tiedetä mitä hevonen syö, ei tiedetä onko se terve, ei tiedetä miten hevonen luontaisesti käyttäytyy. Ei tiedetä mitkä ovat hevosen luontaiset tarpeet, tai mitä termi "hevosen hyvivointi" pitää sisällään sen hevosen näkökulmasta. Uskotaan vanhoja tarinoita ja uskomuksia, vaikka eläinlääke- ja käyttäytymistiede ovat osoittaneet monta niistä vääriksi jo moneen kertaan. Tietoa on saatavilla valtava määrä, mutta sen määrä voi myös tuntua hämmentävältä, etenkin kun monet hevosalan vaikuttajat esittävät usein ihan toisenlaista informaatiota tieteen tuloksista poiketen. Sen sijaan että meillä olisi hirmuinen määrä erilaisia metodeja ja oppisuuntia, joista ratsastajan pää menee vain pyörälle, voisikin joskus pohtia hevosasioita puhtaasti biologian, fysiologian ja etologian kantilta ja unohtaa gurut ja oppisuunnat. Ihan maalaisjärkikin on hyvä apuri. Miltä hevonen tuntuu? Miltä hevoseSTA tuntuu? Miltä itsestä tuntuu? Meneekö homma parempaan, vai huonompaan? Ja kysyä itseltään, onko tämä sittenkään näin miten olen tottunut tekemään, vai olisiko tässä kuitenkin jotain muutakin vielä lisäksi? Kirjoitin taannoin pienen kirjoituksen aiheesta
Mythbusters, jossa kävin läpi muutamia yleisimpiä ratsastusmyyttejä. En väitä että olen oikeassa, mutta jos ne herättivät lukijassa omaa ajattelua ja kyseenalaistamista, hyvä juttu!
Tiedon määrän, suodattamisen ja prosessoinnin ohella suurimpia ongelmia ovat mielestäni ne teemat, jotka liittyvät ilmapiiriin. Ei pelkästään hevosalan ilmapiiriin joka on tunnetusti melko haastava(...) mutta myös yleiseen yhteiskunnalliseen tunnelmaan. Me ihmiset näytämme rakastavan vastakkainasettelua, syyllisten hakemista ja vastuunpakoilua. On helpompaa olla itsekäs, ilkeä ja tavoitella omaa etua, kuin olla avoimen ystävällinen muita kohtaan. Yhteiskunta palkitsee niistä piirteistä, jotka ovat kuitenkin aika ikäviä muita ihmisiä ja etenkin niitä eläimiä kohtaan, joiden kanssa me jaamme arkemme. Ihmiset voivat tiettyyn rajaan asti valita ympärillään olevat ihmiset, mutta domestikoituneelta kotieläimeltä tämä mahdollisuus on luonnollisestikin poistettu. Eläimen ei auta kuin yrittää kestää ihmisten ilkeilyjä ja egon pullisteluja.
Ystävällisyys ei näytä olevan millään tavalla trendikästä sosiaalisessa järjestelmässämme. Hesarissa oli vastoittain
hyvä artikkeli aiheesta. Kirsi Piha kirjoittaa artikkelissa:
"Nice girls don't get the corner office", eli ei siis ole asiaa kulmahuoneeseen kilttinä. Kiltteys voi suorastaan "sabotoida" naisen uran. Samaan aikaan toisaalla miehet Daniel Golemanin hengessä kirjoittavat tunneälystä, siitä kuinka tärkeää itse asiassa olisi kuunnella, olla kiltti. Jari Sarasvuo saarnaa kirkossa armosta, kiltteydestä. Malcolm Gladwell kehottaa luottamaan intuitioon.
Ja jokainen nainen, joka puhuu näistä asioista on hurahtanut ja liian kiltti.
Eikö se ole jollain tavalla hassua, että kun ehkä tarvitsisimme kiltteyden leviämistä enemmän kuin koskaan, me kitkemmekin sitä pois? Että kiltteydestä on tullut suorastaan piirre, jota pitää välttää."
Ongelma kiteytyy näissä lauseissa mielestäni hyvin. Samaan aikaan kun kärsimme valtavasta empatiavajeesta ja egosentrisyydestä, kiltteydestä ja ystävällisyydestä on tullut epätoivottu luonteenpiirre. Haluaako silti kukaan työkaverikseen, ystäväkseen tai puolisokseen ihmisen joka EI ole yhtään tippaa kiltti ja ystävällinen? Tuskin. Mitä veikkaatte, haluaako hevonenkaan olla tekemisissä ihmisen kanssa, josta ei löydy pätkääkään kiltteyttä, ystävällisyyttä ja empatiaa, tai sitä löytyy korkeintaan vain niissä tilanteissa, joissa ihmisellä on jokin taka-ajatus ja kiltteys onkin itseasiassa vain manipulointikeino saada hevoselta sillä hetkellä haluamansa.
Miksi kiltteys ja ystävällisyys ovat niin vaikeita asioita? Kiltit ihmiset tulevat leimatuiksi kukkahatuiksi, lässytädeiksi, tomppeleiksi. Kilttejä ihmisiä pidetään usein jopa tyhminä. Kiltteyttä pidetään samana asiana, kuin sitä ettei osaa laittaa minkäänlaisia rajoja itselleen tai muille. Vaikka eihän se toki automaattisesti niin ole. Kiltteys ja ystävällisyys on yksi juttu ja rajojen laittaminen ja itsensä arvostaminen toinen juttu. Aika usein ne ihmiset, jotka ovat sinut itsensä kanssa ja jotka arvostavat itseään, osaavat olla kilttejä muillekin.
On paljon helpompaa säntäillä kyynärpäät edellä, ja tuomita eri tavalla ajattelevat ja erilaisia valintoja tekeävät kanssaihmisemme. Milloin syytellään omasta ahdingosta mamuja, milloin hallitusta, milloin säätä, milloin työnantajaa. Omaa vastuuta ei tietenkään voi ottaa mistään, vaan aina on jonkun muun vika, jonkun muun syy, jonkun muun aiheuttama tilanne. Suomi on täynnä syyntakeettomia uhreja. Tämä ei toki tarkoita että kaikki olisi aina omissa käsissä, mutta marttyyrimainen tuleen makaamaan jääminen nyt vaan ei ole kovin hedelmällistä.
Hevospiireissä syyllistä haetaan myös kiivaasti itsen ulkopuolelta, ja pyritään manipuloimaan muut samalla "puolelle" syyllistämällä ja pelaamalla ihmisten hyväksytyksitulemisen tarpeella. Nyt hevospiireissä on valloillaan erityisen tunteellinen debatti pihatto vs talli, kengät vs ei kenkiä, kuolaimet vs ei kuolaimia, vapaa heinä vs rajoitettu, kilpaurheilu vs hevoslähtöinen harrastelu jne. Olen tästä kirjoittanutkin jo useamman kerran, ja tämä kahtiajako tuntuu vain syvenevän. Kurja ilmiö kertakaikkiaan! Tehokkaimpina aseina tässä kahtiajaossa tuntuvat olevan tämä syyllistäminen ja ilkeily. Eläinrääkkääjät vs kukkahatut. Tilanne ei tietenkään ole oikeasti näin mustavalkoinen, ja itse olen taipuvainen ajattelemaan että hevosen kengitys-, varuste-, talli-, käyttö- jne tarpeet lähtevät siitä hevosyksilöstä, eikä näihin ole mitään oikeita ja vääriä vastauksia. Jokainen tekee varmasti parhaansa niillä resursseilla, mitä hänellä on käytössään.
Kuplasta tai norsunluutornista on helppo huudella. Tosielämässä ei ole kovinkaan usein ideaalitilanteita, vaan jokaiselta löytyy aina jotain petrattavaa - ellei muusta niin omasta olemisestaan ja kasvustaan tasapainoiseksi aikuiseksi ;-)
Olen itse tehnyt nyt jo pitkään empiirisiä kokeita ystävällisyyden kanssa. Mitä jos olisi ystävällisempi arjessa, kautta linjan? Kaupassa, asioilla käydessään, kadulla, bussissa, rappukäytävässä, puhelimessa, myös ärsyttävän puhelinmyyjän kanssa? Ihmiset suhtautuvat eri tavoin "odottamattomaan ystävällisyyteen". Kannattaa kokeilla. Voitte yllättyä.
Kokeet kannattaa ulottaa tallille saakka. Ole ystävällinen tallikavereillesi. Myös niille, joista et ehkä pidä. Muista että ihmiset voivat muuttua. Ole ystävällinen sillekin, jonka kanssa olet joskus ollut riidoissa. Tervehdi. Hymyile. Auta tarvittaessa. Ota apua vastaan (sekin on osa ystävällisyyttä!). Ole kohtelias. Pidä silti omat rajasi, äläkä anna muiden kävellä ylitsesi. Tämänkin voi tehdä ystävällisesti. Ystävällisyys ja napakkuus ei sulje toisiaan pois millään tavalla. Hevonen on siitä hyvä esimerkki. Se, että olet hevosellesi ystävällinen ei tarkoita sitä, etteikö teillä olisi rajoja ja sääntöjä. Päin vastoin! Mitä selvemmät pelisäännöt teillä on, sitä helpompi hevosen on olla sinulle ystävällinen, ja sinun hevosellesi. Pelisäännöt ei tarkoita sitä, että rajat asetetaan väkivaltaa käyttämällä, vaan opettamalla hevoselle, mitä siltä edellytetään. Mitä reilummat pelisäännöt ovat, sitä enemmän ne jättävät myös tilaa leikkimiselle, hauskanpidolle ja silloin niitä rajoja voi vähän venyttääkin. Ystävällisesti. Puolin ja toisin.
Näin joulun alla sanotaan lapsille, "olkaa kiltisti, tontut vahtii!", jolla on tarkoitus motivoida (=kiristää...) lapsukaisia toimimaan vanhempien haluamalla tavalla. Mutta tarvitaanko aikuisten ihmisten kiltteyteen kiristystä ja motivointia, vai voisiko se motivaatio toimia ystävällisesti lähteä ihan meistä itsestämme?
:)
-Katariina Albrecht
Kuva: Johanna Mäkynen
