lauantai 21. marraskuuta 2026

Ajatuksia kokoamisesta - mitä se on ja miten se "tehdään"?


KOKOAMINEN EI OLE TEMPPU – EIKÄ KOOTUN NÄKÖINEN HEVONEN VÄLTTÄMÄTTÄ OLE KOOTTU

Minulta kysyttiin hiljattain, miten se hevonen oikein kootaan. Kysyjä vertasi asiaa keinutuolissa keinumiseen: jos osaa keinua, pitäisi kai osata myös neuvoa, miten se tehdään? Vertaus on sinänsä hauska, mutta paljastaa yhden kokoamiskeskustelun keskeisistä ongelmista.

Kokoamista käsitellään usein asiana, jonka ratsastaja tekee hevoselle antamalla tietyn yhdistelmän apuja tai laittamalla sen johonkin asentoon. Ikään kuin kokoaminen olisi yksittäinen suoritus, jonka hevonen tekee, kun ratsastaja painaa oikeita nappuloita. Mutta kokoaminen ei ole temppu. Se ei ole tietty pään asento, askelpituus tai apujen yhdistelmä.

Kokoaminen on ennen kaikkea hevosen fyysinen kyky, joka kehittyy pitkäjänteisen ja järjestelmällisen koulutuksen tuloksena.


Klassisessa ja akateemisessa ratsastustaiteessa kokoamisen keskeinen tavoite on kehittää hevosen takaosan kantokykyä niin, että hevonen kykenee hallitsemaan tasapainoaan paremmin ja keventämään etuosansa suhteellista kuormitusta.

Tämä edellyttää voimaa, liikkuvuutta, koordinaatiota, nivelten joustavaa toimintaa ja kykyä hallita koko kehoa, eikä näitä ominaisuuksia voi korvata muuttamalla hevosen ulkoista muotoa.


HEVONEN VOI NÄYTTÄÄ KOOTULTA OLEMATTA KOOTTU – JA HARJOITTAA KOKOAMISTA NÄYTTÄMÄTTÄ VIELÄ KOOTULTA.

Tämä on mielestäni yksi tärkeimmistä asioista, jotka kokoamisesta pitäisi ymmärtää.

Hevonen voi kulkea näyttävästi, kaula kaarella ja askel lyhyenä ja pontevana, mutta silti liikkua tavalla, jossa takaosan kantokyky ja etuosan keveys ja tasapaino ei ole olennaisesti kehittynyt. Toisaalta koulutuksensa alkuvaiheessa oleva hevonen voi tehdä erittäin hyvää työtä kokoamisen edellytysten kehittämiseksi, vaikka se liikkuisi vielä avoimessa muodossa eikä näyttäisi ulospäin erityisen kootulta.

Kokoamisen harjoittelu ja valmiiksi aika pitkälle kootussa muodossa liikkuminen ovat siis kaksi eri asiaa.


TAKAJALAN SIJAINTI EI KERRO KAIKKEA SEN KANTOKYVYSTÄ

Ratsastuksessa puhutaan paljon siitä, kuinka pitkälle hevosen takajalka astuu rungon alle. Tätä pidetään usein merkkinä hyvästä takaosan työskentelystä, mutta pelkkä takajalan sijainti ei kerro, kuinka paljon tai millä tavalla se kantaa.

Olennaisempaa on se, mitä tapahtuu, kun takajalka kohtaa maan.

Pystyykö se ottamaan kuormitusta vastaan ja hallitsemaan sitä nivelten joustaessa? Kykeneekö hevonen säilyttämään tasapainonsa vai kompensoiko se puutteellista kantokykyä muilla kehonosillaan?

Pitkälle rungon alle astuva takajalka ei automaattisesti ole hyvin kantava takajalka. Eikä takajalan voimakas työntö ole sama asia kuin sen kantokyky.

Bent Branderup erottaa akateemisen ratsastustaiteen opetuksessaan nimenomaan kantavan ja työntävän työn. Kokoamisen tavoitteena ei ole vain askelen lyhentäminen, vaan takaosan kyky ottaa kuormitusta vastaan ja hallita sitä.


ENTÄ MITÄ ETUJALAT TEKEVÄT?

Yhtä kiinnostavaa on tarkastella etujalkojen toimintaa.

Kuinka pitkälle etujalka sijoittuu taakse rungon alle tukivaiheen aikana? Miten hevonen käyttää etuosaansa tasapainon säilyttämiseen? Onko takaosan kantokyky todella lisääntynyt vai näyttääkö hevonen kootulta siksi, että sen etujalat ovat siirtyneet lähemmäs painopistettä?

Klassisen ratsastuksen kouluttaja Paul Belasik on käsitellyt juuri tätä ilmiötä kritisoidessaan modernia kilpakouluratsastusta.


Hän käyttää käsitettä triangulation kuvaamaan piaffissa nähtävää tilannetta, jossa hevosen takaosa näyttää laskeutuvan ja takajalat liikkuvat aktiivisesti, mutta etujalat ovat sijoittuneet taakse rungon alle ja kantavat suuren osan kuormasta.

Tällöin hevosen ulkoinen muoto voi muistuttaa kokoamista, vaikka takaosa ei tee sitä kantavaa työtä, jota klassisessa kokoamisessa tavoitellaan. Belasik on arvostellut myös sitä, että piaffin rytmiä ja näyttävyyttä saatetaan arvostaa enemmän kuin sen todellista tasapainoa ja kantokykyä.


Tässä on mielestäni erittäin tärkeä havainto.

Jos tarkastelemme vain takajalkojen aktiivisuutta tai hevosen ulkoista muotoa, voimme jättää huomaamatta, miten hevonen todellisuudessa jakaa ja hallitsee kuormitusta.

Siksi kokoamista täytyy arvioida koko hevosen toiminnan kautta.


SCHWUNG EI OLE SAMA ASIA KUIN “SUURI LIIKE”

Sama ongelma koskee schwungia eli selkärangan luonnollista, kolmiulotteista liikettä. Ratsastaja voi tuntea suuren ja näyttävän liikkeen, mutta pelkkä liikkeen voimakkuus ei kerro, miten se syntyy tai millaista kuormitusta hevosen keho joutuu käsittelemään.

Siksi on kiinnostavaa tarkastella myös etu- ja takajalkojen työnjakoa.


Mistä ratsastajan tuntema liike muodostuu? Pystyykö takaosa kantamaan ja välittämään liikettä tasapainoisesti koko kehon läpi niin että hevosen vertikaalinen tasapaino säilyy ja paranee? Vai syntyykö osa vaikutelmasta etuosan voimakkaasta liikkeestä tai hevosen kompensaatioista?

Yhden raajan asennosta ei tietenkään voi päätellä kokonaisuutta, mutta sen tarkastelu osana kokonaisuutta voi paljastaa olennaisia asioita.


Hyvä schwung ei ole mahdollisimman suurta liikettä, vaan tarkoituksenmukaista, vapaata ja tahdikasta selän toimintaa. Kokoamisen harjoittelussa askellajin puhtauden, tahdin ja selän luonnollisen toiminnan pitäisi säilyä.

Jos ne katoavat, on syytä pysähtyä kysymään, mitä oikeastaan olemme tekemässä. Harjoituksesta tulee helposti “anti-harjoitus” jos se samalla tärvää perussaskellajin laatua. 


KAIKKI "PIAFFI" EI OLE SAMA ASIA KUIN KOKOAMINEN

Tämä on ehkä koko keskustelun kiistanalaisin osa.

Modernissa kilpakouluratsastuksessa piaffia pidetään kokoamisen korkeimpiin asteisiin kuuluvana liikkeenä, jota se toki klassisesti onkin. Mutta pelkkä piaffin näköisen liikkeen suorittaminen ei todista, että hevonen olisi klassisen ratsastustaiteen näkökulmasta oikein koottu.


Myös klassisen ratsastuksen kouluttajat ovat arvostelleet tätä voimakkaasti.

Paul Belasik on nostanut esiin piaffisuorituksia, joissa rytmi ja näyttävät jalkojen liikkeet peittävät alleen puutteellisen kantokyvyn.

Ranskalainen klassisen ratsastuksen kouluttaja ja entinen FEI-tuomari Christian Carde on puolestaan arvostellut modernia kilpailupiaffia muun muassa liian voimakkaan ohjastuntuman, puutteellisen tasapainon ja tuomarointikäytäntöjen vuoksi.

Bent Branderupin akateemisessa ratsastustaiteessa piaffin merkitys on ennen kaikkea siinä, mitä se kehittää hevosessa.


Piaffi ei ole itseisarvo eikä harjoittelun lopullinen tarkoitus. Sen arvo on takaosan kantokyvyn, tasapainon, koordinaation ja hienovaraisen kommunikoinnin kehittämisessä.

Tämä johtaa tärkeään eroon myös tutkimusten tulkinnassa:

Jos piaffin biomekaniikkaa tutkitaan kilpakouluratsastuksessa “piaffia” suorittavilla hevosilla, tutkimustulokset kertovat kyseisten suoritusten biomekaniikasta.

Ne eivät automaattisesti todista, että hevoset olisivat klassisen kokoamisen periaatteiden mukaisesti koottuja.


Tutkimuskohteen määrittelyllä on merkitystä. Ulkoisesti samankaltaiset suoritukset eivät välttämättä synny samanlaisesta kehonkäytöstä.


MITEN KOKOAMISTA SITTEN HARJOITELLAAN?

Ei yhdellä keinutuoliohjeella, ei “laittamalla” hevosta johonkin asentoon, ei apuohjilla, ei vippaskonsteilla. 

Kokoamista kehitetään järjestelmällisesti harjoittamalla hevosen tasapainoa, suoruutta, taipuisuutta, voimaa, takaosan kantokykyä, rungon hallintaa ja koordinaatiota sekä toki hevosen ja ratsastajan välistä signaalistoa ja kommunikaatiota. 

Tätä voidaan tehdä siirtymisillä, väistöillä ja taivutuksilla, school halteilla ja monilla muilla harjoituksilla niin maasta käsin kuin ratsain.


Harjoitukset eivät kuitenkaan itsessään "takaa mitään". Sama liike voi yhdellä hevosella kehittää kantokykyä ja toisella tuottaa lähinnä kompensaatioita.

Siksi kouluttajan täytyy ymmärtää, mitä harjoituksella tavoitellaan ja mitä hevosen kehossa todella tapahtuu.


Hevosen koulutustaso, rakenne, liikkuvuus, voima ja senhetkinen tasapaino vaikuttavat siihen, millainen harjoitus on tarkoituksenmukainen.

Kokoamista ei voi kiirehtiä muuttamalla hevosen ulkoista muotoa. Sitä ei myöskään voi saavuttaa vain pidättelemällä eteenpäin suuntautuvaa liikettä ja pyytämällä takajalkoja aktiivisemmiksi.

Hevosen on vähitellen kehityttävä fyysisesti kykeneväksi siihen, mitä siltä pyydetään.

Tässä tullaan takaisin periaatteeseen, jota pidän koko hevosen koulutuksen kannalta olennaisena:


LIIKE TAI HARJOITUS ITSESSÄÄN EI OLE TAVOITE. SE, MITÄ SE KEHITTÄÄ JA VAHVISTAA, ON TAVOITE.

Emme siis harjoittele piaffia saadaksemme hevosen teputtamaan paikallaan. Emmekä harjoittele kokoamista saadaksemme sen näyttämään tietynlaiselta.

Harjoittelemme kehittääksemme hevosen kykyä kantaa itseään, hallita tasapainoaan ja liikkua mahdollisimman tarkoituksenmukaisesti ja terveesti.

Kokoaminen on asteittain kehittyvä fyysinen ominaisuus, ei nappi, jota painamalla hevonen muuttuu kootuksi.


Ehkä kokoamisesta keskusteltaessa pitäisikin kysyä hieman harvemmin, miltä hevonen näyttää, ja useammin, mitä sen kehossa tapahtuu.

Emme harjoittele kokoamista tuottaaksemme kokoamisen näköisen hevosen. Harjoittelemme kehittääksemme hevosen, joka kykenee kokoamaan itsensä.

Katso kommentista lähteet ja lisälukemista!


Kuva: Wikimedia Commons, Ludwig Koch





Lähteitä ja lisälukemista:
Paul Belasik (2017): Why Are Fundamental Problems Persisting in Elite Dressage? Part Three. The Horse Magazine.
Paul Belasik (2022): Why Collection Always Supersedes Rhythm. The Horse Magazine.
Sarah Warne (2017): Classical Training: Is That Piaffe? Eurodressage. Christian Carden näkemyksiä klassisesta piaffista ja modernin kilpailupiaffin ongelmista.
Bent Branderup: Academic Art of Riding: A Riding Method for the Ambitious Leisure Rider. Xenophon Press, englanninkielinen laitos 2024. Erityisesti kokoamisen, takaosan kantokyvyn, kaulan toiminnan ja piaffin koulutuksellisen tarkoituksen käsittely.
Bent Branderup: Piaff. BentBranderupFilms. Piaffi akateemisen ratsastustaiteen koulutuksellisena harjoituksena.
Philippe Karl: Collection – Dreams and Reality. École de Légèreté -teorialuento. Kokoamisen erilaiset tulkinnat, piaffi ja passage.

torstai 19. marraskuuta 2026

Ratsastussanastoa


"Sivistynyt ratsastussanasto"

Mitä ratsastuksen käsitteet oikeastaan tarkoittavat? Kirjoitin sosiaaliseen mediaan pari postausta vitsikkäästi näistä termeistä, mutta käydäänpä läpi, mitä ne oikeasti tarkoittavat. Lisäsin listaan muutaman olennaisen!



Asetus: Hevosen pään pieni kääntyminen sivulle suhteessa kaulaan, pääasiassa ylimpien kaulanikamien alueella. Asetuksessa turpa osoittaa hieman sivulle ilman merkittävää kaulan taipumista. Asetus ei tarkoita pään kallistamista tai "tilttaamista". Hevonen voi asettua ilman että se taipuu, mutta ei taipua ilman että se asettuu.


Avotaivutus: Sivuttaisliike, jossa hevosen etuosa kulkee uran sisäpuolella ja takaosa uralla, klassisesti kolmella uralla. Hevonen on asetettu ja taivutettu sisäänpäin. Liikkeen tarkoituksena on kehittää hevosen tasapainoa, suoruutta ja erityisesti sisätakajalan kykyä astua rungon alle sekä osallistua kantavaan työhön. Hevonen näyttää siltä, kuin se avaisi voltin (eli kääntyisi uralta voltille)


Eteen-alas: Hevosen pään ja kaulan ojentaminen eteen ja alas siten, että ylälinja voi venyä ja selän liike säilyä vapaana. Tavoitteena on tasapainoinen, tahdikas liikkuminen, ei mahdollisimman matala pään asento tai etuosalle kaatuminen. Sopiva määrä "alas" riippuu hevosen rakenteesta ja tasapainosta.


Eteenpäinpyrkimys: Hevosen halukkuus ja valmius liikkua eteenpäin säilyttäen askellajin tahdin ja tasapainon. Ratsastuksessa siihen kuuluu myös herkkä, opittu reagointi eteenpäin pyytäviin apuihin. Eteenpäinpyrkimys ei tarkoita kiirehtimistä tai jatkuvaa pohkeella ylläpidettyä liikettä, eikä vauhtia sinällään. 


Hevosen taipuminen: Hevosen kehon mukautuminen kaarevaan linjaan selkärangan ja rintakehän liikkuvuuden, raajojen työskentelyn ja koko kehon koordinaation avulla. Selkärangan eri osien liikkuvuus vaihtelee anatomisesti. Taipuminen ei ole pelkkää kaulan kääntämistä, eikä sitä voida mekaanisesti tuottaa sisäpohkeella tai ohjilla, ts hevossta ei voi "pakottaa" tai "laittaa" taipumaan. 


Istunnalla ratsastaminen: Ratsastajan kehonhallintaan, painopisteeseen ja liikkeen seuraamiseen perustuva vaikuttaminen. Istunta on ensisijainen apu, jota muut avut täydentävät, koska istunta ja paino vaikuttaa koko ajan (ellei joku osaa kumota painovoimaa)


Kevyt edestä: Hevonen reagoi pieniin ohjasapuihin eikä tarvitse jatkuvaa ohjaspainetta liikkumisensa ylläpitämiseen. Kevyt ohjastuntuma ei kuitenkaan yksin osoita hevosen olevan tasapainossa tai koottu. Olennaista on hevosen kyky kantaa itsensä ilman ratsastajan jatkuvaa tukea.


Kokoaminen: Hevosen tasapainon ja liikkumisen muuttuminen siten, että takaosan kantava työ lisääntyy, takajalkojen nivelet koukistuvat ja etuosa kevenee. Kokoamiseen liittyvät askelpituuden lyheneminen sekä voiman, koordinaation ja itsensä kantamisen kehittyminen. Kokoaminen ei tarkoita pelkkää hidastamista, kaulan lyhentämistä tai etupään nostamista. (Takapäässä pitää olla voimaa, jonka varaan sitä etupäätä voi nostaa)


Kuolaimen takana kulkeminen: Tilanne, jossa hevonen vetäytyy kuolaimen vaikutuksesta tai ohjasyhteydestä esimerkiksi taivuttamalla kaulaansa ja viemällä turpaansa kohti ryntäitä, joka on opittua välttämiskäyttäytymistä. Hevonen voi tuntua ratsastajasta kevyeltä, vaikka se välttelee ohjaspainetta. Kuolaimen takana kulkeminen ja luotiviivan takana kulkeminen eivät ole täysin sama asia, mutta ne kulkevat usein käsi kädessä. 


Laukannosto: Siirtyminen laukkaan hevosen tasapainoa ja askellajin järjestystä tukevilla avuilla. Tavoitteena on selkeä, tahdikas ja mahdollisimman häiriötön siirtyminen jossa hevonen säilyy hyvässä tasapainossa. 


Liinatyöskentely: Hevosen tavoitteellista kouluttamista liinassa, tavallisesti kaarevalla uralla, mutta myös neliöillä, suorakaiteilla, kuusikulmiolla jne. Tarkoituksena on kehittää esimerkiksi tasapainoa, yhteistyötä, apujenkäyttöä, koordinaatiota ja liikkumisen laatua, ei vain saada hevosta liikkumaan ympyrällä usein pienessä ylitempossa.


Lisätty ravi: Ravin muoto, jossa hevonen pidentää askeltaan lähelle maksimipituuttaan säilyttäen tahdin, tasapainon ja liikkeen laadun. Kyse ei ole pelkästä etujalkojen näyttävästä ojentamisesta tai "kovaa menemisestä".


Myötääminen: Avun tai paineen oikea-aikainen vähentäminen tai poistaminen. Myötääminen mahdollistaa hevosen itsenäisen tasapainon ja auttaa sitä ymmärtämään apujen merkityksen, ja vahvistaa haluttua käyttäytymistä (negatiivinen vahviste = paine pois).


Ohjasajo: Hevosen ohjaaminen maasta kahdella pitkällä ohjalla siten, että ohjastaja kulkee tavallisesti hevosen takana tai takaviistossa. Ohjasajo eroaa kahdella liinalla tehtävästä ympyrätyöskentelystä. Erotuksena eri suunnat kuten klassinen ohjasajo, ravurin alkeiskoulutus jne


Peräänanto: Hevosen pehmeä ja myötäävä reagointi ratsastajan apuihin ilman tarpeetonta vastustamista tai jännittymistä, hyvässä dialogissa. Peräänanto ei tarkoita pelkkää pään tai kaulan asentoa tai alistumista. 


Piaffi: Korkeasti koottu, diagonaalinen ja rytmikäs raviliike, jossa hevonen etenee hyvin vähän tai lähes paikallaan säilyttäen aktiivisuuden ja tasapainon. Ei siis "ravia paikallaan", etenkään niin että takapää pompottaa ylöspäin tai puolelta toiselle, tai niin että hevonen nostelee takajalkoja jopa korkeammalle kuin etujalkoja. 


Pohkeen takana: Ratsastustermi hevoselle, joka reagoi eteenpäin pyytävään pohjeapuun hitaasti, heikosti tai ei lainkaan. Taustalla voi olla esimerkiksi epäselvä koulutus, toistuvaan paineeseen tottuminen, väsymys, kipu tai motivaation puute. Termi kuvaa hevosen vastausta apuun tai ratsastajan ajatukseen. 


Pohkeenväistö: Sivuttaisliike, jossa hevonen liikkuu eteen ja sivulle lähes suorana, hieman liikkeen suunnasta poispäin asetettuna. Etu- ja takajalat astuvat ristiin.


Puolipidäte: Liikkeessä tapahtuva hetkellinen kokoaminen, eli käytännössä lyhyt, valmisteleva tarvittavien ja sopivien apujen yhdistelmä, jolla ratsastaja vaikuttaa hevosen tasapainoon, aktiivisuuteen ja tarkkaavaisuuteen ennen seuraavaa tehtävää. Ei välttämättä pidäte ollenkaan! 


Sisäpohkeelta ulko-ohjalle: Perinteinen ratsastusohje, jossa sisäpohkeen avulla pyritään ohjaamaan hevosta kohti ulko-ohjan tuntumaa. Kyseessä on opittuihin apuvastauksiin perustuva toimintatapa, ei biomekaaninen lainalaisuus. Sisäpohje ei mekaanisesti taivuta hevosen vartaloa eikä ulko-ohjan paine itsessään tuota suoruutta tai tasapainoa eikä “estä lapaa karkaamasta” etenkään jos ratsastaja itse aiheuttaa “lavan karkaamisen”. 


Sulkutaivutus: Kokoava sivuttaisliike, jossa hevonen on asetettu ja taivutettu liikkeen suuntaan. Etuosa kulkee uralla ja takaosa sen sisäpuolella, perinteisesti kolmella uralla edestä ja takaa katsoen. Hevonen näyttää siltä, kuin se sulkisi voltin ja palaisi uralle. 


Suoruus: Hevosen kyky liikkua tasapainoisesti ja tarkoituksenmukaisesti sekä suoralla että kaarevalla uralla ilman haitallista vinoutta. Suoruus ei tarkoita taipumattomuutta, vaan symmetriaa.


Takajalkojen aktivointi: Takajalkojen tarkoituksenmukaisen työskentelyn kehittäminen siten, että ne osallistuvat liikkeen tuottamiseen, kehon tukemiseen ja kantamiseen. Pelkkä nopeampi liikkuminen ei tarkoita parempaa takaosan toimintaa.


Tasapaino: Hevosen kyky hallita kehonsa asentoa ja liikettä ilman jatkuvaa ulkoista tukea. Ratsastuksen ja maastakäsin jumpan tavoitteena on kehittää hevosen omaa tasapainoa jotta sen olisi helpompi kantaa itsensä ja ratsastaja. 


Tuntuma: Ratsastajan ja hevosen välinen kommunikaatioyhteys ohjien kautta. Tuntuma ei tarkoita jatkuvaa vetoa kummankaan osapuolen taholta, eikä ohjien tehtävä ole kannatella hevosta. Tuntuma voi olla, vaikka ohjat roikkuisivat hyvinkin löysänä (vrt esimerkiksi painavat nahkaohjat, western, akateeminen)


Tyhjä edestä: Ratsastajan kokemus siitä, ettei hevonen tarjoa odotettua ohjastuntumaa. Hevonen voi esimerkiksi vetäytyä ohjasavun vaikutuksesta, ja se johtuu ratsastajan tavasta käyttää ohjia, vrt. "kuolaimen takana". Kyseessä on tuntemusta kuvaava ilmaus, ei yksiselitteinen biomekaaninen tila. Jonkun mielestä oikein herkkä hevonen voi olla aina "tyhjä edestä", jos on itse tottunut ratsastamaan pienellä jatkuvalla vedolla. 


Työskentely maasta käsin: Hevosen kanssa tehtävä tavoitteellinen koulutus ja harjoittelu ilman ratsastajaa. Se voi sisältää esimerkiksi kehonhallinnan, tasapainon, liikkeiden ja kommunikaation kehittämistä.


Ulko-ohjan tuki: Perinteinen ratsastustermi, jolla tarkoitetaan ulko-ohjan kautta ylläpidettävää yhteyttä hevosen suuhun. Ulko-ohjaa voidaan käyttää opittujen apujen välittämiseen, mutta jatkuva ohjaspaine ei ole hevosen tasapainon tai suoruuden edellytys. Liiallinen ulko-ohjan käyttö voi rajoittaa hevosen kaulan liikettä ja häiritä ja jopa estää taipumista ja paradoksaalisesti saada hevosen painopisteen jopa etupainoisemmaksi ulkoetujalan liikeradan häiriintyessä. 



OSA 2

Hevosen käyttäytyminen, hyvinvointi ja koulutuksen periaatteet


Ammattilainen: Henkilö, joka harjoittaa tiettyä toimintaa ammattinaan ja jolla on tehtävän edellyttämää osaamista. Ammattitaitoa arvioidaan koulutuksen, kokemuksen, toiminnan laadun ja osaamisen perusteella, ei mielipiteiden yhteneväisyydellä.


Biomekaniikka: Tieteenala, joka tutkii elävien organismien rakenteisiin ja liikkeisiin vaikuttavia voimia sekä niiden mekaanisia seurauksia. Ratsastuksessa biomekaniikka auttaa ymmärtämään hevosen ja ratsastajan liikettä sekä kuormitusta. Kaikki ratsastus on omalla tavallaan ”biomekaanista ratsastusta”, eikä oikeastaan mikään, koska ”bio” ja ”mekaniikka” ovat itse asiassa vähän oksymoron. Elävä ei ole varsinaisesti mekaanista ja kasa vipuja ja varsia. 


Elinikäinen oppiminen: Jatkuvaa tietojen, taitojen ja ajattelutapojen kehittämistä. Siihen kuuluu myös aiempien käsitysten arvioiminen ja tarvittaessa muuttaminen uuden tiedon perusteella.


Herkkyys: Hevosen kyky havaita ja reagoida pieniin ärsykkeisiin. Herkkyys on yksilöllinen ominaisuus, eikä voimakas reaktio automaattisesti tarkoita tottelemattomuutta.


Hevonen testaa: Hevosen käyttäytyminen kertoo sen oppimishistoriasta, motivaatiosta, tunnetilasta ja fyysisestä tilanteesta. Ihmisen tehtävä on selvittää käyttäytymisen syitä, ei olettaa hevosen haastavan hänen kuvitteellista auktoriteettiaan.


Hevosen ehdoilla: Hevosen fyysisten, psyykkisten ja käyttäytymistarpeiden huomioimista koulutuksessa ja arjessa. Hevosen yksilölliset ominaisuudet, rajat ja mahdollisuudet vaikuttaa tilanteeseen ovat osa päätöksentekoa.


Hevosen hyvinvointi: Hevosen fyysisen terveyden, tunnetilojen, elinolosuhteiden ja käyttäytymistarpeiden muodostama kokonaisuus. Hyvinvointi ei tarkoita vain kärsimyksen puuttumista, vaan myös mahdollisuuksia myönteisiin kokemuksiin.


Hevosen motivaatio: Sisäisten ja ulkoisten tekijöiden vaikutus hevosen halukkuuteen toimia. Motivaatioon vaikuttavat esimerkiksi tarpeet, tunnetila, aiemmat kokemukset ja toiminnan seuraukset.


Hevoslähtöisyys: Toimintatapa, jossa hevosen tarpeet, ominaisuudet, oppiminen ja hyvinvointi ohjaavat ihmisen päätöksiä. Hevoslähtöisyys näkyy käytännön ratkaisuissa, ei pelkästään tavoitteissa.


Johtajuus: Ihmisen tehtävä on luoda hevoselle turvalliset, johdonmukaiset ja ymmärrettävät olosuhteet. Hänellä on toki päätäntävalta hoidossaan olevien eläinten suhteen. Koulutus ei kuitenkaan edellytä ihmisen dominoivaa asemaa, hevosen alistamista tai hallitsemista pelottelemalla.


Kokemus: Käytännön toiminnassa kertynyttä havaintoihin ja oppimiseen perustuvaa osaamista. Kokemus on arvokasta, mutta sen tulkinnat voivat sisältää myös virheitä ja vinoumia.


Kuuliaisuus: Hevosen oppima kyky ja motivaatio vastata ymmärtämiinsä apuihin ja signaaleihin. Koulutuksen tavoitteena pitäisi olla vapaaehtoinen, luottamukseen perustuva yhteistyö, ei robottimainen, alistunut käskyjen noudattaminen.


Laiska hevonen: Arkikielinen tulkinta hevosen vähäisestä aktiivisuudesta tai haluttomuudesta liikkua. Taustalla voi olla esimerkiksi kipua, väsymystä, epäselviä apuja, opittua käyttäytymistä tai motivaation puutetta.


Luonnollinen hevosmiestaito: Yleisnimitys erilaisille hevosten käsittely- ja koulutusmenetelmille, joita perustellaan hevosen luontaisella käyttäytymisellä. 

Nimitys ei itsessään kerro menetelmän toimivuudesta tai hyvinvointivaikutuksista.


Positiivinen vahvistaminen: Oppimisen periaate, jossa käyttäytymisen jälkeen lisätään hevoselle mieluisa seuraus, mikä lisää kyseisen käyttäytymisen todennäköisyyttä. Esimerkiksi ruokapalkkion käyttäminen.


Rakentava kritiikki: Perusteltua ja asiallista palautetta, jonka tarkoituksena on edistää ymmärrystä tai toimintaa. Kritiikki kohdistuu väitteisiin ja tekoihin, ei ihmisen henkilökohtaisiin ominaisuuksiin.


Rentous: Fyysisen ja psyykkisen jännittyneisyyden tarkoituksenmukainen vähäisyys. Rentous mahdollistaa vapaan liikkeen, oppimisen ja ympäristöön reagoimisen. Liikkumattomuus tai vastustelun puuttuminen ei yksin osoita rentoutta.


Tutkittu tieto: Järjestelmällisillä tutkimusmenetelmillä tuotettua ja kriittisesti arvioitavaa tietoa. Yksittäisen tutkimuksen tuloksia tulee tarkastella suhteessa menetelmiin, rajoituksiin ja muuhun tutkimusnäyttöön.


Valeammattilainen: Epävirallinen ja usein leimaava nimitys henkilölle, jonka ammattitaito tai pätevyys kyseenalaistetaan. Pätevyyttä tulee arvioida todennettavien tietojen perusteella, ei henkilökohtaisten mielipiteiden tai sosiaalisen hyväksynnän mukaan.


Yhteistyö: Ihmisen ja hevosen välistä vuorovaikutusta, jossa molempien toiminta vaikuttaa tilanteen etenemiseen. Toimiva yhteistyö perustuu ymmärrettävään viestintään, oppimiseen ja luottamukseen.

keskiviikko 7. lokakuuta 2026

Sieluneläimen menettämisestä

Kuva: Unsplash

Aina kun joudumme hyvästelemään sieluneläimemme, 
jotain meidän sisällämme kuolee mukana. Se yhteys, se rakkaus, se elämä jota meillä oli yhdessä, ei tietenkään katoa eikä muutu olemattomaksi mutta muuttaa muotoaan tavalla, joka särkee sydämen. 

Huomenna joudun sanomaan hyvästit sielunkoiralleni Adalle.

Olen tiennyt tämän päivän tulevan jo pitkään. Hän on vasta nuori, mutta hän ei saanut kovin hyviä kortteja tähän elämään. Olen ehtinyt surra sitä etukäteen, miettiä päätöstä jokaisesta mahdollisesta suunnasta ja yrittää samalla olla läsnä siinä tosiasiassa, että vielä tänään Ada on tässä.

Surun valtavuus on saanut minut ajattelemaan myös laajemmin sitä, miksi rakkaan eläimen menettäminen voi tuntua niin musertavalta. Miksi koti tuntuu muuttuvan jo pelkästä ajatuksesta, ettei yksi sen asukkaista kohta enää ole täällä? Miksi eläimen menettäminen voi joskus tuntua jopa raskaammalta kuin ihmisen kuolema?

Ja ennen kaikkea: miksi meidän kulttuurissamme tätä surua edelleen joskus vähätellään?

Tutkimusta aiheesta on tehty yllättävän paljon. Ja sen viesti on varsin selvä:

lemmikin menettämisen aiheuttama suru voi olla syvä, pitkäkestoinen ja psykologisesti hyvin samankaltainen kuin läheisen ihmisen kuolemaan liittyvä suru.

Ehkä sen ei pitäisi olla meille yllätys. Emme sure lajia, me suremme suhdetta ja yhteyttä.


Kun lemmikin menettäminen särkee maailman

Lemmikin kuoleman aiheuttamaa surua vähätellään edelleen joskus. “Sehän oli vain koira / hevonen.” “Voithan ottaa uuden / onhan sulla muitakin eläimiä.”

Tutkimus kertoo kuitenkin jotain aivan muuta.

Ihminen voi muodostaa eläimeen todella syvän kiintymyssuhteen, ja juuri suhteen merkitys vaikuttaa siihen, kuinka suureksi menetys koetaan. Vuonna 2026 julkaistussa tutkimuksessa ihmisistä, jotka olivat menettäneet sekä läheisen ihmisen että rakkaan lemmikin, joka viides nimesi lemmikin kuoleman kaikkein raskaimmaksi kokemakseen menetykseksi. Myös pitkittyneen surun oireita esiintyi lemmikin menettämisen jälkeen tavalla, joka muistutti läheisen ihmisen menettämiseen liittyvää surua.

Ehkä se ei olekaan niin yllättävää.


Lemmikki ei ole elämässämme vain yksittäisinä kohtaamisina. Etenkin ne eläimet jotka asuvat kanssamme ovat siinä aamulla kun heräämme ja illalla kun menemme nukkumaan. Se odottaa oven takana, kulkee kanssamme, tunnistaa jo kaukaa kun automme ajaa pihaan ja rakentaa kanssamme tuhansia pieniä arkisia rutiineja. Hevonen hörisee tarhassa, talliarjesta tulee rutiinia, tuttu hahmo ikkunasta katsoessa voi luoda maadoittuneen ja rakastavan tunteen.

Vuosien aikana sen läsnäolosta voi tulla osa sitä, miltä koti ja turvallisuus tuntuvat.


Suhde eläimeen on myös hyvin kehollinen. Tutkimuksissa ihmisen ja koiran myönteiseen vuorovaikutukseen on yhdistetty muun muassa oksitosiinijärjestelmän aktivoitumista, kortisolitason laskua ja autonomisen hermoston muutoksia, jotka sopivat yhteen rauhoittumisen ja stressin vähenemisen kanssa. Hevosen kanssa olemista on myös tutkittu - luulen että mikä tahansa hyvä eläinkontakti toimii vastaavasti. 

Eläin voi siis olla meille myös kanssasäätelijä.


Kun meille rakas eläin kuolee, emme menetä vain rakastamaamme yksilöä. Hermostomme menettää samalla jotain hyvin tuttua. Siksi poissaolo tuntuu niin konkreettiselta. Tyhjä peti. Panta ilman käyttäjää. Hiljaisuus. Ruokakuppi, jota ei tarvitsekaan täyttää. Riimu naulassa. Tutun tuoksuinen loimi. Käsi, joka hakeutuu automaattisesti silittämään tuttua turkkia. Hetki, jolloin on aivan varma kuulleensa tutut askeleet tai hirnunnan.

Keho voi vielä odottaa sitä, minkä mieli jo tietää olevan poissa.


Eläin voi olla myös kokonaisen elämänvaiheen todistaja. Se on ollut mukana kriiseissä, muutoksissa, onnellisissa hetkissä ja täysin tavallisissa tiistaiaamuissa. Sen kanssa on syntynyt kokonainen yhteinen maailma.

Ja joskus on olemassa se yksi aivan erityinen eläin. Sieluneläin. Suhde, jota on vaikea edes selittää ihmiselle, joka ei ole kokenut samanlaista.


Jos rakkaan eläimen elämä joudutaan päättämään eutanasialla, suruun tulee vielä yksi erityisen raskas kerros.

Rakkaus pyytää meitä tekemään juuri sen, mitä rakkaus kaikkein eniten vastustaa.

Haluaisimme pitää rakkaan eläimen luonamme. Vielä yhden päivän, yhden viikon, yhden vuoden. Etsiä vielä yhden hoidon, yhden lääkkeen, yhden mahdollisuuden.

Mutta joskus tulee hetki, jolloin lisää aikaa ei enää olisi lahja eläimelle vaan meille.

Silloin rakastaminen tarkoittaa jotain hirvittävän vaikeaa: suostumme itse kantamaan menettämisen tuskan, jotta rakkaan eläimen ei tarvitse enää kantaa omaansa.

Meidän sydämemme särkyy, jotta hänen ei enää tarvitsisi sattua.


Lemmikin menettämiseen liittyy myös ilmiö, jota surututkimuksessa kutsutaan disenfranchised griefiksi – sosiaalisesti tunnustamatta jääväksi suruksi. Menetys voi olla surevalle valtava, vaikka ympäristö ei kohtele sitä sellaisena. Tutkimuskatsauksissa lemmikkinsä menettäneet ovatkin kuvanneet yksinäisyyttä ja jopa häpeää oman surunsa voimakkuudesta.


Ehkä meidän pitäisi siis lakata kysymästä, miksi joku suree eläintä niin paljon. Surun suuruutta ei ratkaise se, mihin lajiin menetetty kuului.

Sen kertoo suhteen merkitys.

Jos eläin oli koti, turva, perhe, ystävä ja osa jokapäiväistä elämää, sen menettäminen saa rikkoa maailman hetkeksi.

Suuri suru ei tarkoita, että rakastimme väärin tai liikaa.

Se on suuren kiintymyksen ja rakkauden jälki ja hinta. 


Joskus sanotaan, että kun menettää tarpeeksi monta tärkeää eläintä, siihen tottuu. Ei totu. En halua tottua. 




Lähteet ja lisälukemista

  • Cleary, M., West, S., Thapa, D. K., Westman, M., Vesk, K. & Kornhaber, R. (2022). Grieving the loss of a pet: A qualitative systematic review. Death Studies, 46(9), 2167–2178. DOI: 10.1080/07481187.2021.1901799. Systemaattinen katsaus 19 artikkeliin; keskeisiä teemoja olivat suhde eläimeen, suru, syyllisyys, saatu tuki ja elämä menetyksen jälkeen. 

  • Hyland, P. (2026). No pets allowed: Evidence that prolonged grief disorder can occur following the death of a pet. PLOS ONE, 21(1), e0339213. DOI: 10.1371/journal.pone.0339213. Tuore tutkimus, jossa lemmikin kuoleman jälkeinen pitkittynyt suru näyttäytyi oirekuvaltaan samalla tavoin kuin ihmisen menetyksen jälkeen. 

  • Park, R. M., Royal, K. D. & Gruen, M. E. (2023). A Literature Review: Pet Bereavement and Coping Mechanisms. Journal of Applied Animal Welfare Science, 26(3), 285–299. DOI: 10.1080/10888705.2021.1934839. Katsaus 48 tutkimukseen; erityisen hyödyllinen lähde tunnustamattomasta surusta (disenfranchised grief), yksinäisyydestä, muistamisesta ja continuing bonds -ilmiöstä.

  • Silva, M. V., Santos, R. R. & Barbosa, M. (2025). Euthanasia and prolonged grief: A cross-sectional study with bereaved pet owners. Journal of Veterinary Behavior: Clinical Applications and Research, 79, 60–67. DOI: 10.1016/j.jveb.2025.04.007. Erityisen relevantti eutanasiaosuuteen: tutkimuksessa tarkastellaan mm. päätökseen osallistumisen, katumuksen ja syyllisyyden yhteyttä surun voimakkuuteen. 

  • Teo, J. T., Johnstone, S. J., Römer, S. S. & Thomas, S. J. (2022). Psychophysiological mechanisms underlying the potential health benefits of human-dog interactions: A systematic literature review. International Journal of Psychophysiology, 180, 27–48. DOI: 10.1016/j.ijpsycho.2022.07.007. Systemaattinen katsaus 129 tutkimukseen; hyvä lähde hermostosta, stressijärjestelmästä, parasympaattisesta aktiivisuudesta ja oksitosiinista