Sieluneläimen menettämisestä

Kuva: Unsplash

Aina kun joudumme hyvästelemään sieluneläimemme, jotain meidän sisällämme kuolee mukana. Se yhteys, se rakkaus, se elämä jota meillä oli yhdessä, ei tietenkään katoa eikä muutu olemattomaksi mutta muuttaa muotoaan tavalla, joka särkee sydämen. 

Huomenna joudun sanomaan hyvästit sielunkoiralleni Adalle.

Olen tiennyt tämän päivän tulevan jo pitkään. Hän on vasta nuori, mutta hän ei saanut kovin hyviä kortteja tähän elämään. Olen ehtinyt surra sitä etukäteen, miettiä päätöstä jokaisesta mahdollisesta suunnasta ja yrittää samalla olla läsnä siinä tosiasiassa, että vielä tänään Ada on tässä.

Surun valtavuus on saanut minut ajattelemaan myös laajemmin sitä, miksi rakkaan eläimen menettäminen voi tuntua niin musertavalta. Miksi koti tuntuu muuttuvan jo pelkästä ajatuksesta, ettei yksi sen asukkaista kohta enää ole täällä? Miksi eläimen menettäminen voi joskus tuntua jopa raskaammalta kuin ihmisen kuolema?

Ja ennen kaikkea: miksi meidän kulttuurissamme tätä surua edelleen joskus vähätellään?

Tutkimusta aiheesta on tehty yllättävän paljon. Ja sen viesti on varsin selvä:

lemmikin menettämisen aiheuttama suru voi olla syvä, pitkäkestoinen ja psykologisesti hyvin samankaltainen kuin läheisen ihmisen kuolemaan liittyvä suru.

Ehkä sen ei pitäisi olla meille yllätys. Emme sure lajia, me suremme suhdetta ja yhteyttä.

Kun lemmikin menettäminen särkee maailman

Lemmikin kuoleman aiheuttamaa surua vähätellään edelleen joskus. “Sehän oli vain koira / hevonen.” “Voithan ottaa uuden / onhan sulla muitakin eläimiä.”

Tutkimus kertoo kuitenkin jotain aivan muuta.

Ihminen voi muodostaa eläimeen todella syvän kiintymyssuhteen, ja juuri suhteen merkitys vaikuttaa siihen, kuinka suureksi menetys koetaan. Vuonna 2026 julkaistussa tutkimuksessa ihmisistä, jotka olivat menettäneet sekä läheisen ihmisen että rakkaan lemmikin, joka viides nimesi lemmikin kuoleman kaikkein raskaimmaksi kokemakseen menetykseksi. Myös pitkittyneen surun oireita esiintyi lemmikin menettämisen jälkeen tavalla, joka muistutti läheisen ihmisen menettämiseen liittyvää surua.

Ehkä se ei olekaan niin yllättävää.

Lemmikki ei ole elämässämme vain yksittäisinä kohtaamisina. Etenkin ne eläimet jotka asuvat kanssamme ovat siinä aamulla kun heräämme ja illalla kun menemme nukkumaan. Se odottaa oven takana, kulkee kanssamme, tunnistaa jo kaukaa kun automme ajaa pihaan ja rakentaa kanssamme tuhansia pieniä arkisia rutiineja. Hevonen hörisee tarhassa, talliarjesta tulee rutiinia, tuttu hahmo ikkunasta katsoessa voi luoda maadoittuneen ja rakastavan tunteen.

Vuosien aikana sen läsnäolosta voi tulla osa sitä, miltä koti ja turvallisuus tuntuvat.

Suhde eläimeen on myös hyvin kehollinen. Tutkimuksissa ihmisen ja koiran myönteiseen vuorovaikutukseen on yhdistetty muun muassa oksitosiinijärjestelmän aktivoitumista, kortisolitason laskua ja autonomisen hermoston muutoksia, jotka sopivat yhteen rauhoittumisen ja stressin vähenemisen kanssa. Hevosen kanssa olemista on myös tutkittu - luulen että mikä tahansa hyvä eläinkontakti toimii vastaavasti. 

Eläin voi siis olla meille myös kanssasäätelijä.

Kun meille rakas eläin kuolee, emme menetä vain rakastamaamme yksilöä. Hermostomme menettää samalla jotain hyvin tuttua. Siksi poissaolo tuntuu niin konkreettiselta. Tyhjä peti. Panta ilman käyttäjää. Hiljaisuus. Ruokakuppi, jota ei tarvitsekaan täyttää. Riimu naulassa. Tutun tuoksuinen loimi. Käsi, joka hakeutuu automaattisesti silittämään tuttua turkkia. Hetki, jolloin on aivan varma kuulleensa tutut askeleet tai hirnunnan.

Keho voi vielä odottaa sitä, minkä mieli jo tietää olevan poissa.

Eläin voi olla myös kokonaisen elämänvaiheen todistaja. Se on ollut mukana kriiseissä, muutoksissa, onnellisissa hetkissä ja täysin tavallisissa tiistaiaamuissa. Sen kanssa on syntynyt kokonainen yhteinen maailma.

Ja joskus on olemassa se yksi aivan erityinen eläin. Sieluneläin. Suhde, jota on vaikea edes selittää ihmiselle, joka ei ole kokenut samanlaista.

Jos rakkaan eläimen elämä joudutaan päättämään eutanasialla, suruun tulee vielä yksi erityisen raskas kerros.

Rakkaus pyytää meitä tekemään juuri sen, mitä rakkaus kaikkein eniten vastustaa.

Haluaisimme pitää rakkaan eläimen luonamme. Vielä yhden päivän, yhden viikon, yhden vuoden. Etsiä vielä yhden hoidon, yhden lääkkeen, yhden mahdollisuuden.

Mutta joskus tulee hetki, jolloin lisää aikaa ei enää olisi lahja eläimelle vaan meille.

Silloin rakastaminen tarkoittaa jotain hirvittävän vaikeaa: suostumme itse kantamaan menettämisen tuskan, jotta rakkaan eläimen ei tarvitse enää kantaa omaansa.

Meidän sydämemme särkyy, jotta hänen ei enää tarvitsisi sattua.

Lemmikin menettämiseen liittyy myös ilmiö, jota surututkimuksessa kutsutaan disenfranchised griefiksi – sosiaalisesti tunnustamatta jääväksi suruksi. Menetys voi olla surevalle valtava, vaikka ympäristö ei kohtele sitä sellaisena. Tutkimuskatsauksissa lemmikkinsä menettäneet ovatkin kuvanneet yksinäisyyttä ja jopa häpeää oman surunsa voimakkuudesta.

Ehkä meidän pitäisi siis lakata kysymästä, miksi joku suree eläintä niin paljon. Surun suuruutta ei ratkaise se, mihin lajiin menetetty kuului.

Sen kertoo suhteen merkitys.

Jos eläin oli koti, turva, perhe, ystävä ja osa jokapäiväistä elämää, sen menettäminen saa rikkoa maailman hetkeksi.

Suuri suru ei tarkoita, että rakastimme väärin tai liikaa.

Se on suuren kiintymyksen ja rakkauden jälki ja hinta. 

Joskus sanotaan, että kun menettää tarpeeksi monta tärkeää eläintä, siihen tottuu. Ei totu. En halua tottua. 

Lähteet ja lisälukemista

• Cleary, M., West, S., Thapa, D. K., Westman, M., Vesk, K. & Kornhaber, R. (2022). Grieving the loss of a pet: A qualitative systematic review. Death Studies, 46(9), 2167–2178. DOI: 10.1080/07481187.2021.1901799. Systemaattinen katsaus 19 artikkeliin; keskeisiä teemoja olivat suhde eläimeen, suru, syyllisyys, saatu tuki ja elämä menetyksen jälkeen. 
  
  
• Hyland, P. (2026). No pets allowed: Evidence that prolonged grief disorder can occur following the death of a pet. PLOS ONE, 21(1), e0339213. DOI: 10.1371/journal.pone.0339213. Tuore tutkimus, jossa lemmikin kuoleman jälkeinen pitkittynyt suru näyttäytyi oirekuvaltaan samalla tavoin kuin ihmisen menetyksen jälkeen. 
  
  
• Park, R. M., Royal, K. D. & Gruen, M. E. (2023). A Literature Review: Pet Bereavement and Coping Mechanisms. Journal of Applied Animal Welfare Science, 26(3), 285–299. DOI: 10.1080/10888705.2021.1934839. Katsaus 48 tutkimukseen; erityisen hyödyllinen lähde tunnustamattomasta surusta (disenfranchised grief), yksinäisyydestä, muistamisesta ja continuing bonds -ilmiöstä.
  
  
• Silva, M. V., Santos, R. R. & Barbosa, M. (2025). Euthanasia and prolonged grief: A cross-sectional study with bereaved pet owners. Journal of Veterinary Behavior: Clinical Applications and Research, 79, 60–67. DOI: 10.1016/j.jveb.2025.04.007. Erityisen relevantti eutanasiaosuuteen: tutkimuksessa tarkastellaan mm. päätökseen osallistumisen, katumuksen ja syyllisyyden yhteyttä surun voimakkuuteen. 
  
  
• Teo, J. T., Johnstone, S. J., Römer, S. S. & Thomas, S. J. (2022). Psychophysiological mechanisms underlying the potential health benefits of human-dog interactions: A systematic literature review. International Journal of Psychophysiology, 180, 27–48. DOI: 10.1016/j.ijpsycho.2022.07.007. Systemaattinen katsaus 129 tutkimukseen; hyvä lähde hermostosta, stressijärjestelmästä, parasympaattisesta aktiivisuudesta ja oksitosiinista silloin, kun kirjoitat koiran läsnäolon rauhoittavasta vaikutuksesta. 

 Bent Branderupin klinikan 3.-4.10.2026 muistiinpanot

Istunta, tasapaino ja selkäranka

Jotta voisi ratsastaa pääasiassa istunnalla, täytyy pystyä välittämään informaatiota myös rintakehällä, rintakehälle. Hevosen täytyy olla tasapainossa voidakseen sekä vastaanottaa että välittää informaatiota.

Hevosen täytyy myös olla fyysisesti kykenevä siihen, mitä siltä pyydämme.

Selkäranka on tärkeä: istunta on ainoa apu, jonka käyttämistä emme voi lopettaa. Olemme hevosen selässä koko ajan, joten istunta vaikuttaa hevoseen jatkuvasti.

Jos liikutamme omaa selkärankaamme väärällä tavalla, harjoituksesta voi tulla ikään kuin anti-exercise – koko liike menee väärään suuntaan.

Kun tunnet lantiosi laskevan, mikä jalka aiheuttaa sen? Etujalka vai takajalka? Mikä jalka hallitsee istuntasi liikekuvaa? Siirrätkö painoa jalan päälle vai pois jalan päältä?

Jos et pysty luottamaan omaan tasapainoosi, et pysty rentoutumaan. Hevosen täytyy voida tuntea sinut ja sinun täytyy voida tuntea hevonen.

Kun voit luottaa tasapainoosi, voit todella olla RIDER – ratsastaja, joka seuraa liikettä.

Lihas, jota harjoitamme, on se lihas, joka kehittyy...

⸻

Schwung: liikkeen kolmiulotteinen keinunta

Mikä on käynnin, ravin, laukan, töltin jne. oma schwung picture, liikkeen keinunnan sisäinen kuva?

Jos ravi ei tunnu mukavalta etkä pysty rentoutumaan siinä, et koskaan löydä sen _oikeaa_ keinuntaa.

Älä estä liikettä. Ensin seuraa schwungia. Sen jälkeen voit muuttaa sitä. Pysy liikkeen päällä ja seuraa sitä – vasta sitten voit vaikuttaa siihen.

Hyvin pienet asiat voivat tehdä valtavan eron. Yleensä teemme aivan liikaa!

Käynnissä voi opetella tuntemaan kaikki neljä jalkaa järjestyksessä 1–2–3–4. Ravissa ja laukassa tunne on erilainen ja mukana on diagonaalinen yhteys.

Passage liittyy nostokykyyn ja levadeen: voiman tuottamiseen ja siihen, miten voima kulkee hevosen kehon – ja ratsastajan kehon – läpi.

Voin selittää ja opettaa harjoitusten kautta, mutta en voi opettaa sinulle, miltä (jalkojen) tunteminen tuntuu.

⸻

Huomio, oppiminen ja hevosen kiinnostus

Leiki tempon kanssa ja pidä kommunikaatio käynnissä.

Osa oppimisesta ja opettamisesta on oppilaan kiinnostuksen herättämistä.

Ongelma voi joskus olla tylsä opettaja. Varo siis olemasta liian tylsä.

Hevoselle voi esittää kiinnostavia pedagogisia kysymyksiä, kunhan ne eivät huononna askellajien peruslaatua.

Leiki.

Hanki hevosen huomio. Kiinnostunut hevonen voi oppia valtavan nopeasti – myös vääriä asioita.

Jos sinulla ei ole hevosen huomiota, et voi opettaa sitä sillä hetkellä. Sinulla pitäisi olla vähintään sen toinen korva ja kiinnostus.

Tee asioita, jotka herättävät hevosen kiinnostuksen.

Opeta hevoselle vain asioita, jotka se voi muistaa vielä huomenna.

Bent vertasi tätä myös yleisön opettamiseen: jos kuulijoiden ajatukset lähtevät harhailemaan, hän saattaa tehdä tai sanoa jotain odottamatonta tai kertoa vitsin saadakseen ihmiset takaisin mukaan.

⸻

Hevosen aistit ja vireystila

Hevosilla ja käärmeillä on Jacobsonin elin, jonka avulla ne analysoivat hajuja. Hevonen saa hajujen kautta valtavasti informaatiota.

Jos hevonen on hyvin valpas tai epävarma, anna sille informaatiota ja katso, mitä se tekee sillä.

Kun hevonen on epävarma, sen energia voi tuntua suuntautuvan taaksepäin. Kun se pystyy keskittymään, se pystyy myös suuntautumaan paremmin eteenpäin.

Esitä helppoja kysymyksiä joihin osaatte vastata, ei vain niitä vaikeita.

⸻

Nuori tai hermostunut hevonen

Osa hevosista reagoi hermostuneisuuteen pomppimalla ympäriinsä, osa taas hidastumalla ja sulkeutumalla sisään päin.

Jos hermostunutta, hitaaksi muuttuvaa hevosta painostaa liikaa, tilanne ei parane. Parempi ratkaisu voi olla liikkeen helpottaminen, lapojen siirtäminen tms ja ajan ja tilan antaminen, jotta hevonen löytää paremman tasapainon.

Bent vertasi tätä siihen, ettei viestin ymmärtäminen parane sillä, että hän vain huutaisi sinulle kovempaa tanskaksi.

Nuori hevonen ei ole aikuinen vain siksi, että sillä voidaan jo ratsastaa. Esimerkiksi 4,5-vuotiaan selässä voidaan ehkä istua lyhyitä hetkiä, mutta se ei silti ole vielä aikuinen. Jos nisäkkäällä on vielä maitohampaat, se on lapsi.

Auta hevosta tarvittaessa vastakkaisten apujen kautta: esimerkiksi ulkopuolen avulla voidaan auttaa sisäpuolta, hidastus auttaa menemään eteenpäin, voit myös leikkiä mikä on jo ehkä vähän liikaa? Löydä sieltä välistä "lagom"

Etsi välimuoto ja aloita sellaisesta, mikä on hevoselle helppoa.

Sinun täytyy itse ymmärtää, mitä olet opettamassa, sekä sinun täytyy opettajana itse tietää oikea vastaus.

⸻

Harjoitus ei itsessään ratkaise mitään

Harjoitus ei koskaan ole se varsinainen asia – ratkaisevaa on harjoituksen tulkinta. (Not exercise riding)

Jos esimerkiksi haluat käyttää peruutusta, katso miten hevonen peruuttaa. Mitä takajalat tekevät? Astuvatko ne rungon alle vai jäävätkö ne taakse? Todella vaikeaa peruuttaa niin, että siitä on oikeasti hyötyä.

Sama koskee kaikkia harjoituksia. Harjoituksen nimi ei kerro vielä, mitä hevosen kehossa tapahtuu.

Kun pystymme työskentelemään takapään kanssa, pystymme ratkaisemaan paljon etuosan ongelmia – tietenkin sillä edellytyksellä, ettei kyse ole esimerkiksi hampaista tai muusta terveydellisestä ongelmasta. Ongelma esimerkiksi pidätteissä ei yleensä ole suussa tai päässä vaan hevosen tasapainossa ja kehollisessa hankaluudessa.

⸻

Satula ja ratsastajan anatomia

Liian pitkä satula voi estää hevosen taipumista.

Pitkät western- ja vaquerosatulat on alun perin tehty karjan kanssa työskentelyyn ja pitkään satulassa istumiseen, ei taipumiseen ja sen kaltaiseen työhön.

Miesten ja naisten lantioissa ja istunnassa on anatomisia eroja. Lantion muoto ja leveys voivat poiketa huomattavasti toisistaan, mutta monet satulat on edelleen käytännössä rakennettu miehen anatomian lähtökohdista.

Myös lonkkanivelten rakenne ja reisiluun suunta vaihtelevat yksilöittäin. Reisiluu voi olla suhteessa lyhyempi tai pidempi ja suuntautua eri tavalla.

Ihannetilanteessa ratsastaja pystyisi sovittamaan oman lantionsa hevosen rintakehän muotoon, sopusuhtainen pari pystyy työskentelemään helpommin.

Myös ratsastajan ja hevosen leveyden suhde vaikuttaa: hyvin kapealantioisen ratsastajan voi olla vaikea istua hyvin leveän hevosen ympärille.

⸻

Jalustimet ja istunta

Modernien satuloiden jalustinten käytössä voi olla ongelma, jos ratsastaja seisoo jalustimilla satulan etuosassa. Satulan rakenne ei välttämättä ole tarkoitettu siihen, että ratsastajan paino kannetaan tällä tavalla jalustimien kautta. Vertailukohtana olivat esimerkiksi mongolialaiset satulat (vrt ratsastusjousiammunta) joiden jalustinten kiinnitys on paljon taaempana.

Suljetussa istunnassa painoa tulee myös reisille. Ratsastajan ei pitäisi vain istua syvään ja "terävästi" hevosen selkälihasten päällä – erityisesti jos hevosella ei vielä ole riittävästi selkälihaksia. (Tämä on siis eri kuin moderni kevyt istunta)

Hyvä kevennys ei itseasiassa tapahdu nousemalla jalustimille vaan reisilihaksilla. Kevennys on aika uusi keksintö armeijan tarpeisiin.

Avoimempi istunta on mahdollinen vasta, kun hevosen selkälihaksisto ja tasapaino pystyy siihen.

Bent kuvasi rintakehän rotaatiota useiden eri yhteyksien kautta: ratsastajan lantio, reidet, painopisteen muutos, häpyluu, häntäluu.

Jos ratsastajan istunta on ristiriidassa käden kanssa, syntyy ongelmia. Monet ihmiset taistelevat käytännössä omaa istuntaansa vastaan.

Rintakehä ei varsinaisesti taivu, vaan se kiertyy. Kiertoa voidaan yhdistää häpyluun, istuinluiden ja yläjalan toimintaan.

Bent:

En tarvitse pohkeita sivuttaisliikkeisiin. Tarvitsen hevosen rintakehän, joka seuraa istuntaani.

Tarvitsemme viestin, jonka hevonen ymmärtää, sekä harjoituksen, jonka se pystyy tekemään.

Hevosen täytyy ymmärtää koko ajan, mitä haluamme. Ratsastajan täytyy ymmärtää, mitä hän haluaa.

GRACE. We need more grace.

Steinbrechtin ajatukseen viitaten jalustimet ovat kuin maalarin väline pienten yksityiskohtien tekemiseen.

Jalustimen oikea pituus on sellainen, jossa ratsastaja pystyy kiertämään lonkkaniveltään.

Jalustimet voivat myös auttaa tasapainottamaan satulaa suunnanvaihdoksessa (sisään, jotta emme itse istu taivutusta pois).

⸻

Shoulder-in ja takajalkojen työ

Shoulder-inin eli avo-taivutuksen ydin ei ole liikkua sivulle, vaan vapauttaa ulkolapa, samalla kun sisätakajalka astuu rungon alle. Tähän ei pääse, jos vetää ulko-ohjasta: paradoksi modernissa ratsastuksessa. Jos vedämme ulko-ohjasta, kippaamme painon juurikin sille ulkojalalle.

Ratsastettavaksi soveltuvan hevosen pitäisi pystyä kantamaan ratsastaja siten, että takajalat voivat astua painopisteen alle.

Jäykkä hevonen ei ole tasapainossa oleva hevonen, se on vaan jäykkä (vrt kaikki neljä jalkaa levällään, bambi on ice).

Jos hevonen muuttuu pehmeämmäksi ja kevyeksi myös edestä sen seurauksena, mitä teit takajaloille, tiedät tehneesi jotakin oikein.

Mikä on liikaa sivuttain? Jos liike ei enää tue diagonaalia, mitä tapahtuu? Mitä esimerkiksi quarter-in tekee takajalkojen toiminnalle? Muuttuuko käynti huonommaksi?

⸻

Pydähdys, pidäte ja kokoaminen

Pysähdyksessä paino siirtyy taakse, mutta samalla täytyy säilyttää ajatus eteen.

"If you ruined it, you fix it"

Kokoa takaa – esimerkiksi raippamerkillä hännän tyveen / pepun päälle – älä päästä tai kaulasta. Jos otat ohjasta, hevosen painopiste valuu eteen (voima - vastavoima)

Jos käsi auttaa hevosta, hyvä. Mutta käden käyttämisessä on myös juuri se vaara, että sillä voidaan peittää ongelma ja saada lisää ongelmia.

Kysymys kuuluu:

Auttaako käsi todella vai ei?

⸻

School walk ja kokoaminen

School walk vaatii enemmän energiaa, ei vähemmän. Yksi jalka kantaa painoa pidemmän ajan.

Käyntiä ei pidä "tappaa" edestä. Sen sijaan takajalan toimintaa voidaan aktivoida ja nopeuttaa. (Oma note: school walkissa käynnin poljento alkaa siis kokoamisen myötä muuttua diagonaalimaisemmaksi eli lähemmäs piaff-askeleita)

Kohti school walkia koottaessa: mahdollisimman pehmeä käsi, malta, malta, malta...

Oikea apu on aina se apu, jonka hevonen ymmärtää oikeaksi avuksi.

⸻

Piaffe, passage, school gaits ja levade

Bent puhui school gaitseista sekä piaffen ja passagen kaltaisista liikkeistä, school walkista ja school trotista.

Jos hevonen on raskas lavoiltaan, se ei pysty diagonalisoimaan käyntiä. Lapojen täytyy keventyä ja sisätakajalan toimintaa voidaan hieman nopeuttaa.

Pesaden ja levaden ero liittyy lonkkanivelen toimintaan ja asentoon.

Kootussa ravissa voidaan ajatella pientä school haltia jokaisella askeleella.

Passage liittyy nostokykyyn ja levaden suuntaan kehittyvään voimantuottoon. Näkee myös passagea jossa hevonen on yllättävän etupainoinen ja vain huiskii jaloillaan.

⸻

Taivutus ja kaulan liikkuvuus

Taivutusta vähennettäessä ja lisätessä kysymys kuuluu: pystytkö säilyttämään tai lisäämään joustavuutta ja samalla ajatuksen eteenpäin? Mistä kohtaa hevonen taipuu liian vähän, tarpeeksi, liikaa?

Bent kommentoi Baucherin kaulan taivutuksia suunnilleen näin:

En ole eri mieltä Baucherin menetelmästä taivuttaa kaulaa. Olen eri mieltä siitä, milloin, mille hevoselle ja kuinka paljon sitä tehdään.

Kaulan liikkuvuutta voi testata esimerkiksi makupalalla, jotta nähdään, mikä hevoselle on fyysisesti edes mahdollista.

Ikääntyvän hevosen kohdalla on huomioitava sekä voima että liikkuvuus.

Muuta:

Hevosen raskasta lapaa ei voi ratkaista pelkästään edestä. Tee lavoista kevyemmät ja aktivoi sisätakajalkaa harjoitusten kautta: lisäksikö harjoitus etupainoisuutta vai vähensikö se sitä?

Kokoamisessa ei pidä kadottaa eteenpäin suuntautuvaa energiaa: hidastus ei ole kokoamista, se on vaan hidastusta, mutta kokoamista voi joutua harjoittelemaan myös todella hitaasti.

School walkissa ei ole kyse käynnin hidastamisesta kuoliaaksi, vaan siitä, että energia säilyy samalla kun yhden jalan kantovaihe pitenee ja etujalkojen kantovaihe vähenee.

Kun takapää alkaa toimia paremmin ts paremmassa tasapainossa ja hevonen sen seurauksena pehmenee ja kevenee, muutos kertoo, että suunta oli oikea.

Hyvä käsi voi auttaa – mutta juuri siksi kädellä on myös helppo tehdä liikaa ja vääriä asioita.

⸻

Ydinkohdat

Bentin ajatukset voisi tiivistää näihin:

“It’s never the exercise – it’s the interpretation of the exercise.”

Harjoitus ei itsessään ratkaise mitään – ratkaisevaa on, miten harjoitus toteutuu ja mitä se hevosessa saa aikaan.

“Tiny, absolutely small things can make a big difference. We usually do too much.”

Aivan pienet asiat voivat tehdä valtavan eron. Yleensä teemme liikaa.

“Don’t block the schwung. Follow the schwung , then change the schwung”

Älä estä liikettä. Seuraa ensin liikettä ja muuta sitä vasta sen jälkeen.

“If you don’t have the attention, you cannot teach the horse at that moment.”

Jos sinulla ei ole hevosen huomiota, et voi opettaa sitä sillä hetkellä.

“The correct aid is always what the horse thinks it is.”

Oikea apu on lopulta se, minkä hevonen ymmärtää avuksi.

“I can explain and teach, but I cannot teach you how to feel.”

Voin selittää ja opettaa, mutta en voi opettaa sinulle, miltä tuntuminen tuntuu.

Ja ehkä kaikkein olennaisin istunnan kannalta uudestaan ja uudestaan: ratsastajan tehtävä ei ole ensin kysyä miljoonaa kysymystä hevoselta vaan oppia tuntemaan liike, seuraamaan sitä ja vasta sen jälkeen vaikuttamaan siihen.

Kirjoitin muistiinpanoja sivukaupalla mutta tässä muutamia ydinkohtia. Täällä blogissa paljon lisää edellisvuosilta.