Equus Caballus Monimutkaistus

Käsi ylös, kuinka moni on ollut joskus informaatioähkyssä hevosten suhteen? Elämme valtavassa informaatitulvassa, jossa jokaisen on helppo hankkia tutkittua tietoa, toisten kokemuksiin perustuvia tekstejä ja vaihtaa mielipiteitä. Informaatiotulva on kuin kaksiteräinen miekka - tieto myös lisää tuskaa, etenkin kun kaiken tiedon seasta voi olla vaikeaa suodattaa urbaanilegendat tosiasioista, ja tosiasioistakin ne seikat, jotka sopivat itselleen toteutettaviksi. Kaikilla meillä on käytössämme rajallinen määrä resursseja (aikaa, rahaa, konkreettisia keinoja ja taitoja) joiden asettamat reunaehdot meidän on hyväksyttävä.
Oikeasta ratsastuksesta ja hevosenpidosta on yhtä monta mielipidettä kuin lausujaakin. Katsokaas kuin mielipide on vähän kuin pyllyreikä - meillä kaikilla on sellainen. "Mitä ratsastus on?" -kysymykseen voi saada moninaisia vastauksia erilaisilta ammattilaisilta ja harrastajilta. Jollekin se on taidetta, jollekin urheilua, jollekin oma henkireikä, jollekin terapiaa, jollekin kilpailuvietin kanavoimista, jollekin keidashetki disneymaailmassa, jollekin sielujen kohtaamista, jollekin hoivavietin purkamista, jollekin teknistä taitoharjoittelua, jollekin tasapainopisteen siirtämistä kohti kohtaa x, jollekin rintakehän nostamista eikä mitään muuta, jollekin alaleuan rentouttamista kunnes kieli putoaa, jollekin keino päästä konkreettisesti pisteestä a pisteeseen b, jollekin omaa fysioterapiaa, jollekin hevosen fysioterapiaa, jollekin keino osoittaa omaa statustaan, jollekin keino kokeilla omia rajojaan, jollekin sosiaalinen tapahtuma, jollekin keino päteä, jollekin keino pitää yllä omaa kuntoa, jollekin mielenkiintoinen matka omaan sisimpään, jollekin rahaa syövä konkurssin aiheuttava alati paskova karvakasa ja avioeron ykkössyy. Juu sii, ratsastuksesta on moneksi.

Kyselin muutamalta ei-hevosihmis tutultani (heitäkin on! :D), miten he näkevät ratsastuksen ja hevosen kanssa tapahtuvan vuorovaikutuksen. Yleisin vastas oli tätä tyyppiä; "ratsastuksessa ihminen yrittää saada puolitonnisen elukan tekemään niinkuin ihminen tahtoo istumalla sen päällä ja tekemällä erilaisia hölmöltä vaikuttavia kuvioita ja hypyyttämällä sitä esteiden yli". Tai, "ihminen käyttää hevosta yrittäen aiheuttaa sille samalla mahdollisimman vähän kipua ja harmia". Aika raadollisia vastauksia, ja aika totta! Jos joku väittää, että hevosta ei laisinkaan "käytetä" vaan sitä vain kuunnellaan yksisarvisten pierujen muodostamien sonaattien tahtiin, ei elä kyllä ihan tässä maailmassa, tai ainakaan tosiaan tee mitään niillä hevosillaan. Hevosella ratsastamisen tai ajamisen moraalinen ja eettinen oikeutus olisi kokonaan toisen bloggauksen aihe, johon en nyt aio sukeltaa sen tarkemmin eikä se ole nyt minulla edes päällimmäisenä mielessäni (OE ja muut eläinsuojelujärjestöt halutessaan pohtikoot sitä), vaan haluaisin pohtia sitä miten tästä kaikesta on tehty niin kamalan vaikeaa ja monimutkaista.

Hevonen on lopulta aika yksinkertainen eläin. Se syö korsirehua pitkin päivää, haluaa liikkua mielellään vapaana ja porukassa, se on laumaeläin, se tykkää kavereista, sillä pitää olla raikasta juomavettä, ja paikka missä se saa turvallisesti levätä. Sen terveydentilaa pitää seurata ja hoitaa, kaviot fiksata, hampaat raspata, antaa loishäädöt ja katsoa että sillä on jotain mielekästä puuhaa ellei laumaelämä isossa tarhassa järjesty. Hevonen on sopuisa elukka, joka välttää konflikteja ja yrittää ymmärtää meitä hulluja kädellisiä. Hevonen EI tarvitse luonnon puolesta estehyppelyä, kouluratsastusta, ravikisoja, pinteleitä, glitterotsapantaa, tai pinkkiä talikkoa. Mutta ne ovat toki kivoja juttuja eikä sinällään mitenkään väärin. Emmehän mekään tarvitse juuri mitään, mutta en minä ainakaan aio luopua suklaasta ja kirjoista. Kirjoitin pari vuotta sitten bloggauksen aiheesta Hevonen on luotu liikkumaan, jonka voi halutessaan lukaista liittyen tähän samaan aiheeseen. Hevonen on toki luotu liikkumaan, mutta ei pienellä ratsastuskentällä kylkimyyryä pää ryntäissä, samassa staattisessa asennossa kilometrikaupalla. Ei sillä että se nyt olisi hevoselle järjetöntä tuskaa aiheuttavaa toimintaa, mutta ei välttämättä nyt aivan tarpeellista eikä varsinakaan mielekästäkään.

Mistä ratsastuksessa on oikeasti kyse? Ehkäpä ei-ratsastavat tuttuni olivat oikeassa. Istutaan hevosen päällä ja yritetään saada se tekemään niinkuin ihminen haluaa, näin pähkinänkuoressa. Nykyratsastaja kun vaan haluaa paljon kaikenlaista - siitä ne ongelmat syntyvätkin. Joku haluaa hypätä kerrostalon kokoisia esteitä, joku pyörittää 8 metrin laukkavolttia, joku tehdä sarjavaihtoja. Joku haluaa mennä maastossa täyttä kiitolaukkaa, joku ei halua mennä muuta kuin käyntiä ja panikoi jos hevonen tarjoaa jotain muuta. Hevosen pitäisi oppia ja arvailla mitä kukin kulloisellakin hetkellä haluaa. Hevonen on yksinkertainen - ihminen on sen sijaan suurine kehittyneine kongitiivisine aivoineen varsinainen epeli. Pläräämme aikajanaa edes takaisin ja pohdimme entäs-jospa-mitäjos-niin-mutta-kuitenkin kuvioita loputtomiin, emmekä millään pysy nykyhetkessä. Hyvin usein suurin tragedia syntyy siitä, ettemme itsekään tiedä mitä haluamme, puhumattakaan että tietäisimme mitä haluamme hevosen selässä, juuri nyt! :) Jos jopa tiedämme mitä haluamme, usein meillä ei ole keinoja sen toteuttamiseksi, koska toiveemme ovat abstrakteja.
"Haluaisin että hevonen olisi pehmeämpi". Pehmeämpi mistä? Suusta? Niskasta? Selästä? Takajaloista? Korvienvälistä?
"Haluaisin että hevonen olisi reaktiivisempi". Eli vastaisi nopeammin apuihin, mihin apuihin, oletko varma? :D Haluatko samalla muutakin reaktiivisuutta, vai pelkästään nopeutta vaikkapa jalalle?

Selvitä ensin, mitä oikeasti haluat. Sen jälkeen voit selvittää, miten siihen voisi päästä, ja onko se realistista. Harvasta vuononhevosesta tulee GP hyppääjää. Fysiikan lakeja pitää kuitenkin kunnoittaa. On vaikea uskotella hevoselle asiaa, jonka haluamisesta ei ole itsekään ollenkaan varma.

Ratsastus on loppujen lopuksi suhteellisen simppeliä, perustasolla. Kaksi nisäkäslajia ovat päällekkäin, fysiikan lakien ja biologian armoilla. Kummankin pitäisi periaatteessa huolehtia omasta tasapainostaan; hevosen siitä ettei se kaadu rähmälleen, ja ratsastan siitä että se olisi mahdollisimman mukava kannettava. Jokainen ratsastava henkilö ymmärtää, että ikävästi toisella puolella retkottavaa reppua on ikävä kantaa; jos penaalin reuna törröttää selkään sitä haluaa väistää, tai jos olkaimet ovat eri tasossa, tulee kohta selkä ja hartiat kipeiksi. Repun sisältö ei ole tässä kohtaa kovin olennainen, vaan se autenttinen tunne, miltä tuntuu kantaa epätasapainossa retkottavaa reppua. Painavakin reppu menee, jos se on hyvin tasapainotettu ja kantajan keho on tottunut kantamaan isompia taakkoja.

Repussa on se hyvä puoli ihmiseen verrattuna, että reppu on aika yllätyksetön. Se ei yhtäkkiä ala heilumaan toiselle puolelle, tai spontaanisti potkaise kylkiin tai nykäise päästä. Hevosen osa on siis inhorealistisesti ajateltuna aika karu - sen lisäksi että me ihmisreput roikumme selässä hyvin usein aika epätasapainossa, me vielä yllätämme kantajamme ikävästi omaa turhautumistamme tai osaamattomuuttamme. Hyvä uutinen on se, että ei se hevonen ole oikeasti mikään hutera Ming-dynastian aikainen maljakko, vaan kyllä ne kestävät meidän mokia ja säätämistä aika pitkälle. Muistelkaapa vain omaa lapsuuttanne ja nuoruuttanne, mitä niiden hevosten kanssa tuli puuhasteltua! Silti ne jäivät henkiin, ja hevosilla on toki keinoja puolustautua ihmisen mielivaltaa vastaan.

Harhaluulo sen sijaan on se, että "ei huonosti voiva tai pakotettu hevonen suorita". Tätä kuulee usein. Miettikääs nyt uudemman kerran. Hevonen on saaliseläimenä aktiivisesti konflikteja välttelevä elukka, joka ei ole millään tavalla tollo. Hevoset oppivat aika nopeasti, että nyt kannattaa vaan yrittää kestää ja suoriutua, ettei tule pahemmin turpaan tai henkistä ahdistusta. Estehevosta ei voi pakottaa hyppäämään 160-ratoja, eikä ravuri suorita kovin pitkään pakotettuna, mutta esimerkiksi kouluratsastusta voi harrastaa jopa aivan huipputasolla todella epäurheilijamaisin keinoin. Hevosen voi todella pakottaa piaffiin, tai heittämään komeasti jalkaa lisätyssä ravissa. Ei se ole edes kauhean vaikeaa. Ikävää on, että pakotetuilla liikkeillä pärjää jopa aivan kirkkaimmalla huipputasolla. Vika ei ole yksin kilparatsastajissa, vaan tuomareissa, sponsoreissa ja koko koneistossa. Ehkä tämä vielä jonain päivänä muuttuu? No, se ei ollut tämän ajatelman aihe, mutta toki liippaa läheltä.

Jos palataan vielä hiukan siihen reppuun, jonka pitäisi olla helposti kannettava. Tämä onkin sellainen high-tech reppu, joka antaa ohjeita kantajalleen. Vähän kuin älykäs navigaattori. "Käänny oikealle". "Pysähdy". Jos navigaattori huutaa yhtäkkiä täysin yllättäen "KÄÄÄNNY VTU TOLLO NYT HETI OIKEALLE"; joko säikähdätte tai suututte. Yleensä sekä että. Navigaattori voi olla kohteliaan neutraali. Toki jos ohjeet eivät mene perille, voi tarkistaa onko navigaattorin kieli kääntynyt vahingossa swahiliksi (olettaen että neuvottava ei osaa ko kieltä) tai onko äänenvoimakkuus sopivalla tasolla. Joskus navigaattorikin erehtyy! Se voi ehdottaa keskellä metsätietä umpipusikossa oikealle kääntymistä. Niin ei voi silloin tehdä, vaan navigaattorin pitää etsiä joku toinen reitti määränpäähän.

Pääsitte varmaan kärryille, mitä tarkoitan? Asenne on tärkeä. Perusratsastusavut ovat aika yksinkertaisia. Kaasu, jarru, ratti. Näitäkin voi toki olla montaa erilaista, mutta mekanismi on sama. Merkit opetetaan hevoselle käyttäen yleensä positiivista tai negatiivista vahvistetta, aika usein molempiakin. Vrt, pohje koskettaa, hevonen lähtee liikkeelle, ratsastajan pohje irtoaa ja ratsastaja rapsuttaa kaulaa. Nuorella aika normaali toimintatapa eikö. (Newsflash: et voi kouluttaa hevostasi tai edes olla sen kanssa käyttämättä jollain tasolla operantin oppimisen nelikenttää, vaikka se "operantti" onkin muotisana ja muotioksetus. Hevonen oppii koko ajan, halusit tai et. Naksutus tai namipalat eivät liity tähän välttämättä yhtään mitenkään.)
Muu ratsastus onkin sitten enemmän hevosen jumppaa kohti parempaa tasapainoa tai vain yksinkertaisesti ratsastajan ja/tai hevosen huvittelua. Aika usein ratsastajan huvittelua. Mutta yhtä usein myös ratsastajan kurjuutta! Meillä on täällä Suomessa jännä slaavilais-luterilainen kärsimyksen ihainnointikulttuuri aina vaan. Kärsi kärsi, kirkkaimman kruunun saat. Valmennustunti oli onnistunut, jos sen jälkeen persuksista oli lähtenyt nahka ja veri maistui suussa, jos ylipäätään kumpikaan osapuoli ratsukosta oli enää tolpillaan. Ratsastus on kuitenkin parhaimmillaan kuin yhteinen tanssi, jossa molemmat yksittäiset eläinlajit sulautuvat kuin yhdeksi, kentauriksi, ratsastajan pää ja hevosen jalat. Käsi sydämelle kuinka moni enää edes haaveilee kentaurihetkistä vai vaan tyytyy siihen, että se otus asettuu ja taipuu edes hiukan molempiin suuntiin ja menee tänään molemmat laukat eikä kaahaa loppuraveissa? :D se on ihan ookoo! Kentaurihetki voi tulla loppukäynneissä. Kolmeksi sekunniksi. Tai maastossa, kun hevonen pysähtyy katsomaan rauhallisesti ja kiinnostuneesti laiduntavia peuroja, ja tunnet sen jalat ominasi. Tai kun ajattelet laukannostoa ja hevosesi jo nostaakin sen. Älä lopeta haaveilemista! Ne pienet sekunnit kantavat pitkään...

Meistä hevostelevista moni on ratsastuksessaan siinä pisteessä, että PÄÄ on se juttu. Jos se ei ole alhaalla, mistään ei tule mitään. Kaikki kiteytyy päähän; saako olla kuolaimen alla/päällä/ saako olla edes koko kuolainta/ saako olla tuntumaa ja montako maitopurkkia/ mikä se tuntuma edes on/ saako niistä ohjista pitää kiinni laisinkaan/ saako niistä päästää laisinkaan, ainakaan ulko-ohjasta/ mitä sitten tapahtuu jos hevonen avaa suun/ mitä sitten jos se vielä nostaa pään?
Juu sii, kysymyksiä on paljon, ja vastaajia tyylisuunnasta ja raamatunkappaleista riippuen hyvin monia. Tuntuma-asia minua on mietityttänyt vuosikaudet. Yksi koulukunta haluaa että hevonen jotenkin mystisesti "tukeutuu" ohjaan, toisin sanoen roikkuu kädellä, enemmän tai vähemmän. Toinen koulukunta taas ei halua minkäänlaista tuntumaa, esimerkiksi lännenratsastajat. Hyvin niiden hevoset silti tuntuvat pysyvän pystyssä. Kolmas koulukunta tekee tuntumasta tieteellistä piiperrystä, jossa kaikki ratkeaa jollain mystisellä oikealla tuntumalla ja neljäs koulukunta suhtautuu asiaan käytännöllisesti; se tuntuma on ok mikä tuntuis toimivan. Todennäköisesti meillä on vielä viides ja kuudes tuntumakoulukunta mutta herra varjelkoon minua niiltä. Tuntuma onkin yksi vaikeimpia asioita koko ratsastuksessa, mutta ei se sentään ole mikään Viisasten Kivi joka ratkaisee kaiken muun - niinkuin vaikka toispuoleisena retkottavan ratsastajan, apinan lailla hevosen kylkiin tarraavan stunttimunakyyryn tai epäsopivan satulan.

Hevonen on siis lopultakin aika plajon muutakin kuin pelkkä pää, suu, niska. Toki moni asia riippuu näiden asennosta ja rentoudesta, mutta on se nyt herra paratkoon muitakin ruumiinosia. Eniten hevosen päällä istumiseen ja pysymiseen taitaa kuitenkin vaikuttaa kaksi asiaa - hevosen psyyke, ja se mitä se psyyke aikaansaa hevosen JALOILLE. Menevätkö jalat pukkilaukkaa, vai siivosti ravia uraa pitkin? Sanovatko hevosen aivot; nyt riitti, teeppä kunnon loikka vasemmalle? Vai, että ai miten kiva tämä meidän ratsastushetki, taidanpa vallan rentoutua ja kuunnella vielä tarkemmin mitä ratsastaja nyt haluaisi jalkojeni tekevän. Jos haluaa oikeasti kontrolloida hevostaan putoamisen pelossa, kannattaakin keskittyä enemmän siihen psyykepuoleen ja hevosen pysyttämiseen toleranssi-ikkunassa (vrt ylivire - alivire) jännitystilojensa suhteen, huolehtimalla OMASTA tasapainostaan ja liikkuvuudestaan, ja siitä että hevosen jalat ovat joltensakin hallussa ihan vaan vaikka sen puitteissa että saat hevosesi järkevästi pysähtymään.

Kerrataan vielä. Hevonen ei ole kovin monimutkainen eläin. Se on toki myös kongitiivinen ja ajatteleva ja tunteva nisäkäs jolla on meihin enemmän yhtäläisyyttä biologisesti kuin eroavaisuutta, mutta se on silti hevonen. Ihminen on tässä se hankala apina, joka haluaa yhtä sun toista. Haluaa. Haluan! Mutku mä haluan. Heti, mielellään jo eilen. Kiva, mutta selvitä ensin mitä oikeasti haluat? Miten siihen voisi päästä? Miten siihen voisi päästä järjevästi? Tarvitko apua, jos niin kuka voisi auttaa? Ratsastus ei ole ihan oikeasti mitään rakettitiedettä. Oma kehonhallintamme ja -mielenhallintamme sen sijaan on, ihan ilman hevostakin, ja sen kanssa joudumme pähkäilemään loputtomiin. Hevonen on siinä aika kiva apuri, koska se pakottaa meitä lempeästi tai joskus vähemmän lempeästi kohtaamaan omia haasteitamme, kuten kontrollinmenetyksenpelkoa, kehollista epämukavuutta, jopa eriaisia traumatriggereitä.

Mitä jos kokeilisit ratsastaa hevosellasi seuraavan kerran enemmän "back to basics" asenteella, pitää hauskaa, nauttia tuulesta ja auringosta, antaa hevosen vähän laukata ja pärskiä, kävellä pitkin ohjin ja tuntea kuinka hevosen selkä keikuttaa omaa selkääsi... Go for it. Ei se elämä ole sittenkään ihan niin vakavaa, silloinkaan kun se on vakavaa. Joskus tekee hyvää yksinkertaistaa. Kaikkea.


-Katariina Albrecht

(Kirjoittaja on öisinajatteleva hevosillaan miekkaileva hupsu keretti)

Nyhveröintisyndrooma. (NS)

Mitä teille tulee mieleen sanasta nyhverönti?
Ystäväni lanseeraama termi on minusta aika osuva. Siihen kiteytyy harmillinen pelko ja munattomuus, joka estää tekemästä jotain, mitä oikeasti haluaisi.
Kirjoitin taannoin bloggauksen pelkoteemasta, ja jatkan hiukan aiheesta toisesta näkövinkkelistä. Nyhveröinti on paljon laajempi käsite kuin pelkkä pelko. Nyhveröinnin takana on itseasiassa kokonainen joukkio erilaisia pelkoja yhdistettynä tietynlaiseen hengen tai ruumiin laiskuuteen ja "munattomuuteen". Vaikeaksi asian tekee se, ettei kukaan halua tunnustaa olevansa nyhverö. Nyhveröinti on noloa ja heikkouden merkki. Moni yrittääkin naamioida orastavaa tai jo patologista nyhveröintisyndroomaansa aggression rumaan viittaan, ettei vaan kukaan huomaa että oikeasti olen arka ja herkkä. Vähän kuten pelkopureva koira - hyökkäys on paras puolustus. Etenkään hevosalan karski ammattilainen ei saa olla nyhverö, vaan kuolemaa pitää uhmata lasten äidittömäksi jäämisen uhallakin, ja otettava riski TYKSin vuodeosaston kuuden viikon tuttavuudesta yhden ratsutuskerran takia, ettei vaan saa nyhverön mainetta. Mitä murtumista ja elinikäisistä vammoista, mutta nyhveröksi en ala! Lisäpisteitä saa, jos vuodeosastolta karkaa heti kun tippaletku on irroitettu. Pitäähän se iltatalli tehdä kuitenkin.

Jätetään karkeat nyhveröintisyndooman piilotustoimet vähemmälle huomiolle, ja mietitään asiaa humaanimmalta kannalta. Otetaan esimerkki nyhveröintisyndrooman haittavaikutuksista hevosmaailmassa: haluaisit jatkaa joskus syystä tai toisesta katkennutta esteratsastusharrastusta, muistat miten ihanalta tuntui ylittää esteitä yhdessä hevosen kanssa tuuli tukassanne, mutta et enää uskalla vaikka haluaisit. Usein kyse ei ole pelkästä ratsastuspelosta, vaan kokonaisesta nyhveröintisyndroomasta. Esimerkkitapauksessamme ratsastajan NS koostuu todennäköisesti seuraavista kolmesta pääkomponentista:

A) Loukkaantumisen pelko = oma keho ei toimi eikä tottele, itsesuojeluvaisto
B) Naurunalaiseksi joutumisen pelko = koostuu todennäköisesti epäonnistumisen pelosta ja torjutuksi tulemisen pelosta.
C) Laiskuus ja mukavuudenhalu joka estää tarttumasta näihin edellämainittuihin pelkoihin.

Henkilö haluaisi osallistua estetunnille hevosellaan, mutta aiemmat kokemukset ja mahdolliset henkiset ja fyysiset loukkaantumiset estävät nämä aikeet. Yleensä nyhveröintisyndroomaan liittyy vielä sitkeä päänsisäinen Shit FM, jossa pyöritetään jatkuvalla loopilla mahdollisia kauhuskenarioita tulevista tapahtumista. Mä kuitenkin tipun! Ne kuitenkin nauraa! Mä kuitenkin epäonnistun! Käsissämme on hieno itsensä toteuttava profetia - näin todennäköisesti käykin, koska epäonnistuminen on jo niin hyvin pedattu tapahtuvaksi.

Pelkohan on vallan ok, jos se ei estä meitä tekemästä asioita joita oikeasti haluamme ja haaveilemme. Ei kenenkään ole pakko esimerkiksi hypätä esteitä tai laukata täysillä sänkipellolla. Tai käydä sukeltamassa tai hypätä laskuvarjolla. Ei tietenkään! Hurjapäisyys ei ole mikään must-do, josta saa virkatun papukaijamerkin jos ei halua. Pelko muuttuu nyhveröinniksi silloin, kun haluaisimme jotain mutta "emme saa itsestämme sitä irti". Osin tähän saattaa siis liittyä tilanteesta riippuen myös silkka laiskuus. Moni hieno juttu ja haave vaatii yllättävän paljon töitä.

Tiedän aiheesta hyvinkin. Kärsin mokomasta syndroomasta vuosikaudet. Varo missä seurassa vietät eniten aikaasi; seura tekee kaltaisekseen, pelot tarttuvat, kuten myös jatkuva ilkeä puhe itsestä. Siihen alkaa uskoa. Nyhveröintisyndrooma on hyvin tyypillinen ongelma etenkin meille suomalaisille, ja etenkin meille naisille. "Ole kiltti tyttö, mieti nyt mitä muut sanovat jos teet niin tai noin, älä pidä itsestäsi meteliä, hiljaiset perivät maan, ylpeys käy lankeemuksen edellä, kärsi kärsi kirkkaimman kruunun saat". Luterilaiset viisaudet, kärsimyksen ihannointi ja sosiaalinen paine. Pitää vaan odottaa stoalaisesti että asiat järjestyvät, ja yrittää maastoutua betoniseinään. Suomalaiset ovat muutenkin tunnettua nyhverökansaa - mikä muu kansakunta tyytyisi pelkästään mutisemaan tuvissaan ja somessaan näin pösilöiden hallitusten, älyttömien rajoitusten ja päätösten äärellä? Okei, leikatkaa vaan lisää vanhustenhoitoa, okei nostakaa arvonlisäveroa, okei kielletään päiväkodissa pulla ja okei kielletään samalla kaikki paitsi Pee Räsänen. Get real... kärsimme kaikki valtavasta nyhveröintisyndoomasta!

Hevosten kanssa NS oikein korostuu, ovathan hevoset suuria ja voimakkaita eläimiä joita sietää vähän pelätäkin. Ne herättävät meissä itsesuojeluvaiston ja koemme helposti fyysistä uhkaa hevosten lähellä, etenkin ennen kuin olemme tutustuneet niihin lajina. Hevospiirit taas herättävät helposti henkistä itsesuojeluvaistoa ja emotionaalista uhkaa - meillä on aika kovat arvot, karkeat kielet, pienet naisvaltaiset piirit ja nykyisin vielä aktiivinen some. Melko räjähdysherkkä yhdistelmä! Ei mikään ihme, että herkkäsieluisimmat meistä vaipuvat helposti viimeistään kahjon nuoruusajan jälkeen nyhveröintisyndrooman syövereihin, eivät saa tehdyksi asioita joita haluaisivat, eivät saa suutaan auki hevosensa hyvinvoinnin puolesta, ja lopulta jopa unohtavat hevosunelmansa.

Vaan Katariinan Tallikamari sanoo, EI! Nouskaa sieltä nyhveröintisyndrooman suosta, kun vielä pystytte toteuttamaan haaveitanne :D
Mikä avuksi? Nyhveröintisyndroomasta nousuun ei löydy apuja aivan helposti. Pelkoja ja omia saamattomuuksia on pakko tarkastella silmästä silmään. Seuraavat kysymykset ja niihin vastaaminen voi auttaa hahmottamaan tilannetta. Jatkamme esimerkkinä esteratsastuskammoa.

1) Mistä pelkoni pääosin koostuu; historiassa olevia fyysisiä loukkaantumisia, noloja kokemuksia jne? Miten voisin käsitellä näitä traumoja ja päästää niistä vähitellen irti? Pystynkö siihen yksin, vai etsinkö lisäksi apua alan ammattilaisista?
2) Kuinka paljon muiden ihmisten mielipiteillä on minulle merkitystä, ja miksi?
3) Minkälaisessa sosiaalisessa joukossa vietän eniten aikaani; kannustavassa, tuomitsevassa, masentavassa, avoimessa, kyräilevässä...?
4) Minkälaisessa ilmapiirissä koen henkisen ja emotionaalisen kasvun olevan mahdollista?
5) Jos vastaus kysymykseen 3) on jokin negatiivinen tai negatiiviseksi kokemani ilmapiiri, onko minun mahdollista muuttaa sosiaalisia kuvioitani ja irtaantua myrkyllisestä ilmapiiristä?
6) Minkälainen kehonkuva minulla on, toimiiko kehoni, miten oppisin pitämään enemmän kehostani?
7) Voinko parantaa kehonhallintaani jollain tukilajilla, joka sopii minulle?
8) Minkälaiset fyysiset resurssit ja fasiliteetit (suhteellisen turvallinen hevonen, turvallinen paikka ratsastaa, estekalustoa, luotettava opettaja tai tukihenkilö, varaa maksaa näistä jne) minulla on harjoitella pelottavia asioita?
9) Miten saan Shit FM:n pois päältä ja lopetan lannistavan puheen itselleni?
10) Pystynykö olemaan enemmän tässä hetkessä ja hillitsemään aikajanan pläräämistä: menneessä vellomista ja tulevan pelkäämistä?

Nyhveröintisyndrooman iso osa liittyy juuri sosiaalisiin paineisiin. Tyyppiesimerkkinä - lähdet hevosen kanssa kurssille tai valmennukseen - valmentaja pahoinpitelee hevostasi, et saa suutasi auki vaikka sydäntäsi särkee - mitä jos saat kukkahatun leiman? Maksoit sentään valmennuksesta sievoisen summan, pitäähän sitä tulostakin tulla? Mitä muut ajattelevat jos keskeytät tilanteen? Harmillista kyllä, hevonen maksaa tällöin nyhveröinnistäsi aika kalliisti. Sama pätee toki esimerkiksi koiriin ja jopa lapsiin. Olemme vastuussa heikommistamme, sen verran pitää tulla pois nyhveröintikaapista että kykenee kantamaan tämän vastuun. Silläkin uhalla, että joku hermostuu tai pitää hankalana ihmisenä ;)

Nyhveröintisyndrooman häätöön kuuluu olennaisesti mukavuusalueen rajojen kokeilu ja ylimeneminen. Jos on vaikkapa vaikeaa saada sanottua asiaansa ja ääntään kuuluviin, aloita jostain helposta mutta juuri niin haastavasta tilanteesta, että hiukan kädet hikoaa ja pulssi nousee. Selvisit siitä! Jee. Potki nyhveröyttäsi hellästi persuksiin. Jos pelkäät hypätä, mutta haluat verestää hurjapäisiä nuoruusmuistojasi, etsi kiltti ratsu ja turvallinen opettaja, ja aloita kolmenkymmenen sentin ristikosta. Tai jopa maapuomista. Käy läpi omaa kehoasi, toimiiko se? Oletko akuutisti kuolemassa jos kellahdat selästä? Miten realistista on kuolla ratsastaessa kiltillä hepalla?

Hiukan radikaali mutta ah niin simppeli konsti tämän syndrooman purkuun on asioiden hyväksyminen. Mitä jos todella hyväksyisi sen, että joka kerta kun kiipeää hevosen selkään, voi kuolla? Joka kerta kun lähdet ajamaan autoa kaupungille, puhumattakaan pyöräilystä, voit vammautua vakavasti tai vallan heittää veivisi? Kyllä vaan, se on aivan totta. Ratsastus on vaarallista. Hevoset ovat vaarallisia. Elämä on tosi vaarallista. Kukaan ei selviä siitä hengissä! Olennaista onkin ymmärtää, että me kuolemme vain kerran, mutta elämme joka päivä... Annammeko taustalla nakuttavan (kuoleman)pelon estää meitä elämästä?

Suuri osa pelosta taitaakin koostua epätoivoisesta kontrollintarpeesta ja siihen liittyvästä kontrollinmenettämisen pelosta. Koko ratsastushan on oikeasti silkkaa kontrollin menettämistä! Olemme suuressa viisaudessamme keksineet keinon jos toisenkin hevosten kontrollointiin, ja useat niistä liittyvät hevosen pakottamiseen, satuttamiseen ja sitomiseen. Mutta auttavatko ne? Tiedätte sydämessänne, mikä vastaus on. Opettaminen auttaa, pakottaminen lisää konflikteja. Yleensä taikaa tapahtuu vasta siinä kohtaa, kun uskaltaa päästää irti pakonomaisesta kontrollintarpeesta ja LUOTTAA.

Luottamus onkin suurimpia kulmakiviä nyhveröintisyndrooman persuksille potkinnassa. Omissa empiirisissä kokeissani oppilaideni kanssa (:D) olen todennut, että ratsukon perusluottamus koostuu neljästä eri osa-alueesta. Ratsastajan luottamus omaan kehoonsa - hevosen luottamus omaan kehoonsa - hevosen luottamus ratsastajan kehoon - ratsastajan luottamus hevosen kehoon. Lisäksi tähän toki liittyy ratsukon luottamus ympäristöön, tilanteeseen ja esimerkiksi opettajaan, mutta homma yleensä kiteytyy tähän nelikenttäluottamukseen. Minkä verran luotat omaan kehoosi? Entä mitä luulet miten paljon hevonen luottaa omaan kehoonsa, tai sinun kehoosi? Kahden kauppa, kolmannen korvapuusti.. jos sinä et luota, se tuo epäluottamusta myös ratsuusi. Vastuu on ihmisellä: on epäreilua kaataa hevosen päälle vastuuta koko tilanteesta "minä luotan suhun sit kun sinä luotat muhun". Tyhmäksi ei tietenkään kannata heittäytyä, vaan muistaa resurssit, joihin kuuluu myös kokemuksellinen ja taidollinen kapasiteetti. Jos et ole laukannut vuosiin, älä nyt lähde ensimmäiseksi laukkaamaan ilman satulaa vain kokeillakseksi kehollista luottamustasi. Kokeile rajoja vähitellen. Muista tilannetaju. Sitten anna mennä. Live a little.

Mitä jos resurssit eivät kertakaikkiaan riitää haaveiden toteuttamiseen? Säännöllisiin väliajoin meidän on syytä heittäytyä hyvinkin realistiksi ja katsoa tilannetta vastuullisen aikuisen silmin. Jos oma keho ei toimi syystä tai toisesta, tai pääkoppa ei kertakaikkiaan kestä, voisiko haavetta päivittää? Täysiverisellä auringonlaskuun laukkaaminen tai maastoesteiden hyppääminen voi muuttua kiltillä ponilla kärryajeluksi, tai rauhalliseksi maastoiluksi ystävällisellä kylmäverisellä. Sekin voi olla nautinnollista ja vapauttavaa. On nimittäin melkoista nyhveröintisyndrooman hoitoa, jos kaivaa itsestään rohkeuden myöntää tilanne ja muuttaa haaveitaan! Nyhveröintisyndrooman vastakohta taitaakin olla Omassa Itsessään Pysyminen, niin että uskaltaa kohdata kaappiluurankonsa, traumansa, akilleenkantapäänsä, tyhjyydenpelkonsa, tunnelukkonsa ja muut kipukohtansa ja silti uskaltaa olla Minä Itse. Kehittyvä, inhimillinen, luottava Minä Itse.

Se on vaikeaa, mutta mahdollista. :)

Aurinkoista ja rohkeaa kevättä kaikille!

-Katariina Albrecht

Pelon poikkileikkaus

Pelko. Jo sana PELKO herättää meissä ikäviä assosiaatioita. Häpeää. Turhautuneisuutta. Riittämättömyyttä. Vihaakin. Lisää pelkoa.

Pelko on edelleen hevosmaailmassa jonkinlainen tabu, vaikka jokainen meistä on kokenut sitä. Pelko yhdistetään helposti heikkouteen, huonouteen, pärjäämättömyyteen. Tämä tuntuu joltensakin erikoiselta myös sitä taustaa vasten, että puoli tonnia painava pakoviettinen kavioeläin voi olla oikeastikin vaarallinen, erityisesti jos sen päälle istutaan ja sitä laitetaan tekemään asioita, joita se ei ehkä edes osaa...

Ratsastaja kohtaa vaaratilanteita jatkuvasti hevosen kanssa työskennellessään, niin maasta kuin selästäkin. Koulutus, molemminpuolinen luottamus ja kunnoitus, tilanteenlukutaito sekä järkevä toiminta joka pyrkii lisäämään konsensusta eikä vähentämään sitä, vähentävät tapaturman riskiä. Yltiöpäisyys, yllytyshulluus, omien taitojen reipas yliarviointi ja tilanteen vaarallisuuden aliarviointi taas lisäävät sitä. Turvavarusteillakin on toki oma osansa kuviossa, mutta väittäisin että tilanteenlukutaito pelastaa enemmän henkiä, kuin kaupan uusimmat turvajalustimet.

Samaan aikaan, kun pelkoa vähätellään ja sille jopa naureskellaan, sitä käytetään ovelasti myös manipuloinnin välineenä. Yhtä lailla niin päin, että hevosta koulutetaan pelottelemalla, mutta myös niin päin, että ihmisiä manipuloidaan pelottelemalla. Riskien kartoittaminen ja asiallinen arviointi ei ole sama asia, kuin hysterian lietsominen ja ihmisten halvaannuttaminen pelosta. Tästä myöhemmin enemmän.



"Älä näytä sille, että sua pelottaa. Lopeta pelkääminen!"
...on yleinen ohje, jota kuulee edelleen. Valitettavasti se ei toimi aivan näin. Pelko on voimakkaimpia tunteitamme, koska se liittyy vahvasti eloonjäämiseen. Pelko, kuten muutkin tunteet ovat osa neurobiologiaa. Tunteiden säätelystä vastaa muunmuassa limbinen järjestelmä, joka koostuu aivojen vanhimmista osista. Talamus, Hypotalamus, hippokampus ja amygdala eli mantelitumake säätelevät tunteiden aktivoitumista ja tilanteen vaatimaa käytöstä. Hypotalamus toimii keskuksena, joka rekisteröi kehomme tarpeita ja pyrkii ylläpitämään tasapainoa säätelemällä sekä autonomista hermostoa että hormonitoimintaa. Hypotalamus toimii myös välittäjänä kongitiivisten toimintojen, kuten ajattelun ja hahmottamisen sekä autonomisen hermoston välillä. Mantelitumake taas analysoi tunteita ja varastoi erilaisten tilanteiden käytösmalleja. Mantelitumakkeella onkin suuri merkitys esimerkiksi pakoreaktion kannalta.
Mantelitumake säätelee myös paniikkia. Helsingin Sanomien artikkelissa on mielenkiintoista tietoa paniikin ja pelon reittien erosta. Tutkimus nimittäin osoittaa, että ihminen voi tuntea pelkoa ilman toimivaa manteltumakettakin. Professori Feinsteinin mukaan ero on siinä, että jos uhka on ulkoinen, se kiertää mantelitumakkeen kautta, jossa se tulkitaan. Jos uhka tulee sisältä, paniikkikohtaus voi syntyä ilman mantelitumaketta. Sisäinen uhka voikin johtaa suoraan paniikkiin ilman aivojen analyysiä, joka on tärkeä tieto pelkoreaktioiden tulkinnan kannalta.

Koska ihminen (kuten hevonenkin) on psykofyysinen kokonaisuus, me koemme tunteet kehossamme ja kehon tunteissamme. Pelko saa pulssin kiihtymään, hengitys nopeutuu tai lamaantuu, saatamme hikoilla, kädet ja jalat tärisevät, kehomme varautuu pakenemaan tai taistelemaan. Jos pelkoreaktio menee ns yli, saatamme myös lamaantua. Pelko ja muut voimakkaat tunteet aktivoivat koko kehomme järjestelmän osin autonomisesti, emmekä pysty vaikuttamaan siihen suoraan kongnitiolla, ts yksinkertaisesti käskemällä kehoa rauhoittumaan.

Pelko myös tarttuu. Se tarttuu hyvinkin nopeasti ja tehokkaasti, koska se pitää meitä myös hengissä.
Terveyskirjaston artikkelista:

"Historiallinen esimerkki on vuoden 1518 Strasbourgista. Kulkutautien ja kurjuuden pelko aiheutti yhdestä hysteerisestä kadulla tanssijasta alkaneen satoja nääntymykseen tappaneen hysteerisestä tanssiepidemian. "Vale-epidemioita" on nähty erityisesti sotien yhteydessä. "Gulf War" -oireyhtymä on tuorein esimerkki (1990–1991). Siihen sairastui muutaman kuukauden aikana 100 000 sotilasta, 15 % kaikista operaatio Aavikkomyrskyyn osallistuneista. Oireet olivat hyvin yhteneväiset. Sairastuneet kokivat koko tarmon vievää väsymystä, lihassärkyä, unettomuutta, muistin heikkoutta, päänsärkyä ja hikoilua. Puskaradiossa aiheuttajaksi epäiltiin taistelukaasuja, infektiota tai sotilaiden runsaita rokotuksia. Puoli miljardia dollaria maksaneet tutkimukset päätyivät pitämään oireiden syynä pitkäaikaisen pelon, epävarmuuden ja epäluottamuksen laukaisemaa reaktiota. Oireilu levisi kulkutaudin tavoin. Suureen joukkoon kuuluminen edesauttoi pelon käynnistämää reaktiota, kun se antoi sairastuneille sosiaalisen hyväksynnän."

Pelko tarttuu myös toista kautta. Ystävämme peilisolut simuloivat emootioita ja välittävät ne tunteiden syville ydinalueille. Toisten tunteisiin eläytymisessä on hyvät ja huonot puolensa. Usein eläytymistä ja resonanssia tapahtuu ihan huomaamattamme, etenkin voimakkaiden tunteiden saralla. Emme edes heti huomaa, miksi meitä pelottaa, tai riemastuttaa. Tunteet tarttuvat sitä helpommin, mitä läheisemmästä ihmisestä on kyse. Tunteiden tartuntaa tapahtuu myös lajien välillä - siksi hevosen pelko tarttuu myös meihin ja meidän pelko niihin. Tunnereaktion ja sitä seuraavan toiminnan taso taas riippuu monesta asiasta: miten olemme oppineet tilanteessa toimimaan, mitä mahdollisuuksia on ylipäätään toimia, pystymmekö säätelemään reaktiota?


Voimakas manipuloinnin väline


Koska pelko on niin voimakas ja osittain hiukan hallitsematonkin tunne, sitä on helppo käyttää manipulointiin. Hyvääkin tarkoittava valistus voi johtaa todellisiin tragedioihin. On todettu, että voimakas pelko voi ajaa ihmiset hyvinkin irrationaalisiin ratkaisuihin.

"Esimerksiksi vuonna 1988 Suomessa kuoli 10 henkilöä aidsiin. Samana vuonna 27 suomalasta teki itsemurhan, johon psykiatrien arvion mukaan vaikutti aidsin pelko. Muutamat kirjoittivat jäähyväiskirjeessään syyksi pelon taudin levittämisestä läheisiin. Kenelläkään itsemurhan tehneistä ei ollut todettu HI-virusinfektiota."
(Lähde: Terveyskirjasto)

Eräs tehokkaimpia keinoja manipuloida ihmisiä (tai hevosia...) on niin kutsuttu FTR- menetelmä, Fear-Then-Relief. Tässä menetelmässä kohde saadaan ensin pelkotilaan jollain uhkauksella, ovelalla kommentilla tai suoranaisella pelottelulla, jolloin hänelle tarjotaankin tie ulos tilanteesta tai jokin auttamiskeino. Hevosten kohdalla voidaan tehdä esimerkiksi niin että sitä pelotellaan voimakkaasti vaikkapa pihalla köyden, piiskan tms kanssa, ja se kokee pelkäämänsä trailerin turvapaikkana ja hätäpäissään valitsee jotain, jota se ei muuten valitsisi. Tai, kengittäjä sanoo, "tämän hevosen kaviot ovat tosi huonossa kunnossa, mutta ei hätää, MINÄ pelastan sen ja se tulee kuntoon", vaikka kavioissa ei olisi mitään ongelmaa. Tai, saadaan ihmisiä ostamaan rehuja, tuotteita ja turvavarusteita siinä pelossa että he ovat huonoja hevosenomistajia ja ratsastajia. Ei kiva.

Pelko toimii manipulaationa myös silloin, kun halutaan lietsoa joukkopelkoa. Silloin homma toimii käytännössä näin: "Jos minä pelkään asiaa x, haluan että sinäkin pelkäät asiaa x". Tämä on varsin yleistä uskonnollisissa piireissä, mutta ei aivan harvinaista muutenkaan. Jos uskonnollisissa piireissä kiristämisen välineenä on se, että "muuten joudut helvettiin", hevospiireissä se tuntuu olevan että "muuten susta ei tykätä ja sä et oo uskottava". Olen kirjoittanut kaikenmaailman kategorisoinnista ja syyllistämisestä ja todella itse henkilökohtaisesti kypsä tähän suomalaiseen hevosnillittämiseen, mutta yritetään nyt vielä :D Joukkopelko toimii hyvin kategorisoinnissa. Onhan meillä nytkin piirejä, joissa koetaan pelkoa siitä että kaikkeen liittyy eläinrääkkäystä, hevosia ei saa pitää tallissa, ratsastaa, pitää kuolainta, kenkiä, loimia tmm; hevonen hajoaa käsiin jo katseesta, ja ehkä se sai palkinnon väärästä mielentilasta kun katsoin sitä ikkunasta laitumelle väärällä hetkellä... seriously, guys. Oma lukunsa on äärimmilleen mennyt turvallisuushakuisuus joka saa aikaan sen, ettei uskalleta enää kiivetä sen oman pystyynkuolleen pihatossa paksuuntuneen jakkihärän kyytiin edes käynnissä, vaikka olisi motocross varusteet hammassuojia myöden. Vaikka itseään pelottaisi jokin asia, antaa muiden silti yrittää omien resurssien puitteissa. Faktatietoa voi aina jakaa, mutta neuroottinen pelottelu on aina vähän sellaista, että siinä tulee dissanneeksi pelottelun kohdetta. Aika monella aikuisella ihmisellä on kuitenkin omakin arviointikyky, eikä ylenpalttisella holhoamisella yleensä saa aikaan kuin vastareaktiota ja jopa kapinaa.


Miten irti häiritsevästä pelosta?


Jos pelko ei haittaa elämää, se ei haittaa elämää. Ei kannata turhaan korjata sellaista, mikä ei ole rikki. Mutta jos pelko haittaa elämää, ja haluaisi tehdä jotain mitä pelko ei anna, sitä voi vähän jumpata. Etenkin jos kokee vielä muiden pelkoa, eikä edes omaansa... ;)
Kirjoitelmassani Stressagesta on muutamia vinkkejä rentoutumiseen. Netti on täynnä ohjeita tietoiseen läsnäoloon, hengitysharjoituksiin ja muihin autonomista hermostoa rauhoittaviin temppuihin.
Tässä muutama ehkä helpottava ajatukseni aiheesta:
-Ymmärtää pelon normaalius; ymmärtää että on IHAN OKEI tuntea joskus pelkoa, niin kaikki muutkin tuntevat.
-Ymmärtää, että pelko on hengissäpitävä mekanismi, eikä itsessään väärin tai vääränlaista.
-Ymmärtää, että pelko on tosi hyvä renki, mutta tosi surkea isäntä!
-Pelon väkisin tukahduttamisen yrittäminen on turhaa ja johtaa yleensä vain voimakkaampiin reaktioihin.
-Pelosta voi päästä siedättämällä. Itseään tai hevosta...
-Siedätys tapahtuu mukavuusalueella, sen rajoja kolkutellen.
-Flooding, eli altistus pelon kohteelle kunnes se ei enää tuota reaktiota (ts reaktio kuluu loppuun) ei ole sama asia kuin siedätys.
-Kongitiiviset keinot: pelkoreaktion ja syyn arviointi ja reflektointi esimerkiksi terapeutin kanssa.
-Keholliset keinot: rauhallinen tiedostava hengittäminen, kehollisten reaktioiden ymmärtäminen ja hyväksyminen.
-Suorituspaineiden helpottaminen. Jos ei ole pakko-pakko, voi antaa itselleen aikaa siedättyä omaan tahtiin.
-Perseellepotkinta. Vaikka olisi kiva jäädä vellomaan pelkoon, joskus henkilö, hevonen tai tilanne joka ajaa meidät juuri mukavuusalueen rajapinnalle uudestaan ja uudestaan voi olla käänteentekevä ratkaisu.
-Päätös. Haluanko katsoa pelkoa silmiin ja miettiä, mikä minua ihan oikeasti pelottaa? Mitä on pelon takana? Minkä pelko?


Rennompaa uutta vuotta 2015!


Katariina Albrecht
(Kirjoittaja on itse kerettiläinen akateemis-duunari-kouluratsastaja, jousiampuja, sekä entinen joukkopelkuri jonka hevoset asuvat karvaisina ja lihavina pihatossa)



Lähteitä ja artikkeleja aiheesta:


Psykoterapialehti

HS.FI

HS.FI 2

What causes fear

Impact

Manipulation

Self confidence

Vuorovaikutus- ja kehotietoisuuskurssi Liedossa 13.-14.9. 2014

Tökkiikö yhteistyö? Tuntuuko oma keho kummalliselta hevosen selässä, eikä meinaa totella? ;) Onko ratsastus ruvennut pelottamaan? Tuntuuko hevosesi etäiseltä?
Ei hätää, tule kanssamme oppimaan ja inspiroitumaan, ja viettämään ihanaa syksyistä viikonloppua Lietoon tunnelmalliseen maalaisympäristöön. Vielä kuunteluoppilaspaikkoja sekä muutama hevospaikka jäljellä.

EDIT: Kurssi muutettu yksipäiväiseksi, vain 15.9. su! 10.00-18.30.

Hinta 80e per kurssilainen, jokainen pääsee tekemään hevosen kanssa: kurssille mahtuu max 10 osallistujaa.


Tervetuloa!

Stressage

Kiristääkö vanne päätäsi, tunnetko miten otsasuoni tykyttää? Töissä oli mielenkiintoinen tunnelma, et ehtinyt lounaalle. Siitä suoraan tallille. Eikö sulkutaivutukset onnistuneet tänäänkään, ja hevonenkin oli kieritellyt kahden tuuman kurakerroksen? Oliko allasi pinkeä rautakanki? Tulet raivona takaisin talliin ja manaat ratsastuskavereillesi, miten kamala hevosesi oli tänään, miten se oli jäykkä ja ärsyyntynyt. Pellavamössökin roiskahti ja sementoitui uusille soubiraceille ja mies huutaa kun autossa on heinänkorsia. Ai mutta hetkinen. Mikä oli oma tunnetilasi? Et kai vain ollut itsekin aavistuksen hiukan ehkä karvan verran kireä, jäykkä ja ärsyyntynyt jo valmiiksi? ;-)

It's stressage riding!

Pahaksi onneksi hevosta ei kiinnosta meidän lounaat ja työasiat ja soubiracit. Sitä kiinnostaa se tunnetila, joka on sillä hetkellä päällä. Peilisoluja on tutkittu tällä vuosituhannella vilkkaasti. Nämä niin sanotut aivojemme empatianeuronit tunnistavat liikettä, ääntä, ilmeitä ja eleitä. Peilisolut siis kertovat meille, mitä toiset tekevät ja kokevat. Näyttäisi siltä, että emootiot todella tarttuvat ihmisten välillä, hevosten välillä - ja hevosen sekä ihmisen välillä. Peilisolut ennakoivat tunteiden tulkinnan lisäksi myös toimintaa. Jos kiinnostuit lisää aiheesta, tässä myös ihan hyvä artikkeli.

Meillä on siis jonkinlainen vastuu vallitsevasta tunnetilasta, kun puuhastelemme hevosemme kanssa. Ihmiselle voimme selittää, että sori nyt on huono päivä siitä ja tästä syystä, pipo kiristää ja pms vaivaa. Hevoselle tätä on astetta vaikeampi selittää. Siksi meillä onkin hyvä olla muutamia keinoja, joilla saamme stressageharjoituksiamme hiukan rennompaan suuntaan. Ei sen hevosen kanssa toki tarvitse alkaa mitään zen buddhalaisia meditaatioita vetämään, ja kyllä sekin ymmärtää että aina ei mene ihan putkeen ja joskus pilotin Mona Lisa hymy kääntyy murhahimoiseksi munaliisaksi. Elämä on. Siitä huolimatta, vastuullinen aikuinen tiedostaa omat tunnetilansa edes hitusen, eikä pursota niitä viattoman luontokappaleen päälle.

Mitä ne keinot sitten voisivat olla, jos ei lasketa prozacia, nuijanukutusta, litraa punaviiniä, retriittiä Himalajan vuoristossa? Hyvät uutiset ovat ettei ihan näin äärimmäisyyksiin tarvitse mennä.

Istupa hetkeksi tänne meidän Tallikamariin, vaikka tuohon pehmeään isoon vanhaan nojatuoliin. Ota pöydältä kupponen lämmintä minttuteetä, tuoksuvaa vastajauhettua kahvia tai suklaista kaakaota, ja tuosta lämmin villafiltti ympärillesi ja huilaa hetki. Tässä tulevat Katariina-tädin vinkkivitoset stressage-tilanteen haltuunottoon.

* Ensimmäinen osa on jo suoritettu! Mielikuvaharjoitus pienestä miellyttävästä lepotauosta vähentää stressagea jo sinällään. Good work!

* Muista, ettei ratsastus ole sitten kuitenkaan niin kamalan vakavaa. Aika harva asia on.

* Pohdi hetki, miksi se tuntuu niin hankalalta ja epämiellyttävältä? Voisiko jotain toimintatapaa tai ajattelun tulokulmaa muuttaa? Muuta se, minkä voit ja yritä hyväksyä se, mitä et voi muuttaa. Roomaakaan ei rakennettu päivässä. Asioiden muuttaminen ja kehittyminen kestää aikansa.

* Muistuta itsellesi, ettei hevosen "kikkailu" ole henkilökohtaista. Älä turhaan suutu asiasta, jolle et ehkä edes voi mitään.

* Hengitä muutama kerta syvään. Tunne miten ilma virtaa keuhkojen alaosaan saakka. Hengitä hiukan hitaammin ja syvemmin kuin yleensä olet tottunut. Kun keskityt pikkuisen hengittämiseen, verenpaineesi laskee, stressihormonitasot alkavat laskea, syke laskee. Pienikin muutos tuntuu kehossa ja mielessä. Netissä on kasapäin hyviä ja helppoja hengitysharjoituksia, jos haluat kokeilla niitä enemmänkin.

* Kun tunnet, että nyt kertakaikkiaan meni hermot, sovi itsesi kanssa, että katsot vaikka kellosta yhden minuutin silkkaa hengittämistä. Minuutti on tosi lyhyt aika! Sen jälkeen saat reagoida. Voi olla, että tunnetila menikin jo juuri sen verran ohitse, ettet tee suutuspäissäsi mitään niin dramaattista, mitä ensin suunnittelit?

* Venyttele kehoa, kiskottele käsivarsia sivuille ja eteen. Pyörittele päätä hellästi ja heiluttele hartioita. Kun veri kiertää aivoihin asti, ei tule tehneeksi niin helposti typeryyksiä suutuspäissäin ;)

* Jos mikään ei auta, pysähdy niille jalansijoillesi, nosta katseesi horisonttiin, vedä kerran henkeä, ja kysy itseltäsi: "Mikä vika on juuri tässä hetkessä?"
Hopsista, menit jo asioiden edelle tai taakse, keskity vain tähän hetkeen. Ei sekuntia ennen tai jälkeen. Vastaus voi olla yllättävä!

* Muistuta itsellesi siitä, että sinä olet vastuullisena aikuisena vastuussa siitä tunnetilasta, jossa te teette asioita hevosen kanssa. Jos päreet palavat aivan kertakaikkiaan etkä saa tunnetilaa millään hillittyä, kävele pois tilanteesta. Juokse vaikka kerran tallin ympäri ja meuhkaa metsässä, mutta vältä purkamasta omaa turhautumistasi eläimeen (koskee myös kanssaihmisiä). Jokaisella meistä palaa joskus hermot, ei siinä mitään. Ei ole oikeita ja vääriä tai hyviä ja pahoja juttuja, mutta on valintoja ja seurauksia. Seurauksista joutuu kantamaan vastuun, ihan itse.

* Voit harjoitella peilisoluja toisin päin: hengaile hevosesi kanssa, ja makustele, miltä siitä tuntuu tai mitä se aikoo seuraavaksi tehdä? Ymmärrätte toistenne kotkotuksia paremmin.


Hauskoja treenejä!



(Jos haluat harjoitella stressagen purkua ohjatusti, ota yhteyttä www.iberico.fi )



Teksti Katariina Albrecht
Kuva Tiina Mäkipere

Error, error!

Muutama ajatus mokailusta, virheistä ja niiden tekemisestä.

Voi ei mä tipuin! Kamalaa, ratsastin väärän radan... Voi ei mitä noi muut ajattelee! En mä kehtaa. Mitä jos se menee väärin? Kenen vika se oli!? Mitä jos se ei onnistu? Ei se onnistu!

Tuttuja lauseita myös hevostelun parista? Liekö suomalaisen vakavamielisen luterilaisen kulttuurin tulosta, kun virheiden kyttäämis- ja pelkäämiskulttuuri elää vahvana myös talleilla. Virheiden pelossa meiltä jää moni asia tekemättä. Pitää olla ahkera, tehokas, aikatauluttaa, aikaansaava, järjestelmällinen, huolellinen ja niin tarkka, että mitään sijaa virhearvioinneille tai jopa suoranaiselle mokailulle ei ole. Ok, voi toimia periaatteen tasolla vielä paperihommissa. Entäs jos tilanteeseen liittyy ajatteleva ja tunteva entiteetti, joka ei olekaan joka päivä samanlainen? Mokailun mahdollisuus kasvaa eksponentiaalisesti, apua!

Hevosella voi olla huono päivä, sillä voi olla kipuja, ratsastajalla voi olla jokin fyysinen kremppa tai paha mieli, olosuhteissa voi tapahtua nopeita muutoksia, ja asioita yksinkertaisesti vaan tapahtuu. Ikäviäkin asioita. Olemmehan kuitenkin tekemisissä puoli tonnia painavan pakoeläimen kanssa, ja ellei olosuhteet ole aivan Disney-kuplan tasoa, jo pelkästään arki tuo tullessaan mokailun ja vahinkojen mahdollisuuksia. Herrajjumala, hevonen tuli pois mukavuusalueelta kun pölyharja lipesi kädestä. Hevonen löi päänsä ovenkamanaan ja siltä tuli lusikallinen verta. Unohtui laittaa tarhasähköt päälle ja poni talloi puutarhasta mummon perennat. Huono hevosenomistaja, kertakaikkiaan.

Kenen vika on, jos hevonen säikähtää, tekee sivuloikan ja ratsastaja putoaa? Hevosen, joka oli selkeästi typerä ja ilkeä; hevosen säikäyttäneen varpusen joka lähti lentoon pelästyessään kissaa; kissan joka pelästytti varpusen; tallinpitäjän joka pitää hiirikissaansa vapaana...? Tai ehkä ei olisi kannattanut lähteä ollenkaan ratsastamaan. Tai edes ostaa sitä hevosta? Kamalan vaarallista. Onneksi syyllinen löytyy lähes aina. Jostain. Pakkohan sen on löytyä!

Virheiden pelko johtaa usein muiden, mutta eritoten oman toiminnan jopa neuroottiseen kyttäämiseen, muiden virheiden korostamiseen, yleiseen negatiiviseen ajattelumalliin, ja pahimmassa tapauksessa suoranaiseen itseinhoon. Mä oon ihan paska! En osaa mitään! Tänkin mä mokasin! Pieleen menneet kisat, hevosen sairastuminen tai vaikkapa erimielisyys talliporukan kesken voi saada melkoisia mittasuhteita jos niitä ruoditaan oman tallin lisäksi jopa netin julkisilla keskustelupalstoilla. Virheistä tulee tänä päivänä helpommin julkisia, kuin aikana jolloin meillä ei ollut kännykkäkameroita ja internettiä. Aiemmin ratsastuskoululaisia kenkutti pudota tunnilla, koska voi joutua leipomaan talliporukalle kakkua - tänä päivänä siitä voi joutua YouTubeen. Hups.

On helppoa keksiä virheitä ympäristöstään, koska me teemme niitä jatkuvasti! Suorastaan alvariinsa. Sitä kutsutaan inhimillisyydeksi. Käsi ylös, kuka on ihmisrobotti, suoranainen cyborgi, joka on ohjelmoitu vallan virheettömäksi? Hyvin usein ihminen, joka väittää ettei tee koskaan mitään virheitä, ei ole eläessään uskaltanut tehdä ylipäätään yhtikäs mitään tai vaihtoehtoisesti on pahasti harhainen.


Osa virheistä vaatii toki jotain jälkitoimia, korjausta mahdollisuuksien mukaan tai ehkä ainakin anteeksipyyntöä. Jos virhe tapahtuu ihmisten kesken, osa "uhriksi" joutuneista ei vaan koskaan halua päästää itse irti mokasta vaan suorastaan riemuitsee, että no jesss nyt se teki virheen. Marttyyrin kruunu kiiltää komeasti, ja tapahtunut on hyvä kaivaa esiin aina tilaisuuden tullen.

Voimme oppia eläimiltä monia asioita, myös niiden suhtautumisesta virheiden tekemiseen. Mikä on virhe? Toiminta tai ajatusmalli, joka ei johtanut haluttuun lopputulokseen? Virheissä piilee itseasiassa viisauden siemen. Miten ihminen, tai eläin, oppii kuin kokeilemalla? Mitä enemmän kokeilee, sitä enemmän tietää. Tietää mikä oli kannattavaa, mikä ei ollut kannattavaa. Mikä johti eteenpäin, mistä tuli turpiin. Varsa tunkee nenän sähköaitaan - ei ollut kannattavaa. Varsa tunkee nenän kaurakuppiin - oli kannattavaa. Varsa tunkee nenän naapurin kaurakuppiin - ei ollut kannattavaa. Eläin ei jää miettimään, että nyt tuli mokattua, mitähän tuo naapurin Patu-ruuna siitä ajattelee, vaan jatkaa oppimansa tiedon ja kokemuksen kanssa eteenpäin. Eteenpäin! Ei sitä naapurin Patu-ruunaa kiinnosta tippaakaan. Korkeintaan se voi ajatella, että joo mäkin kokeilin kerran tuota turpa sähkölankaan- juttua. Ei ollut kannattavaa. That's it. Eläin ei murehdi tekemiään mokia, ne ovat historiaa. Eläin ei pelkää ja jännitä tulevaisuutta, koska sitä ei vielä ole! On vain tämä hetki, ja potentiaali siihen että itse tai joku muu on jo oppinut jotain ja todellakin mennyt eteenpäin.

Ei se hevonen jää murehtimaan toisten hevosten tai ihmisenkään mokailuja. Joistain vakavammista mokailuista voi toki jäädä traumoja niin hevoselle kuin ihmisellekin, mutta ei ainakaan helpota jäädä piehtaroimaan niihin. Hevonen on valmis aloittamaan alusta joka päivä. Pitäisköhän meidänkin kokeilla?