 |
De Pluvinel - L'instruction du Roy en l'exercice de monter à cheval, 1629
Wikimedia Commons |
Baucher vai Steinbrecht? Entä jos vastaus onkin “kyllä”?
Ajatuksia klassisesta ratsastuksesta, akateemisesta ratsastustaiteesta ja hevosen rakentamisesta
Hevosmaailmassa rakastetaan koulukuntia. On ranskalaista klassista ratsastusta, saksalaista kouluratsastuksen traditiota, iberialaista perinnettä, akateemista ratsastustaidetta, modernia urheilukouluratsastusta, luonnollista hevosmiestaitoa, behaviorismia, biomekaniikkaa, istuntakoulukuntia ja lukemattomia opettajia, joiden ympärille rakentuu kokonaisia ajattelutapoja, joskus jopa vähän lahkomaisella vivahteella. Se on sekä rikkaus että haaste.
Rikkaus siksi, että ratsastuksen historia on valtavan moniääninen. Ihmiset ovat yrittäneet ymmärtää hevosta, yhteistä tasapainoa, liikettä, voimaa, keveyttä ja yhteistyötä vuosisatojen ajan. Jokainen aikakausi on jättänyt jälkensä siihen, mitä ihannoidaan ja miten hevosta koulutetaan.
Haaste se on siksi, että koulukunnista tulee helposti ahtaita kuppikuntia. Silloin kysymys ei enää olekaan: “Mitä tämä hevonen tarvitsee?” vaan: “Kenen leiriin sinä kuulut?”
Baucher vai Steinbrecht?
Ranskalainen keveys vai saksalainen eteenpäinpyrkimys?
Rentous vai voima?
Käsi ilman jalkaa ja jalka ilman kättä vai ratsasta hevosesi napakoin avuin eteen ja suoraksi pohkeen ja ohjan väliin?Akateeminen ratsastustaide vai klassinen kouluratsastus?
No mutta. Ehkä kiinnostavampaa olisi kysyä: mitä ongelmaa kukin mestari yritti ratkaista? Ja vielä tärkeämmin: mitä juuri tämä hevonen tarvitsee tänään?
Oma polkuni ranskalaiseen klassiseen ja akateemiseen ratsastukseen
Oma kiinnostukseni ranskalaiseen klassiseen ratsastukseen alkoi jo ennen kuin tutustuin akateemiseen ratsastustaiteeseen.
Minua puhuttelivat ensin modernit klassisen ratsastuksen tulkitsijat, kuten Philippe Karl ja Anja Beran. Heidän kauttaan avautui maailma, jossa hevosen koulutus ei ollut ensisijaisesti pelkän ulkoisen muodon, paketin ja tottelevaisuuden rakentamista ja ratsastamista yleisöä tai tuomareita varten, vaan tasapainon, keveyden, hienovaraisuuden ja hevosen yksilöllisen kehityksen etsimistä. Voisi yleistää karkeasti, että urheilukouluratsastus on ratsastajaa varten ja klassinen hevosta varten.
Ratsastus ei ollut vain suoritusta, vaan dialogisempaa. Yhtäkkiä olinkin entistä kiinnostuneempi siitä, miten hevonen voi tulla kevyemmäksi, suoremmaksi, tasapainoisemmaksi ja samalla säilyttää arvokkuutensa, herkkyytensä ja oman kehonsa hallinnan. Kiinnostuin siitä, ketä varten ratsastan, miksi, ja miten?
Sieltä tie vei luonnollisesti "alkuperäislähteiden" äärelle: François Robichon de La Guérinièren ja François Baucherin teksteihin. Niitä aloin ahmia muiden vanhojen mestareiden kirjojen ohella jo 2000-luvun alussa.
Vuonna 2012 kiinnostuin akateemisesta ratsastustaiteesta. Ei niinkään sen vuoksi, että olisin kokenut ranskalaisen klassisen ratsastuksen vääräksi tai huonoksi tai halunnut tehdä siitä irtioton. Sanoisin, että pikemminkin kyse oli jatkumosta ja työkalupakin laajentamisesta.
Minulle ranskalainen klassinen ratsastus antoi filosofian ja ihanteen: keveyden, tasapainon, eleganssin ja hevosen hienovaraisen koulutuksen. Samalla kuitenkin koin, etten saanut siitä vielä tarpeeksi käytännön työkaluja.
Kaipasin vastauksia, miten rakennan ja kuntoutan tätä hevosta, jolla on paljon fyysisiä tai mentaalisia haasteita? Miten pilkon vaikeita asioita paljon pienempiin osiin? Miten opetan hevosta ja itseäni vaiheittain, vielä pienempinä osina? Miten autan hevosta ymmärtämään ilman, että ratsastajan paino vaikeuttaa oppimista?
Akateeminen ratsastustaide toi tähän valtavasti lisää työkaluja - erityisesti maastakäsin työskentelyyn, joka on siinä kaiken perusta.
Groundwork, handwork, liinatyöskentely ja klassinen ohjasajo eivät olleet vain lisäharjoitteita, vaan kokonainen pedagoginen järjestelmä jonka pystyisi siirtämään suoraan satulaan. Niiden avulla koulutusta voitiin pilkkoa pienempiin, hevoselle ja toki myös ihmiselle ymmärrettäviin osiin.
Maastakäsin pystyi tutkimaan tasapainoa, taipumista, suoruutta, kokoamista, kehonkäyttöä ja apujen ymmärtämistä ilman, että hevosen tarvitsi samalla kantaa ratsastajaa.
Samalla koin, että akateemisessa ratsastustaiteessa oli myös selkeämpi pedagoginen rakenne - sekä hevoselle että ihmiselle. Monet asiat oli pilkottu opetettaviksi vaiheiksi. Oli eri tavalla mahdollista rakentaa ymmärrystä järjestelmällisesti, palata tarvittaessa takaisin perusteisiin ja löytää välietappeja kohti vaikeampia asioita.
Tämä ei tietenkään tarkoita, että akateeminen ratsastustaide olisi yksi yhtenäinen järjestelmä tai että kaikki opettajat ajattelisivat samalla tavalla. Päinvastoin: eri opettajilla on erilaiset taustat, painotukset, vahvuudet ja tulkinnat. Jotkut painottavat enemmän historiallista rekonstruointia, toiset biomekaniikkaa, toiset maastakäsin työskentelyä tai ratsastuksen käytännöllisyyttä.
Silti kokonaisuudessa minua puhutteli juuri se, että mukana oli enemmän pedagogista rakennetta. Ei vain filosofia siitä, millaista ratsastuksen pitäisi olla, vaan myös enemmän käytännön askelmerkkejä siihen, miten hevonen ja ihminen voivat yhdessä edetä kohti sitä. Myöhemmin mukaan ovat tulleet myös moderni biomekaniikka, oppimisteoria ja käyttäytymistiede, jotka ovat auttaneet ymmärtämään yhä tarkemmin sitä, miten hevonen oppii ja käyttää kehoaan. Akateeminen koulukunta ei jumita vanhojen mestareiden oppeihin, vaan ottaa jatkuvasti mukaan uusinta tutkittua tietoa – niin ne vanhat mestaritkin olisivat tehneet.
Olen vuosien aikana huomannut, että minua ei kiinnosta ratsastuksessa yhden koulukunnan puolustaminen. Minua kiinnostaa ymmärtäminen ja soveltaminen. Olemme kaikki yksilöitä, niin hevoset kuin ihmisetkin.
Kiinnostavia kysymyksiä ovat olleet mm: Miksi joku mestari ajatteli näin? Mihin historialliseen ja käytännölliseen ongelmaan hän vastasi? Mikä hänen ajatuksistaan toimii edelleen? Ja missä kohtaa meidän on tuotava mukaan nykyajan ymmärrystä hevosen oppimisesta, biomekaniikasta, käyttäytymisestä ja hyvinvoinnista? (On hyvä muistaa, että 1600-1800 luvun maailma on joka tapauksessakin ollut varsin erilainen, kuin tämä 2020-luku. )
Juuri tästä näkökulmasta Baucherin ja Steinbrechtin “vastakkainasettelu” on erityisen kiinnostava.
Kaksi mestaria, kaksi ongelmaa
François Baucher ja Gustav Steinbrecht asetetaan usein vastakkain.
Baucher yhdistetään ranskalaiseen keveyteen, hienostuneisuuteen, käden ja jalan erottamiseen, hevosen pehmentämiseen ja rentouteen.
Steinbrecht yhdistetään saksalaiseen systematiikkaan, eteenpäinpyrkimykseen, suoristamiseen, voimistamiseen ja ajatukseen siitä, että hevonen tulee ratsastaa eteen ja suoraksi.
Karikatyyrit ovat helppoja.
Baucherista voidaan tehdä pilakuva, jossa hevosta vain asetellaan paikallaan, taivutellaan leuasta ja niskasta ja nostetaan hurjan korkealle ja unohdetaan koko rungon liike tai tehdään omituisia temppuja.
Steinbrechtistä voidaan tehdä pilakuva, jossa lihaksia pullistelevaa hevosta vain työnnetään eteen ilman riittävää hienovaraisuutta.
Mutta karikatyyrit eivät ole reiluja eivätkä edes ihan tosiakaan.
Nykyisistä klassisen harrastajista voi tehdä edelleen karikatyyrejä joissa mennä köpötetään alitempoista ravia pää ylhäällä alakaula pullottaen ja teputetaan pieniä väistöjä sinne tänne. Akateemisen ratsastajista taas moni kuvittelee että he vaan fiilistelevät pienten painonsiirtojen kanssa ja hevoset menevät mihin huvittaa vähän pitkänä ja joko vähän liikaa eteen tai toisaalta pienesti köpötellen.
Molemmat mestarit yrittivät kuitenkin ratkaista todellisia ongelmia. Baucher katsoi hevosta, joka oli jännittynyt, raskas, vastusteleva, epätasapainossa tai avuille kuuro. Hän kysyi: miten hevonen saadaan vastaanottavaiseksi, kevyeksi ja tasapainoiseksi ilman pakottamista?
Steinbrecht katsoi hevosta, joka ei vielä kantanut itseään, ei ollut suoristunut, ei ollut riittävän voimakas eikä kyennyt etenemään kohti kokoamista ilman systemaattista kehittämistä. Hän kysyi: miten hevosesta rakennetaan ratsastajan alla kestävä, vahva, suora ja kantava?
Näistä kysymyksistä syntyy kaksi erilaista painotusta. Ei välttämättä kaksi vastakkaista totuutta!
 |
Baucher - Méthode d'équitation basée sur de nouveaux principes, Dumaine, 1874 |
Mitä Baucher oikeastaan yrittää opettaa?
Baucherin nimi herättää edelleen voimakkaita tunteita. Hän oli aikanaan kiistelty, ja hänen kahta eri metodiaan on tulkittu hyvin eri tavoin. Siksi on tärkeää erottaa toisistaan Baucherin ajattelun ydin ja siitä tehdyt yksinkertaistukset.
Minulle Baucherin tärkein anti ei ole mikään yksittäinen tekniikka, vaan ajatus keveydestä ja vastaanottavaisuudesta.
Mitä Baucherin teesit voisivat olla?
* Hevosen ei pidä olla raskas kädelle, nojata käteen eikä ratsastajan pidä roikkua ohjassa.
* Hevosen ei pidä vastustaa apuja voimalla eikä ratsastajan pidä yrittää korjata hevosta voimalla.
* Hevosen ei pidä liikkua ulkoisesti näyttävästi, jos sisäinen tila on jännittynyt, jäykkä tai puolustautuva.
* Hevosen ei pidä rötköttää edestä kovin matalana
* Käsi ilman jalkaa ja jalka ilman kättä: ei ristiriitaisia apuja.
Baucherin maailmassa hevosen tulee tulla kevyeksi ja kantaa itsensä kuin kevyt bambi-balleriina. Ei siksi, että ratsastaja haluaisi esteetikkaa tai pelkän hienon tunteen käteen, vaan siksi, että raskaus kertoo usein tasapainon, ymmärryksen tai kehonkäytön ongelmasta.
Tämä on valtavan tärkeä ajatus myös nykyajan ratsastuksessa, jossa moderni urheiluratsastus onkin luonut toisenlaisen tavan ajatella tuntumasta ja hevosen itsensä kantamisesta ja liikkumisesta, kuin perinteinen klassinen.
Jos hevonen painaa kädelle, juoksee alta pois, puree kiinni kuolaimeen, vastustaa asetusta, jännittyy niskasta tai ei pysty reagoimaan pieniin apuihin, ongelmaa ei ratkaista vain ratsastamalla kovempaa eteen tai antamalla hevosen vyöryä painopisteensä yli.
Ensin täytyy kysyä: ymmärtääkö hevonen avun?
Pystyykö se vastaamaan siihen fyysisesti?
Onko se rento vai puolustustilassa?
Onko hevosen suu, leuka, niska ja koko ylälinja vastaanottavainen?
Onko ratsastajan käsi oikeasti selkeä ja oikeudenmukainen?
Baucherin kuuluisa ajatus “käsi ilman jalkaa, jalka ilman kättä” voidaan ymmärtää yksinkertaistettuna näin: apujen ei pidä sekoittaa toisiaan. Jos ratsastaja pyytää kädellä ja jalalla yhtä aikaa vastakkaisia asioita, hevonen joutuu helposti ristiriitaan.
Tämä ei tarkoita, etteivät käsi ja jalka koskaan liittyisi toisiinsa ratsastuksen kokonaisuudessa tai etteikö niitä voisi käyttää. Se tarkoittaa, että hevosta ei pidä ajaa eteenpäin jalalla samaan aikaan kun käsi pidättää tai estää liikettä. Sellainen ratsastus tekee hevosesta helposti joko turtuneen, hermostuneen tai raskaan.
Baucherin parhaimmillaan voisi tiivistää näin:
Ensin hevonen täytyy saada kuuntelemaan, pehmenemään, rentoutumaan ja löytämään tasapaino.
Vasta sitten voidaan puhua todellisesta voimasta.
Tai vielä lyhyemmin:
Rentous ennen voimaa.
Mutta tähän liittyen pieni varoitus: Baucheria ei pidä ymmärtää niin, että hevosen pitäisi olla laiska, passiivinen tai liikkeetön tai toisaalta kipittää pientä jäykkää liikettä selkä notkolla. Keveys ja rentous ei ole sama asia kuin energian puute, eikä hevosen “elevaatio” tarkoita jännittynyttä selkää. Rentous ei ole sama asia kuin velttous. Pehmeys ei ole sama asia kuin se, että hevosen runko ei työskentele.
Hyvä keveys on elävää ja tasapainoista, jos vertaat vaikka miten kauris liikkuu?
 |
| Steinbrecht |
Mitä Steinbrecht oikeastaan yrittää opettaa?
Steinbrechtin kuuluisin ajatus tiivistetään usein lauseeseen: ratsasta hevosesi eteen ja suoraksi.
Tätä lausetta on toistettu niin paljon, että se on lähes menettänyt merkityksensä. Pahimmillaan siitä on tullut perustelu sille, että hevosta ratsastetaan vahvasti eteen käteen, vaikka hevonen ei vielä olisi tasapainossa, rento tai kykenevä kantamaan itseään.
Mutta tämäkään ei ole reilu tulkinta. Steinbrecht ei puhunut kiireestä. Hän ei puhunut etupainoisesta puskemisesta tai vyörymisestä. Hän ei puhunut siitä, että hevonen vain työnnetään ohjalle ja pakotetaan “läpi”.
Hänen suuri kysymyksensä oli: miten hevonen rakennetaan?
* Miten hevosen keho kehittyy niin, että se kestää ratsastuksen?
* Miten hevonen oppii suoristumaan?
* Miten takaosa saadaan kantamaan enemmän?
* Miten liike kulkee rungon ja rangan läpi?
* Miten jokainen harjoitus valmistaa seuraavaa?
Steinbrechtin ajattelussa on voimakas pedagoginen ja fyysinen logiikka. Hevosta ei voi vain asetella kokoamiseen. Sen täytyy kasvaa ja kehittyä siihen. Sen täytyy vahvistua - käytännössä oppia käyttämään takaosaansa. Minkä varaan etupää voi nousta, jos takapää ei jaksa kannatella sitä?
Sen täytyy löytää suoruus, jotta se voi käyttää kehoaan symmetrisemmin, jotta se kestäisi ratsastusta.
Sen täytyy saada riittävästi eteenpäinpyrkimystä, koska ilman energiaa ei ole mitään mitä koota.
Tämä on yhtä tärkeä totuus kuin Baucherin keveys, eikä itseasiassa varsinaisesti ristiriidassa?
Hevonen ei voi kantaa itseään pelkällä “pehmeydellä ja keveydellä” muuta kuin mielikuvissa. Käytännössä se tarvitsee lihasvoimaa, koordinaatiota, liikkuvuutta, kestävyyttä ja aikaa. Jos verrataan ihmispuolelta vaikkapa ammattitanssijoita: mitäpä veikkaatte, kuinka paljon viehkeä liikkuminen jossa on äärimmäinen kontrolli vaatii ihan silkkaa voimaa? Ei samanlaista voimaa kuin painonnostajalta, mutta voimaa hyvinkin. Pikkuruinen ballerina voi olla varsin vahva, omalla tarkoituksenmukaisuudellaan.
Kokoaminen ei ole siis mikään “opittu asento” tai temppu: se on fyysinen kehitettävä kyky.
Jos Baucher muistuttaa meitä siitä, ettei hevosta pidä ajaa voimaan ennen rentoutta ja ymmärrystä, Steinbrecht muistuttaa meitä siitä, ettei todellinen ratsuhevosen keveys synny ilman järjestelmällistä kehon rakentamista.
Steinbrechtin parhaimmillaan voisi tiivistää näin:
Hevonen tulee rakentaa eteenpäinpyrkimyksen, suoristamisen ja asteittaisen voimistamisen kautta kohti kantokykyä.
Tai lyhyemmin:
Voima tarvitsee struktuurin.
Rentous ilman voimaa, voima ilman rentoutta?
Tässä kohtaa tosi itsenäni kiinnostavaan osaan pohdintaani. Mitä tapahtuu, jos otamme Baucherilta vain rentouden ja keveyden, mutta unohdamme Steinbrechtin järjestelmällisen voimistamisen?
Silloin vaarana on hevonen, joka on kyllä kevyt kädelle, mutta ei kanna eikä liiku selän läpi. Se voi olla kohtelias ja herkkä, mutta sen liike ei välttämättä kulje rungon läpi. Se voi osata vastata pieniin apuihin, mutta siltä puuttuu fyysinen voima säilyttää tasapaino vaativammissa tehtävissä, tai se tekee hienoa piaffia mutta ei pysty lisäämään liikelaajuutta.
Kevyestä voi tulla näennäiskevyt. Hevonen ei paina kädelle, mutta ei myöskään oikeasti kanna ratsastajaa vahvan, joustavan rungon läpi.
Toisaalta mitä tapahtuu, jos otamme Steinbrechtiltä vain eteenpäinpyrkimyksen ja voimistamisen, mutta unohdamme Baucherin keveyden ja rentouden?
Silloin vaarana on hevonen, joka liikkuu kyllä liikkuu voimakkaasti, mutta on jännittynyt, raskas tai henkisesti vähän kuuro. Se saattaa näyttää ulospäin vaikuttavalta, mutta sisäinen fiilis ei olekaan ehkä niin vaikuttava. Se puksuttaa kuin juna eteenpäin, mutta on jännittynyt ja raskas.
Voimasta tulee työntämistä ja suoruudesta tulee väkinäistä.
Kumpikaan ääripää ei ole klassista ratsastusta sanan parhaassa merkityksessä.
Siksi ajattelen yhä vahvemmin, että Baucher ja Steinbrecht eivät ole parhaimmillaan toistensa vihollisia. He ovat kaksi eri varoituskylttiä saman tien varrella.
Baucher varoittaa: älä rakenna voimaa ja työntöä jännityksen päälle.
Steinbrecht varoittaa: älä kuvittele keveyttä kokoamiseksi, jos hevonen ei vielä kanna.
Yhdessä he sanovat:
Rentous ja keveys ennen voimaa… mutta voimaa kuitenkin tarvitaan!
On myös hyvä huomata, että Baucher työskenteli usein kevyempien, ketterien, herkkien ratsuhevosten kanssa, paljon maneesi- ja sirkushevosia, ranskalaisen tradition sekä osin iberialaistyyppisten vaikutteiden piirissä. Hänen ympäristössään korostui ketteryys, nopeasti reagoivat hevoset, hienovaraisuus ja korkean koulun työ sekä ihan suoranaiset sirkustemput: olihan hän myös menestynyt sirkusratsastaja (voit googlettaa Ranskan vallankumouksesta ;-D)
Steinbrecht taas työskenteli saksalaisessa maneesi- ja ratsuväkikontekstissa, jossa hevosilta vaadittiin enemmän kestävyyttä, suoruutta, käytännöllisyyttä ja fyysistä rakennetta ja hevostyyppi oli vähitellen muuttumassa kohti suurempia, pidempilinjaisempia, “nobler and lighter” mutta silti voimakkaita ratsuhevosia. Hän itse kirjoittaa jopa “kevyemmistä, ketterämmistä ja jalommista hevosista” verrattuna vanhoihin mestareihin.
Tästä voimme poimia sen, että eri menetelmät ovat ehkä myös rakentuneet erilaisen hevosmateriaalin perusteella ja ne sopivat eri tyyppisille hevosille paremmin kuin toisille.
 |
L'épaule en dedans. Planche de Parrocel de École de cavalerie, François Robichon de La Guérinière (ed.1733) |
La Guérinière siltana keveyden ja järjestelmän välillä
Ennen kuin siirrytään akateemiseen ratsastustaiteeseen, on syytä nostaa esiin vielä yksi tärkeä hahmo: La Guérinière.
La Guérinière on kiinnostava juuri siksi, että hän ei mahdu yksinkertaiseen vastakkainasetteluun. Hän kuuluu ranskalaisen klassisen ratsastuksen suuriin nimiin, mutta hänen ajattelussaan on myös vahva systemaattinen puoli.
Hän ei ollut pelkkää “keveyttä” romanttisessa mielessä. Hän on myös rakennetta, harjoituksia, suoristamista ja koulutuksen loogista etenemistä.
Avotaivutus, shoulder-in, tämän mestarin suosikkiliike, on tästä paras esimerkki. Se ei ole pelkästään kiva sivuttaisliike, vaan harjoitus, jonka tarkoituksena on kehittää hevosen taipuisuutta, tasapainoa, suoruutta ja kantokykyä. Se yhdistää hevosen sisä- ja ulkopuolen, auttaa ratsastajaa vaikuttamaan lapaan ja takaosaan ja valmistaa vaikeampiin kokoaviin harjoituksiin. Hyvin tehty avotaivutus maasta ja selästä on itseasiassa varsin vaikeaa ja muuttuu helposti silkaksi sivuliiroksi ;-)
Tässä mielessä La Guérinière toimii sillanrakentajana. Hänen kauttaan voidaan nähdä, että ranskalainen klassinen ratsastus ei ole pelkkää käden hienostuneisuutta, eikä saksalainen systematiikka ole ainoa tie hevosen voiman rakentamiseen.
Klassisen ratsastuksen historiassa on aina ollut molempia: keveys ja järjestelmä, hienovaraisuus ja voimistaminen, rentous ja kantokyky, liikkuvuus ja suoruus.
Kun nämä erotetaan toisistaan liian jyrkästi, kadotetaan minusta koko klassisen ratsastuksen todellinen rikkaus!
Steinbrechtista moderniin akateemiseen ratsastustaiteeseen
Yksi kiinnostavimmista kysymyksistä liittyy siihen, miten klassisen ratsastuksen traditioista on päädytty nykyiseen akateemiseen ratsastustaiteeseen.
Pintapuolisesti katsottuna voisi helposti syntyä vaikutelma, että Steinbrechtin ajatus “ratsasta hevosesi eteen ja suoraksi” olisi lähes vastakohta modernille akateemiselle ratsastukselle.
Toisessa mielikuvassa hevonen liikkuu voimakkaasti eteenpäin, toisessa lähes näkymättömillä avuilla. Todellisuudessa ero ei ehkä ole niin suuri kuin ensi silmäyksellä näyttää.
Ensimmäinen tärkeä asia on ymmärtää, että Steinbrecht ei puhunut sanaakaan painopisteen yli vyörymisestä tai kiireestä. “Eteen” ei tarkoittanut etupainoista vauhtia, jatkuvaa pohkeella ajamista tai sitä, että hevonen työnnetään liikkeeseen tasapainon kustannuksella.
Steinbrechtin maailmassa eteen tarkoitti ennen kaikkea sitä, että hevonen ei jää kökkimään kysyvän avun taakse, energia kulkee koko rungon läpi ja takaosa osallistuu liikkeeseen.
Toisin sanoen: hevonen on aidosti aktiivinen sillä on hyvä schwung: ei passiivinen tai sammunut. Tässä mielessä hyvä akateeminen ratsastus ei ole välttämättä niin kaukana Steinbrechtista kuin joskus ajatellaan.
Myös akateemisessa ratsastuksessa rakennetaan kantokykyä, suoruutta, takaosan voimaa, tasapainoa, itsekantavuutta.
Painopiste on toki usein erilainen.
Jos Steinbrechtin ajatusta ihan tosi paljon kärjistäisi, voisi sanoa: energia + tottelevaisuus + suoruus → kokoaminen
Nykypäivän akateemisessa ratsastuksessa painotus on usein enemmän: tasapaino + ymmärrys → energia oikeaan paikkaan → kokoaminen
Ei niin, että energia katoaisi mihinkään, vaan että sitä pystytään ohjailemaan ja muokkaamaan hienovaraisemmin.
Karkeasti kuvailtuna ideaali olisi, että hevonen ensin löytää paremman tasapainon omassa kehossaan, ymmärryksen ihmisen kanssa kommunikointiin ja kehonhallinnan ja vasta sen päälle lisätään enemmän energiaa.
Tässä kuuluu mielestäni myös vahva Baucherin kaiku: Rentous ennen voimaa!
Jos hevonen on vino, jännittynyt tai ei vielä ymmärrä tehtävää, enemmän energiaa voi helposti vain suurentaa ongelmaa. Monet harjoitukset maasta ja selästä aloitetaankin ihan vaan siitä, pystyykö hevonen kävelemään rentona koko ranka scwungissa kurkottaen pehmeänä kohti tuntumaa, pystyykö se asettumaan ja taipumaan rentona? (Baucher…)
Ehkä suurin ero näkyy kuitenkin pedagogiikassa.
Akateemisessa ratsastustaiteessa harjoituksia pilkotaan usein huomattavasti pienempiin osiin. Jos jokin ei toimi ratsain, voidaan palata groundworkiin, handworkiin tai maastakäsin tehtäviin valmistaviin harjoituksiin ja ylipäänsä todella ruohonjuuritason asioihin. Sen sijaan, että hevonen vain ratsastettaisiin “läpi”, kysytään, mitä väliaskelia puuttuu? Mikä asia tässä todellisuudessa sakkaa? Mitä minä tai hevonen yritetään tässä kompensoida?
Tämä tekee nykyisestä akateemisesta ratsastuksesta hyvin pedagogista sekä hevoselle että ihmiselle. Monet kokevat tämän toki myös vähän tylsänä.
Samalla näkyy vahva Pluvinelin vaikutus. Tavoitteena ei ole vain kevyt käsi, vaan ratsastus, jossa istunta on aidosti ensisijainen apu.
Hevosen ajatellaan oppivan seuraamaan ennen kaikkea ratsastajan tasapainoa, painonsiirtoa ja energiaa. Painoapu on ensisijainen apu, primary aid. Ohjat ja pohkeet ovat toissijaisia: secondary aids”, eivät jatkuvasti läsnä olevia taustasignaaleja.
Tästä syntyy tärkeä kysymys: Secondary to what?
Jos käytämme enemmän pohjetta, mitä istunta ensin kysyi? Jos käytämme enemmän ohjaa, mitä hevonen ei vielä ymmärtänyt tai en osannut kertoa?
Akateemisessa ratsastuksessa pyritään usein siihen, että hevonen oppii seuraamaan ennen kaikkea ratsastajan tasapainoa, painonsiirtoa ja energiaa.
Tästä seuraa usein myös käytännön eroja ratsastuksen ulkoiseen ilmeeseen. Ohjastuntuma on usein huomattavasti kevyempi tai löysempi kuin monessa modernissa kouluratsastuksen muodossa. Alapohkeella vaikuttamista vältetään muutoin kuin “pidemmälle menevässä kokoamisessa”, ellei hevonen todella tarvitse selkeämpiä sekundaarisia apuja. (Tähän on useampia syitä, joita en nyt avaa tässä, ehkä myöhemmin toisessa postauksessa?) Ajatuksena ei ole, että hevonen pidetään jatkuvasti apujen välissä mekaanisesti, vaan että hevonen oppii kantamaan itseään ja kuuntelemaan yhä hienovaraisempaa kommunikaatiota.
Siksi en itse näe modernia akateemista ratsastusta Steinbrechtin tai Baucherin vastakohtana tai mitenkään ristiriitaisena heihin nähden. Näen sen ennemminkin klassisen ratsastuksen eräänlaisena pedagogisena evoluutiona, joka mulskahtaa enemmänkin Pluvinelin suuntaan
Monet tavoitteet ovat edelleen samoja: suoruus, kantokyky, tasapaino, kokoaminen, keveys. Tie niihin kulkee usein pienempien askelten, monipuolisen ja tarkan maastakäsin työskentelyn, hienovaraisemman kommunikoinnin ja istuntakeskeisemmän ratsastuksen kautta.
Ehkä voisi sanoa näin:
Steinbrechtin “eteen” ei modernissa akateemisessa ratsastuksessa katoa. Se muuttuu! Ei siis mennä “eteen tukka putkella” (niinkuin ei Steinbrecthkaan kehottanut) vaan itseasiassa, eteen tasapainossa. Virheitä ei korjata vauhdilla ;-)
Akateeminen ratsastustaide on minulle moderni tapa lähestyä klassisia periaatteita. Sen vahvuus on erityisesti siinä, että se antaa paljon tilaa maastakäsin työskentelylle. Groundwork, handwork, juoksutus ja ohjasajo eivät ole vain temppuja tai välivaiheita ennen “oikeaa ratsastusta”. Ne ovat keinoja opettaa hevoselle ja ihmiselle yhteistä kieltä.
Harjoituksia ei vain “tehdä sinne päin” tai kiirehditä seuraavaan vaiheeseen, vaan pyritään rakentamaan ymmärrystä pala palalta. Jos jokin osa ei vielä toimi, palataan takaisin helpompaan vaiheeseen sen sijaan, että hevonen (tai ihminen!) vain työnnettäisiin läpi tehtävästä.
Tästä syystä moni kokee akateemisen ratsastustaiteen hyvin systemaattisena ja ehkä vähän liian tylsänä ja hitaana: välietappeja on paljon.
Samalla pyritään välttämään oikopolkuja. Akateemisessa ratsastustaiteessa pyritään minimoimaan lisäapuvälineiden käyttö. Esimerkiksi sivuohjia ei nähdä ratkaisuna tasapainon tai muodon rakentamiseen eikä niitä käytetä. Ajatus on ennemmin, että hevosen tulee löytää tasapaino oman kehonsa kautta koulutuksen, ei mekaanisen “tuen” tai pienen oikopolun avulla.
Tämä ei tietenkään tarkoita, että kaikki akateemiset ratsastajat ratsastaisivat samalla tavalla tai että historiallinen klassinen ratsastus olisi ollut täysin yhdenmukaista. Eri opettajilla on erilaiset taustat, painotukset ja tulkinnat.
Mutta minulle yksi akateemisen ratsastustaiteen suurista vahvuuksista on juuri tämä: harjoitusten pilkkominen, pedagoginen tarkkuus ja pyrkimys yhä hienovaraisempaan kommunikointiin.
Ja mikä tärkeintä: voimme tehdä tämän ilman, että hevosen tarvitsee samalla kantaa ratsastajaa.
Tämä ei tarkoita, että maastakäsin työ olisi automaattisesti hyvää. Huonosti tehtynä se voi olla yhtä epäselvää, mekaanista tai jännittävää kuin mikä tahansa ratsastus. Mutta hyvin tehtynä se antaa meille mahdollisuuden hidastaa, tarkentaa ja selkeyttää.
Se on keskustelun opettelua ennen kuin keskusteluun lisätään ratsastajan paino.
Hevosen näkökulma: mitä tämä yksilö tarvitsee?
Minulle kaikkein tärkein kysymys ei ole: olenko baucheristi, steinbrechtiläinen, akateeminen ratsastaja vai ranskalaisen klassisen koulukunnan edustaja tai joku ihan muu?
Tärkein kysymys on: Mitä tämä hevonen tarvitsee juuri nyt?
Jos hevonen on jännittynyt, kiireinen, levoton, puolustautuva tai raskas, tarvitaan Baucherin ääntä:
Odota. Selkeytä avut. Etsi rentous. Älä lisää painetta paineen päälle. Älä rakenna voimaa jännityksen varaan.
Jos hevonen on vino, heikko, ponneton ja hidas, tarvitaan Steinbrechtin ääntä:
Rakenna järjestelmällisesti. Etsi eteenpäinpyrkimys. Suorista. Vahvista. Anna harjoitusten rakentua toistensa päälle.
Jos hevonen ei ymmärrä apuja, tarvitaan tämän lisäksi ehkä ihan ajatuksella modernia oppimisteoriaa:
Mitä vahvistan? Miten vahvistan? Mistä hevonen saa palautteen? Onko apu oikeasti selkeä? Poistuuko paine oikealla hetkellä? Voinko käyttää palkkiota tukemaan oppimista? Ymmärränkö itsekään, mitä olen opettamassa?
Jos hevonen ei pysty fyysisesti tekemään pyydettyä asiaa, tarvitaan ymmärrystä fysiikasta ja rehellisyyttä ja ehkä ihan eläinlääkäriä:
Onko tämä tehtävä tälle hevoselle vielä liian vaikea? Onko liike riittävän pieni ja tehtävä tarpeeksi helppo? Tarvitaanko enemmän valmistelevia vaiheita? Onko kyse ymmärtämisestä vai fyysisesti pystymisestä? Onko kyse koulutuksesta, voimasta, liikkuvuudesta, kivusta vai ympäristön aiheuttamasta stressistä?
Klassinen ratsastus ei saa olla vanhojen mestareiden sitaattien toistelua ilman hevosen kuuntelemista, eikä moderni hevoslähtöisyys saa olla sitä, että kaikki struktuuri ja vaatimustaso katoavat.
Hevonen tarvitsee sekä ymmärrystä että koulutusta / pehmeyttä ja selkeyttä.
Vapautta ja struktuuria, rentoutta ja voimaa.
“Eteen” ei saa tarkoittaa kiirettä
Yksi tavallisimmista väärinkäsityksistä liittyy sanaan eteen.
Kun sanotaan, että hevonen pitää ratsastaa eteen, moni ajattelee nopeutta. Hevosta ajetaan enemmän eteenpäin, se liikkuu isommin, ehkä kiireisemmin, joskus jopa tasapainopisteensä yli. Vauhti korjaa virheet…
Mutta klassisessa mielessä eteen ei ole sama asia kuin kovempaa. Eteen tarkoittaa, että hevosella on sisäinen halu liikkua: energia kulkee kehon läpi. Takaosa ei sammu, hevonen vastaa ajatukseen liikkeestä.
Hyvä eteenpäinpyrkimys voi näkyä myös hitaassa käynnissä, piaffin alkeissa, sulkutaivutuksessa tai jopa paikoillaan tehtävissä harjoituksissa. Se ei ole nopeutta, vaan valmiutta!
Samalla tavalla keveys ei saa tarkoittaa tyhjyyttä: tosin “tyhjä edestä” ei minulle tarkoita ollenkaan samaa kuin esimerkiksi saksalaisen urheilutyylin harrastajalle.
Hevonen voi olla kevyt ohjalle siksi, että se kantaa itseään tai siksi, että se on vetäytynyt pois kontaktista. Aivan löysällä ohjalla voi olla kontakti, ja toisaalta kireällä ohjallakin hevonen voi olla “toisessa maailmassa”.
Hevonen voi olla rauhallinen siksi, että se on rento tai siksi, että se on sammuttanut itsensä.
Hevonen voi olla herkkä siksi, että se ymmärtää ja reagoi pyyntöihin nopeasti tai siksi, että se pelkää tehdä väärin.
Siksi sanat ja teoria eivät riitä. Täytyy katsoa hevosta. Täytyy päästä tekemään ja kokeilemaan ja kokemaan.
Miltä sen olemus näyttää? Miten sen lihakset toimivat, miten se hengittää, miten se reagoi, minkälainen ilme sillä on, miten se liikkuu, miten se seisoo, miten se palautuu, mistä se ei tykkää, mistä se tykkää, miten se itse pyrkii ratkaisemaan ongelmia, miten se haluaa osallistua?
“Rentous ennen voimaa” ei tarkoita, ettei voimaa tarvita
Toinen yleinen väärinkäsitys liittyy rentouteen.
Kun puhun rentoudesta ennen voimaa, en tarkoita, että hevosen koulutuksessa ei tarvittaisi lihaskuntoa, kestävyyttä tai systemaattista harjoittelua.
Päinvastoin. Ratsuhevonen tarvitsee hitokseen voimaa!
Se tarvitsee kykyä kantaa ratsastajaa terveellä tavalla. Se tarvitsee takaosan voimaa, keskivartalon tukea, lapojen liikkuvuutta, rintakehän kannatusta, tasapainoa ja koordinaatiota.
Muistetaan kuitenkin, että voiman rakentaminen jännityksen päälle on ongelmallista.
Jos hevonen treenaa jatkuvasti puolustustilassa, kiireessä, vinona, retkottaen ratsastajan kädellä tai epäselvien apujen alla, se toki vahvistuu johonkin. Mutta vahvistuuko se siihen, mitä haluamme?
Hevonen voi vahvistua jännitykseen, vinouteen, kuolaimeen nojaamiseen, eteenpäin vyörymiseen, robottimaiseen sammumiseen, kippuraan pakenemiseen, “taistelemiseen” ennen “nöyrtymistä” joka voi ilmentyä monilla eri tavoilla.
Siksi rentous ei ole pelkkä sana, se on MUST have.
Ei siis se kuvailemani passiivinen rentous, vaan toiminnallinen rentous.
Sellainen tila, jossa hevonen pystyy oppimaan, käyttämään kehoaan ja vastaamaan apuihin ilman puolustautumista. Sen päälle voimaa voidaan rakentaa: silloin voimasta tulee kantavaa, ei kovaa tai pakenevaa.
Klassinen ratsastus modernilla ymmärryksellä
Minua kiinnostaa yhä enemmän ajatus klassisesta ratsastuksesta modernilla ymmärryksellä. Tämä ei siis tarkoita, että hylkäisimme vanhat mestarit vaan ihan päinvastoin. Se tarkoittaa, että luemme heitä ajatuksella.
Emme vain poimi lauseita, jotka sopivat omaan leiriimme, vaan kysymme, mitä he todella yrittivät sanoa. Millaisessa ajassa he elivät? Millaisia hevosia he kouluttivat? Mihin käyttöön? Millaisia välineitä, olosuhteita ja ihanteita heidän aikanaan oli?
Samalla meidän täytyy uskaltaa tuoda mukaan nykyajan tieto. Tiedämme hevosesta asioita, joita vanhat mestarit eivät voineet tietää samalla tavalla. Tiedämme enemmän oppimisesta, stressistä, kivusta, käyttäytymisestä, hermostosta, lihaskalvoista, liikkeen analyysistä ja hyvinvoinnista. Tämä ei tee vanhoista mestareista turhia. Se vaan lisää työkalupakkia ja runsastaa keskustelua.
Hyvä klassinen ratsastus ei ole museointia.
Se ei ole sitä, että yritämme näytellä 1700- tai 1800-lukua nykyhevosilla. Se on periaatteiden ymmärtämistä ja soveltamista elävään hevoseen tässä ajassa.
Minulle tämä on myös “sivistynyttä ratsastusta”. Sivistys ei tässä tarkoita hienostelua tai snobismia, vaan kykyä ajatella, kysyä, oppia, tarkastella omaa tekemistä ja kantaa vastuuta siitä, mitä hevosen kanssa teemme.
Sivistynyt ratsastaja ei tarvitse yhtä gurua, jonka sanoilla kaikki perustellaan. Sivistynyt ratsastaja etsii ymmärrystä ja ottaa vastuuta.
Kohti käytännöllistä synteesiä
Jos yrittäisin tiivistää Baucherin, Steinbrechtin, La Guérinièren ja akateemisen ratsastustaiteen käytännölliseksi synteesiksi, se voisi näyttää tältä:
Meidän on hyvä aina aloittaa kommunikaatiosta ja selkeästä hyvästä, turvallisesta vuorovaikutuksesta jossa on logiikka. Hevosen täytyy ymmärtää, mitä ihminen kysyy ja odottaa. Apujen tulee olla johdonmukaisia ja oikeudenmukaisia. Tähän liittyy molempien turvallisuus ja kunnoitus: ihminen ei mene hevosen tilaan rumasti, hevonen ei mene ihmisen tilaan rumasti.
Rentous. Hevosen täytyy pystyä vastaamaan ihmisen kysymyksiin ja toimimaan ihmisen kanssa ilman pakoa tai puolustautumista. Sen täytyy voida hengittää, ajatella ja käyttää kehoaan luontevalla ja rennolla tavalla. Tämä liittyy mielestäni vahvasti ensimmiseen kohtaan myös!
Vasta sitten eteenpäinpyrkimys. Ei kiire ja “alta pois”, vaan elävä energia ja halu liikkua.
Suoruus. Ei jäykkä tikkukakassa-viivasuoruus, vaan se, että hevonen oppii käyttämään molempia puoliaan ja kantamaan itseään tasapainoisemmin. Käytännössä tämä ei siis tarkoita tikkukakassa-jäykkyyttä ts hevonen ei pysty taipumaan mihinkään ja vaikuttaa “suoralta” lankulta vaan sitä, että se pystyy asettumaan ja taipumaan molemiin suuntiin yhtä helposti ja tasapainoisesti. Pluvinelin sanoin: tarvitsemme taivuttamista (ja siis avoa ja sulkua) voidaksemme mennä suoraan ;-)
Voima. Asteittain, harjoitus harjoitukselta, hevosen yksilöllistä kehoa kunnioittaen. Tämä liittyy läheisesti edellisiin kohtiin: rento voima on aivan erilaista kuin pakonomainen, pelokas ja jäykkä voima.
Sitten viimeisenä kokoaminen. Ei mekaanisena temppuna eikä fyysisenä tiukkana muotona, vaan seurauksena! Minkä varaan etupää voi nousta, jos hevonen ei ole rento, suhteellisen suora, ja sillä on voimaa takana nostaa sitä etupäätä ja se vielä ymmärtää koska ja miten se tehdään pyynnöstä?
Ja koko matkan ajan alusta saakka: keveys ja kepeys. Keveydellä tarkoitan fyysistä keveyttä, ja kepeydellä henkistä keveyttä: ei tämä ole oikeastaan niin vakavaa eikä se saisi olla kurjaa ja tylsää.
Tämä ei siis tietenkään ole mikään nopea tie, mutta hevosten kanssa harvoin mikään todella arvokas on nopeaa.
Lopuksi: ei mestarin valintaa, vaan hevosen kuuntelemista
Baucher vai Steinbrecht, vai peräti La Guérinière?
Minun vastaukseni on: kyllä.
Baucher silloin, kun tarvitsemme keveyttä, rentoutta, herkkyyttä, avuille vastaanottavaisuutta ja muistutusta siitä, ettei hevosta saa rakentaa jännityksen päälle.
Steinbrecht silloin, kun tarvitsemme suuntaa, voimaa, suoruutta, systemaattista kehittämistä ja muistutusta siitä, ettei kokoaminen ole pelkkä tunne tai asento, vaan fyysinen kyky.
La Guérinière silloin, kun tarvitsemme sillan keveyden ja järjestelmän välille.
Akateeminen ratsastustaide silloin, kun haluamme käytännöllisen pedagogisen työkalupakin, jossa voimme rakentaa ymmärrystä myös maastakäsin ennen ratsastajan painoa.
Moderni oppimisteoria ja biomekaniikka silloin, kun haluamme varmistaa, ettemme vain toista vanhoja sanoja, vaan todella ymmärrämme hevosta.
Ehkä ratsastuksen suurin viisaus ei löydy siitä, että valitsemme yhden mestarin ja puolustamme häntä loppuun asti. Ehkä viisaus löytyy siitä, että opimme kysymään parempia kysymyksiä. Otetaanko tavaksi kysyä:
* Mitä juuri tämä hevonen tarvitsee?
* Mitä sen keho kertoo?
* Mitä sen käytös kertoo
* Mitä se ymmärtää?
* Mitä se ei vielä pysty tekemään?
* Missä tarvitaan rentoutta?
* Missä tarvitaan voimaa?
* Missä tarvitaan selkeyttä?
* Missä tarvitaan aikaa?
* Miten voisin parhaiten auttaa tätä hevosta, juuri nyt?
Silloin nämä varmasti ajoittain haudoissaan kääntyvät vanhat mestarit eivät olisi koulukuntasodan aseita. Voisivatko he olla melkein kuin keskustelukumppaneita?
Hevonen on sen keskustelun tärkein osapuoli.
- Katariina Cozmei
