KOKOAMINEN EI OLE TEMPPU – EIKÄ KOOTUN NÄKÖINEN HEVONEN VÄLTTÄMÄTTÄ OLE KOOTTU
Minulta kysyttiin hiljattain, miten se hevonen oikein kootaan. Kysyjä vertasi asiaa keinutuolissa keinumiseen: jos osaa keinua, pitäisi kai osata myös neuvoa, miten se tehdään? Vertaus on sinänsä hauska, mutta paljastaa yhden kokoamiskeskustelun keskeisistä ongelmista.
Kokoamista käsitellään usein asiana, jonka ratsastaja tekee hevoselle antamalla tietyn yhdistelmän apuja tai laittamalla sen johonkin asentoon. Ikään kuin kokoaminen olisi yksittäinen suoritus, jonka hevonen tekee, kun ratsastaja painaa oikeita nappuloita. Mutta kokoaminen ei ole temppu. Se ei ole tietty pään asento, askelpituus tai apujen yhdistelmä.
Kokoaminen on ennen kaikkea hevosen fyysinen kyky, joka kehittyy pitkäjänteisen ja järjestelmällisen koulutuksen tuloksena.
Klassisessa ja akateemisessa ratsastustaiteessa kokoamisen keskeinen tavoite on kehittää hevosen takaosan kantokykyä niin, että hevonen kykenee hallitsemaan tasapainoaan paremmin ja keventämään etuosansa suhteellista kuormitusta.
Tämä edellyttää voimaa, liikkuvuutta, koordinaatiota, nivelten joustavaa toimintaa ja kykyä hallita koko kehoa, eikä näitä ominaisuuksia voi korvata muuttamalla hevosen ulkoista muotoa.
HEVONEN VOI NÄYTTÄÄ KOOTULTA OLEMATTA KOOTTU – JA HARJOITTAA KOKOAMISTA NÄYTTÄMÄTTÄ VIELÄ KOOTULTA.
Tämä on mielestäni yksi tärkeimmistä asioista, jotka kokoamisesta pitäisi ymmärtää.
Hevonen voi kulkea näyttävästi, kaula kaarella ja askel lyhyenä ja pontevana, mutta silti liikkua tavalla, jossa takaosan kantokyky ja etuosan keveys ja tasapaino ei ole olennaisesti kehittynyt. Toisaalta koulutuksensa alkuvaiheessa oleva hevonen voi tehdä erittäin hyvää työtä kokoamisen edellytysten kehittämiseksi, vaikka se liikkuisi vielä avoimessa muodossa eikä näyttäisi ulospäin erityisen kootulta.
Kokoamisen harjoittelu ja valmiiksi aika pitkälle kootussa muodossa liikkuminen ovat siis kaksi eri asiaa.
TAKAJALAN SIJAINTI EI KERRO KAIKKEA SEN KANTOKYVYSTÄ
Ratsastuksessa puhutaan paljon siitä, kuinka pitkälle hevosen takajalka astuu rungon alle. Tätä pidetään usein merkkinä hyvästä takaosan työskentelystä, mutta pelkkä takajalan sijainti ei kerro, kuinka paljon tai millä tavalla se kantaa.
Olennaisempaa on se, mitä tapahtuu, kun takajalka kohtaa maan.
Pystyykö se ottamaan kuormitusta vastaan ja hallitsemaan sitä nivelten joustaessa? Kykeneekö hevonen säilyttämään tasapainonsa vai kompensoiko se puutteellista kantokykyä muilla kehonosillaan?
Pitkälle rungon alle astuva takajalka ei automaattisesti ole hyvin kantava takajalka. Eikä takajalan voimakas työntö ole sama asia kuin sen kantokyky.
Bent Branderup erottaa akateemisen ratsastustaiteen opetuksessaan nimenomaan kantavan ja työntävän työn. Kokoamisen tavoitteena ei ole vain askelen lyhentäminen, vaan takaosan kyky ottaa kuormitusta vastaan ja hallita sitä.
ENTÄ MITÄ ETUJALAT TEKEVÄT?
Yhtä kiinnostavaa on tarkastella etujalkojen toimintaa.
Kuinka pitkälle etujalka sijoittuu taakse rungon alle tukivaiheen aikana? Miten hevonen käyttää etuosaansa tasapainon säilyttämiseen? Onko takaosan kantokyky todella lisääntynyt vai näyttääkö hevonen kootulta siksi, että sen etujalat ovat siirtyneet lähemmäs painopistettä?
Klassisen ratsastuksen kouluttaja Paul Belasik on käsitellyt juuri tätä ilmiötä kritisoidessaan modernia kilpakouluratsastusta.
Hän käyttää käsitettä triangulation kuvaamaan piaffissa nähtävää tilannetta, jossa hevosen takaosa näyttää laskeutuvan ja takajalat liikkuvat aktiivisesti, mutta etujalat ovat sijoittuneet taakse rungon alle ja kantavat suuren osan kuormasta.
Tällöin hevosen ulkoinen muoto voi muistuttaa kokoamista, vaikka takaosa ei tee sitä kantavaa työtä, jota klassisessa kokoamisessa tavoitellaan. Belasik on arvostellut myös sitä, että piaffin rytmiä ja näyttävyyttä saatetaan arvostaa enemmän kuin sen todellista tasapainoa ja kantokykyä.
Tässä on mielestäni erittäin tärkeä havainto.
Jos tarkastelemme vain takajalkojen aktiivisuutta tai hevosen ulkoista muotoa, voimme jättää huomaamatta, miten hevonen todellisuudessa jakaa ja hallitsee kuormitusta.
Siksi kokoamista täytyy arvioida koko hevosen toiminnan kautta.
SCHWUNG EI OLE SAMA ASIA KUIN “SUURI LIIKE”
Sama ongelma koskee schwungia eli selkärangan luonnollista, kolmiulotteista liikettä. Ratsastaja voi tuntea suuren ja näyttävän liikkeen, mutta pelkkä liikkeen voimakkuus ei kerro, miten se syntyy tai millaista kuormitusta hevosen keho joutuu käsittelemään.
Siksi on kiinnostavaa tarkastella myös etu- ja takajalkojen työnjakoa.
Mistä ratsastajan tuntema liike muodostuu? Pystyykö takaosa kantamaan ja välittämään liikettä tasapainoisesti koko kehon läpi niin että hevosen vertikaalinen tasapaino säilyy ja paranee? Vai syntyykö osa vaikutelmasta etuosan voimakkaasta liikkeestä tai hevosen kompensaatioista?
Yhden raajan asennosta ei tietenkään voi päätellä kokonaisuutta, mutta sen tarkastelu osana kokonaisuutta voi paljastaa olennaisia asioita.
Hyvä schwung ei ole mahdollisimman suurta liikettä, vaan tarkoituksenmukaista, vapaata ja tahdikasta selän toimintaa. Kokoamisen harjoittelussa askellajin puhtauden, tahdin ja selän luonnollisen toiminnan pitäisi säilyä.
Jos ne katoavat, on syytä pysähtyä kysymään, mitä oikeastaan olemme tekemässä. Harjoituksesta tulee helposti “anti-harjoitus” jos se samalla tärvää perussaskellajin laatua.
KAIKKI "PIAFFI" EI OLE SAMA ASIA KUIN KOKOAMINEN
Tämä on ehkä koko keskustelun kiistanalaisin osa.
Modernissa kilpakouluratsastuksessa piaffia pidetään kokoamisen korkeimpiin asteisiin kuuluvana liikkeenä, jota se toki klassisesti onkin. Mutta pelkkä piaffin näköisen liikkeen suorittaminen ei todista, että hevonen olisi klassisen ratsastustaiteen näkökulmasta oikein koottu.
Myös klassisen ratsastuksen kouluttajat ovat arvostelleet tätä voimakkaasti.
Paul Belasik on nostanut esiin piaffisuorituksia, joissa rytmi ja näyttävät jalkojen liikkeet peittävät alleen puutteellisen kantokyvyn.
Ranskalainen klassisen ratsastuksen kouluttaja ja entinen FEI-tuomari Christian Carde on puolestaan arvostellut modernia kilpailupiaffia muun muassa liian voimakkaan ohjastuntuman, puutteellisen tasapainon ja tuomarointikäytäntöjen vuoksi.
Bent Branderupin akateemisessa ratsastustaiteessa piaffin merkitys on ennen kaikkea siinä, mitä se kehittää hevosessa.
Piaffi ei ole itseisarvo eikä harjoittelun lopullinen tarkoitus. Sen arvo on takaosan kantokyvyn, tasapainon, koordinaation ja hienovaraisen kommunikoinnin kehittämisessä.
Tämä johtaa tärkeään eroon myös tutkimusten tulkinnassa:
Jos piaffin biomekaniikkaa tutkitaan kilpakouluratsastuksessa “piaffia” suorittavilla hevosilla, tutkimustulokset kertovat kyseisten suoritusten biomekaniikasta.
Ne eivät automaattisesti todista, että hevoset olisivat klassisen kokoamisen periaatteiden mukaisesti koottuja.
Tutkimuskohteen määrittelyllä on merkitystä. Ulkoisesti samankaltaiset suoritukset eivät välttämättä synny samanlaisesta kehonkäytöstä.
MITEN KOKOAMISTA SITTEN HARJOITELLAAN?
Ei yhdellä keinutuoliohjeella, ei “laittamalla” hevosta johonkin asentoon, ei apuohjilla, ei vippaskonsteilla.
Kokoamista kehitetään järjestelmällisesti harjoittamalla hevosen tasapainoa, suoruutta, taipuisuutta, voimaa, takaosan kantokykyä, rungon hallintaa ja koordinaatiota sekä toki hevosen ja ratsastajan välistä signaalistoa ja kommunikaatiota.
Tätä voidaan tehdä siirtymisillä, väistöillä ja taivutuksilla, school halteilla ja monilla muilla harjoituksilla niin maasta käsin kuin ratsain.
Harjoitukset eivät kuitenkaan itsessään "takaa mitään". Sama liike voi yhdellä hevosella kehittää kantokykyä ja toisella tuottaa lähinnä kompensaatioita.
Siksi kouluttajan täytyy ymmärtää, mitä harjoituksella tavoitellaan ja mitä hevosen kehossa todella tapahtuu.
Hevosen koulutustaso, rakenne, liikkuvuus, voima ja senhetkinen tasapaino vaikuttavat siihen, millainen harjoitus on tarkoituksenmukainen.
Kokoamista ei voi kiirehtiä muuttamalla hevosen ulkoista muotoa. Sitä ei myöskään voi saavuttaa vain pidättelemällä eteenpäin suuntautuvaa liikettä ja pyytämällä takajalkoja aktiivisemmiksi.
Hevosen on vähitellen kehityttävä fyysisesti kykeneväksi siihen, mitä siltä pyydetään.
Tässä tullaan takaisin periaatteeseen, jota pidän koko hevosen koulutuksen kannalta olennaisena:
LIIKE TAI HARJOITUS ITSESSÄÄN EI OLE TAVOITE. SE, MITÄ SE KEHITTÄÄ JA VAHVISTAA, ON TAVOITE.
Emme siis harjoittele piaffia saadaksemme hevosen teputtamaan paikallaan. Emmekä harjoittele kokoamista saadaksemme sen näyttämään tietynlaiselta.
Harjoittelemme kehittääksemme hevosen kykyä kantaa itseään, hallita tasapainoaan ja liikkua mahdollisimman tarkoituksenmukaisesti ja terveesti.
Kokoaminen on asteittain kehittyvä fyysinen ominaisuus, ei nappi, jota painamalla hevonen muuttuu kootuksi.
Ehkä kokoamisesta keskusteltaessa pitäisikin kysyä hieman harvemmin, miltä hevonen näyttää, ja useammin, mitä sen kehossa tapahtuu.
Emme harjoittele kokoamista tuottaaksemme kokoamisen näköisen hevosen. Harjoittelemme kehittääksemme hevosen, joka kykenee kokoamaan itsensä.
Katso kommentista lähteet ja lisälukemista!
Kuva: Wikimedia Commons, Ludwig Koch


